Lindgrenin Muistissa ja toisiinsa kietoutuvat elämäntarinat

Hanna Meretoja kirjoittaa:


Yksi tämä kesän kirjoistani oli Torgny Lindgrenin fiktiivinen omaelämäkerta Muistissa (Minnen, 2010, suom. 2012). Lindgren käsittelee läpi tuotantonsa kiinnostavasti kysymystä tarinankerronnan ja elämän suhteesta, mutta Muistissa-teoksessa ensi kertaa minämuodossa. Samalla hän pohtii omaelämäkerrallisen muistin luonnetta hieman uudesta näkökulmasta.

Teos kertoo oman menneisyyden hahmottamisesta tarinoiden kudelmana, muistojen luomisesta ja tulkinnasta. Se kysyy esimerkiksi: rakennammeko elämäntarinaamme luomalla yhteyksiä erillisten tapahtumien ja kokemusten välille vai syntyvätkö yhteydet jollain muulla tavoin? Erilaisten tarina- ja muistofragmenttien kautta se näyttää, miten mielemme liittää asioita toisiinsa ilman, että olisimme tästä kovinkaan tietoisia tai ymmärtäisimme logiikkaa, jolla asiat yhdistyvät tai jäävät yhdistymättä.

Erityisen kiinnostavasti teos pohtii toisten roolia tässä yhteyksien luomisessa ja syntymisessä. Yksilön elämäntarinan - tai pikemmin tarinafragmenttien - näytetään kietoutuvan toisten tarinoihin moninaisin säikein. Jopa siinä määrin, että koko minä-pronomini alkaa tuntua ongelmalliselta.

Kirjailija käy tapaamassa sairasta äitiään:

Ja hän kysyi: Sinä siis kirjoitat?

Niin, sanoin. Ei minusta koskaa ollut mihinkään muuhun.

Kirjoitatko sinä koskaan sanaa minä? hän kysyi.

Ennen en koskaan kirjoittanut, sanoin. Mutta voi olla että joskus kirjoitan.

Jos sen teet, hän sanoi, niin tiedätkö sinä kuka tämä minä on? Olenko minä osa sitä minää? Ja kaikki esi-isät?

Olette, sanoin. En ole koskaan kuvitellut että minä olen minä. Tietysti minä olen me. Kirjoitan minä koska minulla ei ole oikeata sanaa. (Muistissa, 99.)

Persoonapronominit hämäävät esittämällä, että olemme toisistamme erillisiä, kun todellisuudessa raja minän ja muiden välillä on liukuva. Erilliset kategoriat peittävät näkyvistä jatkumon minästä sinään, meistä teihin ja heihin. Tarinamme rakentuvat tällä jatkumolla osana loputonta tarinoiden kudelmaa, josta hahmotamme vain pienen osan. Ne ovat osa moninaisten äänten sekamelskaa, joista kuulemme ja muistamme vain häviävän pienen fragmentin. Ja silti niin merkityksellisen, sillä kuten minäkertojan isä toteaa: "Todellista on vain se minkä pystymme muistamaan." (Muistissa, 60.)

Sitä, mitä pystymme muistamaan, määrittää puolestaan se, mitä ja miten kerromme - itsellemme ja toisille - ja mitä ja miten muut kertovat meille. Tällaisen tarinankerronnan kautta rakentuvan vuoropuhelun pohjalta muotoutuu kokonaisuus, joka on harvoin sellainen kuin olemme suunnitteleet:

En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin. Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma. Eikä romaani, niin kuin tahtoisin. (Muistissa, 146.)

Jos elämässäni on ollut joitain yhteneväisyyksiä, ne ovat olleet muiden ihmisten luomia. Muut ihmiset, ventovieraat, ovat kuljettaneet minut yhdestä askelesta toiseen, joidenkin nimi näyttää olleen Syy, toisten Seuraus. Vaikka he olisivatkin kuolleet jo kauan sitten, he pitelevät yhä elämääni koossa.

Yksi ventovieraista, joka on pitänyt elämääni koossa viimeiset viisikymmentä vuotta, on Thomas Mann. (Muistissa, 151.)

Tämä lienee tuttu tunne ainakin meille kirjallisuusihmisille: toiset pitävät koossa hauraita, pirstaleisia elämäntarinoitamme - ja näiden toisten joukossa on ventovieras jos toinenkin.

 

Torgny Lindgren: Muistissa (Minnen, 2010). Suom. Liisa Ryömä. Helsinki: Tammi, 2012.

  

BERNHARDIN MUUAN LAPSI

Päivi Kosonen kirjoittaa:


MUUAN LAPSI PAKOTTAA LUKIJAN TAKAISIN ALKUUN – MUTTA HÄN EI EHKÄ OLEKAAN ENÄÄ SIELLÄ

Thomas Bernhard:
Muuan lapsi. Suomennos Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2013.
Alkuteos: Ein Kind, 1982.


Minun piti jo aikaa sitten kirjoittaa Thomas Bernhardin omaelämäkerrallisen sarjan viimeisestä osasta Muuan lapsi, mutta jäin kiertämään kehää. Tartuin nimittäin uudestaan sarjan ensimmäiseen osaan, Syyhyn, joka ajallisesti seuraa Muuan lapsi -teosta tapahtumia ja luin samaan hengenvetoon uudestaan seuraavatkin osat, Kellarin, Hengityksen ja Kylmyyden. Viimein tulin takaisin tähän viimeiseen osaan.

Omaelämäkerrallisen teossarjan kehämäinen rakenne ei varmaankaan ole sattumaa, vaan tarkoin harkittu muotoratkaisu. Tähän tuntuisi viittaavan viimeiseen osaan liitetty lainaus Voltairelta: ”Kukaan ei ole löytänyt tai tule koskaan löytämään”. Tulkitsen moton Bernard-kontekstissaan näin: lapsuus on meissä syvästi vaikuttava voima, jota piiritämme, mutta johon emme koskaan pääse käsiksi.

Lapsuus muodostaa olemisemme pohjakuvion, johon kaikki myöhemmät elämänkokemukset piirtyvät. Se virittää elämisemme syvimmän pohjasoinnin.


Kuviot ja avaimet kateissa?

Omaelämäkerralliseen hankkeeseen ryhtyvä on siis etsimässä omaa kuviotaan tai nuottiavaintaan. Bernhard-kirjailijan mukaan tämä on turhaa. Hänen mukaansa emme tee muuta kuin avaamme ja puramme menneisyyden paketteja – pakataksemme ja solmiaksemme kaiken taas uudestaan (K, 50).

Tai kuten hän kirjoittaa myöhemmin musiikillisin sanakääntein: ”Mutta minä viritän aina uudelleen heidän kielensä kuullakseni perhesoittimen soivan, kuinka oikein tai väärin minä sitten soitankin” (K, 60).

Kierrämme kehää. Päätöstä ei tarjoa – kuin kuolema. Mutta sitä ennen kehä voi avautua – tai sulkeutua. Moneen kertaan.

Kehämäinen rakenne romuttaa omaelämäkerrallisen tarinan kronologisen rakenteen – jos sellaista nyt koskaan on ollutkaan. Lukijalle tulee joka tapauksessa yllätyksenä, että omaelämäkertoja palaakin sarjan viimeisessä osassa ajassa taaksepäin, kaikkein kaukaisimpaan menneisyyteensä, varhaislapsuuteen: syntymäänsä, isättömyyteensä, äitiinsä, isoisäänsä ja koulun aloittamiseen.

Se mikä lukijan mielessä asettuukin siis ajallisesti viimeiseksi – vanhan kärsimystarinan loppu ja jonkin uuden alku – onkin luettavissa omaelämäkerrallisen sarjan toiseksi viimeisestä osasta, Kylmyydestä. Siinä omaelämäkertasarjan päähenkilö murtautuu – kuin varkain – ulos menneisyyden tarinasta:

”Olin jo kauan sitten täyttänyt yhdeksäntoista vuotta ja olin pilannut pneumoperitoneum-hoitoni ja sen myötä olin taas pisteessä, jolloin minun olisi jälleen pitänyt matkustaa Grafenhofiin. Mutta kieltäydyin, enkä enää palannut sinne” (Kylmyys, 115).

Näihin sanoihin päättyy omaelämäkerrallinen tarina, mutta kertomus siis jatkuu.


Kertojan vapaus ja voitonriemu: sankarillinen melodraama

Muuan lapsi alkaa riemastuttavalla kohtauksella, jossa omaelämäkerrallisen tarinan päähenkilö – tuolloin kahdeksanvuotias Thomas – opettelee ajamaan polkupyörällä ja päättää saman tien painella pyörällä Salzburgiin Fanny-tätinsä luokse. Kertoessaan tapausta aikuiskertoja tunnistaa itsessään vieläkin saman taipumuksen ja kommentoi tyypilliseen toteavan ilmoittavaan tapaansa: ”Olisi ollut täysin luontoni vastaista lopettaa muutaman kierroksen jälkeen; kuten kaikessa muussakin, vein tuon kerran aloitetun toiminnan äärimmäisyyksiin”.

Yksityiskohtaisesti kuvattu pyöräilyepisodi avaa lukijan eteen omaelämäkertojan tunnepaletin kaikkine mahdollisine väreineen ja sävyineen: uuden taidon edessä tunnetun riemastuksen, lapsen tunteman vapauden ja riippumattomuuden tunteen pyörän rullatessa kohti Salzburgia ja samalla tämän tunteman riippuvuuden perheestään, mikä ilmenee hänen kuvitellessaan toisten ihailevia katseita.

Mutta sitten tapahtuu vastoinkäymisiä, ja niiden myötä sankari saa kokea karvaita pettymyksen ja hyytävän pelon tunteita: Miten kertoa kaikki kotona? Pelko osoittautuu lopulta kuitenkin väliaikaiseksi tunteeksi. Tämän nuori sankarimme tulee huomaamaan kertoessaan sattumusta vanhalle lapsuuden ystävälleen ja saadessaan kokea kertomisen riemun ja nähdessään tarinointinsa vaikutukset kuulijaan. Kertomisen myötä kohtalon murjomasta pojasta tulee sankari:

”Nautin omasta tarinastani aivan kuin joku muu olisi kertonut sitä, innostukseni kasvoi sana sanalta ja kerrotun synnyttämän kiihkon yllyttämänä lisäsin kokonaisuuteen koko joukon korostuksia, joilla höystin selostusta joko liioittelemalla tai jopa keksimällä täysin omiani, etten sanoisi: valehtelemalla.” (ML, 29.)

Omaelämäkertoja tuntuu ohjaavan lukijaa myös kysymään itseltään, missä totuuden ja sepitetyn rajat menevät. Onko kaikki lukemamme vain sepitettä tai peräti valhetta.



Bernhardin nuottiavain

Takaisin Bernhardin nuottiavaimeen. Siihen on mentävä Bernhardin musiikillisen omaelämäkertasarjansa teemojen ja motiivien kautta, ehkäpä hänen toistonsa kautta.

Syytä hallitsee ahtaus, hengittämisen vaikeus, tukahduttavuus. Kertomus kuvaa Bernhardin kouluvuosia Salzburgissa 1943–1946. Kaikki tuntuu koulupojasta ahdistavalta, painostavalta, tukahduttavalta, ja välillä hän hautoo itsemurhaa ahtaassa komerossa viululäksyjä harjoitellessaan. Ainoastaan hetkittäin – kun jostain Salzburgin tukahduttavan ja hyveellisen porvarillisuuden raoista nousee jotain elävää ja eloisaa – kaupunki alkaa hengittää elävänä kaupunkiruumiina.

Kellarissa 16-vuotias Thomas jättänyt koulun ja alkaa työskennellä pahamaineisen lähiön kellarikaupassa, jossa hän kertoo voivansa jälleen hengittää. Hänen tulevaisuutensa näköala avautuu uudestaan, ja hän alkaa taas harrastaa musiikkia, laulua ja musiikkitiedettä. Kellarin onnellinen aika päättyy, kun Thomas perunakuormaa purettuaan ja vilustuttuaan sairastuu influenssaan ja joutuu lopulta Grossgmainin sairaalaan ja Grafenhofin keuhkoparantolaan.

Näitä keuhkotaudin aikoja hän kuvaa Hengityksessä, sarjan kolmannessa osassa, joka nimensä mukaisesti keskittyy kuvaamaan päähenkilön hengitysvaikeuksia. Hengitysvaikeudet ovat fyysisen sairauden oire, mutta samalla kuva tympeän porvarillisesta itävaltalaisesta parantolaelämästä ja sen tappavasta ilmapiiristä. Parantolavuosien kuvausta täydentää sitten Kylmyys – nuoren miehen todellinen taistelu elämästä ja kuolemasta, joka päättyy Thomasissa yhtäkkisesti syntyneeseen haluun tarttua elämäänsä kiinni ja parantua. Thomas alkaa lukea Dostojevskin Riivaajia ja kirjoittaa runoja ja päättää lopulta murtautua menneisyyden kehästä ulos: ”Eräänä kylmänä talvipäivänä minä lähdin, ennen aikaisesti ja omalla vastuulla, kuten minun oli itselleni muistutettava, jätettyäni ensin hyvästit kaikille niille, jotka halusin hyvästellä” (K, 113–114).

Grafenhofin sairaala-aika muodostaa hänen elämänsä käännekohdan, jossa hän joutuu todellisten kuolintaistelujen jälkeen valitsee lopulta elämän. Grafenhof luo omalta osaltaan ymmärrystä sille miksi ja miten Thomasista tuli Thomas Bernhard, kriittinen ja suorapuheinen taiteilija, teatterintekijä ja kirjailija. Samalla tuon käsittämättömän synkeän maailman kuvaus tekee ymmärrettäväksi miksi Bernhardin kirjallinen tyyli muotoutui miksi muotoutui: hengästyttäväksi kilpajuoksuksi, joka ei ala mistään eikä lopu koskaan.


Hienointa modernia ja myöhäismodernia

Bernhardin kaltaista faktan ja fiktion välistä rajojen koettelua on totuttu viime aikojen keskusteluissa pitämään uutena, omalle ajallemme ominaisena tapana, joka poikkeaa vanhemmasta ja naiivimmista omaelämäkertaperinteestä, jolloin omaelämäkertojat vielä uskoivat kertovansa vilpittömän totuuden itsestään ja sielunelämästään. Tällaiseen uutuusarvoon tuntuvat ainakin viittaavan Olli Sarrivaaran teossarjan alkuun liittämät kirjailijaesittelyt, joissa moneen kertaan vakuutellaan Bernhardin olleen tietoinen omaelämäkerran mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta ilmaista totuus.

Omassa mielessäni Thomas Bernhard asettuu omaelämäkerrallisella sarjallaan täysin luontevasti modernin omaelämäkertakirjallisuuden perinteen jatkajaksi. Onko esimerkiksi dramaattisesti kuvattu pyöräilyepisodi sittenkään kovin erilainen kuin vaikkapa Jean-Jacques Rousseaun Tunnustuksissaan kuvaamat erinäiset sankarillisen lapsuuden episodit (Carnifex!), joihin aikuiskertoja dramaattisesti väittää lapsuutensa elämän hilpeän huolettomuuden päättyneen?

Samalla Bernhardin teossarja edustaa modernia omaelämäkerrallista kerrontaperinnettä parhaimmillaan: sisäisten tuntojen tyylillisesti monenkirjavaa kuvausperinnettä, jossa paatoksellinen romantiikka, realismi ja naturalismi ovat kaikki käytössä kertovan subjektin kokemuksellisen totuuden jäljittelyssä.

Edelleen Thomas Bernhard liittyy kaikkien 1800-luvun tunnustuksellisten ja omaelämäkerrallisten teosten jatkumoon. Hän kirjoittaa kellariloukkoihmisten, nälkätaiteilijoiden, riivaajien ja rappiorunoilijoiden, Baudelairen, Verlainen, Dostojevskin ja Hamsunin kaltaisten ekstreme-tekijöiden jäljillä.

Oman teossarjansa hän vie omaelämäkertalajin naturalistiseen ääripäähän, siihen absurdiin elämiseksi kutsuttuun pisteeseen, jossa kaikki on yhtä aikaa totta ja valhetta, traagisinta totta ja mitä hulluinta mahdollista komediaa ja teatteria.

Olemassaolon ja kielen rajoilla

Lotta Kähkönen kirjoittaa:

Kathrin Schmidt (s. 1958) kuuluu Saksan nykykirjallisuuden eturivin kirjailijoihin. Itä-Saksassa syntynyt Schmidt debytoi runoilijana jo opiskeluaikoinaan. Päätös ryhtyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi kypsyi 1980-luvun lopussa ja toteutui lopulta muurin murtumisen jälkeen. Ensimmäinen romaani Die Gunnar-Lennefsen-Expedition (1998) sai useita kirjallisuuspalkintoja. Schmidin romaaneja on kuvattu barokkimaisiksi ja kielellisesti vaikuttaviksi.

Varsinainen kaupallinen menestys tuli neljännen romaanin Et sinä kuole (Du Stirbst nicht, 2009) myötä. Omaelämänkerrallinen romaani kuvaa keski-ikäisen kirjailijan, Helene Wiesendahlin toipumista koomaan johtaneesta aneurysman puhkeamisesta. Schmidt sai itse aivoverenvuodon kesällä 2002. Omaelämänkerrallisuus herättää suuren yleisön uteliaisuuden, mutta Schmidtin tapauksessa uteliaisuus palkitsee monenlaiset lukijat. Kirjailija on kielellinen taituri, jolla on romaanikirjailijan mielikuvitus ja kyky rakentaa monitasoinen, lukijan otteessaan pitävä kertomus.

Olennainen osa Helenen toipumisprosessia on kielen, muistin ja minuuden uudelleen löytäminen. Kolmiyhteys kietoutuu erottamattomasti yhteen päähenkilön aistihavaintojen ja tuntemusten tasolla. Muistikuvien työstäminen ja kielen hapuilu on päähenkilölle kivuliasta, uuvuttavaa ja ylitsevuotavan emotionaalista, mutta samalla äärimmäisen palkitsevaa ja minuutta eheyttävää. Helenen kieli on tallella, mutta sen kytkeymät toimivat arvaamattomilla tavoilla. Myös muisti on solmussa. Hän tietää kuka on, mutta elämäntarinassa on aukkoja ja kronologia on sekaisin. Muistot ja kieli sekä niiden merkitys omassa elämäntarinassa palaavat vähitellen. Päähenkilö tietää prosessin välttämättömäksi olemassaololleen.

Et sinä kuole kerrotaan minämuodossa. Päähenkilön kokemus kerrotaan taitavasti: lukija todellakin pääsee Helenen ihon alle. Tämä tapahtuu huolellisilla yksityiskohdilla sekä kekseliään ja tiiviin ilmaisun avulla. Päähenkilön kielen hapuilu etenee voimakkaiden tuntemusten myötä. Jokainen ymmärtämättä jäänyt lause saa kielellisesti lahjakkaan Helenen epätoivon partaalle. Toisaalta toipuminen ja normaaliin elämään palaaminen pelottaa. Romaanin lopussa Helene alkaa kirjoittaa runoja ja tekstiä ystävänsä näytelmään. Sairaalasta kotiutumisen kynnyksellä hän muistaa hetken juuri ennen tajunnan menetystään sekä dialogin miehensä kanssa.

Romaani toimii siksi, että kieli ei ole vain kieltä. Romaani herättää tietoisuuden kielestä ja kertomisesta ruumiillisena kokemuksena ja olemassaoloamme rakentavana. Se toimii aistihavaintojen tasolla osoittaen tarkasti, miten kertomista ja kieltä ei voi erottaa tavastamme kokea asioita.

Lotta Kähkönen on turkulainen kirjallisuudentutkija ja toinen Café Voltairen Muistijälkiä-kirjan toimittajista.

Venäjän mielenosoitusten talvi synnytti hienoa proosaa

Tomi Huttunen kirjoittaa:


Roman Sentšin kirjoitti Venäjän kiihkeän poliittisen talven 2012 tapahtumista pienoisromaanin – tapahtumien näkijänä, kokijana ja pohtijana on hänen 14-vuotias tyttärensä.

Moskovassa asuva, Tuvan tasavallasta lähtöisin oleva Roman Sentšin (s. 1971) on venäläisen nykyproosan tunnettu ja palkittu edustaja, niin kutsutun uuden realismin tärkeimpiä nimiä. Uuden realismin johtoidea on, että valokuvantarkka dokumentointi ja todenmukainen yhteiskunnallisen tilanteen kuvaaminen on paras tapa muuttaa asioita nyky-Venäjällä kirjallisuuden keinoin. Tyylillisiä kokeiluja uusrealistit vieroksuvat. Sentšinin proosa on tunnetusti hyvin lakonista ja synkkäsävyistä, etenkin Venäjän syrjäseutuja käsittelevä teos Jeltyševy (2009), joka on masentavaa luettavaa ja josta tuli silti ilmestyessään keskustelluimpia nykykirjallisuuden teoksia. Se on saanut valtionpalkinnon lisäksi useita muita huomionosoituksia.

Sentšin on kansalaisena ollut poliittisesti aktiivinen. Hän tuntuu kannattavan milloin nationalistista oikeistoa, milloin vasemmistoa, mutta yleisesti ottaen hän edustaa Venäjän opposition radikaalimpaa siipeä.

Sentšinin uuden teoksen nimi on Mitä te haluatte? (Чего вы хотите?). Se on ilmestynyt maaliskuussa pitkän linjan kirjallisuuslehdessä Družba narodov sekä erillisenä Eksmo-kustantamon julkaisemana niteenä. Teoksen tapahtumat alkavat tarkasta päivämäärästä 18.12.2011 – epäillystä duuman vaaleissa tapahtuneesta vilpistä ja Bolotnajan mielenosoituksesta – ja päättyvät helmikuun loppuun 2012, toisin sanoen Pussy Riotin tutkintavankeuteen ja niin kutsuttuun valkoisen renkaan mielenosoitukseen. Romaani kuvaa viimevuotista mielenosoitusten ja vaalien talvea Venäjällä – tapahtumaketjua, jonka päättymistä monet ovat jo ehtineet ihmetellä.

Kuten aiemminkin, Sentšin käyttää romaanissa omaa nimeään ja perhettään. Kyse on realistisesta dokumenttia imitoivasta autofiktiosta. Missä on fakta, missä on fiktio, sitä ei lukija tiedä eikä voikaan tietää. Teoksen päähenkilö on perheen 14-vuotias Daša-tyttö, jonka isä on kirjailija Roman Sentšin. Dašaa alkavat kiinnostaa yhteiskunnalliset kysymykset, vanhempien poliittiset näkemykset ja ajankohtaiset tapahtumat. Hän käy koulua gastarbaitereiden valtaamassa Moskovassa, soittaa fagottia, koluaa venäläistä nettiä ja kyselee vanhemmiltaan, mitä on tapahtumassa. Wikipedia valehtelee Venäjän väestötilanteesta ja BKT:n kehityslinjoista, internetistä tulviva tieto on ideologisesti värittynyttä. Romaanin kerronta on keskeisesti Dašan sisäistä puhetta ja kaikuja perheen keittiössä käytävistä keskusteluista, joihin osallistuu enemmän tai vähemmän tunnettuja kirjailijoita – ei ole kauhean tärkeää, keitä he ovat, mutta todelliset nimet vahvistavat entisestään uusrealistisen dokumentin vaikutelmaa.

Sentšinin alakuloisten teosten joukossa Mitä te haluatte? on ehdottomasti valoisa kirja, tekstissä on jopa hiukan huumoria.

Romaani on kiinnostavan dialogisesti rakennettu orastava kasvutarina, jossa ei ole hirveästi tapahtumia – Daša tulee teoksen aikana tietoisemmaksi ympäröivästä yhteiskunnasta, mutta informaatiotulva ahdistaa ja herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Isä ja äiti kannattavat radikaalia oppositiota, kuuntelevat punkia (Sentšin on myös punkmuusikko) ja ovat toimissaan maltillisia. He osallistuvat mielenosoituksiin mutta kirjoittavat ”suoran toiminnan runoutta”, etenkin perheen äiti. Romaani tuo heidän ideologisia näkemyksiään julki dialogien kautta, mutta kyse ei ole minkään aatteen julistuksesta. Dašan kysymykset ja muiden perheen luona vierailevien kirjailijoiden ajatukset synnyttävät pikemminkin moniäänisen kudoksen. Kaikki yksittäiset ideologiat näyttäytyvät hiukan naiiveina.

Mitä te haluatte? ei ole suuri romaani mitaltaan, mutta se on kiinnostava ja keskustelua herättävä teos, joka tarraa nykyhetkeen. Venäläisen realismin teoreetikon Vissarion Belinskin henki leijuu tämän uuden teoksen yllä. Se pitäisi ehdottomasti suomentaa, sillä valistava teos opettaa paljon viime talven tapahtumista ja toisi suomalaiselle lukijalle tolkkua tämän päivän Venäjän ideologiseen sekamelskaan.

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin dosentti Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

Kauhean kammottava yö

Päivi Kosonen kirjoittaa
Riikka Forsströmin kirjasta
Yön valtakunta
(Tammi, 2012).


Marraskuun pimeydessä tekee mieli vetäytyä. Kuolema, yö ja pimeys, hiljaisuus ovat kyllä läsnä. Houkuttelee istuskella nojatuolissa, selailla ja lueskella Riikka Forsströmin vasta ilmestynyttä kulttuurihistoriallista kirjaa Yön valtakunta. Kirjassa on imua.

Kirjassaan kulttuurihistorioitsija Riikka Forsström inventoi yön merkityksiä eri aikoina. Aihe on hieno ja esimerkkejä riittää: kirjallisuutta ja merkityksiä, elokuvia ja kohtauksia, upeita lainauksia eri ajoilta joka lähtöön. Varsinainen historia esitys ei kuitenkaan ole, vaan pikemmin populaari yön ensyklopedia, jota sävyttää kirjoittajan uusromanttinen käsitys yöstä jonakin kauniina ja kauheana, runollisena ja mystisenä. Romanttinen yön valtakunta ilmenee myös teoksen kuvaliitteiden kuvissa.

Tekijälle itselleen yö on uusromanttinen taikametsä, ”joka levittäytyy eteemme joka ilta auringon laskiessa” ja johon astumme ”aina yhtä peloissamme, aina yhtä täynnä odotusta”. Romanttinen käsitys sävyttää Forsströmin tulkinnat, ja parhaimmillaan tekijä onkin 1800-luvun kirjallisuudessa, romantiikan ja symbolismin aikakaudella, Jean-Jacques Rousseaun, Victor Hugon, John Keatsin, Shelleyn, Brontën, Charles Dickensin, Goethen ja muiden seurassa.

Forsströmin kuu levittää kuulasta hohdettaan, vyöryy taivalla, luo aavistuksenomaisen sillan veteen. Antiikin yö, keskiaikainen noitasapatti taivutetaan nekin romantiikan kuviin ja muotteihin. Toisaalta kirja on täynnä kiinnostavaa ja hyvin kerrottua pikkutietoa. En ole ennen tiennyt, että Shakespearen näytelmien kohtauksista 16 % tapahtuu yöllä.

Omimmillaan Forsström vaikuttaa olevan kertoessaan elämäkerrallisia anekdootteja romantikkokirjailijoista. Vaikka olen esimerkiksi Chateaubriandin omaelämäkerran lukenut moneen kertaan, en ole kiinnittänyt huomiota hänen yökuvauksiinsa, esimerkiksi siihen, että hänen isänsä karkaisi hänen pelkokynnystään panemalla hänet lapsena nukkumaan yksin kaukaisessa linnantornissa. Enkä ensin muistanut Rousseaun tähtitaivaan kiikarointejakaan, filosofin muista yöllisistä seikkailuista puhumattakaan. Elämäkerralliset tapahtumat Forsström hallitsee. Samoin hän kuvaa hyvin romanttisia maalauksia.

Ikävä puoli kirjassa on, että yltiöromanttinen käsitys pitää etäällä ja poissa negatiiviset tunteet, silottelee kauhun ja pelon särmät, hämärtää yön mykät vyöhykkeet. Sanomattakin on selvää, että Forsströmin yön valtakuntaan eivät kuulu suomalaiseen arkiyöhön kuuluvat asiat: hiljaisen väkivallan uhka, viikonloppuöiden reuhaava parisuhdeväkivalta, marraskuinen kompurointi huussiin sysipimeässä tai kelmeän kuun valossa, itkevä sylilapsi, yöllinen synnytys, yksinäinen öinen kipu, koko se yöllinen yksinäisyyden, taloudellisen huolen, menetyksen pelon ja murheen vyöhyke, jonka kaikki meistä omalla tavallaan tuntevat. Näistäkin kyllä kirjallisuus ja elokuvat kertovat omalla tavallaan.

On selvää, että ennen nykyistä 24/7 -aikaamme yö on merkinnyt jotain ihan muuta. Mitä kaikkea, sitä tekijä ei tässä teoksessa vielä tavoita.

Lapsuus valkoisessa Etelä-Afrikassa

Päivi Brink kirjoittaa:

J.M. Coetzee: Boyhood, 1997.

Boyhood, Youth ja Summertime muodostavat yhdessä omaelämäkerrallisen trilogian Scenes from Provincial Life. Kirjat on suomennettu nimillä Poikavuodet, Nuoruus ja Kesä (Otava). Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 1997, toinen osa vuonna 2002 ja kolmas vasta 2009.

Viimeksi luin Coetzeelta kirjan Elizabeth Costello, ja siihen verrattuna Boyhood tuntui todella helppolukuiselta. Tämä ei tarkoita, etteikö se olisi ollut syvällinen. Boyhood on todella hieno romaani, joka tuntuu paljastavan kirjailijan täysin alastomaksi lukijoidensa edessä. Vuonna 1940 syntynyt Coetzee ei kaunistele itseään lapsena, vaan päinvastoin näyttää, miten arvottomaksi hän tunsi itsensä. Arvottomaksi, poikkeavaksi ja samalla oman erilaisuutensa ylentämäksi. Hän haluaa olla itsenäinen, mutta tuntee olevansa riippuvainen äidistään, jota kipeästi rakastaa.

Aloin välillä jo kyseenalaistaa, voiko kaikki olla totta. Voiko kirjailija paljastaa maailmalle, ettei koskaan osannut rakastaa isäänsä? Irvokkaat kuvat alkoholisoituneesta isästä tuntuvat säälimättömiltä. Voiko hän näyttää suvun ristiriidat ja laiminlyönnit verhoamatta niitä fiktion kaapuun? Puhuuko hän oikeilla nimillä väkivaltaisista opettajista? Lopulta ei ole mitään väliä, oliko Coetzeen oma lapsuus tällainen, sillä todelta se tuntuu. Kertoja pääsee aivan lähelle koulupoikaa, jonka elämää seurataan pikkulapsesta 13-vuotiaaksi asti. Lukiessa muistaa, kuinka haavoittuvaisia lapset ovat, kuinka paljon he pelkäävät arkisia asioita, ja kuinka paljon merkitsee, että tapaa jonkun, joka ymmärtää. Poika kokee, ettei koskaan voi olla oma itsensä, vaan hänen on teeskenneltävä pärjätäkseen muiden kanssa. Koulussa pärjäämisestä tulee pakkomielle.

Asun Kapkaupungissa ja siksi olin ilahtunut siitä, miten konkreettisesti kirja kuvasi Etelä-Afrikkalaista yhteiskuntaa ja luontoa. Pääosa tarinasta tapahtuu pikkukaupunki Worcesterissa 100 kilometriä Kapkaupungista, ja lopussa päädytään Kapkaupunkiin. Maalaiskaupungin nurkkakuntaisuus ja Kapkaupungin syke asettuvat vastakkain. Toinen, olennaisempi vastakkainasettelu on afrikaanereiden ja englanninkielisten välillä. Coetzee on näiden kahden kulttuurin välissä, koska hänen isänsä oli afrikaaneri ja äitinsä englanninkielinen. Hän pelkää koko ajan, että hänet halutaan sijoittaa afrikaansinkieliseen ryhmään koulussa, vaikka hän on englanninkielinen. Englanti on hänelle sivistyksen kieli ja afrikaans väkivaltaisten maajussien kieli. Näin kärjistettynä, mutta teoksen kuluessa tämä vastakkainasettelu saa monimutkaisempia sävyjä.

Väkivallan uhka leijuu kaiken aikaa pojan yllä. Opettajat piiskaavat, isommat pojat hakkaavat, valkoiset hakkaavat mustia – mutta Coetzeeta ei hakata. Hän ei ole ”normaali”, koska häntä ei lyödä. Hän pelkää väkivaltaa, ja häpeää pelkoaan. Tämä ajatus muuttuu symboliksi, kuvaksi Etelä-Afrikasta, joka vaatii kovaa pintaa: sadismia ja kivun sietoa. Coetzee ei tunne poikana kuuluvansa tähän kulttuuriin. Sen sijaan hän rakastaa isänsä kotitilaa, farmia, jossa eletään keskellä luontoa. Luontokuvat ovat kauniita ja herättävät eläviä mielikuvia. Luonnon kautta hän on yhtä kotimaansa kanssa.

Pelko ja irrallisuus tekevät pojasta sydämettömän, armottoman lapsen. Haluan heti lukea lisää ja kuulla, miten hänestä kasvoi kirjailija, joka osaa niin tiheät tunteet kuin oivaltavat ideologiset tiivistykset.

Ruotsin akatemian Nobel-palkintolautakunta vuonna 2003:
"Coetzee kuvaa lukuisin valepuvuin ulkopuolisuuden yllättävää osallisuutta. Hänen romaanejaan leimaavat nokkela kompositio, tiivis dialogi ja analyyttinen loistokkuus. Hän on omantunnonarka epäilijä ja armoton länsimaisen sivilisaation julman järjen ja kosmeettisen moraalin arvostelija."