PROFESSORIPOOLI: Isaac Bashevis Singerin Vanhaa rakkautta: Kuolemanvakavat ja naurettavat intohimomme

 

Isaac Bashevis Singer: Vanhaa rakkautta, tarinoita vanhasta maasta. Suom. Jukka Kemppinen. Tammi 1988. 

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Isaac Bashevis Singer (1903–1991) oli Puolan juutalainen kirjailija, joka kirjoitti pitkään jiddishiksi; paettuaan natseja Yhdysvaltoihin hän vasta melko pitkän siellä oleskelun jälkeen ryhtyi kirjoittamaan myös englanniksi. Mainittu käännösvalikoima on koottu Singerin tarinakokoelmista eri vuosikymmeniltä. Lyhyiden kertomusten lisäksi Singer on julkaissut useita romaaneja. En usko kuitenkaan olevani yksin väittäessäni, että Singerin omin kirjallinen muoto on juuri suullista tarinaa muistuttava lyhyt kertomus, jossa paikkakunnan ja henkilöiden etu- ja sukunimen mainitseminen alussa luo todellisuuden tuntua. Tarinoiden sisällössä on silti paljon vaihtelua: jotkut näyttävät olevan lähellä kirjailijan omakohtaista jonkun tuttavan muistelua, jotkut taas on kerrottu kyläläisten perspektiivistä.

                      Singerin tarinoille on ominaista keskittyä yhteen tai korkeintaan muutamaan henkilöön, joiden tarina kerrotaan. Keskushenkilö on usein jonkin tietyn intohimon tai päähänpinttymän vallassa, joka ohjaa hänen tekemistään. Tapahtuminen sisältää yllättäviä käänteitä; usein siihen sisältyy yliluonnollisia asioita kuten henkiä tai paholaisia. Toisinaan oletetut henget ja paholaiset selitetään reaalisen maailman ilmiöiksi, toisinaan taas kerronta tapahtuu läheltä kokevien henkilöiden näkökulmaa, johon yliluonnolliset seikat mahtuvat. Singerin käyttämät yliluonnolliset tai fantastiset elementit eivät ole romantiikan perintöä vaan pikemminkin juutalaista: kyseessä on erityinen, juutalainen ”maagisen realismin” muoto. Siinä missä joku erityisen hyveellinen naishenkilö voi García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä – katolisen ihmeisiin uskomisen maailmassa – lennähtää tuulisena päivänä hameidensa kannattelemana taivaaseen ovat Singerin ihmisille asioita sekoittavat, pahojaan tekevät pikkupaholaiset, dybbukit, todellisuutta.

                      Singer itse kuuluu maallistuneisiin juutalaisiin, mutta hän suhtautuu juutalaiseen kulttuuriin kunnioittavalla vakavuudella – mikä ei sulje pois huumoria. Juutalaisilla on omat, heille ominaiset päähänpinttymänsä, kuten päivittäiset rukouskäytännöt niihin liittyvine tarvekaluineen, poikien monivuotinen jeshivakoulu, jossa opiskellaan hepreaa ja pyhiä kirjoituksia, ”puhdas” ruoka ja säädellyt menot koskien sapattia, uskonnollisten juhlien viettoa, seksuaalista kanssakäymistä avioliitossa. Juutalaiset menot ja uskomukset näyttäytyvät omalaatuisina, mutta eivät ehkä sen järjettömämmiltä kuin ylipäänsä jollekin tietylle kulttuurille ominaiset, välttämättöminä pidetyt ajattelu- ja toimintatavat. Singerin juutalaisuuden kuvaus koskee paljon myös yleisinhimillisiä intohimoja ja mielen askarruksia, kuten rakastumisia, seksuaalisuutta, uskoa ja epäilyä. Intohimojen vakava puoli on siinä, että ne tuottavat usein hankauksia ympäristön kanssa tai tulevat muutoin määrittämään ihmisen elämää, ja niiden naurettavuus on siinä, että ne näyttäytyvät muille epärationaalisina tai käsittämättöminä. Singerin kertomuksissa molemmat puolet ovat läsnä. Intohimot generoivat tapahtumista ja tuottavat siihen yllättäviä käänteitä, jollaiset ovat myös yksi Singerin kertomusten tunnusmerkki.

                      ”Jeshivapoika Jentl” on hyvä esimerkki intohimojen yllättäviä tapahtumia tuottavasta voimasta. Jentl-tyttönen on käynyt isänsä kanssa vakavia opillisia keskusteluja juutalaisuudesta, ja isä pahoittelee sitä, ettei Jentl ole poika, joka voisi täysin paneutua juutalaisuuden pyhiin kirjoituksiin. Jentl on samaa mieltä: häntä ei kiinnosta naisille tarjottu kodin piiriin rajoittuva rooli. Kun isä kuolee ja Jentl jää yksin maailmaan, hän tekee radikaalin ratkaisun: hän hakeutuu pojaksi pukeutuneena toisen paikkakunnan jeshivakouluun. Hän ystävystyy koulun toisen oppilaan kanssa. Tarina johtaa siihen, että Jentl rakastuu toveriinsa – mutta solmii avioliiton työn kanssa, joka on antanut hänen toverilleen rukkaset. Vielä avioliitossakin sukupuoliasioista tietämättömän ”vaimonsa” kanssa Jentl onnistuu pitämään salaisuutensa. Lopulta hän paljastaa asian oikean laidan toverilleen, joka silloin tunnistaa olevansa Jentliiin rakastunut. Jentl kuitenkin katoaa suostuteltuaan toveriaan menemään naimisiin hänen ”vaimonsa” kanssa, josta hän on ottamassa eron. Avioliitto toteutuukin, mutta sekä mies että vaimo ovat edelleen rakastuneita Jentliin ja kaipaavat häntä.

                      ”Taibele ja hänen demoninsa” kertoo naisesta, jonka lapset ovat kuolleet pieninä ja jonka mies on lähtenyt tiehensä hänen ollessaan vain kolmenkymmenen neljän. Koska avioeroa ei ole tehty, Taibele ei voi solmia uutta avioliittoa vaan on tuomittu yksinäiseen elämään. Taibele kertoo ystävättärilleen lukemansa tarinan demonista, joka eli naisen kanssa kuin aviomies. Ohi kulkeva mies kuulee tarinan ja saa tästä ajatuksen toteuttaa se Taibelen kanssa. Se onnistuu, koska Taibele ei kiistä demonien olemassaoloa ja koska demoni vierailee Taibelen luona vain yön pimeydessä. Taibele kiintyy demoniinsa, jonka hän lopulta toteaa olevan hellempi häntä kohtaan kuin aviomies konsanaan. Heidän yhteiselonsa jatkuu miehen kuolemaan asti Taibelen koskaan pääsemättä perille asioiden todellisesta tilasta.

                      ”Teurastaja” kertoo miehestä, joka olisi halunnut rabbiiniksi mutta joutuu vastaanottamaan rituaaliteurastajan tehtävän, vaikka ei kestä veren näkemistä. Hän ei totu teurastamiseen vaan voi pahoin myötätunnosta teurastettavia eläimiä kohtaan. Pian hän näkee koko eläinkunnan olevan luonnontilassaan jatkuvan, armottoman tappamisen kohteena, ja hän syyttää tästä Jumalaa: Jumala on vähemmän sääliväinen luomakuntaansa kohtaan kuin teurastaja. Mies päätyy harhailemaan houreisena joen rannoilta, jonka vedestä hänen ruumiinsa löydetään.

                      ”Pimeyden valta”- novellissa nuori nainen on saanut päähänpinttymän, että hänen aviomiehensä on rakastunut hänen sisareensa, ja valmistaa sisarelleen hääpuvun, jonka jälkeen hän itse kuolee. Mies ja sisar menevät naimisiin mutta eroavat pian, koska kuollut nainen on joka yö heidän välissään.

                      Joissakin minä-muodossa kerrotuissa novelleissa liikutaan Varsovan kirjallisissa piireissä tai tavataan tuttu kirjailija Israelissa. Tarinat ovat realistisempia, mutta silti erikoiset, lähes uskomattomat ja usein kaameatkin tapahtumat seuraavat toisiaan. Juutalaisten historia erityisesti 1930- ja 1940-luvulla antaa tällaisiin tarinoihin pätevän pohjan. ”Miksi Heisherik syntyi”-kertomus on miehestä, kiertelevästä sisälmysten kauppiaasta (!), joka lähestyi Varsovassa kertoja-minää (Singeriä) pyytäen häntä toimittamaan jättimäisen käsikirjoituksen painettavaan kuntoon. Tavattoman lavea käsikirjoitus, joka koskee miehen kokemuksia Puolan armeijassa bolshevikkisotien aikana 1920–1921, on arvoton ja mahdoton korjata. Päätösjaksossa kerrotaan miehen toimineen myöhemmin kirjeiden salakuljettajana natsien miehittämän Puolan ja Neuvostoliittoon paenneiden juutalaisten välillä; kiinni jouduttuaan mies kidutettiin hengiltä. Singer kysyy tarinan lopuksi puolileikillisesti, miksi mies oli syntynyt, ja vastaa, että hänestä ei olisi koskaan tullut ”pyhää sanansaattajaa”, niin kuin kirjeiden salakuljettajia kutsuttiin, ellei hän olisi kokenut kaikkea sitä, mitä hän ”liikuttavassa” käsikirjoituksessaan niin laajasti kuvailee.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

                     

                     

PROFESSORIPOOLI: Borgesin tarina Mies joka kirjoitti ’Quijoten’

Jorge Luis Borges: Mies joka kirjoitti ’Quijoten’. Teoksessa Kolmas maailma. Uutta proosaa espanjankielisestä Amerikasta. Toimittanut ja suomentanut Matti Rossi. Helsinki: Tammi 1966

Liisa Steinby kirjoittaa:

Borges on totuttu luokittelemaan keskeiseksi postmodernistiksi ennen tuon käsitteen keksimistä. Yhtä vähän kuin luokittelevat termit yleensä ja postmodernin käsite erityisesti tämä riittää luonnehtimaan hänen tuotantoaan, joka jollakin tavoin on jäljittelemätöntä. Jos sitä pitäisi yrittää kuvata yhdellä lauseella, niin se voisi olla järjellisyyden ja järjettömyyden kietominen yhteen lukijaa vangitsevalla tavalla.

Borgesin lyhyet tarinat ovat enemmän asioista, ajatuksista, ajattelijoista ja unennäöistä kuin tapahtumista. Usein aiheena on jokin teologinen tai filosofinen ajatusrakennelma, jonka tekijä mainitaan – ja josta lukija ei voi olla varma, onko tämä oikea henkilö, tai jos henkilö on historiasta tunnettu, onko tämä todella kirjoittanut niin kuin Borges esittää. Borges kuvaa teorioita, hypoteeseja ja näkyjä, joilla jotkut ovat selittäneet vaikeita ja tärkeitä olemisen kysymyksiä siten, että järjen ja järjettömyyden rajat rikkoutuvat vaikeasti määriteltävällä tavalla. Tämä on antanut aiheen kutsua häntä – paremman puutteessa – postmodernistiksi. Postmodernille pidetään ominaisena ajatusta, että sanoista voi rakentaa kaikenlaista mutta näiden takana ei ole mitään ja että voidaan siksi vapaasti lainata kaikenlaisista lähteistä ilman että sitoudutaan siihen, mitä lainatut tekstit väittävät; toisin sanoen rakennetaan pastissia. Borgesin tekstejä ei kuitenkaan voi kutsua pastisseiksi, sillä hän tuntuu pikemminkin puhuvan omalla äänellään ja vakavissaan. Lukija joutuu joka kerta ikään kuin kohtaamaan teorian tai näyn itse, kiinnostuu siitä ja tunnustaa sen sisältämän totuuden etsinnän relevanssin – samalla kun hän ihmettelee itse teoriaa tai näkyä, joka ei ole järjellinen, vaikka hän ei pysty täsmällisesti sanomaan, missä kohdin on menty vikaan. Kysymykseen, mitä Borges ”todella sanoo”, voisi siis kenties vastata, että hän horjuttaa luottamustamme ihmisen kykyyn määritellä järjellisyyden rajat ja hänen kapasiteettiinsa ottaa selvää todellisuudesta järjen ja mielikuvituksen avulla, samalla kun hän herättää mielenkiintomme ja kunnioituksemme kaikkia niitä lukemattomia erilaisia teorioita, uskomusjärjestelmiä ja mystisiä näkyjä kohtaan, joilla ihmiset ovat halunneet selvittää tärkeimpiä olemisen kysymyksiä.

Kertomus Pierre Menardista, (fiktiivisestä) ranskalaisesta 1900-luvun kirjailijasta, joka kirjoitti Don Quijoten, alkaa pitkällä luettelolla Menardin muista teoksista. Luettelo on borgesmainen sekoitus fiktiota ja todellisia historiallisia henkilöitä ja teoksia. Menard on julkaissut paitsi ”symbolistisen sonetin” ja ”käsikirjoituskokoelman runoja, joiden teho piilee välimerkkien taitavassa hyväksikäytössä”, myös filosofisia tutkielmia Descartesin, Leibnizin ja Raimundus Lulluksen teoksista, Zenonin paradoksista sekä Boolen algebrasta. Jossakin kohdin lukija tulee epävarmaksi siitä, ovatko mainitut tekijät ja teokset, joita Menardin kerrotaan kommentoineen, todellisia vai fiktiivisiä. Hänen kerrotaan myös kirjoittaneen tutkielman ”mahdollisuuksista konstruoida runosanasto”, jonka sanat eivät olisi tavallisen kielen sanoja tai niiden kiertoilmaisuja vaan erityisesti runouden tarpeisiin luotu ihanteellinen sanasto. Tämä osoittaa, että Pierre Menard on tyypillinen borgeslainen maailman teoreettiseen haltuunottoon pyrkivä henkilö. Hänen hämmästyttävimpänä ja suurisuuntaisimpana hankkeenaan kuvataan kesken jäänyttä Don Quijoten kirjoittamisen projektia. Todetaan, että kysymys ei ole mistään niin tavanomaisesta kuin Cervantesin tarinan siirtämisestä nykyaikaan. Kysymys on siitä, että kirjoitetaan täsmälleen samat sanat kuin Cervantes – mutta nykyajan kirjailijana, jolloin niiden ajatussisältö on aivan toinen. Tämän osoittamiseksi ”Borges” (novellissa ”Borges ja minä” kirjailija on kyseenalaistanut itsensä teostensa kirjoittajana) vertaa toisiinsa kahta täysin samoin kirjoitettua kohtaa Cervantesin ja Menardin Don Quijotesta todeten, että se mikä edellisessä – lausahdus historiasta totuuden äitinä – oli vain 1600-luvulle ominaista kaunopuheisuutta, onkin 1900-luvun kirjailijalla hätkähdyttävää totuuden uudelleen määrittelyä pragmatismin hengessä.

Borgesin kertomus väittää, että teksti ei ole mitään yksiselitteisesti annettua: merkitys ei ole yksinkertaisesti määrittynyt kirjoituksen sanoissa. Päinvastoin sanat merkitsevät jotakin ainoastaan suuren aikalaiskontekstin osana. Siksi Pierre Menard joutui – paradoksaalisesti – tekemään suunnattoman suuren ajatustyön ilmaistessaan 1900-luvun ihmisen ajatuksensa Cervantesin sanoin – tosin ”Borgesin” mukaan välillä vanhahtavalta tai jopa teennäiseltä kuulostaen. Sanotun ”merkillisyys” ja tulkittavan asian pohjaton, hyllyvä monimutkaisuus ei siis ole ainoastaan muinaisten teologisten ja metafyysisten rakennelmien ominaisuus vaan pikemminkin jotakin, mistä olemme pääsemättömissä. – Samassa kokoelmassa on pari muuta Borgesin parhaimmistoon kuuluvaa kertomusta, ja lisää Borgesia on hänen tarinoidensa suomennoskokoelmassa Haarautuvien polkujen puutarha.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.