PROFESSORIPOOLI: Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä

Thomas Mann: Joosef ja hänen veljensä I-IV: Jaakobin tarinat, Nuori Joosef, Joosef Egyptissä, Joosef Ruokkija (Joseph und seine Brüder, 1933–43: Die Geschichten Jakobs, Der junge Joseph, Joseph in Ägypten, Joseph, der Ernährer). Suom. Lauri Hirvensalo.

Liisa Steinby kirjoittaa:

Suurimman osan natsien 12-vuotisesta valtakaudesta Saksassa (1933–1945) Thomas Mann kirjoitti laajinta romaaniaan, raamatunaiheista kertomusta Joosefista ja hänen veljistään. Alkuperäinen yllyke Raamatun kertomukseen tarttumiseen lienee ollut Mannin enemmän tai vähemmän tietoinen Goethen jäljittely. Goethe kertoo omaelämäkerrassaan, että hän oli aivan nuorena kirjoittanut Joosefin tarinan uudestaan täydentäen sitä siten, että se tuli elävämmäksi ja käsitettävämmäksi. Kun Mann ryhtyy kirjoittamaan Joosefin tarinaa uudestaan, tuo kirjoittamisajankohta (1926–1942) hänen tekemiseensä lisäulottuvuuden. Neliosaisen romaanin ensimmäisen osan ilmestyminen sijoittuu natsien valtaanpääsyn vuoteen 1933 ja vuoteen, jolloin Mannin oli lähdettävä maanpakoon. Hän asettui aluksi Sveitsiin ja siirtyi 1938 Yhdysvaltoihin, mistä hän palasi Eurooppaan vuonna 1952 asettuen asumaan Zürichiin Sveitsiin; Mann ei voinut koskaan tehdä niin pitkälle ulottuvaa sovintoa saksalaisten kanssa, että olisi muuttanut takaisin Saksaan. Joosef ja hänen veljensä, jonka kahta jälkimmäistä osaa ei ollut enää mahdollista julkaista Saksassa – ne ilmestyivät Itävallassa ja Ruotsissa – oli omana aikanaan mitä ”epäajanmukaisin”, omaa aikaansa vastustava teos. Thomas Mann on kirjoittanut siinä positiivisimman, ihmisyysuskoa ilmi tuovan teoksensa, kertomalla uudestaan Vanhan Testamentin Joosefin tarinan. Hän käyttää näin juutalaista tarinaa esittämään humaniteettiuskonsa, mikä näyttäytyi natsiaikana suorastaan provokaationa. Jälkeenpäin Mann on sanonut halunneensa tässä teoksessaan riistää myytin käytön natsien käsistä. Natsit olivat ottaneet propagandistiseen käykyöön muinaisen germaanisen mytologian ja lukeneet siitä arjalaisten ylivertaisuuden kaikkiin muihin kansoihin nähden, millä he oikeuttivat ei-arjalaisten kansakuntien alistamisen ja tuhoamisen. Mann osoittaa, että myyttiä – jollainen hän näkee Joosefin tarinan olevan – voidaan käyttää nykyaikanakin myönteisellä tavalla, ei manipuloiden vaan päinvastoin kehottaen kriittiseen ja refleksiiviseen, mutta samalla kunnioittavaan suhtautumiseen traditiota kohtaan.

Mann oli Joosef ja hänen veljensä -romaaniaan varten tehnyt valtavan pohjatyön paneutumalla Lähi-Idän ja Egyptin kulttuureihin. Kyseessä ei ole silti tavanomaisessa mielessä historiallinen romaani. Mennyt aikakausi, sen kulttuuri ja sen ihmiset ovat olemassa Mannin romaanissa elävällä, uskottavalla ja havainnollisella tavalla. Mann oli tyytyväinen ja samalla huvittunut, kun hänen käsinkirjoitetun tekstinsä puhtaaksi kirjoittaja kommentoi käsikirjoitusta sanomalla, että nyt hän ymmärtää, miten kaikki oikeastaan tapahtui Joosefin tarinassa. Mann on kommentoinut tapaansa tarjota myytti nykyajan lukijalle: siihen tulee lisätä psykologinen ulottuvuus eli osoittaa, miten tarinan henkilöt toimivat oma tilanteensa huomioon ottaen mielekkäällä tavalla. Psykologisen ulottuvuuden lisääminen ja historiallinen autenttisuus, jotka ovat ominaisia realistiselle romaanille, eivät kuitenkaan ole koko vastaus siihen, miten Joosef ja hänen veljensä -romaani toimii. Sillä tässäkin romaanissa Mannin realismi on vain pintakerros, jonka taakse on rakennettu monimutkaisesti rakentunut syvyysulottuvuus. Realismin käyttäminen pintaelementtinä erottaa Mannin muista 1900-luvun alkupuolen modernisteista, joille realismi ”oikeana” asioiden esittämisen tapana oli niin ikään kyseenalaistunut.

Mann piti itseään modernin aikakauden kirjailijana, jonka juuret juontuvat sellaisiin modernin tiedonkäsityksen ja edistysuskon kyseenalaistaviin ajattelijoihin kuin Schopenhauer ja Nietzsche. Näille tapamme hahmottaa todellisuutta ajan, paikan ja kausaliteetin mukaan koskee vain ilmiöpintaa – sitä, jonka Mann esittää Joosefin tarinassa realistisesti – kun taas asioiden syvin, metafyysinen olemus ei ole tätä kautta tavoitettavissa. Schopenhauerille sitä on sokea elämäntahto ja Nietzschelle tälle läheistä sukua oleva vallantahto. Mannilla on oma tulkintansa Schopenhauerista ja Nietzschestä, joiden ajattelun jatkajaksi hän käsittää Freudin: ihmisen syvimmässä piilevät hänen viettinsä, erityisesti seksuaalisuus, joka saa Mannilla 1800-luvun moraalikäsityksistä peräisin olevan ”pahan” ja vaarallisen leiman. Kun ottaa huomioon Mannin oman homoseksuaalisen taipumuksen, voi hyvin ymmärtää tämän, miten hän koki seksuaalisuuden vaaraksi, joka voi murentaa koko hänen porvarillisen, arvostetun kirjailijan asemaan perustuvan eksistenssinsä. Niinpä Mannin romaaneissa ja novelleissa keskeisenä jännitteenä on juuri henkisen ja aistillisen välinen jännite ihmisessä ja niiden yhteensovittamisen vaikeus. Joosef ja hänen veljensä -romaanissa Mann kuitenkin uskoo näiden yhteensovittamisen mahdollisuuteen. Romaanin syvyystaso koskee tätä problematiikkaa sekä ihmiskunnan kehittymisen mahdollisuutta, jonka Mann näkee juuri tämän ristiriidan ratkaisemisen valossa.

Romaani alkaa pitkällä esseistisellä luvulla, jossa kirjoittaja kysyy, mitä etsimme ”menneisyyden kaivosta”. Kysymyksenasettelu on nietzscheläinen: Nietzsche oli kirjoituksessaan ”Historian hyödystä ja haitasta elämän kannalta” tarkastellut historian erilaisia käyttötapoja. Hyödyllistä hänestä on historia, kun siitä avautuvat perspektiivit kytketään nykyajan kysymysten ratkaisemiseen. Näin ajattelee myös Mann, joka kirjoittaa romaaniaan aluksi Eurooppaa uhkaava katastrofi silmiensä edessä ja pian keskeltä tuota katastrofia. Mitä voimme löytää menneisyydestä sellaista, mikä auttaisi meitä elämään nykyisyydessä ja uskomaan – kaiken kauheuden keskellä – mahdollisuuteen, että tulevaisuus voi olla parempi? Joosef ja hänen veljensä -romaanista löytyy valistuksen ajoilta periytyvä ihmiskunnan kehitysperspektiivi, joka ei muutoin ole Mannille ominainen: useimmat hänen romaanisankareistaan tuhoutuvat tai jäävät kiinni sisäisiin ristiriitoihinsa, kuten Buddenbrookien Thomas ja Hanno Buddenbrook, Taikavuoren Hans Castorp ja Tohtori Faustuksen Adrian Leverkühn.

Joosef ja hänen veljensä -romaanissa Joosefin tarina esitetään kasvutarinana: Joosef kasvaa kokemustensa myötä pois narsismistaan muiden palvelijaksi. Romaanissa keskeinen jakso koskee Potifarin vaimoa, hänen kohtaloaan ja hänen Joosefiin rakastumisensa tarinaa. Oleellinen ulottuvuus romaanissa on patriarkkojen ”Jumalan etsintä”, jossa nämä yhä uudestaan pyrkivät määrittelemään, mitä on Jumala, jonka kuva on ihminen, ja mitä hän siis vaatii ihmiseltä. Mannin kertomuksessa Jumala ei ole romaanin maailmassa olemassa ihmisten mielestä riippumattomana olentona, vaan hän on ihmisten mielessä elävä idea, jonka mukaan he suunnistavat elämässään. Ihmisen olemusta ja hänen kulttuurisen kehittymisen mahdollisuuksiaan kysyen Mann rakentaa kertomukseen monimutkaisen temaattisen syvyysulottuvuuden, jonka kautta hän mielestäni onnistuu siinä, mitä hänen ihanteensa Goethe tavoitteli Faustissaan: yhdistämään vanhan, ts. eurooppalaisen kulttuurin juuret, nykyaikaan ja osoittamaan näiden välisen jatkumon ja yhteyden.

Joosef ja hänen veljensä on yhtä suurisuuntainen ja yhtä kompleksinen temaattinen kompositio kuin Taikavuori ja Tohtori Faustus. Tämä ei ole kuitenkaan ilmeistä, koska romaanin huolellisesti rakennettu, menneen maailman silmiemme eteen loihtiva realistinen taso voi lukiessa kiinnittää kaiken huomion itseensä. Romaanin näennäinen ”realismi” on saanut sen näyttämään vähemmän painavalta puheenvuorolta modernin sisällä kuin Mannin muut merkittävimmät romaanit. Aivan viime aikoina on kuitenkin esitetty – näin esimerkiksi egyptologi ja kirjallisuudentutkija Jan Assmann – että juuri Joosef ja hänen veljensä olisi katsottava Manin pääteokseksi. Olisin taipuvainen hyväksymään tämän näkemyksen. Thomas Mann voi olla joskus raskasta luettavaa, ei ehkä niinkään ajatusten ja tematiikan ylipursuavan runsauden takia – vaikka ainakin Taikavuorta lukiessa voi välillä tuntua tältä – kuin hänen pessimistisen elämänkäsityksensä takia: ihmisessä piilee aistillisuus, joka koko ajan uhkaa hävittää hänen arvokkuutensa. Tämä 1800-lukulaista muotoa oleva pessimismi, jossa ”paha” näyttäytyy seksuaalisuutena, voi joissakin romaaneissa tuntua paitsi vanhahtavalta myös uuvuttavalta. Joosef ja hänen veljensä -romaania keventää se, että Mannille ominainen läpikäyvä ironia saa siinä usein huumorin vivahteen. Se on pituudestaan huolimatta ”kevyttä” luettavaa myös sikäli, että siinä esiintyy, lähes ainoana Mannin teoksista, luottamus ihmiskunnan kykyyn oppia erehdyksistään.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Hans Falladan Yksin Berliinissä

Kuukauden klassikko: Hans Fallada: Yksin Berliinissä (1947, Jeder stirbt für sich allein, suom. myös nimellä Kukin kuolee itsekseen, 1949). Suom. Ilona Nykyri. Helsinki: Gummerus 2015

Liisa Steinby kirjoittaa:

Hans Falladan (oik. Rudolf Ditzen, 1893–1947) romaanin Yksin Berliinissä esitteleminen kirjallisuuden klassikkona voi herättää vastaväitteitä. Fallada oli ensimmäisen maailmansodan jälkeisen pula-ajan kuvauksellaan Kleiner Mann – was nun? (1932, suom. Mikä nyt eteen, Pinneberg?) voittanut puolelleen ison lukijakunnan, mutta kirjallisuuskritiikki ei kuitenkaan nostanut häntä merkittävimpien saksalaiskirjailijoiden joukkoon. Fallada vietti melko kirjavaa elämää: hän oli 1920-luvulla useaan kertaan huumevieroitushoidossa, ja 20-luvulla hän istui pari vuotta kavalluksesta vankilassa. Poliittisesti vaikeasti luokiteltavana hän eli kansallissosialismin kauden vaivoin siedettynä kirjailijana ja joutui vuonna 1944 joksikin aikaa vankimielisairaalaan vaimonsa murhayrityksestä syytettynä. Toisen maailmansodan päätyttyä hän ryhtyi syksyllä 1945 kirjoittamaan viimeiseksi jäänyttä teostaan Yksin Berliinissä; käsikirjoitus valmistui seuraavana vuonna, ja teos ilmestyi Neuvostoliiton miehitysalueella kustantajan vaatimin muutoksin Falladan kuolinvuonna 1947. Sensuroimaton laitos, jolle kirjan uusi suomennos perustuu, ilmestyi vasta vuonna 2011.

Romaani kertoo iäkkäästä pariskunnasta, joka otettuaan vastaan tiedon ainoan poikansa kuolemasta Hitlerin Ranskan-valloituksessa 1940 ryhtyy käymään toivotonta yhden miehen tai yhden pariskunnan sotaa Führeriä vastaan. Mies, puuseppä Otto Quangel, sijoittaa Hitleriä vastustavia, postikortteihin kirjoittamiaan viestejä taloihin, joissa liikkuu paljon ihmisiä. Romaanin ”juoni” koostuu oikeastaan vain siitä, miten pariskunta ryhtyy tähän toimintaan, miten toiminta onnistuu jonkin aikaa, miten Gestapo etsii tekijää ja miten pariskunta paljastetaan ja tuomitaan. Tarina perustuu tositapaukselle. Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä kirjassa pitää lukijan otteessaan. Romaania ei voi ihailla sen juonen jäntevyyden kannalta; jos klassikolta vaaditaan kaikinpuolista onnistuneisuutta, Falladan kirja ei ole sitä. Saksalaiset kriitikot ovat arvostelleet teosta myös laajemman perspektiivin puutteesta: tapahtumat ja tilanteet nähdään useiden eri henkilöiden kannalta, joista kukaan ei ymmärrä tapahtumien kokonaisuutta. Mielestäni juuri tässä on kuitenkin kirjan ehdoton vahvuus ja sen erityisyys: siinä kuvataan Kolmannen valtakunnan arkielämän fasismin kokemusta tavallisten ihmisten näkökulmasta, joilla ei todellakaan tuona aikana ollut lintuperspektiiviä, josta he olisivat nähneet, mitä kaikki oikeastaan merkitsi; toki osa heistä oli omaksunut saksalaisten yliherruuden perspektiivin, mutta se oli jo ennen sodan päättymistä osoittautunut vääräksi. Toisin kuin useimmat toista maailmansotaa ja natsismin aikaa käsittelevät kirjat Yksin Berliinissä on kirjoitettu ikään kuin sisältäpäin, tapahtumien keskeltä. Juuri tämä likeisyys tavalliseen elämään, sen muutosten kokemusten välittäminen lukijalle tuo kirjaan sen ainutlaatuisen todellisuuden tunnun ja vaikuttavuuden.

Toisin kuin keskitysleirikuvaukset romaani ei kuvaa sitä, mihin kansallissosialismi lopulta karmeimmillaan johti, vaan sitä, miten raaistuminen vähitellen tapahtui ja miten se koettiin arkielämässä. Tapahtumat nähdään vuorottain useamman ihmisen perspektiivistä, sekä niiden, jotka haluaisivat viettää rauhassa omaa elämäänsä huolimatta havaitsemistaan muutoksista, että niiden, jotka hyötyvät muutoksista. Romaani alkaa kirjeenkantaja Eva Klugen perspektiivistä, joka tuo sekä tiedon siitä, että Ranska on tunnustanut hävinneensä Saksalle – ollaan siis vuodessa 1940 – että Quangelin pariskunnalle tiedon heidän poikansa kuolemasta. Heti ensi sivuilta tulee esille, miten ihmisten on nyt oltava varuillaan sen suhteen, mitä he sanovat tai tekevät kenenkin läsnä ollessa, koska ei voi tietää, kuka on ilmiantaja. Postinkantaja on itse ”ollut puolueen jäsen siitä pitäen kuin on ollut postissa töissä”, jolloin lukija ymmärtää näiden kahden seikan välisen yhteyden. Politiikka ei Evaa kiinnosta; itsevarjelun takia on kuitenkin muistettava, keitä on tervehdittävä ”Heil Hitler!”-tervehdyksellä. Hän ei voi pitää Rosenthalin vanhaa pariskuntaa, jonka omistama pesula juuri ”arjalaistettiin”, pelkästään heidän juutalaisuutensa takia muita huonompina ihmisinä, päinvastoin hän muistaa rouvan antaneen vähävaraisille luottoa – ”ja nyt ne ovat hakeneet rouvan miehen”. Eva Kluge pyrkii kuitenkin ainoastaan elämään omaa elämäänsä. Hän elää yksikseen mielessään vain kaksi rintamalla olevaa poikaansa, ja vaikka hän kuulee kaikenlaista saksalaisten hirmutöistä – siviileitä kohtaan osoitetusta väkivallasta ja raiskauksista – hän uskoo poikiensa pysyvän ”kunnollisina”. Hän murtuu vasta ymmärtäessään, että hänen lempipojalleen on tapahtunut jotakin pahempaa kuin kuolema. Hänelle kerrotaan valokuvasta, jossa ”näkyy se sun Karlemannis, ku se pitää sellasta siinä kolmivuotiasta juutalaispoikaa jalasta kiinni ja hakkaa sen päätä autonpuskuriin”. Kun Eva tajuaa tämän todeksi, hän ymmärtää, ettei hän ”voisi enää koskaan halata Karlemannia”, vaan hänen täytyy sulkea kotinsa ovi tältä ikuisiksi ajoiksi. Eva näkee tämän puolueen harjoittaman raaistamisen tuloksena ja haluaa ”heti huomenna” ottaa selvää, miten puolueesta voi erota, vaikka uskoo tämän olevan vaikeaa.

Fallada näyttää, miten kansallissosialismi nosti karkeimmat ja alhaisimmat ihmiset valta-asemiin ja ruokki heissä heidän huonoimpia puoliaan ja miten vähitellen totuttiin yhä raaempiin ja väkivaltaisempiin käytäntöihin. Kerrotaan puolueen järjestämästä kokouksesta tehtaan alemmalle johdolle, johon Quangelkin kuuluu – ainoana puolueeseen kuulumattomana, kiistämättömien ammatillisten ansioidensa takia. Varustelutuotantoa palvelevan tehtaan vaaditaan kaksinkertaistavan tuotantonsa – samalla kun sanotaan sodan olevan muutamassa viikossa ohi, kun Englantikin on vielä valloitettu. Mutta univormupukuinen puhuja vaatii vielä muutakin: esimiesten on vastattava siitä, että tehdas ”on puhdas”, mikä tarkoittaa kansallissosialistista ajattelua. Se joka ei raportoi kaikesta epäilyttävästä, joutuu itse keskitysleirille, huutaa puhuja ”kasvot sinipunaisina ja ylös nostetut kädet raivosta kouristellen”. Kuulijakunta on järkyttynyttä – mutta liian peloissaan uskaltaakseen sanoa vastaan. Salista päästyään kaikki huokaavat kuin olisivat heränneet pahasta unesta. Se mikä aluksi tuntuu pahalta unelta, on kuitenkin kohta uusi normaali. Tämä näytetään myös pikkurikollisten ja muun yhteiskunnan pohjasakan kannalta, joka tajuaa, että juutalaisten omaisuuden lain suoja heikkenee päivä päivältä eikä juutalaisten ahdistelusta tai tappamisestakaan tarvitse pian seurata mitään. Ilmiantajat ja SS-miehet, jotka saattavat hekin olla aluksi epävarmoja ja jopa kauhuissaan silkan väkivallan kokemisesta, hallitsevat pelolla ympäristöään.

Quangeliä ja hänen vaimoaan ei ole stilisoitu sankareiksi. He eivät ole puolueen jäseniä, mutta silti he ovat tähän asti olleet Hitlerin kannattajia, tämä kun pystyi tarjoamaa saksalaisille työtä ja toimeentuloa. He ovat seuranneet syrjässä pysytellen kaikkia niitä epämiellyttäviä muutoksia, jotka he ovat havainneet ympärillään, kuten puolueen jäsenten epäoikeudenmukaista suosimista. He olivat ajatelleet, että ”Hitlerin ympäriltä pitäisi vain hätistää kaikki ne loiset ja siipiveikot, joita ei muu kiinnostanut kuin rahan kahmiminen ja makea elämä”, niin elämä muuttuisi paremmaksi; mutta Führer on vastuussa tästä mielettömästi sodasta ja nuorten ihmisten tapattamisesta – mitä hänestä siis pitäisi ajatella? Anna Quangel on suruviestin saadessaan huutanut miehelleen, että siinä näet nyt, mihin sinun Hitlerisi on meidät vienyt, ja Otto Quangel ryhtyy ”vastarintamieheksi” ensisijaisesti vakuuttaakseen vaimolleen, että ei ole kysymys ”hänen” Hitleristään. ”Sankaruuden” syyt voivat olla yhtä pienet kuin sopeutumisen; silti on olemassa sellaista kuin kunnollisuus ja oikeudenmukaisuus, eikä kirjoittajalla ole pienintäkään epäilystä siitä, millaista kulttuurista, moraalista ja inhimillistä katastrofia kansallissosialismi merkitsi. Romaanin ansio on, että se näyttää tämän luhistumisen sisältä päin sen tapahtuessa, pikemmin kuin sen kauhistuttavasta lopputuloksesta tai historiallisesta tulkinnasta käsin.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.