Ennakkoaavistus: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 4

 

Dolores Redondo, Sydämen pohjoispuoli (La cara norte del corazón, 2019). Baskimaan murhat 4. Suom. Sari Selander, Gummerus, 2020. 735 s.

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vuonna 2016 esittelin Café Voltairessa goottilaista baskihenkeä Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogian osalta. Sarjan neljäs osa, Sydämen pohjoispuoli, on itse asiassa sen esiosa, eli tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen kuin päähenkilö, Pamplonan poliisin 25-vuotias vanhempi rikoskonstaapeli – myöhemmissä kirjoissa rikosylikonstaapeli – Amaia Salazar, joutuu trilogian aluksi ratkomaan murhaa kotikyläänsä Elizondoon Baztánin laaksossa. Sydämen pohjoispuoli sijoittuu pääasiassa Yhdysvaltoihin, missä Amaia osallistuu eurooppalaisena poliisina FBI:n akatemian koulutukseen. Erikoisagentti Aloisius Dupreen luennolla Amaia joutuu silmätikuksi, mutta hänen tukihenkilönsä agentti Emerson pitää sitä meriittinä: ”Vau, vanhempi konstaapeli Salazar, taisitte tehdä pomoon vaikutuksen” (s. 33).     

Koulutuksen kuluessa tulee ilmi epäilyttävien kuolemien sarja, joka liittyy luonnonkatastrofeihin. Katastrofien kaaoksen keskellä epäillään toimivan perheitä surmaavan sarjamurhaajan. Erään silminnäkijän kertomuksen perusteella epäilty tekijä saa lisänimen ”säveltäjä”. Uhrien viktimologiaa ja tekijän profiilia sekä tapahtumia ja tilanteita tutkimalla Amaia ja muut tutkijat päätyvät siihen, että tekijä iskisi pian uudelleen. Amaia esittää myös, että jo tunnistettujen tapausten lisäksi olisi vielä yksi. Hän perustaa tämän latentteihin muuttujiin: ”Sellaisia muuttujia, joita ei huomaa suoraan, mutta jotka ovat johdettavissa toisista, jo havaituista muuttujista” (s. 64). Amaian deduktiivinen päättely on hyvin tieteellistä. Se ei ole ihme, sillä olihan hän suorittanut tutkinnon katolisessa Loyolan yliopistossa Bostonissa ”pääaineinaan oikeustiede, valtio-oppi ja käyttäytymistieteet” (s. 47). Hänen gradunsa aihe oli ”Nonverbaalin viestinnän soveltaminen syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin” (s. 49). Espanjassa hän sitten jatkoi opintojaan ennen poliisin uraansa.

Meksikonlahdella kehittyvä hurrikaani uhkaa Floridaa ja sinne lähetetään tutkijaryhmä. Samaan aikaan myös New Orleansiin odotetaan myrskyä. Amaia lähtee toisen ryhmän mukana sinne. On elokuu 2005. Hirmumyrsky Katrina on iskemässä Louisianaan. Amaia odottaa muiden kanssa uutta tragediaa tyhjenevässä kaupungissa ja samalla käydään läpi aiempien tapauksen yksityiskohtia ja mahdollisen epäillyn profiilia. Myrskyn voimistumisen myötä tutkinnan tielle nousee monenlaisia esteitä.

Aiemmista Baskimaan murhat -sarjan teoksista tutut mystiset elementit ovat läsnä myös Sydämen pohjoispuolen tarinassa. Baskimyyttien oheen sekoittuvat louisianalaisen rämealueen – le grand bayoun – cajun-yhteisön tavat sekä voodoo-uskonnon ominaispiirteet. Kirjassa olevassa sanastossa molempia kulttuuripiirteitä selitetään yhtä paljon, mikä on hieman outoa, koska kirja sijoittuu pääosin New Orleansiin. Toisaalta kirjassa käsitellään Amaian lapsuutta ja sellaisia seikkoja, joita ei aiemmissa osissa ole käsitelty. Näin hänen oma baskitaustansa nivoutuu yhteen Dupreen voodoo-näkemyksiin. Amaian ja Dupreen välillä on toinenkin yhteys: he molemmat uskovat ennakkoaavistuksiin. Jo aiemmin Amaia oli selvittänyt rikoksen ennakkoaavistuksen perusteella: ”Kun Amaia joutui selittämään loppuraportissa, mikä hänet oli johdattanut keräilijän jäljille, ei hän ollut osannut vastata muuta kuin että ennakkoaavistus” (s. 31).

Kahteen osaan jaettu kirja on tietyllä tavalla kolmiosainen, vaikkei siinä kolmatta osaa olekaan. Ensimmäisessä osassa juoni keskittyy murhakysymyksen hahmottamiseen ja tutkinnan rakentamiseen. Toinen osa sijoittuu Katrina-myrskyn jälkeiseen aikaan ja siirtyy rämealueelle. Siinä on psykologinen vire, kun Amaia ja Dupree käsittelevät omia traumojaan sekä niiden yhteyksiä myytteihin ja uskomuksiin. Kolmas osa kokoaa sitten nopeasti asioita yhteen ja rikosasia tulee ratkaistuksi. Ennakkoaavistus toimii jälleen johtotähtenä.

Neljäntenä osan voisi vielä pitää kautta kirjan kulkevaa kertomusta Amaian lapsuudesta ja siitä miten hän päätyi nuorena Yhdysvaltoihin. Se ei kuitenkaan kuljeta juonta vaan selittää Amaian elämää tarkemmin, vaikka käsittääkin 16 lukua kirjan 79:stä luvusta. Baski- tai voodoomytologiaa keskeisempi elementti kirjassa on Katrinan tuhojen keskellä toimivien tutkijoiden kokemukset ja näkemykset. Paikalliset agentit Bill ja Bull kokevat hävityksen hyvin raskaasti: ”Katrina ja tämä kaupunki …: tämä on kuin Harmageddon” (s. 376). Tuhon keskellä löytyy kuitenkin myös myönteisiä asioita, välittämistä ja sinnikkyyttä.

Sydämen pohjoispuoli saa nimensä pohjoisen läpikäyvästä läsnäolosta Redondon teoksista. Amaian koiran nimi on Ipar, joka on baskia ja tarkoittaa juuri pohjoista. Ennen varsinaisen tarinan alkua on lyhyt teksti, jossa Redondo kuvaa pohjoisen merkitystä: ”Mistään ei löydy kuitenkaan yhtä kylmää ja lohdutonta paikkaa kuin ihmissydämen pohjoispuoli” (s. 6). Tämän kylmän pohjoisen kanssa Amaia kipuilee läpi elämänsä. Mielenkiintoinen kirja Redondolta jälleen, ainakin jos on lukenut aiemmat sarjan osat. Oma ennakkoaavistukseni on, että sellaiselle, joka ei ole aiempia osia lukenut, kirja ei ehkä samalla tavalla avaudu. Ehkä voisi kirjoittaa jutun Redondon kirjasta Tämän kaiken minä annan sinulle (2016)?

Linkit ja lähteet:

Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo

Café Voltaire: Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 1-3 (avaincafevoltaire.blogspot.com)

Gummeruksen sivuilla lyhyesti Redondon teoksesta Sydämen pohjoispuoli:

Sydämen pohjoispuoli | Gummerus Kustannus

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

PROFESSORIPOOLI: Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä

Thomas Mann: Joosef ja hänen veljensä I-IV: Jaakobin tarinat, Nuori Joosef, Joosef Egyptissä, Joosef Ruokkija (Joseph und seine Brüder, 1933–43: Die Geschichten Jakobs, Der junge Joseph, Joseph in Ägypten, Joseph, der Ernährer). Suom. Lauri Hirvensalo.

Liisa Steinby kirjoittaa:

Suurimman osan natsien 12-vuotisesta valtakaudesta Saksassa (1933–1945) Thomas Mann kirjoitti laajinta romaaniaan, raamatunaiheista kertomusta Joosefista ja hänen veljistään. Alkuperäinen yllyke Raamatun kertomukseen tarttumiseen lienee ollut Mannin enemmän tai vähemmän tietoinen Goethen jäljittely. Goethe kertoo omaelämäkerrassaan, että hän oli aivan nuorena kirjoittanut Joosefin tarinan uudestaan täydentäen sitä siten, että se tuli elävämmäksi ja käsitettävämmäksi. Kun Mann ryhtyy kirjoittamaan Joosefin tarinaa uudestaan, tuo kirjoittamisajankohta (1926–1942) hänen tekemiseensä lisäulottuvuuden. Neliosaisen romaanin ensimmäisen osan ilmestyminen sijoittuu natsien valtaanpääsyn vuoteen 1933 ja vuoteen, jolloin Mannin oli lähdettävä maanpakoon. Hän asettui aluksi Sveitsiin ja siirtyi 1938 Yhdysvaltoihin, mistä hän palasi Eurooppaan vuonna 1952 asettuen asumaan Zürichiin Sveitsiin; Mann ei voinut koskaan tehdä niin pitkälle ulottuvaa sovintoa saksalaisten kanssa, että olisi muuttanut takaisin Saksaan. Joosef ja hänen veljensä, jonka kahta jälkimmäistä osaa ei ollut enää mahdollista julkaista Saksassa – ne ilmestyivät Itävallassa ja Ruotsissa – oli omana aikanaan mitä ”epäajanmukaisin”, omaa aikaansa vastustava teos. Thomas Mann on kirjoittanut siinä positiivisimman, ihmisyysuskoa ilmi tuovan teoksensa, kertomalla uudestaan Vanhan Testamentin Joosefin tarinan. Hän käyttää näin juutalaista tarinaa esittämään humaniteettiuskonsa, mikä näyttäytyi natsiaikana suorastaan provokaationa. Jälkeenpäin Mann on sanonut halunneensa tässä teoksessaan riistää myytin käytön natsien käsistä. Natsit olivat ottaneet propagandistiseen käykyöön muinaisen germaanisen mytologian ja lukeneet siitä arjalaisten ylivertaisuuden kaikkiin muihin kansoihin nähden, millä he oikeuttivat ei-arjalaisten kansakuntien alistamisen ja tuhoamisen. Mann osoittaa, että myyttiä – jollainen hän näkee Joosefin tarinan olevan – voidaan käyttää nykyaikanakin myönteisellä tavalla, ei manipuloiden vaan päinvastoin kehottaen kriittiseen ja refleksiiviseen, mutta samalla kunnioittavaan suhtautumiseen traditiota kohtaan.

Mann oli Joosef ja hänen veljensä -romaaniaan varten tehnyt valtavan pohjatyön paneutumalla Lähi-Idän ja Egyptin kulttuureihin. Kyseessä ei ole silti tavanomaisessa mielessä historiallinen romaani. Mennyt aikakausi, sen kulttuuri ja sen ihmiset ovat olemassa Mannin romaanissa elävällä, uskottavalla ja havainnollisella tavalla. Mann oli tyytyväinen ja samalla huvittunut, kun hänen käsinkirjoitetun tekstinsä puhtaaksi kirjoittaja kommentoi käsikirjoitusta sanomalla, että nyt hän ymmärtää, miten kaikki oikeastaan tapahtui Joosefin tarinassa. Mann on kommentoinut tapaansa tarjota myytti nykyajan lukijalle: siihen tulee lisätä psykologinen ulottuvuus eli osoittaa, miten tarinan henkilöt toimivat oma tilanteensa huomioon ottaen mielekkäällä tavalla. Psykologisen ulottuvuuden lisääminen ja historiallinen autenttisuus, jotka ovat ominaisia realistiselle romaanille, eivät kuitenkaan ole koko vastaus siihen, miten Joosef ja hänen veljensä -romaani toimii. Sillä tässäkin romaanissa Mannin realismi on vain pintakerros, jonka taakse on rakennettu monimutkaisesti rakentunut syvyysulottuvuus. Realismin käyttäminen pintaelementtinä erottaa Mannin muista 1900-luvun alkupuolen modernisteista, joille realismi ”oikeana” asioiden esittämisen tapana oli niin ikään kyseenalaistunut.

Mann piti itseään modernin aikakauden kirjailijana, jonka juuret juontuvat sellaisiin modernin tiedonkäsityksen ja edistysuskon kyseenalaistaviin ajattelijoihin kuin Schopenhauer ja Nietzsche. Näille tapamme hahmottaa todellisuutta ajan, paikan ja kausaliteetin mukaan koskee vain ilmiöpintaa – sitä, jonka Mann esittää Joosefin tarinassa realistisesti – kun taas asioiden syvin, metafyysinen olemus ei ole tätä kautta tavoitettavissa. Schopenhauerille sitä on sokea elämäntahto ja Nietzschelle tälle läheistä sukua oleva vallantahto. Mannilla on oma tulkintansa Schopenhauerista ja Nietzschestä, joiden ajattelun jatkajaksi hän käsittää Freudin: ihmisen syvimmässä piilevät hänen viettinsä, erityisesti seksuaalisuus, joka saa Mannilla 1800-luvun moraalikäsityksistä peräisin olevan ”pahan” ja vaarallisen leiman. Kun ottaa huomioon Mannin oman homoseksuaalisen taipumuksen, voi hyvin ymmärtää tämän, miten hän koki seksuaalisuuden vaaraksi, joka voi murentaa koko hänen porvarillisen, arvostetun kirjailijan asemaan perustuvan eksistenssinsä. Niinpä Mannin romaaneissa ja novelleissa keskeisenä jännitteenä on juuri henkisen ja aistillisen välinen jännite ihmisessä ja niiden yhteensovittamisen vaikeus. Joosef ja hänen veljensä -romaanissa Mann kuitenkin uskoo näiden yhteensovittamisen mahdollisuuteen. Romaanin syvyystaso koskee tätä problematiikkaa sekä ihmiskunnan kehittymisen mahdollisuutta, jonka Mann näkee juuri tämän ristiriidan ratkaisemisen valossa.

Romaani alkaa pitkällä esseistisellä luvulla, jossa kirjoittaja kysyy, mitä etsimme ”menneisyyden kaivosta”. Kysymyksenasettelu on nietzscheläinen: Nietzsche oli kirjoituksessaan ”Historian hyödystä ja haitasta elämän kannalta” tarkastellut historian erilaisia käyttötapoja. Hyödyllistä hänestä on historia, kun siitä avautuvat perspektiivit kytketään nykyajan kysymysten ratkaisemiseen. Näin ajattelee myös Mann, joka kirjoittaa romaaniaan aluksi Eurooppaa uhkaava katastrofi silmiensä edessä ja pian keskeltä tuota katastrofia. Mitä voimme löytää menneisyydestä sellaista, mikä auttaisi meitä elämään nykyisyydessä ja uskomaan – kaiken kauheuden keskellä – mahdollisuuteen, että tulevaisuus voi olla parempi? Joosef ja hänen veljensä -romaanista löytyy valistuksen ajoilta periytyvä ihmiskunnan kehitysperspektiivi, joka ei muutoin ole Mannille ominainen: useimmat hänen romaanisankareistaan tuhoutuvat tai jäävät kiinni sisäisiin ristiriitoihinsa, kuten Buddenbrookien Thomas ja Hanno Buddenbrook, Taikavuoren Hans Castorp ja Tohtori Faustuksen Adrian Leverkühn.

Joosef ja hänen veljensä -romaanissa Joosefin tarina esitetään kasvutarinana: Joosef kasvaa kokemustensa myötä pois narsismistaan muiden palvelijaksi. Romaanissa keskeinen jakso koskee Potifarin vaimoa, hänen kohtaloaan ja hänen Joosefiin rakastumisensa tarinaa. Oleellinen ulottuvuus romaanissa on patriarkkojen ”Jumalan etsintä”, jossa nämä yhä uudestaan pyrkivät määrittelemään, mitä on Jumala, jonka kuva on ihminen, ja mitä hän siis vaatii ihmiseltä. Mannin kertomuksessa Jumala ei ole romaanin maailmassa olemassa ihmisten mielestä riippumattomana olentona, vaan hän on ihmisten mielessä elävä idea, jonka mukaan he suunnistavat elämässään. Ihmisen olemusta ja hänen kulttuurisen kehittymisen mahdollisuuksiaan kysyen Mann rakentaa kertomukseen monimutkaisen temaattisen syvyysulottuvuuden, jonka kautta hän mielestäni onnistuu siinä, mitä hänen ihanteensa Goethe tavoitteli Faustissaan: yhdistämään vanhan, ts. eurooppalaisen kulttuurin juuret, nykyaikaan ja osoittamaan näiden välisen jatkumon ja yhteyden.

Joosef ja hänen veljensä on yhtä suurisuuntainen ja yhtä kompleksinen temaattinen kompositio kuin Taikavuori ja Tohtori Faustus. Tämä ei ole kuitenkaan ilmeistä, koska romaanin huolellisesti rakennettu, menneen maailman silmiemme eteen loihtiva realistinen taso voi lukiessa kiinnittää kaiken huomion itseensä. Romaanin näennäinen ”realismi” on saanut sen näyttämään vähemmän painavalta puheenvuorolta modernin sisällä kuin Mannin muut merkittävimmät romaanit. Aivan viime aikoina on kuitenkin esitetty – näin esimerkiksi egyptologi ja kirjallisuudentutkija Jan Assmann – että juuri Joosef ja hänen veljensä olisi katsottava Manin pääteokseksi. Olisin taipuvainen hyväksymään tämän näkemyksen. Thomas Mann voi olla joskus raskasta luettavaa, ei ehkä niinkään ajatusten ja tematiikan ylipursuavan runsauden takia – vaikka ainakin Taikavuorta lukiessa voi välillä tuntua tältä – kuin hänen pessimistisen elämänkäsityksensä takia: ihmisessä piilee aistillisuus, joka koko ajan uhkaa hävittää hänen arvokkuutensa. Tämä 1800-lukulaista muotoa oleva pessimismi, jossa ”paha” näyttäytyy seksuaalisuutena, voi joissakin romaaneissa tuntua paitsi vanhahtavalta myös uuvuttavalta. Joosef ja hänen veljensä -romaania keventää se, että Mannille ominainen läpikäyvä ironia saa siinä usein huumorin vivahteen. Se on pituudestaan huolimatta ”kevyttä” luettavaa myös sikäli, että siinä esiintyy, lähes ainoana Mannin teoksista, luottamus ihmiskunnan kykyyn oppia erehdyksistään.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.