Hyvää joulua!

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille Café Voltaire -blogin ja -kirjasarjan lukijoille!

Toukokuusta 2011 alkaen blogissamme on käyty jo yli 27 000 kertaa lukemassa ja kommentoimassa tekstejä. Kiitos teille kaikille ja tavataan taas ensi vuonna kansainvälisen nykykirjallisuuden parissa. Nauttikaa hyvistä kirjoista joululomallanne ja muistakaa, että kuka tahansa teistä voi kirjoittaa Café Voltaire -blogiin. Kirjoituksen voi lähettää osoitteeseen paivi.brink@gmail.com. Vuonna 2013 palaamme asiaan muun muassa eteläafrikkalaisen, englantilas-intialaisen, pohjoismaisen ja venäläisen kirjallisuuden lukukokemuksien myötä.

Terveisin, blogiemäntä Päivi Brink

Blogimme täyttää tänään vuoden

Päivi Kosonen, Hanna Meretoja ja Päivi Brink kahvilla blogin syntyessä toukokuussa 2011.

Päivi Brink kirjoittaa:

Onnea meille, Café Voltaire -blogi on tänään vuoden ikäinen! 18 560 vierailua vuodessa on enemmän kuin uskalsimme toivoa. 57 kirjautunutta lukijaa lämmittää myös mieliämme. On ollut kiinnostavaa lukea vierailevien tähtien ja tutun kolmikon kirjoittamia tekstejä. Blogissa on esitelty 26 kirjaa ja ihmetelty erityisesti sähkökirjan tulemista ja kustannusalan kuohuja.

Blogi syntyi jatkamaan Café Voltaire kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuudesta. Toivomme, että osallistut keskusteluun ja lähetät sähköpostitse oman tekstisi blogissa julkaistavaksi. Kirjallisuus on keskustelua, ja kahvilassamme sana on vapaa. Lähetä tekstisi kahvilan emännälle osoitteeseen paivi.brink@gmail.com. Kerro lukukokemuksestasi tai kommentoi kirjallisia ilmiöitä, kirjallisuuspolitiikkaa tms. Jokainen puhuu täällä omissa nimissään, eikä tekstejä editoida. Kerro nimesi tai nimimerkkisi, ja luonnehdi itseäsi parilla sanalla blogitekstin alussa. Sopiva pituus on max. 2000 merkkiä eli liuskan verran, lyhyempi teksti on vielä parempi. Keskustelu on kiinnostavampaa, kun useampi osallistuu!

Kirjasarjamme jokaisen osan alussa on nämä alkusanat, joissa virtuaalisen kahvilamme tunnelma on tiivistetty:

Café Voltaire

Voltairen, Rousseaun ja ensyklopedistien kantakahvila Pariisin Latinalaiskorttelissa nimettiin 1800-luvun alussa Café Voltaireksi, ja se oli yli vuosisadan ajan tärkeä kansainvälinen kohtaamispaikka kirjailijoille Balzacista ja Mallarmésta Hemingwayhin ja Fitzgeraldiin. Maailman nykykirjallisuuksia käsittelevä kirjasarja Café Voltaire toimii tätä perintöä jatkavana ”kahvilana”: sielua virkistävänä, älyllisesti innoittavana kohtaamispaikkana, jossa ajankohtaiset, vaikuttavat kirjailijat keskustelevat nykyihmisen tilanteesta maailmassa. Esseistit osallistuvat tähän keskusteluun tuoreilla puheenvuoroillaan ja ottavat siihen myös suomalaiset lukijat mukaan.

Sarjan jokaisessa osassa esseistit käsittelevät tietyn maan nykykirjallisuutta itselleen tärkeiden tekijöiden kautta ja avaavat samalla näköalan kokonaiseen kulttuuripiiriin. Café Voltairessa kirjallisuus näyttäytyy keskusteluna, joka osoittaa, että kirjallisuudella on edelleen merkitystä nykyihmiselle tämän pyrkiessä ymmärtämään itseään ja maailmaa.

Kirjallista keskustelua sivistyneessä herraseurassa

Päivi Brink kirjoittaa:

Jacques Bonnet: Kirjaston henget. (Des bibliothèques pleines de fantômes, 2008.) Suom. Jyrki Kiiskinen. Tammi 2011.

Tekisikö mielesi istahtaa samaan pöytään ranskalaisen herrasmiehen seurassa, joka jutustelee kirjallisuudesta ja kirjojen keräilystä? Jacques Bonnet’n esseekirja Kirjaston henget tuntuu leppoisalta jutustelulta, vaikka hänen oppineisuutensa herättääkin ihailua. Vaikka teos on ladattu sitaateilla ja viittauksilla maailmankirjallisuuden klassikoista dekkarikirjallisuuteen, sen lukeminen on vaivatonta ja miellyttävää. Bonnet ei nosta omaa häntäänsä tai leuhota lukeneisuudellaan, sillä hänelle lukeminen on kuin hengittämistä: ainoa tapa elää. Kirjat ja niiden henkilöt ja kirjoittajat ovat hänen ystäviään ja leijuvat hänen ympärillään kirjastossa kuin henget tai haamut. Kirjojen avulla hän on yhteydessä ihmisiin, jotka elivät eri ajassa ja paikassa kuin hän itse. Fiktiiviset hahmot ovat meille lukutoukille usein todellisempia ja tärkeämpiä tuttavuuksia kuin reaaliset ihmiset.

Bonnet on kustantaja, kääntäjä ja kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja ja taidehistoriallisia tutkimuksia. Lisäksi hän on oman kirjastonsa kirjastonhoitaja, sillä hänen kirjastonsa koostuu 40 000 niteestä. Suuri osa Kirjaston henget -kirjasta koostuukin varsin banaaleista pohdinnoista: miten tällainen kirjamäärä säilytetään, luokitellaan, kuljetetaan ja miten sen kanssa asutaan. Tämä kiinnostanee niitä, joilla on taipumusta kirjojen keräilyyn ja halua niiden omistamiseen. On ihastuttavaa seurata, kuinka rakkaaksi oma kirjasto lukija-kirjastonhoitajalle muodostuu. Minun oli helppo samastua esimerkiksi pohdintoihin, miten vaikea on matkoilla ollessa olla erossa kirjastostaan. Etelä-Afrikassa asuessani oma (huomattavasti vaatimattomampi) kirjastoni on nimittäin Suomessa varastoituna. Onneksi pieni sivukirjasto on jo kehitteillä täällä etelässäkin.

Kirjassa pohditaan lukemistottumuksia, kirjastonhoitoa, kirjojen siivoamista, suhdetta kirjoihin sekä esineinä että aineettomina olentoina, lukijoiden ja kirjankerääjien yhteisöjä ja lukulistoja. Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo, josta voi napata kirjoja omaa listaansa täydentämään.

Bonnet on reilun viisikymppisen näköinen mies (kuva löytyy vaikkapa täältä:) http://www.quercusbooks.co.uk/blog/2010/10/28/phantoms-on-the-bookshelves/
Hän pohtii tulevien sukupolvien suhdetta kirjoihin ja sitä, katoavatko kirjastot kokonaan internetin ja sähkökirjojen aikakaudella. Hän ei sorru halveksumaan sähkökirjan mahdollisuuksia vaan päinvastoin näkee siinä paljon hyvää. Mutta hänelle, kuten monelle muulle, ”oikea” kirja on enemmän oma ja rakas kuin tiedostomuotoinen kirja. Hän kirjoittaa:

”Kirjasto suojelee meitä vihamiehiltä. Se suodattaa maailman äänet, lievittää ympärillä piinaavaa kylmyyttä, mutta antaa myös kaikkivoipuuden tunteen. Sillä kirjasto saa ihmispolon kyvyt näyttämään mitättömiltä: aika ja tila tiivistyvät sinne. Kaikki menneisyyden kerrostumat ovat levittäytyneet hyllystöille.” (s.112)

Onneksi kirjan suomentaja Jyrki Kiiskinen onnistuu tavoittamaan tällaisen kultivoituneen kirjallisen miehen äänensävyn ja sananparren. Suomennos oli erittäin hiottu ja onnistunut.


Samantapaista luettavaa:

Ranskalaista kirjallista rupattelua:
Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Atena 2009.
http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/292

Otavan kustantajasuvun ”grand old man” Heikki Reenpään muistelmat ovat viihdyttävää luettavaa kustannusmaailman ja kirjallisten piirien historiasta Suomessa:
Heikki Reenpää: Pojanpoika. Otava 1998.
Heikki Reenpää: Pikku-Heikki. Otava 2000.

Kirjahulluudesta:
Carlos María Dominguez: Paperitalo. Basam Books 2006.
http://www.basambooks.com/kirja.php?detail_id=148

Kirjallisuuslehden tulevaisuus?

Päivi Brink kirjoittaa:

Olenko nähnyt kirjallisuuslehden tulevaisuuden vierailtuani Electric Literature -lehden sivuilla? Lehti ilmestyy digitaalisesti ja sitä voi lukea tietokoneen ruudulta, lukulaitteesta, tablettitietokoneelta tai kännykästä. Lehdestä on mahdollisuus saada paperiversio print-on-demand -tyylillä ja sen voi myös kuunnella. Jokaisessa lehdessä on viisi novellia ja lehden tarkoitus on palauttaa novellit osaksi lukijoiden arkea.

"Here’s how our model works: To publish the paperback version of Electric Literature, we use print-on-demand; the eBook, Kindle, iPhone, and audio versions are digital. This eliminates our up-front printing bill. Rather than paying $5,000 to one printer, we pay $1,000 to five writers, ensuring that our writers are paid fairly. Our anthology is available anywhere in the world, overruns aren’t pulped, and our back issues are perpetually in print. We hope that this model can set a precedent: more access for readers, and fairness for writers." Lehti löytyy osoitteesta http://electricliterature.com/

Päädyin lehden sivuille luettuani Benjamin Samuelin artikkelin True Confessions Of A Book Lover, missä kerrotaan, kuinka hän päätyi suosittelemaan Tumblr-blogia julkaisualustaksi kirjallisuuslehdelle: http://www.huffingtonpost.com/benjamin-samuel/true-confessions-of-a-boo_1_b_1467482.html?ref=books&ncid=edlinkusaolp00000008

10 000 kävijää Café Voltairessa!

Päivi Brink kirjoittaa:

Kiitos teille kaikille, jotka olette käyneet Café Voltairessa hörppimässä kahvia, juttelemassa mukavia tai pohtimassa syntyjä syviä. Hienoa, että keskustelu on pysynyt vireänä jo puoli vuotta. Avasimme virtuaalikahvilamme 12.5.11 ja tänään rikoimme 10 000 kävijän rajan. Tämä tarkoittaa noin 1500 lukijaa kuukaudessa.

Kahvilamme on suomenkielinen, mutta siitä huolimatta lukijakuntamme asuu ympäri maailmaa: Suomessa, Etelä-Afrikassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Ruotsissa, Venäjällä, Ranskassa, Britanniassa, Belgiassa ja Virossa. Sehän sopii, sillä Café Voltaire -kirjasarjan ja virtuaalikahvilan tavoitteena on viritellä avointa keskustelua kansainvälisestä nykykirjallisuudesta suomen kielellä.

Sivuillemme tullaan Kustannusyhtiö Avaimen sivuilta, Facebookista, Googlesta ja ilhaduttavan paljon myös muiden kirjablogien kautta. Kaikkien aikojen suosituin tekstimme on Päivi Kososen Siri Hustvedtiä käsittelevä kirjoitus ”Sirin kesä”, joka julkaistiin 8.7.11. Minun kirjoittamani pikkuteksti ”Minkä kirjan lukisit riippukeinussa hellepäivänä?” (7.6.11) sijoittui toiseksi ja Hanna Meretojan kirjoitus ”Viihteestä ja taiteesta” (15.7.11) on kolmanneksi suosituin kirjoituksemme tähän mennessä. Olette lukijoina kiinnostuneet hyvin monenlaisista aiheista, ja pyrimme jatkamaan yhtä monipuolisesti kuin tähänkin asti.

Otan kupin kahvia ja palan luumutorttua ja istahdan pöytään leputtamaan jalkojani. Aina ei jaksa seisoa tiskin atakana. Jospa vaikka lukisin joitakin vanhoja postauksia ja kiinnostavia kommentteja, joita olemme niihin saaneet. Mieleeni on jäänyt erityisesti vierailevat kirjoittajat, kuten Tintti Klapuri (21.6.) ja Seija Vilén (20.7.). Lähettäkää ihmeessä kommentteja ja omia blogitekstejänne minulle jatkossakin.

Keskustelu jatkukoon.
Terveisin, kahvilan emäntä

Lukusääntöjä ja kokemushorisonttien avartumisia

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Turun Kirjakahvilassa oli edellisiltana hieno kansainvälinen kirjallisuusilta. Illan tähdet olivat kanadalainen Annabel Lyon ja belgialainen Annelies Verbeke: kaksi älykästä, sympaattista naista, jotka olivat kiertäneet ympäri maailman puhumassa kirjoistaan. Heidän aisti kantavan mukanaan erilaisia kiehtovia maailmoja, joita he olivat kokeneet ja kuvitelleet. Keskustelussa oli paljon muistamisen ja kertomisen arvoista; nostan tässä esiin vain kaksi yksityiskohtaa.

Jossakin vaiheessa iltaa keskustelu lähti kiinnostavasti rönsyilemään ja päätyi suurten peruskysymysten äärelle. Mikä on kirjallisuuden merkitys nykymaailmassa? Annabelle Lyon tiivisti hienosti näkemyksensä asiasta – tavalla, johon meidän muiden oli helppo yhtyä. En muista sanatarkasti, mitä hän sanoi, mutta pääajatuksen kyllä: kirjallisuudessa on kyse kokemushorisonttimme avartumisesta – siitä, että pystymme eläytymään sellaisiin erilaisten ihmisten kokemisen tapoihin, jotka ovat lähtökohtaisesti meille vieraita. Esimerkiksi juuri suomennetussa romaanissaan hän yrittää tehdä kokemuksellisella tasolla käsitettäväksi Aristoteleen ja nuoren Aleksanteri Suuren sekä yleisemmin antiikin maailmaan kiinnittyviä kokemisen tapoja – mutta hyvin tietoisesti nykyajan näkökulmasta. Näin sellaisetkin ihmiset, jotka eivät tarttuisi Aristoteleen filosofiaan, voivat saada tuntuman hänen ajatteluunsa. Hänen ajatteluaan tuntevat puolestaan tajuavat, että filosofi oli myös oikea – elävä, kokeva, tunteva – ihminen. Lyon muistutti meitä myös siitä, että vaikka lukemalla opimme ymmärtämään maailmaa uusista näkökulmista, kyse ei ole puisevasta uuden tiedon opettelusta: kirjallisuus on samalla myös suuri nautinnon ja lohdun lähde.

Annelies Verbeke puolestaan kertoi asettavansa itselleen sääntöjä. Yksi hänen säännöistään on seuraava: lue joka vuosi kustakin eri maanosasta ja kolmelta eri vuosisadalta peräisin olevan kirja. Hän asettaa tämän lukusäännön itselleen siksi, että näkisi, miten lukuisin eri tavoin voi kirjoittaa hyvin. Eräänlainen oman kokemushorisontin laajentamisprojekti tämäkin. Maailma on laveampi ja rikkaampi niin maantieteellisesti ja kulttuurisesti kuin historiallisesti kuin mitä koskaan pystymme käsittämään. Kuten Verbeke totesi, yksi elämä on aivan liian lyhyt löytöretkeilyyn maailman kirjallisten aarteiden parissa.

Minusta Verbeken esittelemä sääntöjen asettaminen itselle on riemastuttava idea. Aloitin heti oman sääntölistani hahmottelun.

Annabel Lyon, Aleksanterin opettaja. Suom. Jaakko Kankaanpää. Avain, 2011

Annelies Verbeke, Kalanpelastaja. Suom. Mari Janatuinen. Avain, 2011.

Luetaan koiralle

Päivi Brink kirjoittaa:

Kirjastolehdestä silmiini osui juttu Luetaan koiralle -hankkeesta. Mitä ihmettä? Miksi koira haluaisi, että sille luetaan kirjoja? Mutta vähitellen minulle valkeni, että kyse on lukijan mielihyvästä. Lapset, joilla on ongelmia lukemisen oppimisessa, ovat voineet tammikuusta 2011 alkaen lukea Kaarinan pääkirjastossa koiralle kirjoja. Koirahan ei siis piittaa, jos lukija junnaa paikallaan, eikä pääse eteenpäin. Tällainen armollinen kuulija helpottaa lukijan tehtävää. Lapset lukevat ääneen ja kuulijana oli ensin pehmokoira ja nyt ihan oikea berninpaimenkoira. Aiheesta on tekeillä kaksi graduakin, psykologian alalta. Hieno idea!

Lue lisää:
http://suomenkirjastoseura.fi/etusivu/lehti/uutiset?modeyksi=yksi&teksti_id=20476

Turun Kirjakahvila 30 vuotta

Päivi Brink kirjoittaa:

Onpa mukavaa, että Facebookin välityksellä (kiitos Ninni!) sain tänne Kapkaupunkiin asti tiedon, että Turun Kirjakahvila viettää taiteiden yönä syntymäpäiviään. 30-vuotias Kirjakahvila on vuosien aikana tuonut yhteen kirjallisuuden (ja kahvin) ystäviä, lietsonut kiinnostusta kirjoihin ja tehnyt yksinäisestä harrastuksesta tai ammatista sosiaalisen.

Itsekin olin Kirjakahvilassa aktiivinen vapaaehtoinen vuoden 1998 tienoilla. Siellä tapasin mukavia ihmisiä, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. Muistan hyvin sekä kirjalliset keskusteluillat, kirjanjulkaisutilaisuudet että riehakkaat bileet ja konsertit.

Kun aloitin opintoni Turun yliopistossa vuonna 1992 ehdin nähdä sen vanhan ja kuluneen ja ihanan raihnaisen Kirjakahvilan, joka veti puoleensa boheemeja kirjallisuuden ystäviä. Olimme aika kauhuissamme, kun uusi, hieno Kirjakahvila aukaisi ovensa täydellisesti remontoiduissa tiloissa 90-luvun lopussa. Mutta nekin tilat alkoivat tuntua oikein kotoisilta käytettyjen huonekalujen ja mausteisten keittojen myötä, joita kahvilassa tarjoilimme. Kirjakahvilassa vietin maisterijuhlatkin. Oi niitä aikoja!

Nyt on vaikea ymmärtää, kuinka tärkeää oli voida ostaa Kirjakahvilan kirjakaupasta englanninkielistä tutkimuskirjallisuutta. Nettikirjakaupat eivät olleet 90-luvulla vielä ollenkaan niin monipuolisia ja helppokäyttöisiä kuin nykyään.

Kirjakahvilan tapaiset, pääasiassa vapaaehtoisten työntekijöiden intoon perustuvat kulttuuriyhteisöt ovat kultaakin kalliimpia! Niiden lämmin ilmapiiri, yhteinen rakkaus kirjallisuuteen, tarve keskustella kirjoista ja halu tavata toisia lukijoita ja kirjoittajia on jotakin sellaista, mitä ei rahalla saa.

LÄMPIMÄSTI ONNEA KIRJKAHVILA!

Toivottelee Päivi B.

PS. Paikallislehti Turkulainen kirjoittaa:
”Kipinä toiminnan aloittamiselle tuli alun perin Berliinin kirjakahvilakulttuurista, ja innoituksen ohella kaupungista tuotiin mukana muutakin: hankalasti saatavilla olevien kirjojen ohella kirjakahvila-aktiivit levittivät 1980-luvun Turussa berliiniläisiä industrial-musiikkikasetteja. Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, c-kasetit ovat pitkälti vaihtuneet digitaalisiin formaatteihin. Tästä huolimatta Kirjakahvila muistelee sähköistä historiaansa järjestämällä Turun Taiteiden yönä elektronisen musiikin illan, jossa musiikkiesitysten lomassa folkloristiikan maisteri, museopedagogi ja industrial-harrastaja John Björkman kertoo industrial-musiikista vastakulttuurina. Kirjakahvilan Taiteiden yön loppuhuipentumana on keskiyöllä alkava livesäestetty mykkäelokuvanäytös, jonka järjestää elokuvakerho Kinokopla.”

Zadie Smithin innoittamana George Eliotia

Päivi Brink kirjoittaa:
Emäntä on taas piuhojen päässä, mutta muutto Etelä-Afrikkaan on vienyt aikaa ja energiaa, enkä ole ehtinyt kirjoittaa. Lupailin lukevani Zadie Smithin esseitä - ja luinkin. Mutta luin sen kanssa rinnakkain Välimeren risteilyllä seilatessani myös Agatha Christietä ja Smithin innoittamana aloin lukea George Eliotin Middlemarchia. Jälkimmäinen on valtava vonkale, joten olen tyytyväinen, että se löytyi lukulaitteeni kätköistä, eikä tarvitse kuljetella painavaa, 700-sivuista kirjaa käsilaukussa. Mutta aikaa sen lukeminen toki vie: olen vasta puolivälissä. Middlemarch on aivan mahtava! Smith kehui sen ironista ja yllättävän modernia kertojan ääntä, ja sitä minäkin ihailen. Kypsän, aikuisen naisen ääni, joka kommentoi henkilöitä ja tarinan käänteintä hauskasti. Mutta palaan näihin, kun saan esseekokoelman tai romaanin luettua. Sitä ennen kaikkea muuta kirjamarkkinoista, kirjastolaitoksesta ja muusta sekä täällä etelässä että siellä pohjoisessa. Kirjoitelkaa tekin ja lähettäkkää tekstejänne minulle päin. Palataan!

Kirjalla päähän eläkeläistä!

Tuula Nikala-Soiha kirjoittaa:
//Olen eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja. Olen työskennellyt myös toimittajana kymmenisen vuotta. Tässä eläkkeellä innostuin taas kirjoittamisesta ja lukemisesta. Aikoinani kirjoitin lehtijuttujen lisäksi yhden lastenkirjan, Vanhan raatihuoneen pönthiittinen. Nykyään kirjoitan ahkerasti omaa blogiani Hymyilevä eläkeläinen.//

Ajattelin eläkkeelle päästyäni ruveta kutomaan sukkaa. Mutta sitten köpittelin kuuntelemaan Turun avoimen yliopiston luentosarjaa Tarina maailmalla. Innostuin. Sukankutominen jäi. Tartuin kirjaan, taisi olla Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (nimi tietysti teki eläkeläiseen vaikutuksen).

Hanna Meretojan luento tarinan merkityksestä oikaisi muutaman silmänluomirypyn ja katsoin maailmaa hiukan leveämmästä aukosta kuin eläkkeellä olin jo totutellut. Noinhan se on kuten luennoitsija sanoi: Jokaisen ihmisen mukana kulkee tarina, olisi opittava lukemaan ja ymmärtämään erilaisten ihmisten tarinoita, olemme kaikki ihmismäisiä ihmisiä, inhimillisiä. Sukka vaihtukoon kirjaan! Nyt siis luen. Bussipysäkillä hymyilen yllättäen somalitytöille, jotka ovat menossa suomen kursseille, kerromme muutamin suomen sanoin toisillemme tärkeimmän: yritän ymmärtää sinua.

Elina Hirvosen kirja Kauimpana kuolemasta pani minut kuuntelemaan sanoja ja ajatuksia, ajattelemaan, tuntemaan sääliä ja iloa. Olin ihmeissäni, kuinka joku nuori ihminen voi tuottaa tällaista tekstiä, jonka virtaan vanhankin on pakko mennä mukaan, voin tuntea samat tunteet kuin kirjoittaja. Tässähän nuortuu! Voin oppia näkemään ja kokemaan taas aivan kuin uudella ja tuoreella tavalla. Siis sukankutominen sikseen ja tartupa eläkeläinen taas kirjaan!

Kun luin Alexandra Salmelan kirjaa 27 Eli kuolema tekee taiteilijan, en antanut periksi, vaikka teksti oli aivan muuta kuin mitä Väinö Linna tai Veijo Meri tarjoilee. Alexandra kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla, ei ehkä ole lukenut Maria Jotunia tai Minna Canthia, joita olin tarjoillut parinkymmenen vuoden ajan koulussa oppilailleni. Ja voihan hitto: rakastuin vanhoilla päivilläni Alexandran Herra Possuun ja ymmärsin suomalaisuuttakin tuoreesta perspektiivistä. Minä, vanha kalevalainen nainen!

Tätä rataa sitä eläkeläinen nyt menee: Mikko Rimmisen Nenäpäivä sai minut tunnistamaan itseni, ikääntyvän hiukan yksinäisen naisihmisen ja Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet sai minut olemaan ylpeä samanikäisyydestäni kirjailijan kanssa, tuntemaan itseni jopa luovaksi seuratessani valehtelevia naisia. Ja nuoria miehiä: Jukka Laajarinne ja Kehys, joka oli aivan jotain muuta kuin Salaman Juhannustanssit sekä Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Harjukaupungin salakäytävät. Siinä kirja, joka raotti minulle tietä maailmaan, jossa voidaan liikkua jalat irti maasta. Ei villasukkia, kiitos!

Sokerina pohjalla nuoret runoilijat: Olli Sirkiä ja Seuraavana Pasila sekä Timo Harju ja Me kastelemme heitä runsaasti kahvilla. Runoja suoraan vanhainkodin arjesta, nuorekkaasti. Totta joka sana!