Hanna Meretoja kirjoittaa:
Välillä on terveellistä yrittää miettiä, miltä tämä kaikki näyttäisi, jos sitä pääsisi katsomaan haudan takaa. Harva enää nykyisessä maallistuneessa yhteiskunnassamme uskoo kuolemanjälkeiseen elämään, mutta nyt onkin kyse ajatusleikistä: miltä oma elämämme ja nykyinen maailmanmeno näyttäisivät meistä itsestämme jälkikäteen, lopun jälkeen tarkasteltuna. Klassinen kertomuksen määritelmähän esittää, että kunnon kertomuksella on alku, keskikohta ja loppu. Vasta tarinan loputtua se voidaan kertoa. Mennyt muoto onkin kertomakirjallisuuden hallitseva aikamuoto. Elämä taas tapahtuu preesensissä. Toki kerromme jatkuvasti menneisyydestämme, mutta kerronnan näkökulmaa rajoittaa se, ettei koko elämämme kokonaisuus ole näköpiirissämme.
Brasilialaisen Machado de Assisin (1839-1908) romaani Brás Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat (1881) toteuttaa mestarillisesti tämän ajatusleikin haudantakaisesta näkökulmasta. Sen kertojana toimii kuollut Brás Cubas. Muistelmat on omistettu jäähyväislahjana ”madolle, joka ensimmäisenä jyrsi ruumiini kylmää lihaa”.
Kuolemanjälkeisen näkökulman parhaita puolia on sen tarjoama mahdollisuus ainutlaatuiseen rehellisyyteen. Haudantakaisen näkökulmansa suojasta kertoja kuvaa säälimättömän tarkkanäköisesti ja vailla rangaistuksen tai julkisen häpeän pelkoa niin oman aikansa brasilialaista yhteiskuntaa kuin omia paheitaan ja heikkouksiaan. Ja näin hän selittää rehellisyytensä lukijalle:
Lukijaa ehkä ällistyttää, että näin rehellisesti levittelen ja korostan keskinkertaisuuttani; tiedettäköön että vainajan päähyve on rehellisyys. Elämässä yleinen mielipide, eturistiriidat, ahneudesta aiheutuva taistelu pakottavat ihmiset salaamaan vanhat rääsynsä, kätkemään repeämät ja paikat, pitämään omana tietonaan omantunnon paljastukset; ja parhaiten selviää, jos petettyään muita lopulta pettää itseäänkin, sillä siten säästyy häpeältä, joka on kiusallinen tunne, ja tekopyhyydeltä, joka on inhottava pahe. Mutta kuoltuamme, mikä ero! mikä huojennus! mikä vapaus! Kun voi karistaa yltään verhot, siteet, maalit, hepeneet, heittää helyt katuojaan, tunnustaa suoraan millainen oli ja millainen ei ollut! Koska, lyhyesti sanottuna, enää ei ole naapureita, ei ystäviä eikä vihollisia, ei tuttuja eikä vieraita, ei yleisöä. (Brás Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat, 56-57)
Kirjaa lukiessa on hyvä pohtia, minkälaiset muistelmat itse kukin kirjoittaisi haudan takaa. Ja samalla se saa näkemään, miten hienoa on elämäntarinoidemme aukinaisuus. Juuri siksi, että oman elämän loppu on avoin, on samalla kaikki muukin jatkuvasti auki. Elämää, jo elettyäkin, voidaan aina kertoa toisin: siinä on ainekset loputtomaan määrään erilaisia kertomuksia ja niiden uudelleentulkintoja. Kaikki riippuu siitä, minkä tapahtumien ja kokemusten välillä näkee merkityksellisiä yhteyksiä, mitä nostaa esiin ja missä valossa, mitä unohtaa ja miten, millaisia jatkoja ja lopetuksia keksii kuvitella.
Loppumainintana vielä: Machado de Assisin vuonna 1881 ilmestynyt romaani osoittaa loistavasti, miten hankalia kirjallisuuden periodisoinnit ovat. Jos olisin lukenut kirjaa ilman ennakkotietoja, olisin hyvin saattanut pitää sitä postmodernina, vaikkapa 1960-luvulla tai nykypäivänä kirjoitettuna teoksena. Siinä on epäilemättä niin romantiikan kuin realisminkin piirteitä, mutta samalla se kritisoi, parodioi ja satirisoi näitä tyylisuuntia herkeämättä. Sen fragmentaarinen muoto, leikkisä itseironia, lukijan puhuttelu ja muut metafiktiiviset (omaa fiktiivisyyttään pohtivat) piirteet tekevät siitä postmodernismin edelläkävijän. Salman Rushdie onkin sanonut:
”Jos Borges on kirjailija, joka teki García Márquezin mahdolliseksi, ei ole liioiteltua sanoa, että Machado de Assis on kirjailija, joka teki Borgesin mahdolliseksi.”
Niinpä vaikka sekä Café Voltaire -sarjassa että täällä blogissa pääosassa on nykykirjallisuus, välillä on hyvä tehdä tutkimusmatkoja menneisyyteen, jonka varaan nykyisyyskin aina rakentuu. Siten voi keksiä myös uusia tapoja tähyillä tulevaan – ja kuvitteellisista tulevaisuuksista taas nykyhetkeen.
Machado de Assis, Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Alkuteos: Memoriás Póstumas de Brás Cubas (1881). Suom. Hilkka Mäki. Helsinki: Love Kirjat, 1991.