Kääntäjän painajainen eli kirjailijan ja lukijan tasaveroisuudesta

Arto Rintala kirjoittaa:

Niin paljon kuin olen pitänytkin Milan Kunderan (s. 1929) romaaneista, hänen mielipiteensä kääntämisestä ovat lyhytnäköisyydessään tyrmääviä. Kunderan vaatimukset kääntäjiä, ammattimaisia tekstin tulkitsijoita, kohtaan nousevat sellaisiin sfääreihin, että voidaan jo kysyä, vastaako mikään minkä amatööritulkitsijana olen ymmärtävinäni, sitä mitä Kundera haluaa niin kiivaasti kirjoistaan luettavan?

En syytä ahdistuksestani suomentajaa vaan kirjailijaa. Kundera pyrkii näköjään harjoittamaan ehdotonta auktoriteettia paitsi tekstinsä välittämisessä hänelle tuntemattomiin kieliin, myös sen tulkinnassa. Kääntäjä on lukija, mutta toisin kuin useimmat, hän on jatkuvasti vastuussa sekä tekijän intentioille että omankieliselleen vastaanottavalle yleisölle, aina parhaan ymmärryksensä mukaan. Tämä vaatii loputonta tasapainoilua ymmärtämisen ja selittämisen välillä, eikä Kunderan komentelusta siinä ainakaan avuksi liene. Esseekokoelmassaan Petetyt testamentit (Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt) Kundera luettelee nipun sääntöjä, jotka ovat omiaan sementoimaan merkitykset ainakin näennäisesti paikoilleen ja estämään ”liiallisia” tulkinnan mahdollisuuksia. Voiko tällainen edes olla mahdollista, kun kyse on kirjallisuudesta? Ja jos kääntäjä on tulkitsijana näin kahlittu, mitä Kundera sitten ajattelee lukijoistaan?

Onhan näitä muuallakin kuultu; ”täsmälleen” alkutekstiä vastaavat virkerakenteet ja välimerkittäminen, synonyymien pannaan julistaminen... Pitkän päälle se vain on yksinkertaisesti mahdotonta, ja on varsin outoa että sitä pitää vielä erikseen selittää. Ei ole tarpeen mennä keskusteluihin mistään saarikoskelaisesta suomentamisesta, sillä liukumaa tapahtuu jo hyvin vaatimattomalla tasolla ja sitä Kundera tuntuu kammoavan.

Jokainen kääntäjä ymmärtää, että kielijärjestelmät (edes yksityiset) eivät vastaa täydellisesti ja jäännöksettömästi toisiaan kuten suureet = -merkin oikealla ja vasemmalla puolella. Itse asiassa se on eräs ensimmäisistä asioista, jotka jo pikkulapsi oppii saadessaan kiinni äidinkielestään; ajatus siitä, että opittu sana tarkoittaisi kaikkine mahdollisine vivahteineen ja mielleyhtymineen samaa vauvalle itselleen ja vanhemmalle, on pakostakin hylättävä jo kehityksen alkuvuosina atavistisena fantasiana. Meille jää ainoastaan likimääräisyys ja toive toisen ihmisen tavoittamisesta; henkilö, joka kykenee tähän suhteellisen hyvin kielen avulla, saattaa usein päätyä juuri kirjailijaksi.

Milan Kundera ei huomaa, ettei koko maailma puhu ”hänen” kieltään, vaikka hän on itsekin kirjoituskieltä vaihdettuaan tuottanut selvästi aiempaa vaatimattomampia teoksia. Sen luulisi herättävän ajatuksia puhtaiden siirtymien mahdollisuuksista eri kielijärjestelmien välillä - ja Kunderan omasta kyvystä mestaroida äidinkielensä ulkopuolella.

Vaikuttaa siltä, että Kundera on Testamentteja kirjoittaessaan kriisiytynyt pahan kerran, kenties saatuaan kuulla tuotannostaan liian pitkälle meneviä tulkintoja. Siitä huolimatta koen hänen menneen liian pitkälle kieltäessään käytännössä kirjallisuudelta sen kollektiivisen luonteen. Ainakin omasta mielestäni kirjallisuus on ja tulee aina olemaankin lukuisten ihmisten keskenään rakentama, jatkuva prosessi. Siihen ei luojan kiitos mahdu mitään 1800-lukulaisten määritelmien erehtymättömiä goetheaanisia neroja, joiden papereihin jättämät kahvitahratkin on toistettava uskollisesti.

Usein on sanottu, että romaani – taidemuoto jota Kundera itse on syvällisesti ja laajasti pohtinut – on epäonnistumisen taidetta. Tämä voidaan käsittää myös niin, että siinä missä kirjailija on pakotettu instrumenttinsa epätarkkuuden vuoksi aina jossain määrin epäonnistumaan, lukija kerää levinneet palikat ja rakentaa niistä oman taideteoksensa. Vasta silloin teos alkaa elää, vaikka kirjoittaja joutuukin palkakseen sietämään ikuista vaaran mahdollisuutta: liiallista väärintulkintaa.

Tulkinnan tiellä meillä ei ole suuntaviittoinamme muuta kuin historiallinen ja kulttuurillinen taustatieto teoksen ympäriltä ja se paljon puhuttu ”maalaisjärki”, joka ainakin toivon mukaan estää useimpia tulkitsemasta esimerkiksi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumia (1991) 'syvästi uskonnollisena teoksena', kuten eräs lukeneesta menevä, lahkonsa silmälasit päähän sementoinut ja Keltaisen Kirjaston auktoriteettia kumartava henkilö kerran minulle esitti.

Joskus taustatieto tai maalaisjärkikään ei riitä. Loisteliaimpia esimerkkejä tästä lienee miljoonia ihmisiä puhutellut Franz Kafka, jonka vaikuttimet ja intentiot ovat jälkipolville suurelta osin täysin tuntemattomat – mutta tässä tapauksessa nimenomaan tuosta mysteeristä on osaltaan tullut se käyttövoima, jonka avulla Kafkan teokset elävät ja voivat hyvin vuosikymmenestä toiseen.

Kundera itse kirjoittaa Testamenteissaan Kafkasta laveasti ja pitkään, yrittäen oikeuttaa kirjailijan diktatorista valtaa yli tulkitsijoiden – hän muun muassa valittaa, miten kustantajat ovat tuhonneet Kafkan ominaislaadun, koska hänen teoksiaan ei koskaan ole painettu kapitaaleilla. Tällaisen toiveen Kafka on Kunderan mukaan joskus heittänyt ilmaan. (Emme tosin tunne lausahduksen kontekstia.) Toisaalta Kundera puolustelee Kafkan teosten julkaisua vaikka se olikin vastoin hänen viimeistä toivomustaan. Ehkäpä Kafkan aikoma taideteos olikin täydellinen unohdus ja tyhjyys, kukapa tietää? Yhden miehen taideteoksen sijaan saimme kuitenkin uuden tavan ymmärtää maailmaa, ja pakostakin se tuntuu arvokkaammalta.

Mitä tulee Kunderaan, en kiistä postmodernistien tavoin kirjailijan oikeuksia tekstiinsä ja oikeutta vaikuttaa sen tulkintoihin, mutta en myöskään hyväksy tekijän pakkoneuroottisen rigidisti harjoittamaa ”yksinoikeutta” teokseensa, sillä silloin sillä ei oikeastaan ole enää arvoa kenellekään muulle. Tämän toivoisi Kunderankin ymmärtävän.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

Suomenruotsalaista kirjallisuuskeskustelua

Päivi Brink kirjoittaa:

Nyt kannattaa seurata Schildts & Söderströmin sivuilla käytävää blogikeskustelua kirjailijan palkkioista ja kustantamon voitoista ja siitä, minkälaisen kirjallisuuden kustantaminen kannattaa. Tässä kirjailija Monika Fagerholmin kommentti, jonka oikein ymmärtämiseksi kannattaa lukea keskustelua laajemmin:

08.02.2012 13:44 Monika Fagerholm
Sluta behandla oss författare som om vi var idioter. Det är inte upp till förlagets ledning eller någon annan att ekonomiplanera för oss - hur vi försörjer oss eller inte försörjer oss angår inte förlaget eftersom vi som sagt inte är anställda hos förlaget och därmed också har vår frihet att välja var vi ger ut våra böcker (i teorin :-) )DET saken gällde var en ödmjuk undran om hur det är möjligt att det led som håller igång hela den här showen ("bokproduktionen") ska få ett par hundra euro för ofta flera års jobb medan alla andra led har ersättningar för sitt arbete som normala människor (förlaget som ska "dela förlusterna" är ingen fysisk person så förhållandet är inte jämlikt - själva har ni månadslöner)? Och därtill är det nog meningen "vi" ska förstå att utdelningar på aktieinnehav ska bli möjliga (och givetvis,också de i helt andra storleksklasser)samt att styrelsemedlemmarna ska ha sina skäliga arvoden etc. Resonemanget att vi ska ha leva av bidrag för att ägarna ska få ut vinster är ju också marknadsekonomiskt åt helvete (om det börjar gå bra för förlaget så höjs ju inte royaltysatserna t.ex.) - vid sidan av då det principiella att högre leden i den här showen ska få l e k a marknadsekonomi kosta vad det kosta ville medan vi som inte tjänar nu eller förväntas tjäna i framtiden ska stå för idealismen. För vi alla vet ju att utgivningen av skönlitteratur i svenskfinland aldrig varit lönsamt. Det är den här principiella diskussionen om hur vi ska ha det som borde föras - läs t.ex. Miki Ekman i Nya Argus - men också så att vi som sitter här ganz unten ska ha en say.

http://www.sets.fi/BlogPost.php?id=883

TOIVORIKASTA UUTTA VUOTTA 2012

Kirjallisuustieteen dosentti Päivi Kosonen kirjoittaa:


Kustantaja Touko Siltala kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa (31.12.2011, C1) pelkäävänsä sitä, että kirjallisuuden merkitys vähenee. Haastattelija Suvi Ahola tiivistää Siltalan näkemyksen: ”Pelkona on Siltalan mukaan se, että kirjamyynnin vuonna 2005 alkanut alamäki ei taitu vaan pikemminkin jyrkkenee”.

Siltalan sanomisen kehys on kustannusmaailma, ja sieltä käsin ajatus kirjallisuuden merkityksen vähenemisestä on perusteltu ja ymmärrettävä. Jos kirjamyynti taittuu, kustantamoiden rahahuolet jatkuvat.

Haluan kuitenkin Siltalan näkemyksen vastapainoksi esittää vuoden lopuksi oman ennustukseni kirjallisuuden merkityksestä tulevaisuudessa.

Kirjallisuuden merkitys ei vähene. Sitä ei horjuta mikään. Kulttuurihistoriallinen tosiasia on nimittäin, että kirjallisuus ei ole koskaan - eikä missään kulttuurissa - sidottu pelkkiin kirjoihin ja kansiin, painettuun tekstiin. Kirjallisuutta on myös suullinen kirjallisuus, painamaton kirjallisuus. Kirjallisuudella on aina ollut monenlaisia alustoja: ruukku, kivi, papyrus, pergamentti, digitaalinen alusta. Kirjallisuuden idea ei ole myöskään sidottu sanataiteeseen, vaan ihmisten haluun merkitä muistiin, opettaa, ohjata, luoda.

Nykytodellisuus osoittaa, että kirjan ei tarvitse olla painettu. Kirja voidaan hyvin tarjota elektronis-visuaalisesti (pdf, e-kirja) tai audio-muodossa (äänikirjat). Kuten Bill Cope ja Angus Phillips muistuttavat teoksessaan The Future of the Book in the Digital Age (2006): ”The book is not a Thing. It is a textual form, a way of communicating”. He myös muistuttavat, että uudet sähköiset formaatit kantavat monenlaisia kirjasta peräisin olevia käytänteitä ja muotoja. Niissä on myös sivut, otsikot ja sisällysluettelot, viittausjärjestelmät ja indeksit.

Toiseksi rohkeampi ennustus: Painetunkaan kirjallisuuden merkitys ei tule pitkällä tähtäimellä vähentymään. Notkahduksia tulee kyllä kirjamyynnissä ja monet lajit saattavat kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ensimmäiset pidemmät sähkökatkot (joita toivottavasti ei koskaan tule) muistuttavat kyllä jossain vaiheessa ihmisten mieliin painetun kirjallisuuden edut ja hyödyt. Paperin suhteellisen hyvän säilyvyyden. Painetun kirjan käyttökelpoisuuden tiedonsiirrossa – silloin kun ei olla sähkön selässä.

Omasta puolestani toivotan Café Voltaire -blogimme lukijoille toivorikasta uutta vuotta 2012!