Neuvostoajan muistoja ja pohdintaa virolaisuudesta

Andrei Hvostov
Sillamäen kärsimysnäytelmä
Suomentanut Sanna Immanen
Moreeni, 2013
(Alkuteos: Sillamäe passioon, 2011)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Andrei Hvostovin (s. 1963) Sillamäen kärsimysnäytelmä kertoo kirjailijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista Koillis-Virossa, Suomenlahden rannalla sijaitsevassa Sillamäessä, joka oli neuvostoaikana suljettu kaupunki, sillä se toimi ydinteollisuusteollisuuden palveluksessa. Kirja kuvaa Hvostovin omaa henkilökohtaista suhdetta neuvostoaikaan sekä virolaisuuteen. Neuvostoaikaa tarkastellaan nykypäivän perspektiivistä ja lähinnä aikuisen Hvostovin näkökulmasta tulkittuna.

Neuvostoaikaa lähestytään erilaisten arkielämään liittyvien, osin tuttujenkin teemojen kautta, jotka myös rytmittävät kirjan rakennetta. Teemoina ovat muun muassa muovipussit, Suomi, lentokoneet, koulu ja alkoholi. Hvostovin mukaan neuvostoajan ihmisiltä puuttui kuluttamisoikeus, minkä vuoksi länsimaiset kulutustavarat olivat suuressa arvossa. Muovipussi saattoi maksaa saman verran kuin viinapullo, ja muovipusseja entisöitiin ja vahvistettiin lisämuovisuikaleilla, jotta ne kestäisivät mahdollisimman pitkään; puolalaisten Milton’s farkkujen saamisessa nähtiin vaivaa, ja samoja farkkuja pidettiin vuosikausia. Hvostov kuvaa neuvostoaikaa erityisesti älyllisesti nöyryyttävänä aikana, mikä näkyi muun muassa hillittömänä alkoholikulttuurina. Vaikka muistot pureutuvat pääosin neuvostoajan epäkohtiin, mukaan mahtuu myös kepeämpiä sävyjä kuten nuoruuden innostus kirjojen lukuun sekä virolaisen isoäidin luona vietetyt ajat Põlulan kylässä, ”oikeassa” Virossa.

Vaikka kuvaukset neuvostoajan arkielämästä ovatkin paikoitellen ihan kiinnostavaa luettavaa, kirjan mielenkiintoisin anti liittyy kuitenkin kansallisuuskysymyksen ja virolaisen identiteetin pohdintaan. Sillamäen asukkaista vironkielisiä oli vain muutama prosentti, sillä kaupungin asukkaat oli tuotu eri puolilta Neuvostoliittoa. Hvostovin äiti oli virolainen ja isä venäläinen, mutta venäläisestä isästään (ja nimestään) huolimatta Hvostov kokee itsensä nimenomaan virolaiseksi. Hvostov kuvaa, minkälaisia viron- ja venäjänkielisten ihmisten väliset suhteet olivat ja millaista oli kasvaa vironkielisenä venäjänkielisessä ympäristössä. Toisaalta Hvostovin oma virolaisuuskaan ei näyttäydy koko aikaa ristiriidattomana, esimerkiksi vieraillessaan isoäitinsä luona täysin vironkielisessä ympäristössä hän kokee olevansa joidenkin silmissä ulkopuolinen. Isän menneisyys ja Hvostovin etäinen suhde isään askarruttavat lukijaa jo heti kirjan alussa, mutta aihetta avataan vasta teoksen lopulla, kun Hvostov lähestyy kansallisuuskysymystä omien vanhempiensa elämäntarinan kautta. Vanhempien tarina valottaa vaiettua aikakautta uudenlaisesta näkökulmasta ja saa lukijan pohtimaan: Mitä on virolaisuus? Kuka saa ja voi olla virolainen?

Sillamäen kärsimysnäytelmä on tyyliltään ja rakenteeltaan esseemäinen pohdinta, jonkinlainen henkilökohtainen tilitys, jonka räävitön kieli ja toisaalta taas julistava ja paatoksellinen sävy saattavat ärsyttää joitakin lukijoita. Teos vilisee erilaisia viittauksia kaunokirjallisiin teoksiin, televisiosarjoihin ja elokuviin sekä venäläisiin sanontoihin ja loruihin, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle tuntemattomia. Kääntäjä Sanna Immanen onkin tarttunut melkoiseen haasteeseen, mutta ei turhaan, sillä teos tarjoaa myös suomalaiselle lukijalle uudenlaisia näkökulmia Viron menneisyydestä käytävään keskusteluun.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Isänmaa ja isä omaelämäkerran ytimessä

Päivi Brink kirjoittaa:

J.M. Coetzeen omaelämäkerrallinen trilogia “Scenes of Provincial Life” koostuu kolmesta kirjasta Boyhood, Youth ja Summertime. Kirjat on suomennettu nimillä Poikavuodet, Nuoruus ja Kesä (Otava). Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 1997, toinen osa vuonna 2002 ja kolmas vasta 2009. Kesä ilmestyi suomeksi viime syksynä. Boyhoodista kirjoitin Café Voltairessa jo 30.11. ja nyt kirjoitan romaaneista Youth ja Summertime. Suomennoksia en ole lukenut.

Trilogia – tai pitäisikö sanoa kolme ensimmäistä osaa Coetzeen omaelämäkerrasta – oli erittäin koukuttavaa luettavaa. Ahmin ne kaikki syksyn aikana. Sarjan päätyttyä ollaan vasta 1970-luvulla, joten voihan olla, että Coetzee kirjoittaa lisää osia sarjaan. Kustantaja päätti kuitenkin julkaista kolme nyt ilmestynyttä osaa yhdessä niteessä, mikä saa ajattelemaan, että sarja on päättynyt.

Youth kertoo kaikkitietävän kertojan äänellä John Coetzeesta parikymppisenä matemaatikkona Lontoossa. Hän haluaa uskoa olevansa runoilija ja on vakuuttunut, että Lontoossa hänen taiteilijuutensa alkaa elää ja kukoistaa. Toisin käy. Hän tukahtuu yksinäisyyteen ja tympeään työhön IBM:llä. Hänen naissuhteensa ovat sattumanvaraisia sähellyksiä, jotka tuovat enemmän ongelmia kuin nautintoa. Coetzee on yksinäinen maahanmuuttaja, joka sulkeutuu itseensä ja omaan hiljaiseen maailmaansa.

Summertimessa hypätään hieman ajassa eteenpäin ja ohimennen vain mainitaan, että Coetzee on ollut jonkin aikaa Yhdysvalloissa ennen paluutaan Etelä-Afrikkaan. Hän asuu isänsä kanssa Kapkaupungin esikaupungissa ja tulee juuri ja juuri toimeen sivutoimisen opettajan palkkioillaan. Romaanin muoto on aiempia osia monimutkaisempi: Coetzee on kuollut ja hänen elämäkertaansa kirjoittaa nuori englantilaismies, joka haastattelee muutamia ihmisiä, jotka tunsivat Coetzeen. Haastateltavat eli eri kertojat suhtautuvat kaikki nuivasti tai alentuvasti kirjailijaan, jonka nuoruudessa he eivät olisi uskoneet hänen koskaan kirjoittavan mitään merkityksellistä.

Lopulta Boyhood on osista vaikuttavin. Coetzeelle lapsuus on aikaa, jolloin persoonallisuus muotoutuu. Tai näin sarjassa käy. Jo lapsena hänen elämänsä kipupiste – suhde Etelä-Afrikkaan ja erityisesti afrikaanerikulttuuriin – saa hänet ihailemaan englantilaisuutta. Nuorena hän tavoittelee unelmaansa kulttuurisesti rikkaasta, luovasta Englannista, mutta ei löydä sitä. Coetzee ymmärtää kolmannen osan aikana, että Etelä-Afrikka on hänessä, eikä hän voi sitä paeta, vaikka haluaisi. Emigranttikirjailija kuvaa liikuttavasti rakkauttaan kotimaahan, ja mahdottomuutta elää maan väkivaltaisen historian kanssa.

Isänmaan rinnalla Coetzee käy läpi suhdetta isäänsä ja tämän afrikaanerisukuun. Lapsuuskuvauksessa ihmetytti hänen isäänsä kohtaan tuntemansa avoin viha ja häpeä. Coetzee ei korjaa ajatuksiaan nykyajan perspektiivistä vaan tuo ne esiin sellaisina kuin hän tuona aikana tunsi ja ajatteli. Youth kuvaa nuoruuden leppymättömyyttä ja halua olla erossa vanhemmista. Summertimessa kaikki on toisin, sillä Coetzee katuu ”julmuuttaan”, kuten hän sitä kutsuu, ja haluaa auttaa isäänsä. Kolmekymppisenä hän tuntee isäänsä kohtaan sääliä. Hän haluaisi elää omaa elämäänsä, mutta kokee olevansa sidottu isäänsä.

”Scenes of Provincial Life” on hienosti kirjoitettu ja säälimätön omakuva miehestä, joka ei kohtaa ketään eikä ymmärrä ketään. Kirjallisuudesta on tuleva hänen tapansa kommunikoida, mutta hän ei ole löytänyt vielä ääntään romaanien tarinan päättyessä. Hänen rakkautensa on monimutkaista, eikä sitä rakkaudeksi heti tunnista. Mutta kirjasarjan luettuani ymmärrän paremmin niitä, jotka ovat muuttaneet pois Etelä-Afrikasta, eivätkä pysty asumaan täällä, vaikka rakastavat kotimaataan. Kirjasarja kuvaa Coetzeeta, mutta ihan yhtä paljon se kertoo Etelä-Afrikasta ja sen kipeästä historiasta. Sen lukeminen oli vaikuttava kokemus juuri nyt, kun olen muuttanut Kapkaupunkiin. Coetzeen muun tuotannon osaksi sarja solahtaa luontevasti, ovathan kommunikoinnin ongelmat ja ihmisten kohtaamisen vaikeus olennaisia teemoja hänen muissakin teoksissaan.