Murhamuori P.D. James viihdyttää nyt historiallisessa rikosromaanissa

P.D. James: The Lighthouse. (Suomennettu nimellä Majakka.) Penguin Books, 2006. 1. painos 2005.
P.D. James: Syystanssiaiset. (Death Comes to Pemberley, 2011.) Suom. Maija Kauhanen. Otava Seven-pokkari, 2013. 1. painos 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Kuvittelin jo aiemmin lukeneeni brittidekkariklassikko P.D. Jamesin murhamysteerejä, mutta aloitettuani The Lighthousen, huomasin erehtyneeni. Mielikuvani sen päähenkilöstä Adam Dalglieshista perustuivat hatariin muistoihin joskus 1980-luvulla näkemästäni TV-sarjasta. Dalglieshin titteli on Commander, joka lienee ylikomisarion yläpuolella arvojärjestyksessä. Olin teinityttönä hyvin vaikuttunut ”Sally-rukka, kultatukka” -episodista TV-sarjassa, mutta Dalglieshin persoona oli muuten päässyt unohtumaan. Charmantti runoilija-poliisi teki vaikutuksen nyt keski-ikäistyneeseen lukijaan.

P.D. James täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 94 vuotta ja viimeisen kuukauden aikana lukemani romaanit The Lighthouse ja Syystanssiaiset hän on kirjoittanut yli 80-vuotiaana. Ikä ei murhamuoria paina, sillä nämä dekkarit olivat varsin mukavaa viihdettä.

The Lighthouse, joka on suomennettu nimellä Majakka, on Adam Dalgliesh -dekkari. Se sijoittuu syrjäiselle saarelle, jossa asuu vain pari ihmistä ja vierailee muutama muukin. Kun saarella tapahtuu murha, mahdollisia syyllisiä on vain kourallinen. Dalgliesh kahden apulaisensa kanssa saapuu ratkaisemaan rikosta ja perinteisen Agatha Christie -dekkarin tapaan hän kuulustelee jokaista yhdessä ja erikseen. Tämä vie romaanista vähän liiankin suuren osan, ja ratkaisu – joka toki perustuu juuri haastatteluihin – tuntuu tupsahtavan Dalglieshin päähän turhan yllättäen. Rakenteellisesti romaani ei siis ollut mitenkään ihmeellinen, mutta sen sijaan henkilökuvaus sai minut innostumaan P. D. Jamesista. Ihmiset heräsivät eloon, olivat persoonallisia ja aidon oloisia. Sellaista ei aina dekkareista löydä.

Uusin James-suomennos on nimeltään Syystanssiaiset. Alkuperäinen nimi Death Comes to Pemberley soittaa Jane Austenin ystävien mielessä kelloja, sillä kyse on Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin jatko-osasta rikosromaanin keinoin. Pemberley on Austenin romaanissa kopean herra Darcyn kotikartanon tai linnan nimi, ja siellä Elizabeth ja Darcy nyt asustavat kahden poikansa kanssa. P. D. James on tarttunut 1800-luvun alun klassikkokirjailijaan ja hän on keksinyt sisarten avioliittoihin päättyvälle Ylpeydelle ja ennakkoluulolle jatkon. Järkevän Elizabethin villikkosisko Lydia nai paheellisen Wickhamin, jota nyt syytetään ystävänsä murhasta. Dalgliesh-dekkarien sijoittuessa vahvasti omaan aikaamme Syystanssiaiset edustaa siis historiallista rikosromaania.

Jos The Lighthousen parasta antia oli henkilökuvaus, Syystanssiaisissa se jää hyvin ohueksi. James tuntuu olettavan, että lukijoilla on Austenin henkilöistä vahvat mielikuvat, joita hän ei tahdo rikkoa. Hän muistuttaa lukijoille Austenin romaanin tapahtumat ja henkilöiden tärkeimmät luonteenpiirteet, mutta omassa tarinankerronnassaan hän jättää henkilöt jotenkin kaavamaisiksi. Koetin kovasti muistella Austenin luomia henkilöitä saadakseni henkilöt elämään, mutta se ei onnistunut. Sen sijaan juoni ja kerronta toimivat oikein sujuvasti. Kyseessä ei ole oikeastaan dekkari vaan oikeussalidraama, jossa James pohtii myös oikeuskäytäntöjä Austenin aikaan. James käyttää paljon esimerkiksi kirjemuotoa ja muita Austenilaisia kerrontakeinoja. Rikoksen ratkaisu tulee tässäkin romaanissa hiukan ”puun takaa” ja yllättäen, mutta se ei menoa haittaa. Sain, mitä halusin: historiallisen viihderomaanin, jossa oli rikoskirjallisuuden piirteitä.

Jamesia haluan lukea lisää ja kirpparilta käsiini osuikin 1990 suomeksi julkaistu Totuus ja toiveet. Hänen romaaniensa kertova ääni on minusta aika herkullinen: jotenkin yläluokkainen (ei rahaa vaan sivistystä), korkeakirjallisia viittauksia viljelevä ja humoristinen. Dalglieshin hiljainen pohdiskelu vetosi myös, ja hänen henkilöönsä perehtyisin mielelläni enemmänkin. The Lighthousen luin englanniksi ja Syystanssiaiset suomeksi. Suomentaja Maija Kauhaselle kiitos siitä, että kertojan ääni kuulosti samalta kummallakin kielellä. Välillä Jamesin virkerakenteet ovat hankalia, joten suomeksi nopea silmäilevä lukeminen onnistui paremmin kuin englanniksi.

BBC on ehtinyt tehdä Syystanssiaista jo TV-sarjankin, josta voi lukea lisää täältä: http://www.bbc.co.uk/programmes/p01mqkm5


Päivi Brink on Café Voltaire -blogin emäntä ja osallistui samannimisen kirjasarjan kahden ensimmäisen osan Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

Naimapuuhia - tai paremminkin avioliittojuonia

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Jeffrey Eugenides
Naimapuuhia.
Suomentanut Arto Schroderus.
Otava, 2011.
(Alkuteos: The Marriage Plot, 2011.)

Jeffrey Eugenideen Naimapuuhia-romaanin englanninkielinen nimi, The Marriage Plot, johtaa valistuneet lukijat heti jäljille: naislukijoiden maailmaan sekä eurooppalaisen romaanin perinteeseen olennaisesti kuuluvaan avioliittojuoneen.

1970–1980-luvulla feministiset kirjallisuudentutkijat alkoivat kiinnittää huomiotamme 1700-luvun mieskirjailijoiden romaanien juonikuvioon. Yksi feministien tekemä huomio oli esimerkiksi se, että 1700-luvun miesten kirjoittamissa romaaneissa naispäähenkilöllä oli yleensä vain kaksi loppuratkaisumahdollisuutta: joko avioliitto tai kuolema. Naiskirjailijat rankaisivat joskus itsekin sankarittariaan sopimattomista itsenäistymispyrkimyksistä ja vapauden haaveista. ”Loppuratkaisun tuolle puolen kirjoittamisella” (writing beyond the ending) alettiin sitten viitata niihin harvoihin ja uskaliaisiin romaaneihin, joissa pyrittiin tietoisesti murtamaan vanhaa ja ahdasmielistä joko–tai -asetelmaa ja kirjoittamaan naispäähenkilöille uudenlaisia juoniratkaisuja. Tästä puhuttiin ”uudelleen kirjoittamisena” – kauan ennen ”narratiivista käännettä”.

Eugenideen romaani liittyy siis pohjimmiltaan länsimaisen romaanin juoniratkaisuihin. Arto Schroderus on taitava suomentaja, mutta Naimapuuhissa on kohtia joissa jää miettimään, kuinka hyvin hän mahtaa tuntea Nancy K. Millerit, Rachel Blau du Blessikset ja muut feministipioneerit, joiden ajatukset ja lainaukset muodostavat Eugenideen romaanin pohjavirran.

Kaiken kaikkiaan Eugenides on onnistunut hyvin omassa uudelleenkirjoituksessaan. Naimapuuhat siis liittyvät länsimaisen romaanin perinteeseen ja avioliittojuoneen, jota kirjailija pyrkii kirjoittamaan uusiksi. Ratkaisun tuoreus ja mielenkiintoisuus on tuossa hankkeessa an sich, siis siinä tosiasiassa että naisten ja miesten parisuhdedynamiikka ei ole sittenkään muuttunut niin radikaalisti kuin haluaisi uskoa. Samat triangelidraamat, samat sanomatta jättämiset, samat rakastumisen rituaalit – joita Eugenideen romaanissa kuvaillaan Roland Barthesin Rakastuneen kielellä -kirjan pohjalta – samat pettymykset, samat toiveet, samat pelot. Periaatteessa siis.

Samalla moni asia on muuttunut. Eugenideen henkilöhahmot, nuoret kandidaattivaiheen kirjallisuudenopiskelijat, elävät modernissa yhteiskunnassa, jossa ehkäisyvälineet ja laillinen avioero luovat mahdollisuuden irtosuhteisiin ja vapaaseen seksiin ja sitäkin kautta uudenlaisiin juoniratkaisuihin. Näitä mahdollisuuksia romaanissa hyödynnetäänkin – alkoholi- ja lääketeollisuuden tarjoamien runsaiden lisämahdollisuuksien kanssa. Eugenideen romaani ei kuitenkaan ole moraliteetti, vaan tutkielma tuon modernin hyödyntämisen vaikutuksista. Asiat ovat 1970–1980-luvulla yhtä sotkussa ja suhteet yhtä vaarallisia kuin 1700-luvulla, mutta vaikutukset ovat aina ruumiillisia ja konkreettisia, ja romaanissa jokainen henkilöhahmo kärsii niistä omassa elämässään omalla yksilöllisellä tavallaan.

Eugenideen romaanin naissankaritar, porvallisesta kotitaustasta tuleva Madeleine, esimerkiksi on lukenut liikaa jälkistrukturalistista teoriaa ja kadottanut itsensä Roland Barthesin teorioihin. Hän on kiinnostunut 1800-luvun romaaneista ja pitää itseään viktorianistina, mutta rakastuu Barthesia lukiessaan Leonardiin, orvon oloiseen ja maaniseen boheemiopiskelijaan, joka vaikuttaa hänestä trendikkään kiinnostavalta, koska hän osaa dekonstruoida asioiden ja sanojen merkitykset. Vähitellen Madeleinelle alkavat valjeta Leonardin pimeät puolet ja hän huomaa säilyttävänsä ullakollaan omaa hulluaan – niin kuin Kotiopettajattaren romaanissa konsanaan. Vie kuitenkin aikansa ennen kuin Madeleine on valmis kirjoittamaan oman tarinansa loppuratkaisun uusiksi.

Romaanin kiinnostavinta antia on kaksisuuntaisen mielialahäiriön todellisuuden kuvaaminen. Ja kun tuota ennen maanis-depressiivisenä mielisairautena kuvattua häiriötä kuvataan myöhäismodernissa romaanissa, se tarkoittaa että sitä kuvataan mahdollisimman monesta eri näkökulmista ja monilla äänillä: kärsimyksen sisältä ja kokemuksellisesti sekä lähimmäisten havaintoina ja kärsimyksinä. Eugenideen kertoja menee yllättävän pitkälle ja syvälle kuvatessaan erilaisten litium-pohjaisten lääkkeiden vaikutuksia ihmisen mielessä ja ruumiissa. Samalla sisäisyyden asteella hän liikkuu kuvatessaan romaanin kolmannen päähenkilön, Mitchellin, tekemää matkaa keskiaikaiseen mystiikan maailmaan, kuten Pyhän Teresan Sisäiseen linnaan.

Jeffrey Eugenides on seurattava nimi nykykirjallisuudessa.