PROFESSORIPOOLI: Voltairen Candide

Voltaire: Candide (1759). Suom. J. A. Hollo. Helsinki: Tammi 1973 (3. p.).

Liisa Steinby kirjoittaa:

Suomentaja J. A. Hollo kutsuu esipuheessaan Voltairen Candidea pienoisromaaniksi (tarkemmin sanoen ”pikkuromaaniksi”). Kirjallisuushistoriallisesti osuvampi nimitys voisi olla valistusajan satiirinen proosakertomus. Candide on nimittäin kaukana siitä, mitä olemme tottuneet odottamaan romaanilta: henkilöhahmoja, joihin voisimme samaistua, ja fiktiivistä maailmaa, johon voisimme eläytyä. Samaistuminen ja eläytyminen eivät olleet tässä Voltairen tavoitteita vaan pikemminkin satiiri, jolla lukijaa hauskutetaan, ja samalla tarinan tapahtumien esittäminen tähtää tietyn filosofisen näkemyksen kumoamiseen. Tämä näkemys on Leibnizin oppi siitä, miten maailmamme on välttämättä paras mahdollinen, koska Jumala, kaikkivoipa ja hyvä, on valinnut sen kaikkien loogisesti mahdollisten maailmojen joukosta. Valistuksen aikakaudella vallinneen klassisen kirjallisuuskäsityksen mukaisesti kirjailija lähtee tietystä yleisestä ideasta, jonka kuvitukseksi ja todistukseksi hän esittää fiktiivisen kertomuksensa. Näin hän toteuttaa vaatimukset lukijan ”huvittamisesta” ja samalla hänen opettamisestaan kiinnostavan ja hauskan kertomuksen kautta. Tyypillistä valistusajattelua tässä on ihmisten järjettömyyden, suvaitsemattomuuden, omanvoitonpyynnin ja julmuuden esittäminen satiiris-kriittisestä perspektiivistä.

Päähenkilön, saksalaisen aatelismiehen Candiden kotiopettaja Pangloss julistaa Leibnizin oppia. Päähenkilön ja sivuhenkilöiden kokemukset osoittavat kuitenkin päinvastaista: maailma on mieletön ja ihmisen onnellisuuspyrinnöt turhiksi tekevä. Voltairen satiirin iskevyys tulee siitä, että hänen kritiikin kohteensa ei ole pelkästään ihmisluonto yleensä – ihmisen järjettömyys, ahneus, irstaus ja julmuus – vaan hän kytkee kritiikkinsä oman aikansa todellisuuden ilmiöihin ja instituutioihin. Kytkentä tapahtuu tietenkin satiiristen pelkistysten ja kärjistysten ja nimeämisen eikä lavean realistisen kuvauksen kautta. Tämä oman ajan todellisuuteen ankkuroiminen, vaikkakin satiirikon kevyellä kädellä, on yksi piirre, joka erottaa Candiden barokkiromaanista tai -romanssista, jonka tapahtumakaavaa se periaatteessa noudattaa. Barokkiromaanin jo myöhäisantiikista periytyvän kaavan mukaan teoksen alussa ylhäisöön kuuluva rakastavainen pari joutuu erotetuksi toisistaan, ja kumpikin joutuu kokemaan monenlaisia – stereotyyppisiä – vastuksia ja seikkailuja, kuten valtaistuimen menettämisen, merihätään ja merirosvojen vangiksi joutumisen, orjaksi myymisen, vastenmielisen kosijan ahdistelemaksi joutumisen, sotia ja taisteluita, uhkan joutua poltetuksi roviolla. Sekä sankari että sankaritar selviävät kuitenkin kaikista näistä koettelemuksista hyveensä ja uskollisuutensa säilyttäen, pääsevät lopulta entiseen asemaansa ja saavat toisensa. Onnellisessa lopussa hyve on saanut palkkionsa ja pahat ovat saaneet palkkansa, ja välissä olevat onnettomuudet ovat pääparin kannalta katsoen menneet ohi jälkiä jättämättä. Candide tulvii samantapaisia onnettomuuksia kuin barokkiromaani: sodat, taistelut, roviolla polttamiset, teloittamiset, raiskaukset, merirosvot, omaisuuden ja aseman menetykset seuraavat toisiaan. Nyt ei kuitenkaan ole kysymys abstraktista hyveellisten ja paheellisten välisestä kamppailusta, vaan ihmisten mielettömyydet ja julmuudet kytketään aikalaistodellisuuteen, joka näytetään satiirisessa valossa. Esimerkiksi rakastavaisten alussa tapahtuva ero motivoidaan aateliskalenterista käsin. Candidesta sanotaan, että hän oli saksalaisen paronin sisaren ja lähiseudun aatelismiehen avioton lapsi, koska vanhemmat eivät olleet voineet solmia avioliittoa arvoasemiensa erilaisuuden vuoksi: mies ”ei ollut voinut todistaa aateluuttansa kauemmaksi kuin seitsemänteenkymmenenteen ensimmäiseen polveen”. Tämän takia Candide karkotetaan kotoaan hänen suudeltuaan paronin tytärtä Kunigundea. Tästä alkavat kummankin osapuolen seikkailut, kertomuksen päälinjan seuratessa Candidea.

Candide joutuu kokemaan sodan mielettömyyden ja julmuuden ensin eurooppalaisena ja sitten muhamettilaisena versiona, jossa on kysymys emiirin 50 pojan välisestä 50-kertaisesta sisällissodasta. Uskonkiihko sekä erityisesti katolisen kirkon turmeltuneisuus tulee esille useissa eri muodoissa: espanjalaisessa inkvisitiossa, paavin antikristukseksi julistavien saarnaajien kiihkomielisyydessä, paavin tyttären [!] lähes kuninkaallisessa asemassa, jesuiittahallinnon julmuuksissa. Kuvataan sukupuolitautien tuomista Uudesta Maailmasta Eurooppaan ja niiden leviämistä munkeilta prostituoiduille, näiltä aatelisille jne. Maailmanjärjestyksestä vastaavaa Jumalaa syytetään suoraan kohdassa, jossa Candide osuu Lissaboniin juuri silloin, kun maajäristys tuhoaa suurimman osan kaupunkia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä kuolee. Pilkan kohteeksi joutuvat paitsi saksalaiset aatelisköyhimykset myös Pariisin seurapiirit, kirjalliset ja teatteripiirit mukaan lukien. Mutta myöskään ”villikansoille” ei anneta Rousseaun esittämää jalouden leimaa: Voltairen Etelä-Amerikkaan sijoittavat villit pitävät paviaaneja rakastajinaan, ja Candide ja hänen kumppaninsa säästyvät näiden kannibaalien ateriaksi joutumiselta vain, kun he saavat nämä vakuuttumaan siitä, että eivät ole jesuiittoja vaan päinvastoin jesuiittojen tappajia. Palattuaan Eurooppaan Candide kohtaa joukon eurooppalaisia kruununsa menettäneitä hallitsijoita, ja kun hän lopulta asettuu asumaan Konstantinopolin liepeille, hän joutuu näkemään, miten heikosti pää lepää turkkilaisten imperiumissa korkeissa asemissa olevien harteilla.

Candide saa lopulta Kunigundensa, mutta tarinan päätös ei ole sellainen kuin barokkiromaanissa eikä sellainen kuin sen tulisi olla parhaassa mahdollisessa maailmassa. Candide on tullut pahoinpidellyksi moneen kertaan sekä joutunut petkutetuksi niin, että hänen Uudesta Maailmasta tuomansa suuret rikkaudet ovat kadonneet ja hänelle on jäänyt lopulta vain taloröttelö puutarhoineen. Nimestään huolimatta – joka viittaa ironisesti barokkiromaaniin – hän on menettänyt omankin viattomuutensa: hän on paitsi ollut uskoton Kunigundelle myös tappanut. Kunigunde, toisin kuin barokkiromaanin sankarittaret, on paitsi pahoinpidelty myös raiskattu lukemattomia kertoja. Mikä pahinta, hän on menettänyt kauneutensa: hänestä on tullut ruma ja pahansisuinen. Tälle Voltaire ei vaivaudu esittämään mitään selitystä, vaikka sellainen olisi ollut helposti löydettävissä, puhutaanhan teoksessa esimerkiksi rutosta ja rampauttavasta kupasta. Voltaire ikään kuin lopussa myöntää suoraan, että kysymys on konventiosta ja sen tahallisesta rikkomisesta eikä mistään realistisesta kuvauksesta. Candide solmii lopulta vain vastentahtoisesti avioliiton kauneutensa menettäneen ja pahansisuisen Kunigunden kanssa. Eikä hän enää voi uskoa, että kysymyksessä olisi paras mahdollinen maailma. Hollo esittää esipuheen lopuksi, että Voltaire ei kuitenkaan päädy pessimismiin, koska romaanin päättävä Candiden vastaus Panglossin todisteluketjuun, että tämä maailma on kokemustemme perusteellakin kuitenkin se paras mahdollinen, tarjoaa jotakin muuta kuin pessimismiä: ”Hyvin sanottu, vastasi Candide, – mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme.” Puutarhan viljely ei kuitenkaan ole mikään sovitteluratkaisu Leibnizin optimismin ja kokemusten perusteella tarjolla olevan pessimismin välillä, vaan se resignaatiota koko kysymyksen suhteen. ”Hyvin sanottu” tarkoittaa oikeastaan ”Puhu mitä puhut”; vain sillä on merkitystä, mihin oikeasti pystymme vaikuttamaan. Ja se, mitä voimme saavuttaa, on paljon vähempi kuin unelmien täyttymys.

Voltairen pessimismin rajallisuus Candidessa tulee esille muualla kuin lopun ”puutarhafilosofiassa”. Se tulee esille siinä, että julistaessaan sodan, uskonkiihkon ja ihmisten turhamaisuuden, ahneuden ja julmuuden järjettömiksi hän ei ota näitä vitsauksia asioiden luontoon välttämättä kuuluvina ja siten väistämättöminä vaan jonakin, mistä voisi päästä ja tulisi päästä eroon. Satiirissa on kaikessa kitkeryydessään aina optimismin itu: se edellyttää, että lukijat voivat todellakin nähdä kuvatut asiat niin järjenvastaisina ja ihmisarvolle sopivina kuin tekijä on ne esittänyt.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: John Lennon nonsense-kirjailijana

KUUKAUDEN KLASSIKKO:
John Lennon: John Lennon panee omiaan / Hispanialainen jakovainaa (suom. Anselm Hollo, Otava 1964/1966; yhteispainos 2000)

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ennen sanottiin, että täytyy odottaa viitisenkymmentä vuotta ennen kuin tietää, tuleeko kirjasta klassikko. Nyt kun reilu puoli vuosisataa on kulunut siitä, kun John Lennon julkaisi kaksi nonsense-kokoelmaa, John Lennon panee omiaan (In His Own Write, 1964) ja Hispanialainen jakovainaa (A Spaniard in the Works, 1965), voidaan kai jo puhua klassikosta. Nykyään kirjat painetaan yhtenä niteenä niin englanniksi kuin suomeksi eli tavallaan on kyse yhdestä teoksesta. Yoko Ono toimitti vielä postuumisti Lennonin kokoelman Skywriting by Word of Mouth (1986), sekin aivan kelpoa absurdismia.

Mutta miksi Lennon ei elinaikanaan enää julkaissut nonsensea? Sanoisin, että syy on pitkälti Bob Dylanin, joka muuten osin Lennonin innoittamana kynäili nurinkurisen proosa- ja proosarunokokoelmansa Tarantula 1960-luvun puolessa välissä (julkaistiin vasta 1971). Dylan kysyi Lennonilta, miksei hän käytä absurdia huumoriaan Beatlesin teksteissä. Sen Lennon sitten tekikin Revolver-levystä alkaen, eikä sitten juuri muuta nonsensea kirjoittanut. Varsinkin The Beatles (The White Album) on täynnä absurdeja tarinoita sekä Lennonilta että Paul McCartneylta. Tämä mullisti pop-sanoituksen.

Käännös oikeaan päin!

Uskaltaisin väittää, että nonsensen kääntäminen on vaikeampaa kuin runouden, varsinkin Lennonin kaltaisissa teksteissä, jotka pitkälti koostuvat kielellisestä leikittelystä ja puheenparsien muuntelusta. Ajatellaan vaikka toisen kokoelman otsikkoa A Spaniard in the Works, joka perustuu ilmaukseen a spanner in the works (kapula rattaissa, sananmukaisesti kiintoavain koneistossa). Lennonin väännön kautta ”kapula” muuttuu äänellisesti samankaltaiseksi ”espanjalaiseksi”, ja kannessa kirjoittaja on pukeutunut espanjalaiseksi, jolla on kiintoavain kädessään. Tuskin kukaan olisi selvinnyt paremmin tästä ja muista Lennonin absurdeista käänteistä kuin 1960-luvun lopulla Yhdysvaltoihin muuttanut runoilija ja kääntäjä Anselm Hollo, joka tekee taattua työtä: fraasi Hispanialainen jakovainaa tekee minkä voi melko mahdottoman tehtävän edessä (muunnelma jakoavaimesta on toimivampi kuin haetumpi vähemmän käytössä oleva sana kiintoavain, varsinkin kun sanasta avain helposti tulee vainaa). Eivät Lennonin tekstit voi olla yhtä hauskoja suomeksi, mutta lähemmäksi tuskin pääsee: hatunnosto Hollolle. Ja Lennonin piirustuksetkin ovat aivan mainioita.

Kielipelejä ilman järkeä tai makua

Lennon ei yliannosta kielipelejään, vaan tekstit ovat lyhyitä. Hän kirjoittaa suvereenisti kertomuksia, näytelmänpätkiä ja runoja, joista useat ovat satiireja eri lajeista. Kirjoista löytyy satu- ja Sherlock Holmes-parodiaa, absurdia realismia, klassista rakkausrunoa, modernia runoutta ja luokkatietoista absurdia draamaa, jos jonkinlaisissa vinksahtaneissa muodoissa. Molemmat kokoelmat alkavat myös koukuttavasti: ”Olipa kerran mies joka oli osittain Kuuno – ja hänellä oli elämäntehtävä” ja ”Jesus El Pifco oli vieras maalainen – ja tiesikin olevansa”. Kun Kuuno lopuksi hyppää bussista ”kuin palava kaatumatautinen” ja Jesus saa töitä lordi McAnuksen linnassa, lukija ymmärtää olevansa kaukana tämän päivän poliittisesta korrektiudesta. Runoista voisi vaikka siteerata seuraavaa: ”Mä yksin istuin alla puun, / nöyrästi lihoin piennä. / Ja pikku nainen lauleli / en nähnyt missä vielä”, ja nainen onkin possu, joka sitten lähtee lentoon.

Lennonin – kuten sittemmin Monthy Python -ryhmän – opinahjo oli 1950-luvun radio-ohjelma The Goon Show, jossa luovaa komiikka taikoivat eetteriin sellaiset legendaariset nimet kuin Spike Milligan, Harry Secombe ja Peter Sellers. Brittiläinen ja muun maailman huumori sai aimo annoksen absurdismia vakavalla naamalla – ja paljon yhteiskuntakritiikkiä siinä samassa. McCartney kirjoittaa edellisen kokoelman esipuheen lopussa: ”Eihän siinä mitään järkeä tarvitse olla - - jos se on hauskaa, siinä on ihan tarpeeksi.” Onhan nonsensea rakastettu vuosisatojen ajan, lastenloruista James Joyceen, ja myös tutkittu: Wim Tiggesin An Anatomy of Literary Nonsense on hyvä yleisesitys ja Maria Laakson väitöskirja Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin laaja-alainen luenta Kari Hotakaisen ja Priit Pärnin hulvattomista, sekä aikuisille että lapsille kohdennetuista, kirjoista.

Eräs tyypillinen piirre klassikoissa on, että niitä haluaisi siteerata vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi ”Hyvä katollinen kun oli, Jesus pyyhki syljen kasvostaan ja käänsi toisen poskan, mutta se oli jo mennyt ja taaskin kerran jättänyt hänen, kuin kallion kalliolle”, mutta sitten hänen tyttöystävänsä tulee takaisin: ”Se vain katsoi häntä, luonnonkiharoiden syyliensä lomasta”. Ja vielä oiva tarinan alku: ”Tuona aamuna kärpäsillä ei ollut asiaa Frankin nenälle – ja miksikäs oikeastaan ei?” Osa Lennonin huumorista ei kuitenkaan ole vain epäkorrektia vaan suoranaisesti mautonta: rampoja, kääpiöitä ja tummaihoisia esitetään tavoilla, jotka Lennonin mielestä olivat hauskoja, mutta tämä ei edes 1960-luvulla ollut oikein hyväksyttävää, saati sitten tänä päivänä. Siitä huolimatta näissä kahdessa kirjassa on niin paljon hurttia huumoria, absurdiutta ja parodiaa, että ne mielestäni ansaitsevat klassikon leiman.

Marmeladitaivaissa

Toinen klassikoiden ominaispiirre on, että ne alkavat perspiroida omia saimaharmajan aivonostureita kuin Herkuules nyt Poirotalla ikään, näin ollen lopetan, jos lopetan, seuraviivaisesti:

Olipa kerran narri mies nimeltään Jussi Lennonjohtaja, joka rämpytteli kitarisojaan lälly- ja soidinyhtyeessä Se Pikkels. Myöhemmin hänestä tuli mursu, joka luciana lensi skypessä tietoisena siitä, että timantit ovat aikuisia, minä en. Hän pelasi mielipuolisia pelejä ja joi imaginiä, kuvitteli marmeladitaivasta tai sitten ei, kunnes söi tapasta Joko Onin tai Offin kaa. Vanereita hän sai vaikka kuinka paljon, yksikin häntä niin ratkaisi, että ampu tuli – vieläkin harmituttaa, niin maan perustuslaillisesti.

Hyväksi, veljeni Lennonamieli, kepeät muljahtelut, nähdään Nangijalassa, saappaitta tai ilman. Muistan vielä kuolevasti sanasi: ”Alas pahaan partaiseen karkeuteen hän kasteli, sänkensä tai sänkynsä, minkä milloinkin, kun kivi putos syrämeltä, ja siinäkin vain yksi ämmä”. Nyt menet olavivirran mukana sinisillalle sen, mutta vielä kerran taputamme toisemme, ja silloin jumantsuka lähretään kahleistamaan!

Ob Nossrettep on Ahdasvaltain kirjailun porovessa Hell Sing Singin (in the rain) hömönistien täidekannan appiaineessa enklandelainen vilulokia.
Eli toisin sanoen: Bo Pettersson on Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuutta:
Wim Tigges, An Anatomy of Literary Nonsense (Rodopi, 1988).
Maria Laakso, Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin. Monitasoinen huumori ja kaksoisyleisön puhuttelu Kari Hotakaisen Lastenkirjassa, Ritvassa ja Satukirjassa (Tampere University Press, 2004; luettavissa netin kautta).

Traktorilla taivaaseen: uutta moldovanvenäläistä kirjallisuutta

Tintti Klapuri kirjoittaa:

Vladimir Lortšenkovin romaanissa Lentävä traktori (Vse tam budem, 2008) moldovalainen Lagran kylä päättää muuttaa Italiaan. Maanpäälliseen paratiisiin yritetään traktorilla, kotitekoisella sukellusveneellä ja curlingjoukkueeksi naamioituneena. Perille ei päästä koskaan, ei vaikka matkaan olisi valmistauduttu italian keskusteluoppaaseen uppoutumalla – opaskin nimittäin osoittautuu harhaanjohtavasti norjankieliseksi.

Karistolta nyt ilmestyvän veijariromaanin aihe on mitä ajankohtaisin, sillä Italiassa työskentelee tuhansia laittomia moldovalaisia siirtolaisia. Romaani on moldovanvenäläisen Lortšenkovin (s. 1979) kahdestoista teos. Tuottelias kirjailija sai vuonna 2003 parhaalle venäjänkieliselle esikoisteokselle jaettavan Debjut-palkinnon, ja myös hänen myöhemmät romaaninsa ovat menestyneet hyvin kirjallisuuspalkintomittelöissä.

Lortšenkovilla on taito kirjoittaa lennokasta, elämänmakuista dialogia, jonka huumori syntyy tilanteiden absurdiudesta ja kertojan ironisesta distanssista henkilöhahmoihinsa, olivatpa nämä pikkukylän paikallisia neropatteja, kuten päähenkilöiksi nousevat Valise ja Serafim, tai lipeviä italialaisia maahanmuuttoviranomaisia, joiden ainoana periaatteena on olla ikinä myöntämättä ensimmäistäkään viisumia moldovalaiselle hakijalle. Parhaimmillaan Lortšenkov on keskittyessään veitikoidensa Valisen ja Serafimin seikkailuihin, jotka tuovat mieleen veijariromaanin klassikot sotamies Švejkin ja sen neuvostoaikaisen sukulaisen, Vladimir Voinovitšin yksinkertaisen sotamies Tšonkinin. Hetkittäin Lortšenkovin parivaljakon edesottamukset muistuttavat jopa 20-luvun venäläisen mestarien Ilfin ja Petrovin Kahdentoista tuolin sankareita. Siinä missä Ostap Bender ja Ippolit Matvejevitš keksivät toinen toistaan hurmaavampia menetelmiä löytää tuoleihin kätketyt jalokivet, Valise ja Serafim käyttävät kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot päästäkseen unelmien Italiaan.

Sujuvasti etenevä Lentävä traktori ei ole täysin ongelmaton teos. Lukijaa voi hämmentää esimerkiksi romaanin paikoittainen motivoimattomalta tuntuva raakuus. Sivulauseenomaisesti kuvatut silmittömät julmuudet tulevat astetta ymmärrettävämmiksi, kun ajatellaan Lortšenkovin satiirin kohdistuvan niin läntisiin kuin moldovalaisiinkiin päättäjiin, joiden piittaamattomuus yhteiskunnallisista ongelmista johtaa ihmiskauppaan, prostituutioon ja joukkoraiskauksiin.

Lortšenkovin romaani on Karistolta rohkea askel venäläisen nykykirjallisuuden kentälle. Yhdessä Jeremei Aipinin juuri suomennetun romaanin Siperian veriset lumet (Into, 2013) kanssa se tuo suomalaisen lukijan ulottuville metropolien ulkopuolella kirjoitettavan venäläisen nykykirjallisuuden. Tämän kehityksen soisi jatkuvan: suomentamistaan odottavat sellaiset venäläisen nykykirjallisuuden todelliset helmet kuin Zahar Prilepin ja Roman Sentšin, joiden teokset tarjoavat näkökulmia paitsi elämään provinsseissa myös Venäjän viimeaikaisiin poliittisiin tapahtumiin.

Tintti Klapuri on Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta -kokoelman toinen toimittaja.

Kepeä tarina keräilyvimmasta ja vaimon eroottisesta potentiaalista

Mirka Ahonen kirjoittaa:


David Foenkinos
Vaimoni eroottinen potentiaali
Suomentanut Pirjo Thorel
Gummerus, 2012
(Alkuteos : Le Potentiel érotique de ma femme, 2004)


Ranskalaisen David Foenkinosin (s. 1974) toinen suomennettu romaani Vaimoni eroottinen potentiaali ei nimestään huolimatta ole mitenkään erityisen eroottinen kirja, vaikka niin lupaileekin. Se on tarina miehestä, Hectorista, joka keräilee pakonomaisesti kaikkea mahdollista juustopakkausten etiketeistä, Nixonin vaalikampanjamerkkeihin ja kroatialaisiin sananparsiin.

Kirja alkaa kun Hector on juuri päättänyt tehdä itsemurhan metrossa. Unettavien pillereiden vuoksi yritys kuitenkin epäonnistuu, ja hänet löydetään makaamasta metron käytävältä. Epäonnistuttuaan itsemurhayrityksessä, vietettyään kuukausia parantolassa ja hävittyään parhaan vaalimerkkikokoelman omistajan palkinnon, onneton Hector tulee ensi kertaa elämässään ajatelleeksi, että hänen tulisi katkaista koko mieletön keräilykierre.

Hectorin onni kääntyy, kun hän törmää Brigitteen. Brigitte ja Hector rakastuvat, menevät naimisiin, ja uuden onnensa lumoissa Hector onnistuu lopettamaan keräilyn. Hectorin epäonneksi vanha keräilyvietti nostaa kuitenkin taas päätään. Aistikas mielikuva Brigittestä pesemässä ikkunoita alkaa vaivata Hectoria, ja pian hän huomaa keräilevänsä salaa eroottisia hetkiä vaimostaan.

Vaikka Hector tuo mieleen ranskalaisesta nykykirjallisuudesta tutun yksinäisen ja pessimistisen mieshahmon, hän ei kuitenkaan ole samalla tapaa kyyninen tai traaginen kuin esimerkiksi Frédéric Beigbederin tai Michel Hoellebecqin mieshahmot, vaan pikemminkin kepeä ja harmiton tapaus. Siinä mielessä takakansiteksti, jossa kirjan tyyliä verrataan Woody Alleniin, ei ole niin kaukaa haettu. Hector on kuitenkin Woody Allen -reppana vahvoin ranskalaisin maustein.

Romaani on lukijalle viihdyttävä kokemus, se pistää lukijan vähintäänkin hymyilemään. Antoisinta kirjassa on mustan huumorin sävyttämä lakoninen tyyli, jolla Hector kuvailee keräilyvimmaansa sekä hänelle sattuvia yllättäviä tilanteita. Myös kuvaukset Hectorin läheisistä ovat hauskoja ja iskeviä. He kaikki ovat eriskummallisia tyyppejä, oikeastaan pelkkiä karikatyyrejä, joskin huvittavia sellaisia: Hectorin äiti, Mireille, jolle riittää, että hänen keitostaan pidetään, Hectorin lanko, Gérard, jolla ”ei ollut montakaan hermosolua, mutta erittäin komeat reidet” sekä tietysti Brigitte, joka taas oli ”niitä naisia, jotka saavat aikaan halun juoda teetä”. Henkilöhahmoja tai oikeastaan mitään muutakaan ei luonnehdita juuri pintaa syvemmältä, mutta juuri se luo romaaniin humoristisen keveän sävyn.

Vaikka alkuasetelma keräilyaddiktioineen ja itsemurhayrityksineen vetoaa varmasti ranskalaisesta synkistelystä pitävään lukijaan, romaani on kuitenkin kokonaisuudessaan pikemminkin pinnallisen veikeä tarina siitä, miten myös luuserina pidetty mies voi onnistua elämässään. Varsinkin romaanin loppu menee tylsäksi söpöilyksi: Hector paranee keräilyvimmastaan, Hectorin ja Brigitten suhde kukoistaa ja päälle päätteeksi pariskunta saa vielä kolmoset.

Pirjo Thorelin suomennos on sujuva, eikä sitä lukiessa juurikaan kiinnitä huomiota siihen, että kyseessä on suomennos. Hän on suomentanut myös 2011 ilmestyneen Foenkinosin romaanin Nainen, jonka nimi on Nathalie (alkuteos La délicatesse, 2009), joka oli suuri myyntimenestys Ranskassa. Romaanin pohjalta on myös tehty elokuva, jonka on ohjannut David Foenkinos itse yhdessä sisarensa Stéphane Foenkinosin kanssa. Pääosaa näyttelee Audrey Tautou. Ilmeisesti suomalaiset lukijat ovat löytäneet Foenkinosin teokset, sillä lisää Foenkinosia on tulossa: Yhden elämän muistot (Les Souvenirs, 2011) ilmestyy Gummerukselta 2013 edelleen Pirjo Thorelin suomentamana.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.