Miltä tuntuu kantaa keltaista tähteä rinnassaan?

Hélène Berr: Päiväkirja 1942 - 44. Tammi 2009. (Taskukirja 2011.)

Päivi Brink kirjoittaa:

Hélène Berr on parikymppinen ranskalainen opiskelija. Hän asuu vuosina 1942 - 44 miehitetyssä Pariisissa vanhempiensa kanssa, opiskelee Sorbonnessa englantia ja kirjallisuutta, kulkee Latinalaiskorttelin katuja ystäviensä kanssa, soittaa viulua ja lukee klassikoita. Päiväkirjan alkaessa hänen suurimmat huolensa ovat sydänsuruja. Mutta hänen perheensä on juutalainen, ja pian juutalaislait alkavat kiristyä Ranskassa.

Kirjallisuudenopiskelija lukee Dostojevskia, Kiplingiä, Mansfieldiä, Valéry’ta, Martin du Gardia ja ennen muuta Keatsia. Hän ripottelee englanninkielisiä ilmaisuja päiväkirjaansa, kuuntelee levyjä ystäviensä kanssa ja soittaa viululla Bachia, Mozartia ja Beethovenia – ironista kyllä saksalaisen kulttuurin tuotteita. Hän koettaa tehdä valintaa harmaasilmäisen pojan ja toisen pojan välillä ja kirjoittaa päivittäin postikortteja ystävilleen. Hän tuntuu niin tutulta tytöltä, että juutalaislakien puristava vaikutus hänen elämäänsä tuntuu kauhealta. Vastoin parempaa tietoani toivoin, että Hélènelle kävisi lopulta hyvin.

Hélène kertoo, miltä tuntuu kävellä kotikaupunkinsa katuja keltainen tähti rinnassaan. Ensimmäisenä päivänä, kun hän joutuu tulemaan yliopistolle tähti ommeltuna takkiinsa, hän kirjoittaa näin:
”Mutta tietäisivätpä he, millainen ristiinnaulitseminen se on minulle. Tunsin syvää tuskaa Sorbonnen aurinkoisella suurpihalla kaikkien opiskelutoverieni keskellä. Tuntui etten yhtäkkiä ollut enää oma itseni, että kaikki oli muuttunut, että minusta oli tullut ventovieras, aivan kuin olisin keskellä painajaista. Näin ympärilläni tuttuja kasvoja, mutta vaistosin jokaisen kärsimyksen ja tyrmistyksen. Aivan kuin otsaani olisi painettu merkki punaisella poltinraudalla.” s. 49.

Hélène dokumentoi vaihe vaiheelta, kuinka hänen isänsä joutuu ranskalaiselle keskitysleirille, ja kuinka 13 000 juutalaista kerätään Talvivelodromille eli pyöräilystadionille, mistä pääosa heistä viedään keskitysleireille. Hän kertoo, miltä tuntuu hoitaa lastenkodissa ja -sairaalassa lapsia, joiden vanhemmat on viety pois, ja kuinka vaikea on luopua rakastetusta, joka lähtee taistelemaan vapaan Ranskan puolesta. Yksi kerrallaan ystävät ja tuttavat viedään hänen ympäriltään. Vähitellen hänen elämästään tulee painajaista. Hélène kypsyy ja vakavoituu vuosien myötä, ja hän koettaa analysoida juutalaisvainojen syitä ja keinoja. Hän pohtii kirjallisuutta ja sen merkitystä lukijoille tilanteessa, jossa ympärillä on niin paljon raakuutta. Hän koettaa kirjoittaa väitöskirjaa runoilija John Keatsista, mutta työ tuntuu turhalta. Hélènen elämä päättyy Bergen-Belsenin keskitysleirillä vuonna 1945. Päiväkirjan lopussa on pidätyspäivänä lähetetty kirje.

Tammi julkaisi Erkki Jukaraisen suomennoksen Hélène Berrin päiväkirjasta kolme vuotta sitten, mutta se ei herättänyt suurempaa kiinnostusta. Ranskassa päiväkirjan julkaiseminen oli merkkitapaus. Berrin suku luovutti päiväkirjan Nykyjuutalaisten dokumentointikeskukselle vuonna 2002, ja se julkaistiin ranskaksi 2008. Ranskassa on viimeisen kahden vuosikymmenen ajan tuotu eri tavoin esiin Ranskan juutalaisten kärsimyksiä miehitetyssä Ranskassa ja keskitysleireillä. Hélènen tarinasta on tullut osa tuota ilmiötä. Vuonna 1995 presidentti Chirac pyysi anteeksi Ranskan valtion ja ranskalaisten osuutta juutalaisten kohtaloon, minkä jälkeen on ilmestynyt lukuisia kirjoja ja elokuvia Ranskan juutalaisten kohtalosta. Irène Némirovskyn vuonna 2004 julkaistu Ranskalainen sarja nosti unohduksista esiin Némirovskyn, Auschwitzissa kuolleen juutalaiskirjailijan. Yannick Haenel kirjoitti romaanin Jan Karskista, joka koetti pysäyttää holokaustin kertomalla siitä länsimaille. Roselyn Boschin elokuva Pariisin vainotut (2010) kuvaa kammottavia olosuhteita pyöräilystadionilla, missä sinne kootuilla juutalaisilla ei ollut vettä eikä ruokaa eikä viemäröintiä. Robert Guediquianin elokuva L’armée du crime (2008) kertoo juutalaisesta vastarintaliikkeestä, samoin Quentin Tarantinon Inglourious basterds (2009). Myös Hélène Berr koki olevansa osa vastarintaliikettä, koska hänen perheensä kieltäytyi poistumasta Pariisista ja alistumasta nöyryytysten edessä.

Hélène Berrin päiväkirjan arvo on sekä sen historiallisessa dokumenttiarvossa, sen hienostuneessa ja samalla intohimoisessa kirjallisessa tyylissä että sen taidossa tuoda nuoren naisen kokemukset lähelle, todellisiksi ja samastuttaviksi. Hélèn haaveilee kirjan kirjoittamisesta, ja hänestä olisi voinut tulla tunnettu kirjailija, jos hänen olisi annettu elää.

Hélène Berrin päiväkirja on murheellisen ajankohtainen. Tällä viikolla Toulousessa yksittäinen rasisti ampui juutalaiskoulun opettajan ja kolme oppilasta. Antisemitismi, jolla oli erittäin paljon kannattajia 1930- ja 40-luvun Ranskassa, nostaa päätään myös meidän aikanamme. Onneksi nykyaikana Ranskassa on myös vahva rasisminvastainen liike. Hélène Berr kirjoitti päiväkirjaa, jotta ei unohtaisi vainojen pienintäkään yksityiskohtaa. Meilläkään ei ole varaa unohtaa. Hélèn Berr, jota ranskalaisten tietämättömyys juutalaisten kohtalosta kauhistutti, tiivisti ajatuksen näin:

”Niinpä minun olisi kirjoitettava, jotta voisin osoittaa ihmisille myöhemmin, millainen tämä ajanjakso oli. Tiedän, että monet muut pystyvät antamaan suurempia opetuksia ja paljastamaan kammottavampia asioita. Ajattelen kaikkia karkotettuja, kaikkia vankiloissa viruvia, kaikkia jotka ovat yrittäneet rohkeasti lähteä. Mutta se ei anna minulle lupaa syyllistyä pelkuruuden syntiin, sillä jokainen voi tehdä omalla pienellä sarallaan jotain. Ja jos hän voi, hänen täytyy.” s.145.

Tietoa 76 000 keskitysleireille lähetetyn Ranskan juutalaisen kohtalosta ja holokaustista eli Shoah’ista eli juutalaisten kansanmurhasta ranskaksi: http://www.memorialdelashoah.org/

Suomeksi erinomainen yhteenveto aiheesta on Antero Holmilan kirja ”Holokausti, tapahtumat ja tulkinnat” (Atena 2010).

Kirjoitukseni Yannick Haenelin romaanista Jan Karski 6.6.2011 Café Voltairessa: http://www.avaincafevoltaire.blogspot.com/2011/06/yannick-haenel-jan-karski.html

Kertomuksia Tokajista

Unkarilaisen kirjallisuuden kääntäjä ja Café Voltaire -sarjan tulevan Unkari-osan toinen toimittaja Juhani Huotari kirjoittaa:

Tuulen suunta on kääntynyt, mutta aurinko paistaa yhä. Rinteet janoavat jo vettä, mutta sitäkin tärkeämpää olisi saada läheisen Bodrog-joen aamu-usva nousemaan viinitarhoihin. Ilman kosteutta ei ole Botrytis cinerea jalohometta, joka on välttämätön hienojen Tokajin jälkiruokaviinien onnistumiselle. Kesä on ollut lämmin ja kasvukausi on ollut etuajassa. Varhaisemmat rypälelajikkeet, kuten Muscat lunel, ovat jo korjuukypsiä. Valitettavasti makeat ja aromaattiset rypäleet ovat myös ampiaisten mieleen, joten viinikorjuu on yhtä tuskaa ja hyönteisten aiheuttamat vahingot huomattavia. Paitsi että mokomat pistävät viininkorjaajia, ne pureskelevat rypäleisiin reikiä altistaen ne etikoitumiselle. Vaurioituneet marjat on huolellisesti poistettava tertuista ennen viinin puristamista.

Ranskalainen rouva naapurista palkittiin kesällä Unkarin parhaan jälkiruokaviinin tekemisestä. Syystäkin, sillä hänen 6 puttonyin Tokaji Aszú viininsä vuodelta 2006 on kuin tuoreita mansikoita kermavaahdossa. Loistava tasapaino, jossa sopiva hapokkuus täydentää runsasta jäännössokeria ja suorastaan öljyistä suuntuntumaa. Viini on erittäin nautittava jo nyt, mutta kehittymispotentiaalia on vielä vuosikymmeniksi eteenpäin. Ja viini on tehty tammitynnyrissä ilman lämpökontrolloituja terästankkeja tai viljeltyjä hiivakantoja! Viiniä on tehty vain n. 900 pulloa, joten se on markkinoiden kuriositeetti. Se on kuitenkin osoitus siitä, mitä huolellisuudella ja vaivannäöllä voi saada aikaan.
Keskustelu naapurin kellarissa viinilasillisen ääressä jätti hyvän maun suuhun ja antoi uutta puhtia kirjoittamiseen.

Olen erottanut Tarcalin kylässä sijaitsevan talomme yhdestä suuremmasta huoneesta yhden nurkan työpisteeksi jakamalla huonetilan kirjahyllyllä. Täällä minulla on loistava työrauha, jossa voin keskittyä vaikkapa kaunokirjallisiin käännöstöihin.
Keväällä oli päiviä, jolloin käänsin jopa 40 sivua György Spirón romaanista Kevätnäyttely. Tehtävää tosin helpotti se, että Spiró on myös näytelmäkirjailija, jonka romaaneissa on pitkiä sujuvasanaisia dialogeja, jotka vievät mukanaan ja joita on hauska kääntää. Käännöstyötä helpotti myös aiheen tuttuus, koska olen itsekin perehtynyt historiantutkijana Unkarin vuoden -56 kansannousuun ja sen jälkiselvittelyihin. Spiró on aihetta käsitellessään paljon analyyttisempi ja kokonaistilannetta hahmottavampi kuin kääntämissäni teksteissä Péter Nádas, István Örkény ja Krisztína Tóth. Örkényn kuvaus on intiimimpää ja pelkistetympää, Nádasin kuvauksesta taas heijastuu enemmän tunnetaso ja hetken tunnelma.

Parhaillaan on työn alla László Mártonin romaani Pääkadun varjot, joka on kuvaus pohjoisunkarilaisen pikkukaupungin juutalaisyhteisöstä ajalta juuri ennen holokaustia. Varsin tuttu aihe sekin. Mártonin kieli on kuitenkin haastavampaa, sillä lauseet rönsyilevät barokkimaisesti ja saavat jopa kesken virkkeen aivan uusia käänteitä. Työ sujuukin nyt huomattavasti verkkaisemmin, mutta on toki haasteellisuudessaankin erittäin nautinnollista. Paatokselliset juhlapuheet kääntyvät latteuksiksi ja jalojen arvojen nimeen vannovien henkilökohtaiset vaikuttimet osoittautuvatkin kaikessa raadollisuudessaan joksikin aivan muuksi. Yksittäiset kertomukset jatkuvat vähän kuin tyyliin ”vaan kuinkas sitten kävikään” eli sotaa seuranneen sosialismin yleisen ja yhtäläisen unohduksen ilmapiirissä ei kovinkaan paljon paremmin.

Kirjoitan käännöstyön lisäksi kummastakin kirjailijasta myös tutkielman Café Voltaire -sarjan unkarilaista nykykirjallisuutta esittelevään osaan.

Välillä voin tehdä syksyn puutarhatöitä pihassamme, jossa viikunat eivät suureksi harmikseni ole vielä ennättäneet kypsyä, saksanpähkinätkin tulevat vasta myöhemmin syksyllä. Pitäisiköhän yrittää tulla tänne vielä lokakuun lopulla viikoksi tai kahdeksi? Tunnen olevani kirjoittamisenkin puolesta täällä huomattavasti tehokkaampi kuin kotona Vantaalla. Ehkä syynä on tunne siitä, että on riittävästi tilaa ympärillä. Tavarat pysyvät jotenkin paremmin järjestyksessä eikä ajankäyttöä hallitse uutistulva, arkirutiinit tai erilaisissa kokouksissa istuminen. Kyllä oma työhuone on välttämätön!

Yannick Haenel: Jan Karski

Päivi Brink kirjoittaa:

Ranskalaisen antisemitismin pitkä historia on vasta viime aikoina noussut tarkasteluun kirjallisuudessa, ja ranskalaisia on vaadittu vastuuseen 70 000 keskitysleireille luovutetun juutalaisen kohtalosta. Saksassa juutalaisten kansanmurha eli holokausti ja sen aiheuttama syyllisyys ovat keskeisiä nykykirjallisuudessa toistuvia teemoja.

Ranskalaisen Yannick Haenelin (s. 1967) romaani kertoo puolalaisesta kristitystä miehestä nimeltä Jan Karski, joka yritti pysäyttää juutalaisten kansanmurhan vuosina 1942–45 kertomalla liittoutuneiden johtajille, mitä juutalaisille oli Puolassa tapahtumassa. Kukaan ei ollut kiinnostunut hänen viestistään, eikä yrittänyt toden teolla pysäyttää kansanmurhaa.

Romaani koostuu kolmesta luvusta. Ensimmäinen osa kuvaa, miten Jan Karski antaa todistuksensa Claude Lanzmannin dokumenttielokuvassa Shoah. Toinen osa on tiivistelmä Karskin kirjoittamasta kirjasta, joka ilmestyi vuonna 1944 Yhdysvalloissa (Karskin uudessa kotimaassa) nimellä Story of a Secret State. Kirjassaan Karski kertoo kokemuksistaan vastarintamiehenä natsien miehittämässä Puolassa, vankina ja kidutettavana natsien käsissä ja siitä, mitä hän näki käydessään Izbica Lubelskan keskitysleirissä ja Varsovan getossa. Romaanin kolmas osa on fiktiivinen kertomus siitä, miltä Karskista tuntui ja miten hän koki sodan jälkeiset tapahtumat.

”Jan Karski” on raskas lukukokemus, mutta muuta en odottanutkaan. Sitä ennen luin Antero Holmilan kattavan tietokirjan ”Holokausti” ja Primo Levin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan teoksen ”Tällainenko on ihminen”. Nämä kolme kirjaa luettuani keskeiseksi kysymykseksi nousevat vanhat tutut: Kenellä on oikeus kirjoittaa juutalaisten kansanmurhasta? Kenen tai keiden tulisi kantaa siitä syyllisyyttä, ja mitä hyötyä siitä on?

Primo Levin kirja kuvaa väkivaltaa vähän ja korostaa vähäeleisesti pahuuden arkisuutta: kylmää, nälkää, sairauksia ja järjettömän järjestelmän tuomaa ihmisarvon häviämistä. Haenelin romaani sen sijaan tuntuu varovaisesti pyytävän lupaa kertoa uudelleen Karskin tarinan, toistaen myös väkivaltakohtaukset. Haenel ei heittäydy mielikuvituksen vietäväksi vaan pitäytyy toistamaan tiiviisti, mitä hänen lähteensä hänelle kertovat ja näyttävät. Romaani jatkaa Karskin omaa tehtävää: kertoo, mitä Karski näki ja vaatii liittoutuneita osallistumaan vastuuseen kansanmurhasta. Romaanin muoto osoittaa, että Haenel ei uskalla kajota holokaustiin mielikuvituksella, ei usko kuvittelun voivan kertoa mitään merkityksellistä. Mutta yhdistämällä faktaa ja fiktiota romaani tuo Karskin unohduksiin jääneen tarinan uudelleen lukijoiden ulottuville.

Romaani osoittaa sormella: syyllisiä eivät ole vain saksalaiset vaan myös muut, jotka antoivat kansanmurhan tapahtua. Karski kertoi juutalaisten kauheasta kohtalosta presidentti Rooseveltille, joka haukotteli kuunnellessaan Karskia. Hän kertoi englantilaisille, jotka eivät halunneet uskoa. Venäläiset Karskin mukaan suorastaan jatkoivat keskitysleirien toimintaa sullomalla ne täyteen omia poliittisia vankejaan valloitettuaan Puolan. Liittoutuneet eivät halunneet sotkea omia sotasuunnitelmiaan pelastaakseen juutalaisia keskitysleireiltä. Haenel kirjoittaa:

”Mutta natsien syyllisyys ei tee Euroopasta syytöntä, se ei tee Amerikasta syytöntä. Nürnbergin oikeudenkäynti ei ainoastaan osoittanut natsien syyllisyyttä, sen tehtävä oli myös tehdä liittoutuneista syyttömiä.”

Haenel tuntuu ajattelevan Karskin tapaan, että on tekopyhää syyttää vain natseja, kun koko Eurooppa vain katseli vierestä, mitä tapahtui. Hän jatkaa:

”Sillä Euroopan juutalaisten kansanmurha ei ole rikos ihmiskuntaa vastaan, se on ihmiskunnan tekemä rikos – eikä ihmiskuntaa enää tämän jälkeen voi yhdistää mihinkään, mitä voitaisiin kutsua inhimillisyydeksi.”

Miksi holokaustin muistaminen on tärkeää? Miksi syyllisyydestä on edelleen puhuttava? Nähdäkseni juuri siksi, että vain muistamalla voimme estää tulevat kansanmurhat. Nykyään, kun Euroopassa puhutaan muka viattomasti ”romanikysymyksestä”, muistaminen on entistäkin tärkeämpää. Kun ihmistä ei nähdä enää ihmisenä vaan jonkinlaisena syöpäläisenä (kuten natsit näkivät juutalaiset), kaikki voi toistua uudelleen. Syyllisiä eivät ole muut, vaan juuri sinä tai minä voimme syyllistyä väkivaltaan tai seuraamaan sitä vierestä passiivisina.

Yannick Haenel: Jan Karski. Suom. Kirsi Kinnunen. Like 2010.