PROFESSORIPOOLI: Mika Waltarin Mikael Hakim

Mika Waltari, Mikael Hakim. Porvoo - Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1949.

Mika Waltarin historiallisten romaanien joukossa kolme kohoaa omaan luokkaansa: Sinuhe egyptiläinen, Johannes Angelos ja Mikael Hakim. Pikemminkin kuin roomalaisajan (Ihmiskunnan viholliset, Valtakunnan salaisuus) tai etruskilaisajan (Turms kuolematon) kuvauksissa Waltarin kertojanlahjat, mielikuvitus ja historiallinen tietämys pääsivät oikeuksiinsa joko todella kaukaisen menneisyyden, Egyptin, tai sitten kuohuvan renessanssiajan kuvauksessa, Johannes Angeloksen ja Mikael Hakimin ohella myös Mikael Karvajalassa ja postuumisti julkaistussa Nuoressa Johanneksessa.

Liki 1000-sivuinen Mikael Hakim, alaotsikoltaan Kymmenen kirjaa Mikael Carvajalin eli Mikael El-Hakimin elämästä vuosina 1527-38 hänen tunnustettuaan ainoan Jumalan ja antauduttuaan Korkean Portin palvelukseen, on tapahtumiltaan jatkoa Mikael Karvajalalle, mutta sen voi kuitenkin hyvin lukea omana kokonaisuutenaan. Romaani on värikäs kuvaus nimihenkilön ja hänen ystävänsä Antin vaiheista Välimeren ja Turkin valtakunnan historiallisten tapahtumien keskellä. Historialliselle romaanille tyypilliseen tapaan siinä heijastuvat kirjoittamisajankohdan valtapoliittiset asetelmat ja tunnelmat. Klassisten historiallisten romaanien rekvisiittaan ovat kuuluneet talismanit, kultaiset kaulanauhat ja ihmeelliset sormukset, joilla kertomuksen kuluessa on omat vaiheensa. Niitä vastaa Mikael Hakimissa timantit, jotka yllättäen putkahtavat esille ja jotka lopulta Mikael saa haltuunsa.

Keskeisten hahmojen, Mikaelin, hänen vaimonsa Giulian ja Antin sekä historiallisten suurvisiiri Ibdrahimin ja sulttaani Solimanin vaimon Khurremin (eli Roxelanen) ohella mukana on sivuhenkilöinä joukko kiinnostavia historian hahmoja, kuten venetsialainen juonittelija Lodovico Gritti, Magellanuksen (Magalhãesin) kanssa purjehtinut Antonio Pifagetta, merirosvo ja amiraali Khaireddin, osmanien pääluotsi Piri-reis karttoineen ja suuri arkkitehti Sinan. Varsin sattuvasti Waltari on pannut merkille 1500-luvun alun suurvaltapoliittiset konstellaatiot (Solimanin Turkki, Frans I:n Ranska, Kaarle V:n valtakunta, Venetsian tasavalta, uskonkiistojen jakama Saksa, Persia) samoin kuin taloudelliset aspektit ja juutalaiset rahoittajina.

Mikael Hakimia voi lukea asiantuntevana renessanssiajan eräänlaisena pikareskityyppisenä kuvauksena. Esitys on nimittäin täynnä enemmän tai vähemmän huumorin täyttämiä tapauksia, jopa niin, että vaikka päitä katkotaan miekalla ja Mikaelkin joutuu kantamaan kukistuneen Selim ben-Hafsin pään kultaisella vadilla sotapäällikkö Khaireddinille, esitys ei silloinkaan ole kuolemanvakavaa. Ehkä vakavimmillaan esitys on romaanin loppupuolella, kun mykät kuristavat epäsuosioon joutuneen suurvisiiri Ibdrahimin – joka korkean arvonsa mukaisesti kuristetaan nimenomaan vihreällä silkkiköydellä ja jolle Mikael oman henkensä uhalla järjestää kunnialliset hautajaiset. Toisinaan lukijalla on mahdollisuus tuntea liikutusta, etenkin raajarikon prinssi Dsihangirin kuvauksessa, samoin prinssin lempiapinan sairauden ja kuoleman kuvauksessa.

Siinä missä Don Quijote seikkailee Sancho Panzan kanssa, Mikael Hakimin kumppanina on Antti, väkivahva ja alkoholille perso, mutta älynlahjoiltaan tuskin Mikaelin vertainen hahmo. Hänessä on kuitenkin sellaista todellisuudentajua kuin Sancho Panzalla. Kolmanneksi keskeiseksi henkilöhahmoksi nousee nainen, Giulia, jossa erityisen huomiota herättävää ovat silmät, toinen sininen, toinen ruskea, todellinen femme fatale, jonka suhteessa palvelija Albertoon on sadomasokistinen juonne. Seurueeseen kuuluu olennaisena myös Mikaelin koira Rael ja Giulian kissa.

Merkille pantavaa on Mikaelin, suomalaisen ja entisen kristityn, ihailu osmanien valtakuntaa kohtaan: ”Kuta enemmän ajattelin osmanien vähäisestä alusta rakentamaa jättiläisvaltakuntaa, joka sulki sisäänsä niin monta kansaa, etten tiennyt edes kaikkien nimiä, sitä enemmän hämmästyin suurta valtiotaitoa, joka piti sen koossa ja teki elämän siinä mieluisaksi ja turvalliseksi. Tätä valtakuntaa hallitsivat lempeämmät ja oikeudenmukaisemmat lait kuin kristikunnan maita eikä sen kevyitä veroja voinut edes verrata kristikunnan armottomien ruhtinaiden kantamiin veroihin, jotka monissa maissa näännyttivät köyhän kansan veriin asti. Osmanien osoittama uskonnollinen suvaitsevaisuus oli myös ennen kuulumaton, sillä täällä ei ketään vainottu hänen uskonsa tähden paitsi joskus persialaisia shiittejä, jotka olivat islamin harhaoppisia.” Jonkin verran mukana on islamin ja kristinuskon vertailua, eikä suinkaan kristinuskolle eduksi. Mikaelin toveri Antti ilmaisee tämän varsin suorasukaisesti: ”Muslimien joukossa olen kohdannut monta verrattomasti parempaa kristittyä kuin kristillisissä maissa eikä heidän oppinsa ole liian ahdas, vaan sen voi väljentää tai kiristää mielensä mukaan kuin panssarin, joka kyljistä kurotaan kiinni nahkahihnoin niin että miehelle jää kasvunvaraa.” Samansuuntaisia ajatuksia ilmaisee myös Mikael nähdessään Istanbulissa uskostaan ylpeileviä kristittyjä.

Mikael Hakimin, renegaatin, uskonluopion yhdeksi esikuvaksi on Matti Klinge päiväkirjassaan Paššan epäsuosio (2017) arvellut ranskalaista kreivi C. A. de Bonnevalia, josta Korkean Portin palvelukseen antauduttuaan ja islamin uskoon käännyttyään tuli Bonneval Ahmet Pašša. Waltari on ollut tietoinen Bonnevalista, josta Lorenz von Numers on kirjoittanut teoksen Paschan i onåd (1981).

Cervantes oli Don Quijotessa pannut merkille Välimeren alueen kulttuurien monikielisyyden. Waltari on vienyt tämän kulttuurisen näkökulman vieläkin pitemmälle. Mikael Hakimissa on mainintoja eräiden muiden kielten ohella italiasta, saksasta, latinasta, arabiasta, unkarista ja turkista mutta myös eräänlaisesta merimiesten ja satamissa puhutusta sekakielestä. Tulkit ja kääntäminen on myös muistettu mainita.

Mikael Hakim on myös eräänlainen elämänfilosofinen kirja sikäli, että nimihenkilö esittää jatkuvasti pohdintojaan elämästä ja kuolemasta. Jo romaanin ensimmäinen virke avaa tämän linjan: ”Ratkaisevan päätöksen tehtyään ihminen saa tunnolleen rauhan ja vapautuu hämmästyttävällä tavalla tuskittelustaan ja kurjuutensa tunnosta”. Mitään syvällisiä ajatukset eivät ole, mutta edustavat sinänsä sangen hyväksyttävää ja käyttökelpoista ajattelua. Mikaelin rinnalla myös Antilla on kokemusperäistä ja myös Raamatusta saatua viisautta. Mutta ehkä syvimmän elämänviisauden tuo sittenkin esille Egyptin sulttaani, Soliman eunukki, joka teoksen epilogissa osoittaa suosiotaan Mikaelille; hän painottaa sitä, että hänen vatsansa on toiminut hyvin. Eräänlaiseksi voittajaksi romaanin loppusivuilla kohoaa Mikaelin kuuromykkä orja, joka ylenee niiden seitsemän mykän joukkoon, joiden tehtävänä on kuristaa epäsuosioon joutuneet.

Waltarin samoin kuin Pierre Lotinsa lukeneiden tulenkantajien suuren kiinnostuksen ja ihailun kohde oli Bysantti/Istanbul. Mikael Hakimin ja Johannes Angeloksen ohella sitä osoittavat matkakirjat Yksinäisen miehen juna ja Lähdin Istanbuliin. Istanbul on Mikael Hakimille vaikuttava kokemus, eli kuten hän toteaa: ”Hengittäessäni Istanbulin yön ilmaa hengitin itseeni vuosisatoja ja vuosituhansia, jotka olivat vyöryneet tämän ikuisen niemenkärjen yli kahden maanosan rajalla ja tehneet siitä maailman hämmästyttävimmän kaupungin. // Ajattelin kreikkalaisten keisarien rauennutta loistoa, jonka sulttaanit olivat perineet, ajattelin intohimoja, vihaa ja juonia jotka olivat noituneet tämän tienoon vuosisadasta vuosisataan, eikä kaikesta siitä kuitenkaan ollut jäljellä kuin kourallinen tomua, rauennut muurinharja, marmorinpalanen, jonka potkaisin jalkineeni kärjellä tieltäni. Kaikki he olivat poissa nuo menneet, mutta hengittivät näkymättöminä tummassa yössä ympärilläni”. Ajatus Bysantin kreikkalaisten keisarien kukistumisesta tuo samalla mukaan melankolisen sävyn.

Kaikesta värikkyydestään, kekseliäisyydestään ja historiallisesta tarkkuudestaan huolimatta Mikael Hakimilla on myös ilmeiset puutteensa. Esitystä haittaavat Waltarin helmasynnit, monisanaisuus, toistot ja eräät tyylilliset maneerit. Sulttaani Soliman, jolle jälkimaailma on antanut sellaisia määreitä kuin Suuri ja Magnificent, jää aivan sivuhahmoksi, siitäkin huolimatta, että hänestä on romaanin viidennen kirjan alussa kiinnostava henkilökuva ja mainitaan myös hänen työstään suurena lainsäätäjänä. Vaikka Mikael on joissakin asioissa järkevän epäileväinen, hänen hyväuskoisuutensa suhteessa vaimoonsa Giuliaan ja tämän palvelijaan Albertoon saa lukijan tuntemaan suorastaan myötähäpeää.

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Shūsaku Endōn Samurai

KUUKAUDEN KLASSIKKO:
Shusaku Endo, Samurai. Suomentanut Seppo Sauri. Jälkikirjoitus: Samurain totuudellisuus, kirjoittanut Van C. Gessel. Helsinki: Otava, 1983. 367 s.
Hannu K. Riikonen kirjoittaa:

Japanilaisen Shūsaku Endōn (1923-1996) vuonna 1980 ilmestynyt romaani Samurai kertoo yhdestä historian kummallisimmista diplomaattisen lähetystön matkoista. Vuonna 1613 lähetettiin Japanista neljä hierarkiassa melko alhaisessa asemassa olevaa samuraita neuvottelemaan kaupallisista toimiluvista Nueva Españassa (Meksikossa) ja länsimaisten lähetyssaarnaajien toimiluvasta Japanissa. Historiallisena hahmona esiintyy romaanissa Hasekura-niminen samurai. Keskeisenä kristittyjä edustavana henkilönä on uskonkiihkoinen, Paavalia esikuvanaan pitävä fransiskaani-isä Velasco, jonka historiallisena esikuvana on isä Luis Sotelo (1574-1624). Lähetystön matka suuntautui Japanista Meksikoon, sitten Espanjaan ja lopuksi Roomaan, kunnes Hasekura mitään sopimuksia saamatta pääsee palaamaan seitsemän vuoden kuluttua (romaanissa tapahtuma-aikaa on tiivistetty) takaisin Japaniin, jossa tilanne on melko lailla muuttunut: kristittyjä ei enää suvaita. Koko Hasekuran toiminnalta on mennyt pohja pois ja hän itse joutuu tilanteesta kärsimään. Isä Velasco palaa kielloista huolimatta Japaniin, jossa hän kokee marttyyrikuoleman. Romaanissa vuorottelevat kaikkitietävän kertojan ja isä Velascon kertomat jaksot.

Samurai Hasekura ei olisi halunnut tehtävää, mutta joutuu tottelemaan ylempiään. Hänen perheensä oli menettänyt edullisen asuinpaikkansa, mutta hän oli alkanut kotiutua uuteen hänelle annettuun paikkaan, joka on marskimaata. Lähetystömatkan alkaessa hän tuntee menettävänsä senkin: ”Jossakin vaiheessa marskimaa oli alkanut tuntua hänestä samanlaiselta kuin kotilo etanalle. Nyt hänet kiskottaisiin väkisin kotilostaan.” Koko pitkäksi venyneen matkan ajan hän tuntee olevansa kiskottu pois omasta kotoisesta ympäristöstään. Romaania sävyttää Hasekuran jatkuvasti tuntema alakulo ja kaipuu kotiseudulle. Vastapainona on isä Velascon vahva luottamus toimintansa oikeutukseen.

Hasekura joutuu pelinappulaksi erilaisten intressien ja intressiryhmien välillä eli kuten hän kotiin palattuaan pohtii miettiessään keskusteluaan toisen samurain kanssa: ”Heidät oli tosiaan lähetetty suureen maailmaan heidän tietämättä tai käsittämättä mitään. Edo oli yrittänyt käyttää läänitysaluetta hyväkseen, läänitysalue oli yrittänyt käyttää Velascoa hyväkseen, Velasco oli yrittänyt pettää läänitysaluetta, jesuiitat olivat käyneet likaista kilpailua fransiskaanien kanssa – ja tämän petoksen ja eripuran keskellä nämä kaksi miestä olivat vaeltaneet pitkää taivaltaan.” Hasekuraa käyttävät hänen ylempänsä häikäilemättä hyväkseen ja antaen myös vääriä lupauksia. ”Sinulla oli huono onni joutua hallituksen vaihtuvien vuorovesien ajeltavaksi,” toteaa ruhtinas Ishida Hasekuralle.

Shūsaku Endō, joka itse oli kristitty ja jota on kutsuttu Japanin Graham Greeneksi, tuo romaanissaan esille selvästi ne vaikeudet, joita kristinuskon levittämisellä Japaniin oli ja miten japanilainen moraali ja mentaliteetti erosivat kristittyjen moraalikäsityksistä. Kun isä Velasco toteaa: ”Samalla lailla kuin nainen etsii miehestä kiihkeää intohimoa, Jumala etsii meistä antaumusta”, samurai Matsuki vastaa: ”Äärimmäisyyksistä ei pidetä Japanissa. Te ja teidänlaisenne olette minusta perin outoja.” Endōn romaanissa Vaitiolo esillä oleva kysymys siitä, miksi Jumala vaikenee, on mukana myös Samuraissa: ”Mutta edessäni on vain ammottava äänettömyys. Sankan pimeyden keskellä Jumala on vaiti. Toisinaan kuulen vain sen nauravan äänen. Pilkallisesti nauravan naisen äänen”, miettii Velascon epätoivon hetkellä. Hän kuitenkin muistaa Jeesuksen huudon ristiltä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Velasco katsoo, että Jeesus oli epätietoinen Jumalan tahdosta niin kuin hän, Velasco, sillä hetkellä.

Samurain merkittävyys perustuu uskonnollisten, moraalisten ja mentaliteetteja koskevien kysymysten ohella myös vaikuttavaan historiallisen ajan ja miljöön kuvaukseen. Kun teoksen rakenne perustuu matkan kuvaukseen, romaani tarjoaa monenlaisia tapahtumia ja eräitä kiinnostavia matkan varrella tavattuja henkilöitä. Mainittakoon vain lähetystön ja Mexicon Cityn arkkipiispan sekä lähetystön ja paavi Paavali V:n, ”valkoviittaisen vanhan miehen, joka tuskin jaksoi kohottaa jalokivisormuksia säihkyvää kättään”, kohtaaminen. Erityisen vaikuttava on kuvaus fransiskaani-isä Velascon ja jesuiitta Valenten väittelystä piispainkokouksessa. Jesuiitta on ulkonaisesti raihnainen ja mitätön eikä hänen ulkoinen olemuksensa paljasta lainkaan hänen merkittävyyttään. Tässä suhteessa hän hieman muistuttaa Vaitiolon kristittyjä vainoavaa lääninherraa.

Lumella on oma erityinen symbolinen merkityksensä Japanissa (vrt. esimerkiksi Yasunari Kawabatan romaani Lumen maa). Sen on myös Endō ottanut huomioon: romaani alkaa toteamuksella lumen satamisesta. Lopussa, Hasekuran saatua tuomionsa, sataa jälleen lunta.

Shūsaku Endōn tuotannosta on käännetty suomeksi Samurain ja muutaman muun romaanin ohella myös mainittu romaani Vaitiolo (1966). Molemmissa suomennoksissa on omat puutteensa. Vaitiolon suomensi lähetystyössä Japanissa toiminut Vappu Kataja. Suomennos on kylläkin tehty alkukielestä, mutta se vilisee painovirheitä ja sen suomen kieli olisi vaatinut viimeistelyä. Samurain suomennoksen Seppo Sauri on tehnyt englanninnoksen pohjalta. Mukana on joitakin selittäviä alaviitteitä, mutta ei mitenkään johdonmukaisesti. Vaitiolosta on Martin Scorsese ohjannut vaikuttavan elokuvan Silence. Se noudattelee varsin uskollisesti romaania. Elokuvan lääninherra on suorastaan vaikuttavampi kuin romaanivastineensa.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Jaan Krossin Keisarin hullu

Kuukauden klassikko:
Jaan Kross. Keisarin hullu. Suom. Juhani Salokannel. WSOY 1982. Viimeisin painos WSOY 2010.

Pekka Pesonen kirjoittaa:

Sain kirjallisuuden professorina Nobel-komitealta parin vuosikymmenen ajan korean ja komean tiedustelun ketä suosittelisin vuosittaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Näitä kyselyjä lähetettiin ilmeisesti sadoittain eri puolille maailmaa. Vastasin kuuliaisesti muistaakseni joka vuosi ja ehdokkaani oli aina sama: Jaan Kross. Kun ensimmäisen kerran kysyttiin, olin juuri lukenut vastikään - 1982 - suomeksi tulleen Krossin romaanin Keisarin hullu.

Krossin koko tuotanto on upeaa luettavaa, mutta minulle Keisarin hullu on ehdoton ykkönen. Luin sen tätä blogia/juttua varten jälleen kerran uudestaan. Eikä se ole väljähtänyt, se on tuore ja ajankohtainen edelleenkin. Kirjoitin romaanista sen ilmestyttyä innoittuneen esittelyn Helsingin Sanomiin. Olen käyttänyt sitä hyväkseni seuraavassa. 35 vuotta eivät ole muuttaneet perusnäkemyksiäni.

Keisarin hullu ilmestyi Virossa 1978. Se on historiallinen romaani, jonka fakta-ainekset on dokumentoitu tarkkaan. 1810- ja 20-luvulle sijoittuvat tapahtumat perustuvat arkistolähteisiin, suoraan siteerattuihin dokumentteihin, tutkimuksiin, kirjeisiin, raportteihin, mutta myös runoihin ja romaaneihin. Kross on virontanut niitä saksasta, ranskasta, venäjästä, sitaatteja on mukana väliin myös alkukielellä. Fiktion hienolla hipaisulla niistä syntyy nautittavan rikas ja monimielinen teos.

”Keisarin hullu” on virolaissyntyinen Timotheus von Bock, Aleksanteri I:n lähimpiin upseereihin kuulunut mies, joka on antanut keisarilleen uskollisuuden ja totuuden puhumisen lupauksen. Hän toteuttaa sen kirjaimellisesti. Hänet vangitaan ja suljetaan useiksi vuosiksi vankityrmään. Nikolai I:n tultua valtaan 1825 Bock vapautetaan ja hän saa elää Virossa tarkkailun ja valvonnan alaisena. Hän on keisarin hulluksi julistama mies. Hulluuden mitta ja määrä on romaanin perusteema.

Bockin koko hulluus paljastuu hänen laajasta kirjeestään keisarille. Se ei koskaan tule julkisuuteen. Sen tuntee keisarin ja Bockin ohella vain romaanin kertoja, Bockin lanko Jakob Mättik. Romaani on hänen päiväkirjansa, johon hän liittää katkelmia löytämästään ja salaamastaan Bockin kirjeestä. Tapahtumien muistiin kirjaaja on romaanin päähenkilöistä ainoa puhtaasti fiktiivinen hahmo.

Mättik on vapautettu maaorja. Bock nai hänen sisarensa toteuttaakseen käytännössä ihanteensa eri yhteiskuntaluokkien tasa-arvosta. Yhdessä sisarensa kanssa Mättik saa neljän vuoden pikakurssin sivistyksessä: hän oppii saksan, ranskan ja venäjän, mutta jää sivistyksestä huolimatta yhteiskuntaluokkien väliin. Aatelistoon hän ei voi nousta, porvariksi hänellä ei ole taustaa, talonpojaksi ei paluuta.

Mättikin hahmo kohoaa romaanin päähenkilöksi Timotheus von Bockin rinnalle. Hän on suhteellisuudentajuinen, rehellinen, normaali kunnon kansalainen, jolla on selvä oikeudentaju. Sattuma tekee hänestä Bockin vaiheiden vastahakoisen, mutta likeisen todistajan sekä perheen uskottuna, monivuotisena asuinkumppanina että kirjeen salaisena lukijana.

Bockista tulee Jakobin sanoin hänen Mefistonsa, joka vie syrjäänvetäytyjän ja rationalistisen epäilijän totuuden ja hulluuden perimmäisiin kuvioihin. Mättik suhtautuu Bockin intoon ja fanatismiin yrmeästi: hän kyselee itseltään, onko Timotheus hullu vai oikeamielinen, ja jää tempoilemaan näiden totuuksien välisessä ristipaineessa. Hän yrittää repiä itseään irti perimmäisten kysymysten umpikujasta, mutta järkevätkin kysymykset ja objektiiviset muistiinmerkinnät tekevät hänestä yhä olennaisempaan tunkeutuvan mukanaolijan, historian todistajan, joka on lopulta itsekin vereslihalla.

Bock on individualistinen kumouksellinen. Hänellä on ollut yhteyksiä vuoden 1825 dekabristikapinoitsijoihin. Hän käy omaa kapinaansa, jonka kimmokkeena ovat demokraattiset ihanteet, joiden hän uskoo olevan keisarinsakin lähtökohta. Kun todellisuus jää ihanteista toivottoman kauaksi, Bock käy hyökkäykseen. Hän paljastaa kirjeessään keisarille ”kaiken”: ihmisarvon alentamisen, korruption, häikäilemättömän kiipimisen, instituutioiden mädännäisyyden, perusarvojen polkemisen.

Bock pauhaa kuin tuomiopäivän enkeli. Hänen retoriikkansa on raamatullista, mutta samalla räikeissä esimerkeissään ironista ja groteskia. Hän esittää keisarilleen oman mallinsa perustuslaista, jonka joka kohta on inhimillinen ja oikea ja juuri siksi mieletön - hullun houretta.
Ympäristö koettaa arvailla syitä, jotka ovat johtaneet Bockin vangitsemisen, tyrmään sulkemiseen ja sittemmin keisarillisen holhouksen alaisuuteen määräämiseen. Bockin lisäksi ne tietävät vain keisari ja Jakob Mättik: kapinan, jossa veri roiskaa vain sanoista. Juuri siksi Mättik joutuu pohtimaan onko Bock niin hullu, että uskoo sanojen voimaan. Ottaako hän totuuden puhumisen kirjaimellisesti? Voiko moisesta hulluudesta parantua? Mikä olisi parantumisen hinta?

Bockin hulluuden dokumentaatiolla, hulluuden kahlitsemisen ja vartioimisen tavoilla on ilmiselvät yhteytensä neuvostoajan Viroon ja Neuvostoliittoon, mutta varmasti myös muuallaekin. Hän haluaa paljastaa vallanpidon mädät mekanismit, myötäilyn, korruption ja totuuden kiertämisen yleisen edun ja vallitsevan järjestelmän säilyttämisessä. Sekä Bockin että Mättikin ihmissuhteissa kärjistyvät alituinen epävarmuus ja pelko kaikkein lähimpienkin luotettavuudesta.

Keisarin hullun juoni on historiallisen romaanin parhaiden perinteiden mukaan monipolvinen ja jännittävä. Keskeinen jännite on Bockien suunniteltu pako Eestistä. Se kariutuu viime hetkellä Bockin ehdottomuuteen. Hän ei halua paeta. Bockia pitää kotimaassa pihlajanmarjojen maku, niihin liittyvä kirpeä suloinen muisto, hetken tunto: yhtä aikaa proustilainen ”Madeleine-elämys” ja kristillinen karvas kalkki.

Eettinen ehdottomuus on hulluutta ja hullussa on helppo nähdä pyhimys. Jakob Mättikin ensimmäisiä syvälle meneviä havaintoja ympärillään tapahtuvasta on, että elämässä kaikki on pelottavan yksinkertaista. Kaikki on kiinni vähästä, kerran liikkeelle lähtenyttä on mahdoton pysäyttää. Muutoksen mahdollisuudet ovat pienet, niihin uskoo vain hullu. Jakob Mättik haluaa säilyttää toisen dokumentin tästä hulluudesta: oman päiväkirjansa, että ”se antaisi toivoa silloin, kun toivoa ei enää olisi”.

Kross on liian taitava ja monisyinen ollakseen paljastava osoittelija. Hän on ironian ja sarkasmin mestari. Ne antavat huikean säväyksen hänen fanaattisen hullunsa totuuden ja oikeuden pateettiselle tuomiopäivän julistukselle. Keisarin hullu on upea historiallinen romaani. 1820- ja 30-luvun Venäjän kuvaus nosti esiin romaanin kirjoittamisajankohdan kipeät kysymykset neuvostoajan Virossa. Ne ovat ajankohtaisia edelleen, myös juuri nyt - ajasta ja paikasta riippumatta.

Pekka Pesonen on Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori.

Brittihistoriaa 1400- ja 1500-luvulta romaanimuodossa

C. J. Sansom: Luostarin varjot. (Dissolution, 2003.) Suom. Katariina Kaila. Otava 2011.
Conn Iggulden: Ruusujen sota: Myrskylintu. (Wars of the Roses. Book One: Stormbird, 2013.) Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2014.
Conn Iggulden: Ruusujen sota: Kolmen liitto. (Wars of the Roses. Book Two: Trinity, 2014.) Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2015.
Kaikki kirjat on saatavina pokkareina!

Päivi Brink kirjoittaa:

En ole koskaan ollut kovin innostunut historiallisista romaaneista, mutta kustannusluetteloita selatessani totesin, että niitä kirjoitetaan nykyään todella paljon, erityisesti Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Niinpä päätin tarttua kahteen brittiläiseen bestselleriin, Conn Igguldenin Ruusujen sota -sarjaan ja C. J. Sansomin Matthew Shardlaken rikostutkimuksista kertovaan dekkarisarjaan. Ruusujen sota käytiin 1400-luvulla ja Shardlake seikkailee 1500-luvun Englannissa ja työskentelee sarjan ensimmäisessä osassa Cromwellin laskuun.

Aloitin Igguldenista, ja totesin pian, että hän taitaa vetävän viihdekirjoittamisen. Olen kyllä kiinnostunut sotakirjallisuudesta, mutta veristen miekkataistelujen ja silvottujen sotilaiden kuvaus olisi voinut joko ällöttää tai puuduttaa. Näin ei käynyt, vaikka romaani luonnollisesti sisältää runsaasti taistelukuvausta. Kirjan loppusanoissa kirjailija kertoo, missä hän on poikennut historiallisesta totuudesta tarkoituksellisesti, mutta pääosin hänen kertomansa perustuu historiallisiin faktoihin. En pysty arvioimaan, kuinka hyvin hän siinä onnistuu, mutta taustatutkimus tuntuu vakuuttavasti tehdyltä. Draaman kaari ja jännitys pysyy yllä, vaikka kirjailija ottaa harvoin vapauksia historiaa kuvatessaan. Totuus on välillä tarua ihmeellisempää.

Ruusujen sodassa päähenkilöitä ovat oikeasti eläneet kuninkaalliset, heidän virkamiehensä ja tunnetut sotilaat ja kapinalliset. ”Hullu kuningas” Henrik VI, Britannian viimeinen Lancaster-sukuinen hallitsija, on sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa polttopisteessä, ja hänen surumielinen, sairas, mutta hyvään pyrkivä hahmonsa on vaikuttavasti kuvattu. Kiinnostavin sarjan henkilöistä on ranskalaissyntyinen kuningatar Margareeta Anjoulainen, joka nousee pääosaan sarjan toisessa osassa Myrskylintu. Hän kärsii miehensä kyvyttömyydestä johtaa maata, ja nousee lopulta itse päättäjäksi ja vallankäyttäjäksi. Tarinan kannalta erittäin tärkeä on Igguldenin keksimä fiktiivinen hahmo, kuninkaan vakoojamestari Derry Brewer. Hän juonii kuninkaan vastustajien päänmenoksi, mutta kuninkaan hulluuden syventyessä hänen on ajateltava Englannin parasta ennen kuningasta. Lopulta Iggulden saa enemmän syvyyttä Brewerin hahmoon kuin todellisiin esikuviin perustuviin henkilöihin.

En tunne keskiajan brittihistoriaa, joten pidin Ruusujen sota -kirjasarjaa oppikirjanani. Samalla selailin jostain Lontoon museosta ostamaani lehtistä The Wars of the Roses, ja sain sen avulla juonenkäänteet usein selville jo etukäteen. Kiinnostavaa ei olekaan se, mitä lopulta tapahtuu, vaan se, mitä henkilöt tuntevat tapahtumien aikana. Ristiriitojen ja raakuuksien keskellä elävät ihmiset joutuvat raskaiden valintojen eteen. Parasta Igguldenin sarjassa on se, että sarja elävöittää historialliset tapahtumat ja tuo esiin niiden merkityksen hallitsijoiden silmin ja tavallisen kansan elämässä.

Sansomin dekkarisarja on siinä mielessä kevyempää luettavaa, että sen kuvaamat rikokset ovat fiktiivisiä. Sarjan avausteos Luostarin varjot esittelee persoonallisen etsivän, Matthew Shardlaken. Hän on 35-vuotias, miellyttäväkäytöksinen lakimies, joka on päässyt itsensä lordi Cromwellin palvelukseen. Hänellä on fyysinen epämuodostuma, kyttyräselkä, joka tuottaa hänelle kipuja ja herättää muissa ihmisissä usein pelkoa, inhoa tai sääliä. Hänen apulaisensa Luostarin varjoissa on nuori ja kaunis Mark, jonka terve ruumis vain korostaa Shardlaken vammaa.

Uskonpuhdistus on käynnissä, ja sen nimissä tehdään julmia tekoja. Cromwell lähettää Shardlaken tutkimaan murhaa, joka on tapahtunut lakkautusuhan alla olevassa luostarissa. Virkamies, joka on lähetetty tutkimaan luostarin tilien epäselvyyksiä, on murhattu raa’asti. Luostari on kiinnostava suljettu yhteisö, jossa luostarilaitoksen turmeltuneisuus näkyy selvästi, vaikka joukossa on vielä aidosti hartaita uskovaisia. Luostarin johtajat käyttävät valtaansa sumeilematta.

Pidin Sansomin romaaneista enemmän kuin Igguldenin, koska hänellä on enemmän vapautta kehitellä jännittävä juoni ja siihen sopivat henkilöt. Shardlaken persoona, jossa yhdistyy moraalinen ja kunnianhimoinen puoli, jäi mieleen. Vaikka tarina sijoittuu tiiviisti luostariin ja sen ympäristöön, romaani tuo hienosti esiin koko yhteiskunnan ongelmia sekä aikakauden ajatusmaailmaa ja tapoja. Välillä Shardlake tuntui liian nykyaikaiselta ajatuksineen, mutta ei häiritsevästi. Cromwellin ajan kuohunta vaikuttaa tapahtumien taustalla, joten historiatietoakin kertyy.

Kaiken kaikkiaan retkeni historialliseen fiktioon on vasta alussa, ja jatkan mielelläni eteenpäin. Olen jo hankkinut Sansomin sarjan seuraavan osan Musta tuli, joka kertoo uudesta tuhovoimaisesta aseesta Lontoossa. Saa nähdä, mitä tuhoa se saa aikaan. Nyt minulla on kesken lähihistoriaan eli 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva Virpi Hämeen-Anttilan dekkarisarja. Sisäministeriön virkamies Björk ratkaisee yksityishenkilönä rikoksia sarjassa, jossa on julkaistu kaksi osaa Yön sydän on jäätä ja Käärmeiden kesä. Alku on ainakin lupaava. Olen koukussa uuteen lajiin.

Hyvää kesää ja mukavia lukukokemuksia!

Murhamuori P.D. James viihdyttää nyt historiallisessa rikosromaanissa

P.D. James: The Lighthouse. (Suomennettu nimellä Majakka.) Penguin Books, 2006. 1. painos 2005.
P.D. James: Syystanssiaiset. (Death Comes to Pemberley, 2011.) Suom. Maija Kauhanen. Otava Seven-pokkari, 2013. 1. painos 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Kuvittelin jo aiemmin lukeneeni brittidekkariklassikko P.D. Jamesin murhamysteerejä, mutta aloitettuani The Lighthousen, huomasin erehtyneeni. Mielikuvani sen päähenkilöstä Adam Dalglieshista perustuivat hatariin muistoihin joskus 1980-luvulla näkemästäni TV-sarjasta. Dalglieshin titteli on Commander, joka lienee ylikomisarion yläpuolella arvojärjestyksessä. Olin teinityttönä hyvin vaikuttunut ”Sally-rukka, kultatukka” -episodista TV-sarjassa, mutta Dalglieshin persoona oli muuten päässyt unohtumaan. Charmantti runoilija-poliisi teki vaikutuksen nyt keski-ikäistyneeseen lukijaan.

P.D. James täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 94 vuotta ja viimeisen kuukauden aikana lukemani romaanit The Lighthouse ja Syystanssiaiset hän on kirjoittanut yli 80-vuotiaana. Ikä ei murhamuoria paina, sillä nämä dekkarit olivat varsin mukavaa viihdettä.

The Lighthouse, joka on suomennettu nimellä Majakka, on Adam Dalgliesh -dekkari. Se sijoittuu syrjäiselle saarelle, jossa asuu vain pari ihmistä ja vierailee muutama muukin. Kun saarella tapahtuu murha, mahdollisia syyllisiä on vain kourallinen. Dalgliesh kahden apulaisensa kanssa saapuu ratkaisemaan rikosta ja perinteisen Agatha Christie -dekkarin tapaan hän kuulustelee jokaista yhdessä ja erikseen. Tämä vie romaanista vähän liiankin suuren osan, ja ratkaisu – joka toki perustuu juuri haastatteluihin – tuntuu tupsahtavan Dalglieshin päähän turhan yllättäen. Rakenteellisesti romaani ei siis ollut mitenkään ihmeellinen, mutta sen sijaan henkilökuvaus sai minut innostumaan P. D. Jamesista. Ihmiset heräsivät eloon, olivat persoonallisia ja aidon oloisia. Sellaista ei aina dekkareista löydä.

Uusin James-suomennos on nimeltään Syystanssiaiset. Alkuperäinen nimi Death Comes to Pemberley soittaa Jane Austenin ystävien mielessä kelloja, sillä kyse on Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin jatko-osasta rikosromaanin keinoin. Pemberley on Austenin romaanissa kopean herra Darcyn kotikartanon tai linnan nimi, ja siellä Elizabeth ja Darcy nyt asustavat kahden poikansa kanssa. P. D. James on tarttunut 1800-luvun alun klassikkokirjailijaan ja hän on keksinyt sisarten avioliittoihin päättyvälle Ylpeydelle ja ennakkoluulolle jatkon. Järkevän Elizabethin villikkosisko Lydia nai paheellisen Wickhamin, jota nyt syytetään ystävänsä murhasta. Dalgliesh-dekkarien sijoittuessa vahvasti omaan aikaamme Syystanssiaiset edustaa siis historiallista rikosromaania.

Jos The Lighthousen parasta antia oli henkilökuvaus, Syystanssiaisissa se jää hyvin ohueksi. James tuntuu olettavan, että lukijoilla on Austenin henkilöistä vahvat mielikuvat, joita hän ei tahdo rikkoa. Hän muistuttaa lukijoille Austenin romaanin tapahtumat ja henkilöiden tärkeimmät luonteenpiirteet, mutta omassa tarinankerronnassaan hän jättää henkilöt jotenkin kaavamaisiksi. Koetin kovasti muistella Austenin luomia henkilöitä saadakseni henkilöt elämään, mutta se ei onnistunut. Sen sijaan juoni ja kerronta toimivat oikein sujuvasti. Kyseessä ei ole oikeastaan dekkari vaan oikeussalidraama, jossa James pohtii myös oikeuskäytäntöjä Austenin aikaan. James käyttää paljon esimerkiksi kirjemuotoa ja muita Austenilaisia kerrontakeinoja. Rikoksen ratkaisu tulee tässäkin romaanissa hiukan ”puun takaa” ja yllättäen, mutta se ei menoa haittaa. Sain, mitä halusin: historiallisen viihderomaanin, jossa oli rikoskirjallisuuden piirteitä.

Jamesia haluan lukea lisää ja kirpparilta käsiini osuikin 1990 suomeksi julkaistu Totuus ja toiveet. Hänen romaaniensa kertova ääni on minusta aika herkullinen: jotenkin yläluokkainen (ei rahaa vaan sivistystä), korkeakirjallisia viittauksia viljelevä ja humoristinen. Dalglieshin hiljainen pohdiskelu vetosi myös, ja hänen henkilöönsä perehtyisin mielelläni enemmänkin. The Lighthousen luin englanniksi ja Syystanssiaiset suomeksi. Suomentaja Maija Kauhaselle kiitos siitä, että kertojan ääni kuulosti samalta kummallakin kielellä. Välillä Jamesin virkerakenteet ovat hankalia, joten suomeksi nopea silmäilevä lukeminen onnistui paremmin kuin englanniksi.

BBC on ehtinyt tehdä Syystanssiaista jo TV-sarjankin, josta voi lukea lisää täältä: http://www.bbc.co.uk/programmes/p01mqkm5


Päivi Brink on Café Voltaire -blogin emäntä ja osallistui samannimisen kirjasarjan kahden ensimmäisen osan Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

Virolaista dekkaria!

Indrek Hargla
Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus: rikosromaani vanhasta Tallinnasta
Suomentanut Jouko Vanhanen
Moreeni, 2012
(Alkuteos: Apteeker Melchior ja Rataskaevu viirastus, 2010)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Dekkari on virolaisessa kirjallisuudessa melkoinen harvinaisuus. Virolaisista dekkareista puhuttaessa mieleeni tulee oikeastaan vain Juhan Pajun 1990-luvun alkupuolella kirjoittamat Haapsaluun sijoittuvat rikostarinat Haapsalun saunamurhat (1992) Kuolema Susiluodolla (1994) ja Laukauksia kotikadulla (1995). Tätä taustaa vasten Indrek Harglan (s. 1970) romaani Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus vaikuttaa erityisen mielenkiintoiselta.

Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus ei kuitenkaan ole pelkästään dekkari, vaan myös historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Tallinnaan vuonna 1419. Romaani kuvaakin rikostarinan lisäksi hyvin elävästi Tallinnaa ja sen asukkaiden elämää keskiajalla. Kirjan sivuilla vilahtelee hurskaita veljiä, kerjäläisiä ja kulkureita, kauppamiehiä, kaupunginvartijoita, haudankaivajia sekä Punaisen luostarin, paikallisen ilotalon, porttoja. Päähenkilönä on rikoksia ratkova tallinnalainen apteekkari Melchior, joka erikoisilla rohdoillaan lääkitsee kaupunkilaisten vaivoja ja tarjoilee apteekissa piipahtaville kuuluisaa apteekkisnapsiaan.

Tarina alkaa kun tornipäällikkö Grote löydetään kuolleena, kasvot kauhusta vääntyneinä aivan kuin kummituksen nähneellä. Vanhat jutut Unterrainerin talon kummituksesta alkavat herätä kaupunkilaisten mielissä eloon. Pian paljastuu, että myös humalapäissään kaatunut ja kuollut flaamilainen taiteilija de Zwarte sekä kaivoon hukkunut Magdalena-niminen portto olivat ennen kuolemaansa sanoneet nähneensä Rataskaivonkadun kummituksen. Kun vielä Apteekkari Melchiorin omalla kadulla murhataan tuntematon, nälästä riutunut, kidutettu ja kastroitu nuorukainen, Melchior alkaa tutkia Rataskaivonkadulle kätkeytyviä synkkiä salaisuuksia. Tutkinnan edistyessä asiat alkavat sekoittua salaperäisesti toisiinsa: naisten torijuorut, vanhat sukutarinat, kipeät muistot ja kummitusjutut. Mutta mitkä tarinoista on totta ja mitkä tarua? Entä kuka oli kuohittu mies? Ja mitä tarkoittaa hänen irtilyöty jalkateränsä? Ja miten tämä kaikki liittyy Rataskaivonkadun kummitukseen?

Joissakin arvioissa Apteekkari Melchioria on verrattu Hercule Poirotiin, ja vaikka en näekään henkilöhahmoissa selvää yhtäläisyyttä, heidän rikoksenratkaisutyylissään on kieltämättä jotakin samankaltaisuutta. Loppuratkaisu ei ole aivan ilmeinen ja selviää kaikessa monimutkaisuudessaan vasta päähenkilön pitkän ajatustyön tuloksena. Rataskaivonkadun kummituksenkin arvoitus selviää Melchiorille vasta kun hän shakkilautaa ja -nappuloita hyväksikäyttäen alkaa sovittaa erilaisia pieniä johtolankoja ja yksityiskohtia toisiinsa.

Ennen dekkaristiksi ryhtymistään Indrek Hargla on kirjoittanut fantasia- ja kauhukirjallisuutta, mikä näkyy myös tässä romaanissa. Vaikka historiallinen konteksti on uskottavalla tavalla läsnä kirjassa koko ajan, sitä ei kuitenkaan ole kirjoittanut historioitsija vaan nimenomaan fantasiakirjailija. Romaanissa sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla uskonto pyhimyksineen ja kristillisine tapoineen, sekä toisaalta maallinen arkinen elämä, jossa pääosassa ovat krouvit ja oluen juonti, kaupankäynti sekä yliluonnolliset asiat. Kirja tavoittaa hienosti keskiaikaisen tunnelman, jota eivät kuitenkaan luo pelkästään historialliset faktat, vaan nimenomaan fantasia- ja kauhukirjallisuuden piirteet, raa’at ja karmaisevat tarinat, jotka sopivat Harglan luomaan keskiaikaiseen miljööseen.

Indrek Hargla on kirjoittanut kaikkiaan kolme Apteekkari Melchior -romaania, joista on tähän mennessä suomennettu kaksi. Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus on toinen suomennettu Apteekkari Melchior -sarjaan kuuluva kirja, ensimmäinen Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus ilmestyi suomeksi 2011. Apteekkari Melchior ja timuka tütar (”Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär”) ilmestyi viroksi 2011. Molemmissa suomennetuissa teoksissa suomentajana on ollut Jouko Vanhanen, joka on aiemmin suomentanut mm. Jaan Krossia. Vaikka romaani sijoittuu 1400-luvulle, sen kieli ei sinänsä ole vanhahtavaa, vaan pikemminkin helppolukuista yleiskieltä. Vanhasen suomennos on sujuvaa. Ainoastaan hieman mietityttämään jäivät jotkut suomennoksessa toistuvat vanhahtavat sanat, esim. ’tykö’ ja ’tykönä’. Koska käsillä ei ollut alkuperäisteosta, jäin pohtimaan, miten siinä on käytetty vanhahtavaa kieltä keskiaikaista ilmapiiriä luomaan ja miten se toimii viroksi.

Lue Indrek Harglan haastattelu Dekkariseuran sivuilta http://www.dekkariseura.fi/rk_114_a.html


Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.