PROFESSORIPOOLI: E. T. A. Hoffmann: Kultainen malja

Kuukauden klassikko:
E. T. A. Hoffmann: Kultainen malja. Satu uudelta ajalta (Der goldne Topf. Ein Märchen aus der neuen Zeit 1814). Suom. Sanna Isto-Rodenkirchen. Helsinki: Loki-kirjat 2001.

Liisa Steinby kirjoittaa:

E. T. A. Hoffmann (1776-1822) oli lähes samanikäinen kuin saksalaisen varhaisromantiikan keskeiset hahmot Novalis (Friedrich von Hardenberg, 1772-1801) ja Friedrich Schlegel (1772-1829), mutta kun lukee näiden tuotantoa rinnakkain, tuntuu kuin Hoffmann olisi sukupolvea nuorempi. Se romantiikalle ominainen taiteen absolutisointi, jota Novalis ja Schlegel olivat rakentamassa, näyttäytyy Hoffmannille toisesta näkökulmasta, ikään kuin nurjalta puolelta. Hän on yhtä intohimoinen taiteen rakastaja kuin nämä, yhtä valmis kohoamaan taiteen kokemisen korkeimpiin sfääreihin, mutta toisin kuin Novalis ja Schlegel hän näkee tämän problemaattisena, koska tosielämän realiteetit asettuvat sitä vastaan. Novalis ja Schlegel uskoivat taiteen kautta tapahtuvaan arkielämän ”poetisointiin”; Hoffmannin kokemukset ovat tätä uskoa vastaan. Hoffmann toimi itse pikkuruhtinaskunnan hovikapellimestarina ja teatterinjohtajana ja joutui näissä tehtävissään jatkuvasti kokemaan taiteen ja reaalimaailman välisen ristiriidan. Hänen romaaninsa ja kertomuksensa osoittavat hänen tuntevan sekä taiteen absoluuttisen kauneuden maailmalle antautumisen viehätyksen että sen, miten tämä joutuu väistämättä ristiriitaan reaalitodellisuuden kanssa. Tämän ristiriidan läsnäolossa, samoin kuin Hoffmannin teosten omalaatuisessa huumorissa, piilee hänen novelliensa ja romaaniensa viehätysvoiman salaisuus. Hoffmann onkin nykylukijalle saksalaisen romantiikan aikakauden proosakirjailijoista elävin.

Romantiikan aikakausi synnytti Saksassa nk. taidesadun (Kunstmärchen), joka sallii mielikuvitukselle sadun vapauden mutta jossa tavanomaisesta sadusta poiketen henkilöiden mielenliikkeitä kuvataan realistisella tarkkuudella ja jossa kaiken aikaa vihjataan kerrotun symboliseen merkitykseen. Hoffmannin tarinoista osa on tällaisia satuja, mutta suurempi osa on tarinoita, joissa arkipäiväinen ja ihmeellinen tai sadunomainen limittyvät niin, että lukija ei tiedä, kumpaa hänen oikeastaan pitäisi seurata, kumpi on ”totuus” tarinan maailmassa. Hoffmann on nimennyt osan kertomuksistaan ”serapionttisiksi tarinoiksi” (Serapionsbrüder-kertomuskokoelman nimihenkilön mukaan). Näille on ominaista, että arkipäiväisen maailman yhtäkkiä puhkaisee jokin ihmeellinen tapahtuma, jonka ihmeellisyyttä tarinan henkilöt pyörittävät mielessään päätyen joko uskomaan ihmeellisen todelliseksi tai torjumaan sen. Toiselle kertomuskokoelmalleen Hoffmann on antanut nimen Nachtstücke, Yökappaleita, jolla hän viittaa siihen, että luonto itse, ihmismielestä puhumattakaan, sisältää salaperäisiä, tuntemattomia, mahdollisesti myös pahaa tarkoittavia voimia. Ihmeellisyys rajatapauksina kiehtoi Hoffmannia; tällaisia rajatapauksia ovat mielenvikaiset, runoilijat ja muut taiteilijat sekä ihmismielen hypnoosilla haltuunsa ottavat ”magnetisoijat”.

Kultainen malja on tyypillinen serapionttinen kertomus, vaikka onkin pitempi kuin Serapion-veljesten sisältämät tarinat. Tarina alkaa täysin realistisesti, mitä ilmentää paikan ja ajan täsmällinen mainitseminen: helluntaina kello kolme iltapäivällä Dresdenissä Mustan portin luona Anselmus-niminen ylioppilas kompastuu kaupustelijaeukon koriin ja kaataa sen, jolloin kakut ja hedelmät lentävät katuun. Tästä vihastuneena eukko kiroaa Anselmuksen sanomalla, että hän tulee vielä ”päätymään kristalliin”. Ennustukselle tyypilliseen tapaan eukon ennustuksen sanat ovat hämärät. Anselmus antaa eukolle kaikki rahansa ja jää sitten kiertelemään Elben rannalla kaupunginportin ulkopuolella, kun hän yhtäkkiä kuulee läheisestä seljapuusta ikään kuin kristallikellojen kilinää. Hän katsoo ylös puuhun ja näkee siellä kolme kultaisena ja vihreänä kimaltavaa käärmettä. Yksi niistä katsoo häntä niin ihastuttavilla tummansinisillä silmillä sanomatonta kaipuuta katseessaan, että Anselmus välittömästi rakastuu häneen. Kun ohikulkija hetken kuluttua huomauttaa hänen omituisesta käytöksestään – hän syleilee puunrunkoa ja huutelee sen lehvistöön pyytäen pikku käärmeitä tulemaan uudestaan näkyviin – hän alkaa itsekin ihmetellä unennäköään keskellä kirkasta päivää.

Lukija ajattelee pian saavansa selityksen käärmeen ihmeen kauniisiin tummansinisiin silmiin: sillä vasta nyt Anselmus huomaa, että vararehtorin tyttärellä Veronikalla, jota hän käy usein tervehtimässä, on tummansiniset silmät. Anselmuksen houre näyttää näin saavan psykologisen selityksen: ihastuttava sinisilmäinen käärme on hänen mielikuvituksensa luoma Veronika ideaalimuodossa, vaikkakin käärmeen hahmo tuntuu omituiselta rakastetun hahmolta. Tähän hahmoon on monta selitystä, joista yksi on aikalaisten hyvin tuntema, William Hogarthin alulle panema keskustelu maalaustaiteen ”kauneuden viivasta”, joka on muodoltaan käärmemäinen. Näin käärme viittaisi, ainakin yhdellä ulottuvuudellaan, absoluuttiseen kauneuteen. Rakastettu käärmeenä sisältää toki muitakin, osin ironisia merkityksiä. Tarinan edetessä sinisilmäinen käärme ottaa myös kauniin tytön, Serpentinan, hahmon, ja käy ilmi, että Anselmuksen on lopulta valittava Veronikan ja Serpentinan välillä. Veronika on kunnianhimoinen tyttö, jolla on jalat maassa: hän haluaa hovineuvoksen vaimoksi ja on valmis odottamaan, kunnes Anselmus on lukenut lukunsa loppuun ja päässyt hovineuvokseksi aatelisen hallinnon palvelukseen. Anselmus joutuu kuitenkin yhä enemmän Serpentinan ja hänen isänsä edustaman taiteen ja mielikuvituksen ideaalimaailman pauloihin. Nämä kaksi toisensa pois sulkevaa maailmaan kohtaavat Serpentinan isässä, arkistonhoitaja Lindhorstissa, joka porvarillisen hahmon takaa paljastuu sadun tulen henki, salamanteri, jonka tyttäriä kauniit käärmeet ovat. Reaalimaailma ja sadun maailma jäävät romaanin lopussa haarottamaan erilleen; kumman Anselmus lopulta valitsee, hovineuvoksen uran ja Veronikan vai ikuisen onnentilan ihanan Serpentinan rinnalla tarunomaisella Atlantiksen saarella – mutta valitettavasti vain mielikuvituksen maailmassa – jätettäköön lukijan löydettäväksi.

Hoffmannin kertomuksen viehätysvoima piilee mielestäni siinä, että lukija joutuu koko ajan katsomaan ikään kuin tapahtumien tason taakse kysyen niiden merkitystä. Sillä vaikka sadunomainen tavallaan helposti erottuu realistisesta, se ei kuitenkaan irtoa kokonaan reaalisesta vaan päinvastoin asettaa kyseenalaiseksi reaalisena pitämämme ja saa sen näyttämään lattealta, arveluttavalta tai myös arvaamattomia syvyyksiä sisältävältä. Kertomuksen lukija ei lakkaa kysymästä, onko jollakin asialla jokin vihjaava, symbolinen merkitys ja mikä se voisi olla. Selviä vastauksia on usein vaikea antaa, mutta useita vastausehdotuksia lukijalle epäilemättä tulee mieleen. Hoffmannin tarina seisoo romantiikan, realismin ja syvyyspsykologian rajamailla, mistä siihen tulee nykylukijan arvostamaa moniselitteisyyttä ja ironiaa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.
Kuva: Amazon

Kristiina Kass – fantasiaa ja arkista huumoria viljelevä virolainen lastenkirjailija

Mirka Ahonen kirjoittaa:

Tällä viikolla on ympäri Suomea vietetty virolaisen kirjallisuuden viikkoa. Tuglas-seuran järjestämän viikon aikana erilaiset virolaiset kirjailijat ovat jalkautuneet eri puolelle Suomea puhumaan kirjoistaan sekä virolaisesta kirjallisuudesta yleensä. Turkuun Turun Tuglas-seuran vieraaksi saimme yhden Viron tämän hetken tunnetuimmista lastenkirjailijoista Kristiina Kassin (s. 1970). Kirjailijana, kuvittajana ja kääntäjänä tunnetulta Kassilta on ilmestynyt useita kirjoja Virossa, lisäksi hänen tekstejään on julkaistu myös esimerkiksi virolaisissa koulukirjoissa. Kassin teoksia on käännetty ruotsiksi ja venäjäksi, mutta Suomessa Kass on vielä valitettavasti melko tuntematon. Hänen kirjojaan ei ole julkaistu suomeksi, mikä sinänsä on yllättävää, sillä itse asiassa monet Kassin kirjoittamista tarinoista on kirjoitettu alun perin suomeksi, ja ne ovat ilmestyneet jatkokertomuksina Aamupostissa. Kass on myös taitava kuvittaja ja tehnyt omien kirjojensa lisäksi kuvituksia myös muille kirjailijoille. Viisi ensimmäistä kirjaansa Kass on kuvittanut itse, tämän jälkeen Kassin kirjoja on kuvittanut muun muassa Viron kenties tämän hetken kuuluisin kuvittaja Heiki Ernits, joka on monille suomalaisillekin tuttu Andrus Kivirähkin Keksijäkylän Lotasta (Otava 2008).

Kassin lasten kirjoissa on paljon fantasiakirjallisuuden piirteitä. Tarinoissa esiintyy muun muassa erilaisia noitia, kissoiksi muuttuneita lapsia, kummitteleva opettaja sekä taikatyyny. Vaikka kirjat ovat täynnä magiaa ja taikauskoa, ne kuvaavat silti samaan aikaan hyvin arkipäiväisiä, kaikille tuttuja asioita. Kassin kirjoissa tärkeässä osassa on huumori, joka näkyy hauskoissa hahmoissa sekä tarinoissa, jotka käsittelevät arjen pieniä kommelluksia. Aiheet naurattavat samalla sekä lapsia että aikuisia. Kassin mukaan ideat kirjoihin ovat syntyneet elävästä elämästä; inspiraation lähteinä ovat olleet omat lapsuuden kokemukset sekä omien lasten hauskat sattumukset. Huumorin ohella Kass käsittelee kirjoissaan myös vakavampia aiheita kuten eläinten heitteillejättöä ja köyhyyttä.

Kassin ehkä tunnetuin ja rakastetuin hahmo Noitaneiti Nöpönenä seikkailee kirjoissa Nõianeiu Nöbinina (Tänapäev 2010) sekä viime vuonna ilmestyneessä Nõianeiu Nöbinina ja korstnapühkija (Tänapäev 2015, ”Noitaneiti Nöpönenä ja nokikolari“). Molempiin kirjoihin mielikuvitusta kutkuttavan kuvituksen on tehnyt Heiki Ernits. Tämä punatukkainen 100-vuotias noitaneiti on erilainen kuin muut noidat, sillä hän on kiltti. Muut noidat ihmettelevätkin, minkälainen on noita, jolle ei maistu hämähäkit ja jolla ei edes ole noidille ominaista koukkunokkaa vaan ainoastaan pikkuruinen nöpönenä. Nõianeiu Nöbininasta on tehty myös 10-osainen televisiosarja.

Yksi omista suosikeistani on kirja nimeltä Mina ja Peeter (Tänapäev 2009), joka kertoo hieman ilkikurisista sisaruksista, Ingelistä (”enkeli”) ja Peeteristä. Kirja koostuu lyhyehköistä tarinoista, joissa lapset keksivät jatkuvasti erilaisia kujeita ja kepposia. Lasten vanhemmat saavat harmaita hiuksia, kun barbit päättävät käydä parturissa leikkauttamassa tukkansa, (sillä niillehän kasvaa aina tukka takaisin), äidin parhaimmat vaatteet päätyvät myyntiin kirpputorille tai kun lapset päättävät siirtää talon kaikki kellot väärään aikaan.

Kass käsittelee kirjoissaan myös koulumaailmaa. Samueli Võlupadi (Tänapäev 2006, ”Samuelin taikatyyny”) kertoo 9-vuotiaasta pojasta, jolle koulunkäynti tuottaa vaikeuksia. Samuelia moititaan sekä koulussa että kotona huonosta koulumenestyksestä. Tarina saa kuitenkin yllättävän käänteen kun Samuel laittaa illalla koulukirjan tyynynsä alle. Tyyny osoittautuukin taikatyynyksi, ja yön aikana koko kirjan sisältö on siirtynyt Samuelin päähän. Opettajan ihmetykseksi maantiedon tunnilla eri maiden pääkaupungit tulevat Samuelin suusta kuin automaattisesti ja englannin kielikin soljuu vaivattomasti.

Kass on asunut jo pitkään Suomessa ja tuntee hyvin molempien maiden kulttuuria ja lastenkirjallisuutta. Hän on kääntänyt viroksi monia tunnettuja suomalaisia lastenkirjoja kuten Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjiä sekä Mauri Kunnaksen tuotantoa. Toivottavasti suomalaiset kustantajat nyt vuorostaan kiinnostuisivat Kristiina Kassin kirjoista, niin että myös suomalainen lukija pääsisi tutustumaan niihin.


Mirka Ahonen on ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta kiinnostunut kirjallisuudentutkija. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/
Virolaisen kirjallisuuden viikosta http://www.tuglas.fi/virolaisen-kirjallisuuden-viikko

Viihdekirjallisuutta tosi-TV:stä: Tappavan kuuluisasta Nälkäpeliin

Päivi Brink kirjoittaa:
Ben Elton: Tappavan kuuluisa. (Dead Famous, 2001.)Suom. Jukka Saarikivi. WSOY 2003.
Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia. (Hunger Games, 2008-2010.) Suom. Helene Bützow. WSOY 2010-2012.

Tosi-TV ei enää ole uusi ilmiö, mutta edelleen ajankohtainen. Brittiläinen Ben Elton kirjoitti menestysdekkarinsa Tappavan kuuluisa jo ilmiön alkuvaiheessa vuonna 2001. Hän kommentoi erityisesti Big Brotheria, joka on dekkarissa vain nimetty uudelleen Kotiarestiksi. Muuten ohjelmaformaatti on lähes identtinen alkuperäisen kanssa. Tartuin dekkariin vasta nyt joululomalla ja mielessäni vertasin kirjaa jatkuvasti yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan, joka on viime vuosien näkyvin tosi-TV:tä analysoiva teos.

Tappavan kuuluisa kertoo TV-ohjelma Kotiarestia varten rakennetusta kulissimaisesta talosta, missä kilpailijat koettavat tehdä vaikutusta toisiinsa ja erityisesti katsojiin olemalla mahdollisimman kiinnostavia tai kauniita tai erityisiä tai outoja – kukin tavallaan. Katsojat äänestävät suosikkinsa jatkoon ja tylsimmät kilpailijat joutuvat poistumaan talosta yksi kerrallaan. Heitä kuvataan kaiken aikaa 30 kameralla, eivätkä he pääse tai edes halua päästä kameraa pakoon mihinkään. Siitä huolimatta talossa tapahtuu murha TV-katsojien ja kameramiesten silmien alla.

Eltonin näkökulma siirtyy murhaa tutkivasta poliisikomisariosta ohjelman tekijöihin ja itse kilpailijoihin. Viisikymppinen ylikomisario Coleridge pitää koko ohjelmaformaattia äärimmäisen epäkiinnostavana ja paheksuu kilpailijoiden tyhjänpäiväistä jutustelua ja kiroilunsekaista puhetapaa. Itse hän harrastaa Shakespearea ja pyrkii harrastelijateatterissa Macbethin pääosaan. Korkea- ja populaarikulttuuri asetetaan mustavalkoisesti vastakkain, mutta tätä asetelmaa rikotaan romaanin kuluessa ja yhtäläisyyksiäkin Shakespearen ja tosi-TV:n väliltä löytyy. Ohjelman tuottaja kuvataan kärjistetyn ahneena ja häikäilemättömänä. Hän vetoaa kilpailijoiden alhaisimpiin luonteenpiirteisiin ja vietteihin ohjaillessaan tapahtumia talossa. Kilpailijoilla on kullakin syynsä olla mukana ohjelmassa, mutta jokainen heistä kaipaa julkisuutta ja menestystä tavallaan.

Eltonin tärkein viesti on, ettei tosi-tv ole yhtään sen autenttisempaa kuin muutkaan tv-ohjelmat. Kilpailijoita kyllä kuvataan 24h vuorokaudessa, mutta katsojat näkevät materiaalista vain murto-osan. Dramaattisilla ja vääristelevillä leikkauksilla ohjelman tekijät manipuloivat tavanomaista jutustelua saadakseen katsojat pysymään kiinnostuneina. Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää tv-ruudussa.

Suzanne Collinsin Nälkäpeli on jo niin tunnettu ilmiö, että kuvailen sitä vain lyhyesti. Siinä nuoret kilpailijat pakotetaan taistelemaan toisiaan vastaan tosi-TV-ohjelmassa, jonka voittaakseen kilpailijan on tapettava kaikki vastustajansa. Kilpailijat valitaan arpomalla eri alueilta, joita kaikkia hallitsee tyrannimainen kaupunkivaltio, jonka asukkaille taistelu televisioidaan. Kilpailijoiden tulee miellyttää katsojia, koska he voivat auttaa suosikkejaan. Alistetut alueet kärsivät nälkää samalla kun heitä hallitsevat elävät yltäkylläisyydessä. Kilpailijat ja heidän edustamansa alistetut alueet nousevat kuitenkin romaanitrilogian kuluessa vastustamaan heitä sortavaa diktatuuria ja koettavat muuttaa todellisuutta TV-ohjelman avulla.

Myös Nälkäpeli korostaa tosi-TV:n rakennettua luonnetta ja ohjelman ja kilpailijoiden kokeman todellisuuden välistä kuilua. Mutta painopiste Collinsin romaanisarjassa on kuitenkin siinä, mitä tosi-TV formaattina kertoo koko yhteiskunnasta ja kulttuurista, jossa se syntyy. Vaikka Nälkäpeli on nuorisofantasiaa ja sijoittuu fantasiamaailmaan, se pohtii myös omaa maailmaamme ja sen tapaa kuvata tosi-TV:n avulla arvojamme ja sitä, mikä nähdään menestyksenä. Ohjelmaformaatti, jossa voittaja jää yksin seisomaan ohjelman lopussa muiden kilpailijoiden joutuessa sivuun, toistuu länsimaisessa televisiossa jatkuvasti eri variaatioina. Kuka on paras, kiinnostavin ja saa massojen äänet puolelleen? Siitäkö elämässä on kyse? Vai miksi koemme sen kiinnostavana? Joko tosi-TV on itse valmis muuttumaan pudotuspelistä toisenlaisiin formaatteihin? Alkaako tosi-TV muuttaa meidän arvojamme?

Merkittävin ero Tappavan kuuluisan ja Nälkäpelin välillä on tyylilajissa. Siinä missä Eltonin dekkari vielä tuntuu naureskelevan etäännytetysti tosi-TV:lle, Nälkäpeli pitää tosi-TV:n pudotuspelin tapaa nähdä maailma vaarallisena ja kaikkialle tunkeutuvana. Pinnallisen viihteen sijaan kyse onkin kulttuuriamme riivaavasta arvovääristymästä, jonka kärjistetty muotokuva tv-ohjelma on. Vika ei siis ole ohjelmassa vaan yhteiskunnassa. Tappavan kuuluisassa esiintyvän ironian ja huumorin sijaan Nälkäpelin tyylilaji onkin traaginen.

Päivi Brink on Café Voltaire -blogin emäntä, kirjallisuudentutkija ja toimittaja. Hän osallistui Café Voltaire -kirjasarjan osien Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

Ainutkertaiset naiset ja samana toistuva rikos

Lauren Beukes: The Shining Girls. Umuzi 2013.

Päivi Brink kirjoittaa:

Kirjoitin tänne maaliskuussa 2012 ihastuneena eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin edellisestä romaanista Zoo City: http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2012/03/elaimellista-menoa-joburgissa.html Tartuin innokkaasti äskettäin julkaistuun Beukesin uutuusromaaniin The Shining Girls, enkä joutunut pettymään. Romaani on outo, pelottava, väkivaltaisuudessaan kamala ja samalla ovelan rakenteensa ja persoonallisten henkilöidensä vuoksi ihana. Chicagoon sijoittuvasta The Shining Girlsistä näyttää tulevan Beukesin läpimurtoromaani Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Muun muassa Time Magazine nosti sen esiin kesäkirjoja esitellessään. Täällä Etelä-Afrikassa Beukes on ollut suosittu jo edellisten romaaniensa ansiosta.

The Shining Girls kertoo sarjamurhaajasta, joka pystyy matkustamaan ajassa. Mutta paljon enemmän se kertoo murhaajan uhreista, jotka ovat kukin tavallaan kiinnostavia naisia. Murhaaja Harper Curtis astuu 1930-luvulla taloon, josta tulee Talo, joka ohjaa hänen toimiaan ja mahdollistaa aikamatkailun. Curtis ei ole millään tavalla mystinen tai hurmaava sankari vaan pikkusieluinen, julma ja raaka mies. Hänen uhrinsa sen sijaan hohtavat Curtisin silmissä eli hehkuvat omaperäisyyttä, intoa tai jotain muuta vaikeasti määriteltävää hyvää. Naiset elävät eri 1900-luvun vuosikymmeninä erilaisissa elämäntilanteissa, mutta heidät murhataan hyvin samantapaisesti. Curtisin rikos toistuu monotonisesti ja raa’asti, viihteen ja dokumenttien kautta tuntemamme kaavan mukaisesti. Murha kuvataan aina yksityiskohtaisesti, naisten kärsimystä korostaen. Välillä kirjaa oli hyvin vaikea lukea.

Yksi uhreista, 1990-luvulla elävä Kirby, jää kuitenkin henkiin ja alkaa etsiä ”murhaajaansa” toimittaja Danin avustuksella. Kirbyn ja Danin mustalla huumorilla höystetty sanailu tuokin kaivattua huilitaukoa muuten ahdistavaan romaaniin. Romaanin kertoja on kaikkitietävä, mutta kerronnan näkökulma vaihtelee luvusta toiseen ja luvut on nimetty sen henkilön mukaan, jonka silmin tapahtumat nähdään.

Café Voltaire -blogissa on keskusteltu moniäänisyydestä nykyromaanissa ja The Shining Girls on tästä hyvä esimerkki. Tekee mieleni verrata tällä hetkellä erityisesti englanninkielisessä kirjallisuudessa muodikasta moniäänisyyttä 1900-luvun alun modernistien näkökulmatekniikkaan. Modernistit pyrkivät näyttämään jonkin tilanteen tai henkilön eri näkökulmista tuodakseen esiin, ettei ole yhtä totuutta tai ehyttä identiteettiä. Mutta tämän hetken kirjailijat tuntuvat rakentavan puhuvien päiden mosaiikkia, jossa henkilöt lisäävät oman näkemyksensä edellisiin. Ei synny ehyttä kokonaisuutta vaan rönsyilevä jatkumo. Tästä tulee mieleeni Twitter tai Facebook, jossa jokaisella on äänensä ja sana on vapaa.

Moninaisten puheenvuorojen vyöry merkitsee eri romaaneissa eri asioita. The Shining Girlsissä mielestäni moninaisuus luo mielikuvaa ajattomasta tai pitkälle historiaan ulottuvasta rikoksesta, joka toistuu samanlaisena vuosikymmenestä toiseen. Mutta uhrien persoonat ovat aina uusia, erilaisia, ihastuttavia ja ongelmallisia, ainutkertaisia. Naisia on monta, mutta moniäänisyyden myötä syntyy kuva siitä, että heitä on vielä enemmän. Romaani kertoo Curtisin uhreista, mutta samalla kaikista väkivaltaisesti tuhotuista naisista. Heidän kipinänsä hehkuu ja loistaa, kunnes murhaaja tukahduttaa sen.

Moninaisuudesta seuraa sekin, että henkilöitä seurataan vain hetken verran. Heihin ei ehdi muodostaa läheistä suhdetta. Kirby ja Dan nousevat päähenkilöiksi ja heidän pyrkimyksensä saada Curtis kiinni tekee romaanista dekkarimaisen. Aikamatkailuaihe tuo mukaan fantasiaelementtejä. Loppujen lopuksi voi vain ihmetellä, ettei romaani ole lainkaan sekava vaan sitä on helppo seurata ja sujuva lukea. Jännittävä juoni kietoutuu hämmentävästi kieppuen eri aikatasoilla, mutta lopulta kaikki asettuu kohdalleen kuin taikurin käsissä.

Olen siis innostunut The Shining Girlsistä ja suosittelen sitä kaikille dekkareiden, fantasian ja uuskumman ystäville. Taidan kuitenkin pitää Beukesin aiemmista kirjoista Moxylandista ja Zoo Citystä enemmän, koska ne sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, vaikkakin jossain fantasian rajamailla kulkevassa lähitulevaisuudessa. Miljöö on niissä tärkeässä osassa ja Kapkaupunki ja Johannesburg tuntuvat eläviltä. The Shining Girlsin Yhdysvallat tuntuu fiktiivisemmältä. Beukesin tapa yhdistellä arkisen tuttua ja epätodellisen outoa on viehättävä. Se saa näkemään arjen uudesta kulmasta. Vaikka tuo arki päättyisi silmittömään väkivaltaan.

Lue lisää:
Moniäänisyydestä keskusteltiin aiemmin täällä: http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2013/08/lindgrenin-muistissa-ja-toisiinsa.html#comment-form

Kirjailijan kotisivut: www.laurenbeukes.com

Kirjan kotisivut, missä myös kirjan mainosvideo: http://theshininggirls.com/

Kirjaan pohjautuvien taideteosten myynnillä kerättiin juuri noin 10 000 euroa raiskausten uhreja tukevalle Rape Crisis -järjestölle Etelä-Afrikassa. http://www.wishfulwandering.com/2013/09/07/the-shining-girls-charity-art-show/

Virolaista dekkaria!

Indrek Hargla
Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus: rikosromaani vanhasta Tallinnasta
Suomentanut Jouko Vanhanen
Moreeni, 2012
(Alkuteos: Apteeker Melchior ja Rataskaevu viirastus, 2010)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Dekkari on virolaisessa kirjallisuudessa melkoinen harvinaisuus. Virolaisista dekkareista puhuttaessa mieleeni tulee oikeastaan vain Juhan Pajun 1990-luvun alkupuolella kirjoittamat Haapsaluun sijoittuvat rikostarinat Haapsalun saunamurhat (1992) Kuolema Susiluodolla (1994) ja Laukauksia kotikadulla (1995). Tätä taustaa vasten Indrek Harglan (s. 1970) romaani Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus vaikuttaa erityisen mielenkiintoiselta.

Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus ei kuitenkaan ole pelkästään dekkari, vaan myös historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Tallinnaan vuonna 1419. Romaani kuvaakin rikostarinan lisäksi hyvin elävästi Tallinnaa ja sen asukkaiden elämää keskiajalla. Kirjan sivuilla vilahtelee hurskaita veljiä, kerjäläisiä ja kulkureita, kauppamiehiä, kaupunginvartijoita, haudankaivajia sekä Punaisen luostarin, paikallisen ilotalon, porttoja. Päähenkilönä on rikoksia ratkova tallinnalainen apteekkari Melchior, joka erikoisilla rohdoillaan lääkitsee kaupunkilaisten vaivoja ja tarjoilee apteekissa piipahtaville kuuluisaa apteekkisnapsiaan.

Tarina alkaa kun tornipäällikkö Grote löydetään kuolleena, kasvot kauhusta vääntyneinä aivan kuin kummituksen nähneellä. Vanhat jutut Unterrainerin talon kummituksesta alkavat herätä kaupunkilaisten mielissä eloon. Pian paljastuu, että myös humalapäissään kaatunut ja kuollut flaamilainen taiteilija de Zwarte sekä kaivoon hukkunut Magdalena-niminen portto olivat ennen kuolemaansa sanoneet nähneensä Rataskaivonkadun kummituksen. Kun vielä Apteekkari Melchiorin omalla kadulla murhataan tuntematon, nälästä riutunut, kidutettu ja kastroitu nuorukainen, Melchior alkaa tutkia Rataskaivonkadulle kätkeytyviä synkkiä salaisuuksia. Tutkinnan edistyessä asiat alkavat sekoittua salaperäisesti toisiinsa: naisten torijuorut, vanhat sukutarinat, kipeät muistot ja kummitusjutut. Mutta mitkä tarinoista on totta ja mitkä tarua? Entä kuka oli kuohittu mies? Ja mitä tarkoittaa hänen irtilyöty jalkateränsä? Ja miten tämä kaikki liittyy Rataskaivonkadun kummitukseen?

Joissakin arvioissa Apteekkari Melchioria on verrattu Hercule Poirotiin, ja vaikka en näekään henkilöhahmoissa selvää yhtäläisyyttä, heidän rikoksenratkaisutyylissään on kieltämättä jotakin samankaltaisuutta. Loppuratkaisu ei ole aivan ilmeinen ja selviää kaikessa monimutkaisuudessaan vasta päähenkilön pitkän ajatustyön tuloksena. Rataskaivonkadun kummituksenkin arvoitus selviää Melchiorille vasta kun hän shakkilautaa ja -nappuloita hyväksikäyttäen alkaa sovittaa erilaisia pieniä johtolankoja ja yksityiskohtia toisiinsa.

Ennen dekkaristiksi ryhtymistään Indrek Hargla on kirjoittanut fantasia- ja kauhukirjallisuutta, mikä näkyy myös tässä romaanissa. Vaikka historiallinen konteksti on uskottavalla tavalla läsnä kirjassa koko ajan, sitä ei kuitenkaan ole kirjoittanut historioitsija vaan nimenomaan fantasiakirjailija. Romaanissa sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla uskonto pyhimyksineen ja kristillisine tapoineen, sekä toisaalta maallinen arkinen elämä, jossa pääosassa ovat krouvit ja oluen juonti, kaupankäynti sekä yliluonnolliset asiat. Kirja tavoittaa hienosti keskiaikaisen tunnelman, jota eivät kuitenkaan luo pelkästään historialliset faktat, vaan nimenomaan fantasia- ja kauhukirjallisuuden piirteet, raa’at ja karmaisevat tarinat, jotka sopivat Harglan luomaan keskiaikaiseen miljööseen.

Indrek Hargla on kirjoittanut kaikkiaan kolme Apteekkari Melchior -romaania, joista on tähän mennessä suomennettu kaksi. Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus on toinen suomennettu Apteekkari Melchior -sarjaan kuuluva kirja, ensimmäinen Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus ilmestyi suomeksi 2011. Apteekkari Melchior ja timuka tütar (”Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär”) ilmestyi viroksi 2011. Molemmissa suomennetuissa teoksissa suomentajana on ollut Jouko Vanhanen, joka on aiemmin suomentanut mm. Jaan Krossia. Vaikka romaani sijoittuu 1400-luvulle, sen kieli ei sinänsä ole vanhahtavaa, vaan pikemminkin helppolukuista yleiskieltä. Vanhasen suomennos on sujuvaa. Ainoastaan hieman mietityttämään jäivät jotkut suomennoksessa toistuvat vanhahtavat sanat, esim. ’tykö’ ja ’tykönä’. Koska käsillä ei ollut alkuperäisteosta, jäin pohtimaan, miten siinä on käytetty vanhahtavaa kieltä keskiaikaista ilmapiiriä luomaan ja miten se toimii viroksi.

Lue Indrek Harglan haastattelu Dekkariseuran sivuilta http://www.dekkariseura.fi/rk_114_a.html


Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Venäläinen vampyyrimoraliteetti

Kuvalähde: Into

Päivi Brink kirjoittaa:

Sergei Lukjanenko: Yöpartio. Suom. Arto Konttinen. Into 2012.

Harvoin hyvän ja pahan taistelu onnistuu välttämään mustavalkoiset asetelmat yhtä hyvin kuin Sergei Lukjanenkon Yöpartio. Vaikka Valon puolella olevat olennot ovat valinneet hyvän ja Pimeyden puolella olevat pahan, kumpikin osapuoli saa aikaan sekä positiivisia että negatiivisia asioita. He eivät ole ihmisiä vaan kuuluvat ”Muihin”. He voivat olla velhoja, noitia, ihmissusia tai vampyyrejä, mutta ihmiset eivät erota heitä ihmisistä. Muihin kuuluvat kyllä tunnistavat toisensa. Hyvä ja paha käyvät jatkuvaa kamppailua, mutta ne eivät ole sotatilassa. Niillä on sopimus, jota valvovat Yöpartio (hyvät) ja Päiväpartio (pahat). Tämä sopimus johtaa jatkuviin kompromisseihin moraalikysymyksissä.

Lukjanenkon viisiosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa, joka on nyt saatu sujuvana suomennoksena, julkaistiin vuonna 1998. Sarjan viimeinen osa julkaistiin Venäjällä viime kesänä. Venäläisen Timur Bekmambetovin ohjaama elokuva Yöpartiosta (2004) nosti kirjasarjan maailmanmaineeseen. Venäjällä Lukjanenko on yksi suosituimmista fantasiakirjailijoista ja hyvin tuottelias. Lukuisin palkinnoin palkittu Lukjanenko syntyi vuonna 1968 Kazakstanissa ja on siviiliammatiltaan psykiatri. Hän pohtiikin paljon ihmisten ja Muiden tapaa reagoida toisiinsa ja omiin ajatussolmuihinsa.

Sarjan ensimmäinen osa Yöpartio koostuu kolmesta yhteenkietoutuvasta tarinasta, joiden päähenkilö on Anton, keskitason velho ja Yöpartion partiomies. Hän vaikuttaa tavalliselta, keski-ikäiseltä venäläismieheltä, jolle maistuu halpaa vodka ja vuosikertabrandy. Mutta öisin hän partioi Moskovan katuja ja ajelee metroissa etsimässä Pimeyden edustajia. Sopimuksen vastaisesta toiminnasta rangaistaan ja partiomies on ikään kuin henkielämän poliisi. Ensimmäisessä tarinassa hän tappaa miesvampyyrin, joka on juuri kouluttamassa uutta naisvampyyriä veren iloihin. Naisvampyyri pääsee pakenemaan, mutta hän on ehtinyt solmia siteen uhriinsa, joka selvisi säikähdyksellä. Anton koettaa suojella uhria, nuorta poikaa, jossa on jotakin omituista: hän kuuluu muihin, mutta kukaan ei tiedä, tuleeko hänestä hyvän vai pahan palvelija.

Jokainen tarina kiihtyy loppua kohti henkien taistoon, jossa velhojen mahti punnitaan, mutta heidän uhreillaan on myös voimaa valita puolensa. Valo ja Pimeys eivät ole kaoottisia voimia vaan niiden organisaatio on tiukan hierarkkinen. Lukjanenko taitaa hienojen, visuaalisten fantasianäkyjen kuvaamisen, mutta aivan yhtä taitavasti hän kuvaa arkista Moskovaa, neuvostolähiöitä ja katujen ihmisiä. Venäjää ja sen nykykirjallisuutta sen paremmin tuntematta nautiskelin suoranaisista kliseistä, kuten siitä, että lähiöasunnoissa juodaan teetä hillon kanssa (tai sitä vodkaa) ja keskustellaan moraalista. Mielikuvissani venäläiset älyköt tekevät juuri näin. Myös viittaukset Venäjän lähihistoriaan ovat kiinnostavia. Vuonna 1998 Neuvostoliiton ja kommunistisen järjestelmän romahdus olivat vielä tuoreita tapauksia ja ne sidotaankin osaksi Yöpartion juonenkäänteitä.

Jännittävän juonen ohella nämä moraalikeskustelut ja -mietteet tekevät Yöpartiosta kiinnostavan ja omaperäisen romaanin. Vaikka Anton ja hänen ystävänsä ja johtajansa pyrkivät hyvää, he joutuvat jatkuvasti tasapainottelemaan kokonaisuuden tasapainon eteen. Yksittäisessä tapauksessa joudutaan tekemään moraalisesti väärin, jotta kokonaistilanne pelastetaan. Muihin kuuluvilla on myös hyvin ihmismäiset tunteet, jotka johtavat heitä välillä harhaan ja välillä oikeisiin päätöksiin. On piristävää lukea tällaista kirjallisuutta, jossa päähenkilöt haluavat kaikin voimin tehdä oikein ja hyvää muille, vastoinkäymisistä, omasta heikkoudestaan ja voimakkaista vaarallisista vastustajista huolimatta. Tällaiset kirjat ovat nykyään harvassa. Lukjanenko kirjoittaa jännittävää viihdettä, joka saa ajattelemaan moraalikysymyksiä. Toivottavasti koko sarja käännetään suomeksi.


Lukjanenkon englanninkielinen haastattelu vuodelta 2011: http://www.strangehorizons.com/2011/20111128/seeley-a.shtml

Saksalaisessa aikamatkailuromaanissa seikkaillaan Englannin historiassa

Kuvalähde: http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=9705

Päivi Brink kirjoittaa:

Kerstin Gier: Rubiininpuna (Rubinrot). Suom. Riitta Virkkunen. Gummerus 2012.

Saksalaisen Kerstin Gierin nuortenromaani Rubiininpuna sijoittuu hieman yllättäen Lontooseen. Kirja on kolmiosaisen Edelstein- eli Jalokivi-kirjasarjan ensimmäinen osa ja se ilmestyi Saksassa vuonna 2009. Sarjan jatko-osat ovat Saphirblau (2009) ja Smaragdgrün (2010). Rubiininpunan alussa lukioikäinen Gwendolyn Shepherd saa yllättäen tietää kantavansa hänen suvussaan periytyvää aikamatkailugeeniä. Koko ikänsä hän on luullut muiden tavoin, että geeni on hänen serkullaan Charlottella, kunnes hän yhtäkkiä täysin varoittamatta siirtyy ajassa 1900-luvun alkuun. Ensimmäinen matka ei kestä kauaa, mutta järkyttää Gwendolynin koko elämän.

Eriskummallisen sukunsa avulla Gwendolyn saa pikkuhiljaa selville, että hän on yksi kahdestatoista valitusta, joiden kaikkien verta tarvitaan kronogrammiin. Jokaisella valitulla on oma jalokivensä eräänlaisena salanimenä. Gwendolynin kivi on rubiini ja hän vastaa kellotaulun numeroa 12. Hänelle esitellään Gideon de Villers, 18-vuotias nuori mies, joka on kiertänyt eri aikatasoissa keräämässä muiden valittujen verta kronogrammiin. Nyt Gideonin ja Gwendolynin on aloitettava yhteistyö ja saatettava työ päätökseen. Mutta mitä tapahtuu, kun kaikkien veri on koossa? Sitä nuorille ei kerrota, mutta on selvää, että jotkut henkilöt yrittävät estää heitä.

Tarina vuorottelee nykyajassa ja erilaisissa historiallisissa epookeissa, 1700-luvulla ja 1900-luvulla. Nykyajassa Gwendolynin tukena on hänen uskollinen ystävänsä Leslie, joka googlettaa villisti menneisyyden henkilöitä ja tapahtumia ja auttaa näin aikamatkailevaa ystäväänsä ottamaan selvää menneisyyden tapahtumista. Nykyajassa on paljon huumoria ja tyttömäistä kikattelua, kun taas menneisyydessä seikkailut yltyvät vaarallisiksi ja jännittäviksi. Romantiikkaa löytyy joka aikatasolla.

On kiinnostavaa, että Gier on päättänyt sijoittaa tarinansa Englantiin eikä Saksaan, vaikka romaani on saksankielinen. Onko Englannin historiasta tullut osa populaarikulttuuria ihan toisella tapaa kuin muiden Euroopan maiden historiasta? Saksan historian vaiheet ja eri aikakausien pukeutumisen ja käyttäytymisen tyylit olisivat olleet suomalaiselle lukijalle paljon vieraampia, mutta siksi kenties myös kiinnostavampia. Erilaisten TV-sarjojen ja elokuvien myötä on helppo visualisoida, miltä eri puolilla Lontoota näyttää eri aikakausina, joihin Gwendolyn lähetetään. Eri aikakausien käytöstapojen ja arvojen erilaisuudesta suhteessa omaan aikaamme kirjasarjan ensimmäinen osa antaa vain viitteitä. Toivottavasti niihin pureudutaan jatkossa enemmän. Gwendolyn ymmärtää, että hänen täytyy saada niistä lisätietoa pystyäkseen uskottavasti keskustelemaan eri ajoissa elävien ihmisten kanssa.

Kirjasarjan aloitus lupaa vauhdikasta seikkailua ja romantiikkaa, mutta myös huumoria. Gwendolyn on ihan tavallinen oman aikamme koulutyttö, mutta alkaa pikku hiljaa oppia oman erikoislaatuisuutensa merkityksen. Hänen suvussaan on paljon salaisuuksia ja petoksia, joiden ympärille juoni alkaa kietoutua. Kaiken kaikkiaan Rubiininpuna tuntui johdatukselta varsinaiseen seikkailuun, mutta se onnistui sentään herättämään kiinnostukseni.

Puolivälissä romaania alkoi tuntua, että johdattelu aikamatkailuun kesti liian kauan. Gwendolynin tietämättömyys alkoi ärsyttää, se tuntui estävän todelliset seikkailut. Koko ajan on kiire takaisin omaan aikaan. Mutta loppua kohti juonen vauhti kiihtyi ja jännitys lisääntyi. Henkilökuvissa oli paljon karikatyyrimäisyyttä ja liioittelua, mutta lopulta itse sankaritar alkoi kiinnostaa ja herättää sympatiaa. Aloitusosa herätti huomioni, mutta täytyy lukea ainakin yksi jatko-osa ennen kuin pystyn sanomaan, kuinka kutkuttavasta seikkailusta on kyse. Suomentaja Riikka Virkkunen onnistuu ihan mukavasti tuomaan teinitytön ajatusmaailman suomen kieleen, vaikka välillä hänen käyttämänsä sanonnat tuntuivat tutuilta omasta teini-iästäni yli 20 vuoden takaa.

Kirjasta on tekeillä saksalainen elokuva, joka saa ensi-iltansa vuonna 2013. Elokuvan verkkosivut: http://www.rubinrot-derfilm.de/

Kirjasarjan saksankielinen blogi: http://die-edelstein-trilogie.blogspot.com/

Vain yhdessä olemme vahvoja

Kuvalähde: http://www.basambooks.fi/kirja.php?detail_id=343

Päivi Brink kirjoittaa:


Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Piiri. Suom. Riie Heikkilä. Basam Books 2012. 574 s.

Piiri on erinomainen ruotsalaisen nuortenkirjatrilogian avausosa, jossa nuorten arkielämä yhdistyy saumattomasti fantasiaan. Engelfors-trilogia on nostattanut Ruotsissa valtavan innostuksen. Sekä Piiri (Cirkeln) että sen jatko-osa Eld (2012) ovat myyneet hyvin ja päätösosaa Nyckeln (2013) odotetaan malttamattomana. Piirin ensimmäinen 15 000 kappaleen painos myytiin Ruotsissa loppuun alle viikossa. Piirin käännösoikeudet on myyty noin 20 maahan, ja se ilmestyy pian myös englanniksi. Teoksesta on tekeillä myös elokuva. Mats Strandberg on kirjoittanut pari muutakin nuortenkirjaa ja Sara B. Elfgren on tehnyt lukuisia käsikirjoituksia. Kirjailijat ovat aktiivisesti mukana elokuvan suunnittelussa.

Piiri on siis tapaus. Mistä sen suosio johtuu? Sanoisin, että sen lumo liittyy nimenomaan uskottavuuteen. On hirveän vaikeaa kuvata teinityttöjä ja heidän ongelmiaan niin, että kirjaa lukevia teinejä ei ala ärsyttää. Piiri onnistuu kuitenkin sekä henkilökuvauksessa, juonenkehittelyssä että fantasiaelementtien luomisessa. Erityisen taitavasti kirja kuvaa nuorten arkea ja kouluun, kavereihin ja vanhempiin liittyviä ongelmia ja iloja. Vaikka niistä on huima askel yliluonnollisiin kykyihin, meedioihin ja noitavoimiin, Strandberg ja Elfgren ylittävät toden ja fantasian välisen kuilun vaivatta. Maailmat sulautuvat yhteen.

Piirin päähenkilöitä on kuusi. He ovat keskenään hyvin erilaisia tyttöjä, jotka käyvät samaa lukiota pienessä Engelforsin kaupungissa. He saapuvat pakottavan voiman johdattamana metsän laitaan eräänä yönä ja saavat kuulla olevansa ”valittuja”. Valitut ovat koulukiusattu, ruotsinsuomalainen Anna-Karin, itsekäs koulukiusaaja Ida, anorektinen ylisuorittaja Rebecka, villi kaunotar Vanessa, älykäs ja taitava Minoo ja ongelmakimppu Linnéa. Yksi valituista on jo ehtinyt kuolla. Hän oli kirjan alussa itsemurhaan ajautunut Elias. Kaikki henkilöt heräävät sivu sivulta henkiin ja ovat todentuntuisia ja koskettavia nuoria. Vain kiusaaja Ida jää vielä ensimmäisessä osassa etäiseksi, mutta aavistelen hänenkin roolinsa muuttuvan sarjan kuluessa.

Tytöt oppivat romaanin kuluessa tuntemaan taikavoimansa ja ymmärtämään, mistä valittuna olemisessa on kyse. He ymmärtävät myös, että piirin täytyy pysyä kiinteänä, eikä kukaan saa jäädä yksin. Tämän kautta romaani myös opettaa arvoja ja sosiaalisia taitoja. Mutta rehellisyyden nimissä kirjan nautinto perustuu jännitykseen ja kiinnostaviin henkilökuviin. Luin kirjan parissa illassa suorastaan henkeä pidätellen. Piiri imaisi mukaansa ja tuskin maltan odottaa jatkoa.

Piiri on hiottu sekä kielellisesti, dialogiltaan että henkilöidensä loogisuuden puolesta. Tytöt toimivat luonteelleen uskollisesti ja pystyvät nousemaan myös heikkouksiensa yläpuolelle. Suomentaja Riie Heikkilälle kuuluu kiitos dialogin ja fantasiaelementtien kuvailun uskottavuudesta myös suomeksi. Engelfors-trilogiassa yhdistyvät trendikkään kansainvälisen fantasiagenren ja pohjoismaisen realismin parhaat puolet. Tätä lisää!


Tämä kirja-arvostelu julkaistaan myös Onnimanni-lehden numerossa 4/2012.

Visuaalinen ja viihdyttävä Yösirkus

Kuvalähde: http://www.basambooks.com/kirja.php?detail_id=344

Erin Morgenstern: Yösirkus (The Night Circus). Suomentaja: Hanna Toivonen. Basam Books 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Amerikkalaisen Erin Morgensternin esikoisromaani Yösirkus on todellinen best seller, jonka löytää helposti kirjakaupoista ja lentokentiltä ympäri maailman. Odotin hyvin tavanomaista seikkailutarinaa, mutta sain onneksi aika omaperäisen lukukokemuksen. Morgenstern on toiselta ammatiltaan kuvataiteilija, ja tämä näkyy Yösirkuksessa monipuolisena ja aistivoimaisena todellisten ja taikamaailmojen kuvailuna.

Yösirkus kertoo kahdesta taikurista, jotka osaavat oikeasti taikoa. Heidät asetetaan kilpailutilanteeseen sirkuksessa, missä kaikki muut ovat ”tavallisia” sirkustaiteilijoita. Kukaan muu kuin he itse ja heidän isähahmonsa eivät tiedä, että sirkus on rakennettu todellisella taikuudella, ja pysyy pystyssä vain taikureiden voimien ansiosta. Kilpailun säännöt ovat kilpailijoille epäselvät, he tietävät vain, että heidän täytyy tehdä parhaansa esitellessään taitojaan.

Tämä juonikuvaus ei oikein tee oikeutta kirjalle vaan kertoo lähinnä, kuinka outo juoni on. Parasta kirjassa on tyyli, jolla Morgenstern kuvailee sirkusta. Maaginen, satumainen maailma, missä sirkuksen vieraat kulkevat ja kokevat unohtumattomia elämyksiä, jää kirjasta parhaiten mieleen. Samalla intensiteetillä kuvataan taikurien keskinäistä suhdetta, joka muuttuu antipatiasta rakkaudeksi. Romaanissa tunteet tehdään visuaalisiksi ja niille annetaan värikylläinen ilmiasu. Jos olisin sokea, haluaisin Erin Morgensternin kuvailevan minulle maailmaa.

Tässä tekstinäytteessä taikurit ovat yhdessä laivalla mustemerellä, lumemaailmassa, jonka toinen heistä on luonut:

”Laiva on tehty kirjoista. Sen purjeet muodostuvat tuhansista limittäisistä sivuista, ja meri, jonka pinnalla se kelluu, on syvänmustaa mustetta. // Taivaalla roikkuu pieniä lamppuja, jotka ovat kuin tiiviitä tähtirykelmiä, kirkkaita kuin aurinko. // [--] Celia kävelee reunalle ja juoksuttaa käsiään kirjanselkämyksistä muodostuvaa kaidetta pitkin. Hento tuulenvire leikittelee hänen hiuksillaan ja tuo mukanaan tuoksun, joka on sekoitus pölyisten opusten ja kostean täyteläisen musteen hajua.”

Romaanissa on nuori poika, joka haluaa perinteisesti karata sirkukseen. Tämä vapaudenkaipuu asettuu vastakkain taikureiden ”vankeuden” kanssa. He ovat vankeina sirkuksessa, eivätkä voi jättää sitä. Heidän rakkautensa kasvaa kuitenkin kilpailua suuremmaksi. Tämän suurempaa merkitystä tai pohdintaa kirja ei tarjoa, mutta viihdyttää kyllä mukavasti. Oli ihanaa aina illan päätteeksi tarttua kirjaan, joka vei taitavasti luotuun fantasiamaailmaan.

Yösirkuksessa taikuus ja kirjoittaminen rinnastetaan. Kyse on vain siitä, että pitää saada muut uskomaan ja näkemään mielessään sen, mitä haluat heidän näkevän. Jos on jokin taika, johon itse haluan uskoa, se on kirjallisuuden lumovoima.

Kirjailijan kotisivut: http://erinmorgenstern.com/

Perin eriskummallista ja mieltä kiihdyttävää fantasiaa

Päivi Brink kirjoittaa:

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille.
Suom. Virpi Vainikainen.
Schildts & Söderströms 2012.

Juuri suomennettu Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on nuorille suunnattu romaani, joka syntyi oikeasti vanhojen, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun valokuvien pohjalta. Kuvia ei ole käsitelty millään tavalla kirjaa varten, mutta alkuperäiset kuvat ovat joko niin sanottuja trikkikuvia eli kuvamanipulaatioita tai muuten vain outoja valokuvia. Kirjailija on lainannut kuvat kymmenen eri keräilijän kokoelmista. He keräävät vanhoja, valokuvahistoriankin kannalta kiinnostavia kuvia, jotka poikkeavat tavanomaisista muotokuvista ja perhekuvista. Kirjan kannessa on kuva levitoivasta pikkutytöstä, ja romaanissa on kymmeniä valokuvasivuja, joissa on kuvattuna muun muassa valtavaa kivenmurikkaa kannatteleva pikkupoika, poika ilman päätä, vuoteessa makaava kuolleen näköinen poika, piippua polttavan naisen silhuetti ja koira, jolla on ihmisen pää.

Valokuvat herättävät uteliaisuutta, halua tarkkailla niitä lähempää, halua tietää niiden taustoista ja ymmärtää niitä. Romaanissa niiden merkitys on kauhutunnelman luomisessa, henkilökuvien kuvittamisessa ja ne ovat myös innostaneet juonenkäänteisiin ja henkilöiden luomiseen. Paikoin tuntui, että joku valokuva oli niin herkullinen, että kirjailija halusi sen mukaan, vaikka se ei oikein sopinut juonenkehittelyyn. Mutta suurimmaksi osaksi yhteispeli kuvien ja tekstin välillä kulki sujuvasti.

Romaani alkaa Floridasta, missä 16-vuotias Yakob Portman laiskottelee kesätöissä ja auttelee silloin tällöin vanhaa isoisäänsä Abrahamia. Isoisän elämäntarina on aina kiehtonut Yakobia, koska isoisä oli syntynyt Puolassa, mutta pakeni sieltä natseja Walesilaiseen orpokotiin. Koko Abrahamin suku oli tapettu, koska he olivat juutalaisia. Isoisä kertoi hurjia tarinoita lapsuudestaan: orpokotia johti piippua polttava lintu, joka huolehti lapsista, joilla oli eriskummallisia kykyjä. Hirviöt koettivat vahingoittaa lapsia, mutta lintu pystyi suojelemaan heitä valtavassa talossa, joka sijaitsi saarella. Vasta teini-ikäisenä Yakob ymmärtää, että isoisän tarinat ovat satua ja valhetta. Mutta sitten isoisä kuolee kammottavan väkivaltaisen kuoleman ja Yakob itse näkee hirviön, jolta isoisä koetti suojautua.

On parempi, etten paljasta juonesta sen enempää, sillä tapahtumien oikean laidan jäljittäminen on romaanin paras ja jännittävin osa. Sen verran voin vihjaista, että kyse on aikamatkailusta. Neiti Pregrinen koti… ei ole mitenkään erityisen briljantti kirjallisesti, mutta ei huonokaan. Arkimaailman sulautuminen fantasiamaailmaan walesilaisella saarella, minne Yakob lähtee isänsä kanssa selvittämään isoisän todellista menneisyyttä, ei kuitenkaan toiminut kovin uskottavasti. Fantasiamaailmasta siirrytään todellisuuteen kuin nappia painamalla. Oli jotenkin sellainen olo, että seurasin peliä, jolla oli tietyt säännöt, ja minun piti vain uskoa niihin. Aina en uskonut, aina jännitys ei säilynyt.

Tämä on kirjasarjan ensimmäinen osa, ja uskon, että seuraavat osat voivat olla parempia, koska pelin säännöt ovat nyt tutut, eikä niiden esittelyyn tarvitse käyttää aikaa eli sivuja. Romaanin alussa minua pelotti ihan oikeasti ja kauhuelementit nostivat niskakarvat pystyyn, mutta sitten jokin lässähdys tapahtui, enkä enää odottanut yhtä malttamattomana jatkoa. Romaani ei ollut itsenäinen kokonaisuus vaan selvästi sarjan aloitusosa. Henkilöitä oli niin paljon, että ne eivät ehtineet syventyä seikkailun lomassa. Eri sukupolvien erilaiset kokemukset eivät vielä varsinaisesti kasvaneet kiinnostaviin mittasuhteisiin, mutta kenties jatko-osissa päästään vielä niihinkin syvemmälle. Kannattaa kuitenkin antaa tälle romaanille mahdollisuus. Se oli todella eriskummallinen ja viihdyttävä.

Luin Neiti Peregrinen koti… -romaanin vaativaan kohtaan, sillä olen vuoden sisään lukenut sekä Nälkäpeli-trilogian, että Kat Fallsin Veden alla ja Vastavirta -romaanit ja ensimmäisen osan Reckless-sarjasta. Ne kaikki olivat erinomaisia, joten vaadin nuorisofantasialta todella paljon ne luettuani. Tämä romaani sai kiinnostumaan ihan kohtalaisesti: haluan tietysti lukea seuraavankin osan!

Kirjasarjan sivut: http://www.ransomriggs.com/
Kirjasarjan videomainos: http://www.youtube.com/watch?v=XWrNyVhSJUU
Kirjasta on tekeillä myös elokuva, jonka ohjaa Tim Burton.

Lue myös nämä:
Vanhoja suomalaisia ja eurooppalaisia kauhutarinoita on koottu kahteen uuteen kokoelmaan:

Hallusinatsioneja. Vanhoja suomalaisia kauhutarinoita. Toimittanut Juri Nummelin. Faros-kustannus Oy, Turku 2012. http://www.faroskustannus.fi/kirjat/hallusinatsioneja.html

Päätön ritari, Kauhutarinoita keskiajalta. Toimittanut: Marko Lamberg. SKS 2012. http://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=2542

Ironista kartanoromantiikkaa nuorille

Päivi Brink kirjoittaa:

Maryrose Wood: The Incorrigible Children of Ashton Place 1, The Mysterious Howling

Yhdysvaltalainen Maryrose Wood on kirjoittanut jo kaksi osaa nuorisokirjasarjaansa The Incorrigible Children of Ashton Place, joka sijoittuu 1800-luvun puolivälin englantilaiseen maalaiskartanoon. Ensimmäinen osa on nimeltään The Mysterious Howling (2010) ja toinen The Hidden Gallery (2011). Niitä ei ole vielä suomennettu. Luin ensimmäisen osan ja pidin siitä paljon.

15-vuotias neiti Penelope Lumley on juuri valmistunut Swanbourne Academy for Poor Bright Females -koulusta ja matkustaa kotiopettajattareksi Ashton Place -nimiseen kartanoon Englannin maaseudulla. Hänellä on kolme oppilasta: 10 ja 7 vuotta vanhat pojat ja 4-vuotias tyttö. Mutta lapset eivät ole mitä tahansa lapsia, vaan kartanon isäntä on löytänyt heidät metsästä. He ovat susien kasvattamia ja käyttäytyvät kuin sudet. Lapset ovat täysin heitteillä ennen kuin tehokas, tiukka, mutta lempeä Penelope ottaa heidät siipiensä suojaan.

Kuulostaako jotenkin tutulta? Ihan niin kuin tällaisia kirjoja olisi kirjoitettu ennenkin, jo kauan ennen. Onneksi kirja on kirjoitettu niin, että sekä henkilöiden että juonenkäänteiden kuuluukin tuntua tutuilta. Tyylilajina on ironia, mikä selitetään kirjassa perinpohjaisesti nuorimmille lukijoille. oikeastaan kirjaa voisi kutsua pastissiksi tai uudelleenkirjoitukseksi, sillä toisaalta se toistaa pitkälle Jane Eyren Kotiopettajattaren romaanin (1847) tunnetuksi tekemiä konventioita, mutta toisaalta se vinkkaa välillä nykylukijalle arvojen ja tapojen muuttuneen sitten Brontën sisarten päivien. Kertoja puhuu välillä lukijalle nykyajassa huomauttaen, että meidän aikanamme tekisimme toisin kuin tarinan aikaan.

Kartanoromantiikkaan kuuluu aina ripaus kauhua: kartanossakin on pimeitä salaisuuksia. Lapset ovat kuulevinaan ääntä suljettujen seinien takaa. Kuka sinne on vangittu? Hullu nainen ullakolla? Lisäksi herää kysymys, onko joku Ashton Placessa ihmissusi, joka muuttuu täysikuun aikaan hurjaksi pedoksi? Tällaisen intertekstuaalisen tyylilajin tuominen nuorille lukijoille on siinä mielessä vaikeaa, että lukijoiden on tunnettava pohjatekstit nauttiakseen viittauksista. Toisaalta teini-ikäiset ovat jo hyvin kartalla suosituimmista kauhuelementeistä.

Hauskan lisän tekstiin tuo se, että Penelope vaikuttaa aika tiukkapipoiselta ja huumorintajuttomalta mukaelmalta Jane Eyrestä. Hänen hillitylle olemukselleen ja hänen koulussa oppimilleen kasvattaville mietelauseille voi naureskella, vaikka samalla Penelope on oikein mukava tyttö. Huojentaa kuitenkin tietää, että nykyajan tyttöjen ei tarvitse olla ihan niin kunnollisia kuin Penelopen aikana.

Kaiken kaikkiaan The Incorrigible Children -sarja huvitti ja viihdytti minua suuresti ja taidan hankkia tuon jatko-osankin. Jokohan joku suomalaiskustantamo on tarttunut sarjaan?

http://www.maryrosewood.com/

Vallat ja väet eli Virvatulen vartijat

Päivi Brink kirjoittaa:

Tänä vuonna LukuVarkaus-palkinnon voitti Reeta Aarnion Virvatulen vartijat (Otava 2010). Kesäkuussa julkistetun palkinnon raati koostui kuudesta alakouluikäisestä (3.–6.-luokka) Varkaudessa asuvasta lapsesta. Aikuisista koostuva esiraati valitsi 90 lastenkirjasta 7 parasta kirjaa lapsiraadin ruodittavaksi. Tiedotteessa kerrotaan lasten valinnan perusteluista: ”Raatilaiset pitivät erityisesti siitä, miten kirjasta löytyy monipuolisesti kaikki: huumoria, jännitystä, rakkautta, huimaa seikkailua. Yksi raatilaisista totesi seuraavaa: ”Hyvää fantasiaa. En oikein keksi arvioimista, sillä kirja täytti kaikki odotukset”. Toinen totesi kirjan olevan vertaansa vailla, mutta kolmas totesi, että kirja on ”ihan hyvä”.” 3500 euron palkinnon myöntävät Varkauden kaupunki ja Stora Enso.

Seuraan kiinnostuneena LukuVarkaus-palkittuja kirjoja, koska ne ovat herättäneet kiinnostusta nimenomaan lapsissa. Viime vuoden voittaja oli Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli (Tammi 2009), joka kertoi suomalaiseen kansanperinteeseen pohjautuen pojasta, joka löytää noidan karhuturkin ja muuttuu karhuksi. Pidin siitä paljon ja kirjoitin kritiikinkin lastenkirjallisuuslehti Onnimanniin. Myös Virvatulen vartijat ponnistaa suomalaisesta kansan mystiikasta, magiasta ja taikataidoista.

Reeta Aarnio on vuonna 1971 syntynyt nuorisokirjailija ja äidinkielenopettaja. Hänen aiemmat teoksensa Maan kätkemät (2008) ja Veden vanki (2009) kuuluvat samaan fantasiaromaanisarjaan kuin Virvatulen vartijat. Joka kirjassa on hallitseva elementti: maa, vesi ja tuli. Sarjassa seikkailevat noin 12-vuotiaat kaverukset Siri, Eetu ja päähenkilöksi nouseva Liina. He käyvät tyypillisessä suomalaisessa pikkukaupungissa, Kuunangassa, tavallisen koulun ohella myös taikakoulua. Lapset hengaavat kirjaston portailla, ja taikavoimia omaavat lapset näkevät kirjaston seinässä oven taikatunneille. Kuulostaa aika paljon Harry Potterilta! Aluksi olinkin huolissani, että onko tämä nyt suomennettua Potteria, mutta onneksi kirja on paljon muutakin. Taikatunneilla vietetään lopulta aika vähän aikaa, koska kirja sijoittuu kesälomille. Itse asiassa lasten arkisen elämän kuvaus ihan tavallisissa perheissään on romaanissa yhtä tärkeää kuin taikamaailma. Juuri tavanomaisen ja taianomaisen yhdistyminen tekee kirjasta sekä jännittävän, viihdyttävän että jopa opettavan.

Aarnio tutustuttaa lapset kirjasarjassaan suomalaiseen kansanperinteeseen, johon kuuluvat muun muassa näkki, tontut ja maahiset. Virvatulen vartijoissa keskitytään tuleen ja sen hallitsemiseen. Liina näkee toistuvasti unta tulipalosta ja opettelee sen vuoksi kirjaston salaiselta hyllyltä löytämästään taikakirjasta tuleltasuojautumisloitsun, josta onkin kirjan kuluessa paljon hyötyä. Liina näkee metsässä juhannusyönä virvatulen ja tietää, että virvatulella kratti puhdistaa aarrettaan, jonka para on sille kerännyt. Loitsujen ja huvittavan tonttuystävänsä avulla lapset alkavat tavoitella kratin aarretta. Hyvin kalevalaisesti krattiakaan ei voiteta miekoin vaan vastaamalla oikein kolmeen arvoitukseen. Tiedon, lukemisen, oppimisen ja seikkailun yhdistämisessä Virvatulen vartijat onnistuu mainiosti.

Jännitystä tarinaan tuo myös jalokivikaupan ryöstö ja autiotalon tulipalo. Leijuttamistaidon ja näkymättömyysloitsun avulla lapset pääsevät voitolle paetessaan sekä taikaolentoja että jalokivivarkaita. Sekä luonnossa että lapsissa on paljon valtaa ja väkeä eli taikavoimaa. Virvatulen vartijat saa toivottavasti lukijat innostumaan kansanperinteestä ja luonnosta, jossa kirjan luettuaan voi nähdä peikkoja, tonttuja ja vaikka mitä vilistäjiä.

Perhepiirissäkin tapahtuu. Liinan äiti on raskaana ja tyttö ihmettelee äidin outoja oireita. Eetun serkku Jani sen sijaan tulee kesäksi Eetulle asumaan, koska hänen vanhempansa ovat eroamassa. Tällaisia perhe-elämään liittyviä suuria muutoksia kuvataan kirjassa hienosti. Nuorten kokemia tunteita ja ajatuksia Aarnio onnistuu kuvaamaan hyvin uskottavasti ja koskettavastikin. Liinan vanhemmat käyvät hänen kanssaan pieniä moraalisia keskusteluja: Mitä pitää tehdä, jos löytää lompakon? Minkälaisia asioita voi pitää salassa aikuisilta ja mitä ei? Lapset (sekä lukijat että henkilöt) ovat vuorotellen turvassa kotona vanhempiensa luona ja välillä uhkarohkeissa seikkailuissa metsässä tai autiotalossa. Neiti Etsivästä ja Viisikosta tutut miljööt on tuotu nyky-Suomeen hyvin luontevasti ja hauskasti. Virvatulen vartijat on oikeasti jännittävä, vaikka siinä ei ole väkivaltaa eikä jatkuvia taisteluja. Kansanperinne ei enää olekaan pirtanauhoja vaan hyytävän kylmää valoa hohkaavaa virvatulta ja voimia, joiden hallitsemista on opeteltava sinnikkäästi.

http://www.otava.fi/kirjat/lasten_ja_nuorten/2010/fi_FI/virvatulen_vartijat/

Lasten LukuVarkaus 2011 -ehdokkaina olivat seuraavat kirjat:
Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat (Otava)
Johanna Arola: Henkka Henkari, pikku supersankari (LK-Julkaisut Oy)
Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit (Karisto)
Niina Hakalahti: Tuukka-Omar (Tammi)
Siri Kolu: Me Rosvolat (Otava)
Tuija Lehtinen: Vauhdin hurmaa, Vintiöt! (Otava)
Sari Peltoniemi: Kissataksi (Tammi)