PROFESSORIPOOLI: Huckleberry Finnin seikkailut: Yhteiskunta pilapeilissä

KUUKAUDEN KLASSIKKO
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (suom. Yrjö Kivimies, WSOY 1927; Jarkko Laine, Otava 1972)

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ernest Hemingwayn mukaan kaikki moderni amerikkalainen kirjallisuus on lähtöisin Mark Twainin romaanista Huckleberry Finnin seikkailut (1884). Tästä voi olla monta mieltä, mutta maanmainio teos se kyllä on. Kirja kertoo neljätoistavuotiaasta pojasta Huck, joka auttaa aikuista orjaa Jimiä pakenemaan, sillä hänet aiotaan myydä, mikä erottaisi hänet perheestään. Kulkiessaan omatekoisella lautallaan Mississippi-joen virran mukana he kokevat jos minkälaisia seikkaluja. Eikö se siis vain ole ns. poikakirja Huckin elämänvaiheista Etelävaltioissa 1800-luvun alkupuolella? Sitäkin se on, mutta paljon muuta.

Olennaista on, että päähenkilö on köyhä, valkoinen poika, jonka epäluotettavan kerronnan kautta lukija näkee koko yhteiskunnan kirjon. Huck on sekä naiivi että maailmaa nähnyt, räävittömän holtiton pojankloppi ja katujen kasvatti, jolla on sydän kohdallaan. Kun kaikki nähdään hänen kauttaan, lukijan täytyy itse muodostaa kuva siitä, kuinka uskottava Huck milloinkin on kuvaillessaan syvää etelää ennen sisällissotaa.

Romaanin keskeisin teema on orjuus, ja sen tulkinnasta on pitkään väännetty peistä kirjallisuuskritiikissä. Onko Huck rasisti tai vielä pahempaa, onko Twain itse rotusorron puolustaja? Itse olen sitä mieltä, että Twain kuvaa silloista rasistista ajattelua, jota on Huckiinkin iskostettu, mutta kun tämä auttaa Jimiä pakenemaan ja on ystävänsä takia jopa valmis menemään helvettiin, mielestäni Twainin satiiri on ilmeistä – olkoonkin, että myös Huckin ajatusmaailmaa värittää rotusyrjintä.

Motiiveja ja lajeja
Muut motiivit nähdään vastakkainasettelun kautta: yksilön vapaus – yhteiskunnan paineet; ulkonäkö – todellisuus; sivistys – sydämen sivistys; luokkajako – demokratia; maaseutu – kaupunki; viattomuus – tieto; murteet ja puhekieli – yleiskieli. Motiivit limittyvät, ja jokaista henkilöä täytyy tulkita erikseen, sillä he voivat puhua eri tavalla eri tilanteessa. Yleiskieli ei ole Huckin käänteisessä maailmassa aina merkki huonosta moraalista tai huijauksesta (vaikka niin usein on väitetty), vaan hyväntahtoinen tuomari Thatcher ja välillä kiltit Wilks-tytötkin puhuvat myös sitä.

Huckin ja Jimin seikkailujen kautta Twain ehtii myös parodioida eri lajeja ja kirjallisuuden klassikoita: seikkailuromaania, salapoliisiromaania, romanttista runoa, Gulliverin matkoja, Hamletia ja Romeo ja Juuliaa, Monte-Christon kreiviä ja kristillistä saarnaa. Kaikki lajiparodiat toimivat osana juonta ja syventävät näin olennaisinta aiheistoa: mikä tekee ihmisestä inhimillisen ja kuinka vapaa hän on tekemään omia päätöksiä? Eräänlaisena kehyksenä seikkailuille on alun ja lopun keskustelu siitä, kuinka itse kirjallisuus – tässä tapauksessa seikkailukertomukset – voivat muovata todellisuutta. Huckin ystävä Tom Sawyer, tuttu jo Twainin aikaisemmasta kirjasta Tom Sawyerin seikkailut, pyrkii saamaan oman ja kaverinsa elämät seikkailukertomuksen muotoon. Lopun venytetty Jimin vapauttamista käsittelevä osio on usein – ja syystäkin – kritisoitu. Muutenkin kirja on aika löyhästi rakennettu, mutta niin ovat useat Dostojevskin parhaista romaaneista. Twainin lukija kulkee kerronnan virran mukana nähdessään maailman Huckin silmin, ja samalla maisemat ja henkilöt, niin hyvät kuin pahat, heräävät eloon.

Kirjan suomennoksista ja laitoksista
Suomeksi Huckleberryn Finnin seikkailut on useita kertoja käännetty. Näistä käännöksistä suosituimmat ovat Yrjö Kivimiehen (1927) ja Jarkko Laineen (1972) versiot monine painoksineen. Tällaiselta Huck kuulostaa ensimmäisessä lauseessa: ”Te ette tiedä minusta mitään, ellette ole lukenut kirjaa, jonka nimi on Tom Sawyerin seikkailut; mutta mitäpä siitä” (Kivimies) tai ”Te ette tunnekaan mua, ellette ole lukenut yhtä kirjaa, jonka nimi on ’Tom Sawyerin seikkailut’, vaan ei se mitään” (Laine). Itse olen sitä mieltä, että Laineen puheenomaisuus toimii paremmin. Lainea osin kritisoitiin siitä, että Jim puhuu Turun lounaismurretta, mutta sekin mielestäni istuu varsin hyvin: ” – Kuulkas ny! Kuka siäl on? Pahus viäköön, jollen mää jotaan kuullu.” Kivimiehen ”hoono soomi” on haettua ja voi tänä päivänä kuulostaa jopa rasistiselta: ”Sano, kuka te ole? Missä te ole? Koira viekön, jos minä ei kuulla melske.”

Vielä sana kirjan laitoksesta: molemmat käännökset jättävät pois osan Twainin parateksteistä, eli tekstiä ja valokuvan, jotka edeltävät ensimmäistä lukua. Näin kirjailijan satiiriset silmäniskut eivät tule suomalaisen lukijan tietoon. Vielä ikävämpää on, että E. W. Kemblen 174 tunnelmaa korostavaa piirrosta on jätetty pois. Kun noin joka toisella sivulla on piirros, on selvää, että kuvitus on olennainen osa teosta. Esimerkiksi viimeinen piirros näyttää Huckin henkilön pähkinänkuoressa: hän vilkuttaa hatullaan, virnistää hävyttömän iloisesti ja pitää toista kättään sydämellään. Sen kuvatekstiä käytetään kuitenkin itse romaanin loppukaneettina: ”Loppu // Kunnioittavasti / Huck Finn” (Laine; Kivimies jättää pois sanan ”Loppu”). Näin kirja loppuu useimmissa laitoksissa englanniksikin (ks. esim. Penguinin laitos). On perin merkillistä, etteivät useimmat lukijat tänä klassikkoteosten editoinnin ja sarjakuvaromaanien aikana vieläkään saa lukea romaania siinä muodossa kuin Twain sen tarkoitti, ei suomeksi eikä englanniksi.

Bo Pettersson on Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

Luoteis-Lontoon kirjavia ihmiskohtaloita

Zadie Smith: NW. Hamish Hamilton 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Zadie Smith on yksi kiinnostavimmista brittiläisistä nykykirjailijoista monestakin syystä. Ensinnäkin hän kirjoittaa ihailtavan sujuvasti, uskottavasti ja herkkävaistoisesti ja toisekseen hänen käsittelemänsä teemat tuntuvat tärkeiltä ja ajankohtaisilta. Pidän hänestä myös henkilökohtaisesta syystä: olemme lähes saman ikäisiä, ja Smith kirjoittaa usein oman sukupolveni ihmisistä. Näin hän tekee myös viime elokuussa julkaistussa romaanissa NW, joka kertoo Lontoon luoteisosan lähiössä lapsuutensa eläneistä yli kolmikymppisistä ihmisistä. Heidän elämänsä ovat kulkeneet hyvin erilaisiin suuntiin, mutta jotain samaa heihin on jäänyt lapsuuden kokemuksista. Romaania ei vielä ole suomennettu.

Romaanin päähenkilöiksi nousevat ystävykset Leah ja Natalie, jotka kumpikin ovat tavallaan menestyneet elämässä. Heillä on työpaikat, aviomiehet ja suhteellista vaurautta. Mutta kummallakin on myös salaisuuksia ja he piilottelevat tyytymättömyyttään ja pelkojaan näennäisen onnellisuuden takana. Romaanin keskeinen teema onkin ystävyys ja kuva, jonka annamme läheisimmille ystäville ja perheenjäsenille itsestämme ja elämästämme. Mikä on salaamisen arvoista ja mikä on rehellisyyden hinta?

Leah on valkoinen ja Natalie musta. Tämä tuodaan selvästi esiin, mutta samalla heidän etninen taustansa jää yhteiskuntaluokan ja yhteisen menneisyyden varjoon. Työväenluokkainen tausta ja opintojen myötä tapahtunut luokkanousu yhdistävät heitä. Natalie on lakimies ja Leah eräänlainen sosiaalityöntekijä. He ovat pystyneet ottamaan etäisyyttä lapsuutensa lähiöön ja vanhempiensa elämäntapaan. Mutta samalla he tuntevat jonkinlaista kaipuuta lähiöelämän ihmissuhteisiin, niiden rehellisyyteen ja kaunistelemattomuuteen.

Romaanin keskeisiä henkilöitä ovat myös Felix ja Nathan, joiden kautta kuvataan heitä, jotka eivät ole päässeet pois lähiöstä. Romaani on jaettu neljään eripituiseen osaan, joista ensimmäisen keskushenkilö on Leah, toisen Felix, kolmannen Natalie ja neljännen Nathan. Näistä Natalien osuus on pisin ja sen kerrontakeinona on käytetty palastelua lyhyisiin lukuihin. Tämä teki mielestäni lukemisesta katkonaista ja nykivää. Pidin enemmän muista osioista, vaikka Natalien elämänkaari ryysyistä rikkauksiin sinänsä oli kiinnostava. Felixin kautta kuvataan miestä, joka on juuri irrottautumassa ongelmalähiön kierteestä, suoranaisesta pyörteestä, joka on imenyt häntä alaspäin. Nathan sen sijaan on liian syvällä pyörteessä: hän on narkomaani ja rikollinen, eikä näe ulospääsyä ongelmistaan. Romaanin lopussa Natalie ja Nathan kohtaavat vanhassa tutussa lähiössä ja heidän tapaamisensa tuo esiin niin yhtäläisyyksiä kuin erojakin heidän elämäntilanteessaan.

Olen itse viimeisilläni raskaana, joten NW-romaanissa vahvana esiintyvä äitiyden teema kiinnosti minua kovasti. Natalie on kahden lapsen äiti ja äitiys on hänelle osa onnellisen ja menestyneen uranaisen roolin suorittamista. Leah sen sijaan ei halua lapsia lainkaan ja hän joutuu salaamaan tämän mieheltään, joka haluaisi lapsia. Äitiys on Leahin silmissä ulkoapäin tuputettu rooli, johon hän ei lainkaan samastu tai tunne omakseen. Natalien ja Leahin suhde omiin äiteihinsä on myös kiinnostava: he ovat vieraantuneet äitiensä maailmankuvasta ja arvoista, mutta ovat silti tunnetasolla syvästi sidoksissa heihin.

“Natalie Blake and Leah Hanwell were of the belief that people were willing them to reproduce. Relatives, strangers on the street, people on television, everyone. In fact the conspiracy went deeper than Hanwell imagined. Blake was a double agent. She had no intention of being made ridiculous by failing to do what ever was expected of her. For her, it was only a question of timing.” (s.236)

Smithin romaaneissa tyylikäs kieli ja luonteva dialogi tekevät aina vaikutuksen. Hallittu rakenne sen sijaan ei ole hänen vahvuutensa. Esimerkiksi hänen edellinen romaaninsa Kauneudesta kärsi minusta liian pitkistä, loputtomista keskusteluista ja tuntui jotenkin vellovan ihmissuhdekuvauksissaan. NW:ssä tämä ei ole häiritsevä ongelma, mutta neljän osan yhteispeli ei mielestäni toimi kovin hyvin. Romaanin 300-sivua ovat kompakti paketti, eivätkä muotoratkaisut ehdi alkaa ärsyttää. Dialogi ja teemojen pohdinta sen sijaan viehätti minua kovasti. Mihinkään suuriin loppuratkaisuihin romaani ei päädy, mutta luokkayhteiskunnan merkitys ja intiimien ihmissuhteiden kietoutuminen toisiinsa sai pohtimaan teemaa laajemmin oman aikamme ilmiönä. Ahmin romaanin muutamassa päivässä innoissani ja jään miettimään sitä varmasti pitkäksi aikaa.

Luoteis-Lontoo miljöönä elää enemmän henkilöiden päässä mielenmaisemana ja kokemusmaailmana kuin tapahtumaympäristönä. Mielikuvat lähiöstä jäävät stereotyyppisiksi, eivät yksilöllisiksi. Ehkä tämä on tarkoituskin: tällaisia kuluneita ja ahdistavia lähiöitä löytyy kaikkialta Euroopasta, myös Suomesta.

Päivi Brink on Café Voltaire -blogin ja Facebook-sivun emäntä, kirjallisuudentutkija ja toimittaja, ja hän osallistui Café Voltairen -kirjasarjan osien Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

PS.
Zadie Smithin aiempaan tuotantoon voi tutustua Café Voltairen Imperiumin perilliset -osassa julkaistussa esseessä, jonka on kirjoittanut Johanna Matero.