PROFESSORIPOOLI: Olivia Manningin Leimuava taivas, kumiseva maa

 

Olivia Manning, Leimuava taivas, kumiseva maa: I Suuri perintö II Turmion kaupunki III Ystäviä ja sankareita. Suomentanut Pirkko Lokka. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö 1988. 1001 sivua. Suuri perintö ilmestynyt myös otsikolla Odotus. Romaani Bukarestista toisen maailmansodan aattona. Suomentanut Aune Tuomikoski. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1961. 392 sivua. Alkuteos The Balkan Trilogy: The Great Fortune (1960), The Spoilt City (1962), Friends and Heroes (1963).

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Kirjassaan Ninety-Nine Novels, The Best in English since 1939 (1984) tunnettu romaanikirjailija ja kielivirtuoosi Anthony Burgess mainitsee vuoden 1960 kohdalla Olivia Manningin Balkan-trilogian. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuvien lukemattomien historiallisten romaanien joukossa Manningin trilogia puolustaakin hyvin paikkaansa. Varsin perinteellistä realistista kerrontaa edustava romaanitrilogia alkaa vuodesta 1939. Kahdessa ensimmäisessä osassa tapahtumat on sijoitettu Romanian pääkaupunkiin Bukarestiin, viimeisessä osassa Ateenaan. Trilogia, joka perustuu Manningin ja hänen puolisonsa kokemuksiin, kuvaa Britanniasta lähetettyä nuorta englannin opettajaa Guy Pringleä ja hänen vielä nuorempaa vaimoaan Harrietia. Vasemmistolainen Guy Pringle on kovin touhukas ja määrätietoinen, vaimoonsa nähden myös määräilevä: opetuksen ohessa hän järjestää Bukarestissa Shakespearen Troiluksen ja Cressidan esityksen, Ateenassa puolestaan revyy-esityksen brittisotilaiden viihdyttämiseksi. Häntä kiinnostavampi on kuitenkin Harriet Pringle – hän on sensitiivinen, mutta tarvittaessa myös lujaluonteinen. Trilogia on osaltaan kuvausta Guyn ja Harrietin avioliiton kehityksestä yhä ongelmallisemmaksi nimenomaan Harrietin kannalta katsottuna.

Päähenkilöpariskunnan rinnalla yhtä kiinnostava ja jopa paremmin mieleen jäävä hahmo on venäläis-irlantilainen emigrantti, ruhtinas Jakimov. Hän on tuhlannut ylelliseen elämään koko omaisuutensa ja on nyt kärkkymässä tuttaviltaan ilmaisia drinkkejä ja syötävää – hänen ruokahalunsa on pohjaton. Itsestään hän käyttää vetoavasti nimitystä ”Jaki-parka”. Hän on joutunut myymään Hispano-Suiza -merkkisen autonsa – kyseinen automerkkihän on saanut suorastaan symbolisen aseman 1900-luvun alun modernia elämänmenoa kuvaavassa kirjallisuudessa. Isältä peritty, alkuaan tsaarilta saatu huonoon kuntoon joutunut turkistakki Jakimovilla vielä on. Kaikessa parasiittimäisyydessään Jakimov on kuitenkin sangen sympaattinen eikä hänen traagista loppuaan kolmannessa osassa voi olla surematta.

Trilogia on kuitenkin myös merkittävä vieraalla maalla toimivan brittiyhteisön kuvaus. Mukana on  monentyyppisiä henkilöitä, muita opettajia, vierailevaksi luennoitsijaksi saapuva professori lordi Pinkrose, epämääräisiä puuhia harjoittava majuri Cookson, Diocletianus-koiran kanssa liikkuva Alan Frewen, eräitä loppuelämäkseen Bukarestiin ja Ateenaan jääneitä ja tapoihinsa piintyneitä neitejä ja leskirouvia sekä paikallisia asukkaita ja palveluskuntaa. Esillä on myös opetushenkilökunnan hierarkia ja varsinkin Ateenaan sijoittuvassa kolmannessa osassa juonittelut virkapaikoista. Paikoitellen mukana on englantilaisille romaaneille tyypillistä sosiaalista komediaa. Yhden juonteen tarjoaa juutalaispoika Sasha Drucker, jota Pringlet piilottelevat. Toisen osan lopulla pariskunnan kotiin murtaudutaan; sen yhteydessä Sasha katoaa. Viimeisessä osassa hänet kohdataan uudestaan, jolloin ilmenee, että hänet oli lopulta hänen enonsa onnistunut pelastamaan. Tapaaminen ei kuitenkaan johda ystävyyden uudistamiseen Sashan epäillessä pariskuntaa ilmiantajaksi.

Balkan-trilogia on myös monessa suhteessa kiinnostavaa ajankuvausta. Koko ajan taustalla mutta myös henkilöiden elämään ja asemaan vaikuttamassa ovat toisaalta Romanian ja Kreikan sisäpoliittiset tapahtumat ja poliitikot (esimerkiksi vuonna 1939 murhattu Romanian pääministeri Calinescu, kuningas Carol, marsalkka Antonescu ja Kreikan pääministeri Metaxas), toisaalta maailmanpolitiikan tapahtumat (Suomen talvisotakin mainitaan pariin kertaan) ja saksalaisten uhkaava lähestyminen. Toisen osan lopulla Harriet joutuu lähtemään Ateenaan, jonne seuraavan osan alussa myös Guy saapuu. Kolmannen osan lopussa saksalaisten tullessa pariskunta ja monet brittisiirtokunnan jäsenet siirtyvät Egyptiin.

Erityisen onnistunutta on myös trilogian tarkka ja kaikesta päättäen asiantunteva paikalliskuvaus. Bukarestissa vallitsee toisaalta loisto ja ylellisyys, toisaalta köyhyys ja kerjäläiset. Jos kohta Bukarestissa on vielä voitu nauttia hienompia ruokia, Ateenassa tilanne on paljon pahempi nimenomaan ruoan saannin osalta. Onnistuneesti on kuvattu myös tapahtumien yhteydessä jatkuvasti liikkuneita huhuja ja poliittisia spekulaatioita sekä mielialojen vaihteluja paikallisten asukkaiden keskuudessa. Paikallisväriä antavat myös nimeltä mainitut kadut, hotellit ja lukuisat kahvilat. Ateenaa kuvattaessa esillä ovat kaikkien kaupungissa käyneiden tuntemat Syntagma-, Omonia- ja Monastiraki-aukiot, samoin tietysti kaikissa Ateenan-kuvauksissa lähes obligatorinen Akropoliilla käynti ja Parthenonin temppelin ihailu.

Säätilan vaihtelut ja niiden vaikutus paikallisiinkin asukkaisiin on sattuvasti pantu merkille.  Voimakkaan lumentulon lakattua kaupunkilaiset palaavat kaduille ja kerjäläiset ilmestyvät loukoistaan, mutta heitä tulee myös maaseudulta: ”Sadat avuttomat talonpoikaisperheet, joiden elättäjät oli kutsuttu sotapalvelukseen, kerääntyivät talven hätyyttäminä pääkaupunkiin, missä, niin uskottiin, jaettiin taianomaista oikeutta. He seisoskelivat tuntikausia kuninkaan palatsin, oikeuspalatsin, kuvernöörin talon tai minkä muun tahansa ison, luottamusta herättävän talon edustalla. He eivät uskaltaneet käydä sisään. Kun kylmyys ja nälkä lopulta nujersivat heidät, he vaelsivat ryhminä kerjäämään – naiset, lapset ja ikäkulut, hiiviskelevät miehet. Heiltä puuttui ammattikerjäläisten hellittämättömyys: he lannistuivat helposti.” (suom. Aune Tuomikoski) Vastapainoksi korostuu kesän kuumuus ja hiostavuus.

Vaikka useat romaanitrilogian henkilöistä ovat englannin opettajia, kirjallisuudesta puhutaan melko vähän. Ensimmäisessä osassa esillä olevan Shakespearen näytelmän ohella käy ilmi, että professori lordi Pinkrose onnistuu lopulta kolmannessa osassa pitämään Byron-luentonsa. Ainoa varsinainen kirjallisuutta koskeva keskustelu, jota Harriet käy Clarence Lawson -nimisen brittiyhteisöön kuuluvan kanssa, on trilogian ensimmäisessä osassa. Harriet on lukemassa D. H. Lawrencen Kangaroota, josta myös Guy luennoi. Modernia kirjallisuutta väheksyvä Clarence tiivistää Lawrencen maailman sanoihin tummat jumalat, fallinen roina ja fasismi. Kun ohimennen on mainittu suurina kirjailijoina Tolstoi, Flaubert ja Stendhal, palataan moderniin englantilaiseen kirjallisuuteen. Clarence pitää Virginia Woolfin Orlandoa ”suurin piirtein tämän vuosisadan huonoimpana kirjana”, To the Lighthouse puolestaan menettelee, mutta kaikki se mitä Woolf kirjoittaa on Clarencen mielestä ”niin jaarittelevaa, niin naisellista, niin nihkeätä” ja hän jatkaa: ”Siinä on niin kummallinen tuoksu. Aivan kuin menstruaatiota”. Somerset Maugham on hänestä paremmanpuoleinen reportteri. Harrietin mielestä Somerset Maugham ei ehkä ole ensi luokan kirjailijat, mutta nuo muut ovat. Ateenassa opettajakuntaan on päätynyt myös epäpätevää väkeä. Niinpä yksi heistä arvelee, että Dante ja Milton olisivat saattaneet tavata Firenzessä. Kreikkalaisen kirjallisuuden osalta mainitaan ohimennen, että Alan Frewen on lukenut Kavafiksen runoja; niistä mainitaan nimeltä ”Barbaarit” (viimeksi suomennettu nimellä ”Barbaareita odottamassa”).

Balkan-trilogiaa ei voi luonnehtia suureksi maailmankirjallisuudeksi, mutta taitavasti kirjoitettuna ja asiantuntevana ajankuvauksena sodanaikaisesta Romaniasta ja Kreikasta se on parhaimmillaan kiehtovaa luettavaa.

Olivia Manningin Balkan-trilogia sai jatkokseen Levantin trilogian. Balkan-trilogian suomennoksen otsikko Leimuava taivas, kumiseva maa perustuu BBC:n tuottamaan televisiosarjaan. Yhtenä niteenä julkaistu Balkan-trilogian suomennos on melko hutiloitu ja oikolukukin on jäänyt suorittamatta. Leimuava taivas, kumiseva maa 2:n (= The Levant Trilogy) on suomentanut Irmeli Ruuska 1990.

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori. 

PROFESSORIPOOLI: Junichiro Tanizaki, Makiokan sisarukset: Perinteinen elämänmuoto ja avioliiton solmimisen vaikeus

 H.K. Riikonen kirjoittaa:

Junichiro Tanizaki, Makiokan sisarukset. Suomentanut Kai Nieminen. Helsinki: Tammi, 1991. 714 sivua. Alkuteos Sasameyuki (1943-1948)

Japanilaisen Junichiro Tanizakin pääteokselle, laajalle romaanille Sasameyuki on suomentaja Kai Nieminen antanut neutraalin nimen Makiokan sisarukset. Ratkaisu on ymmärrettävä, sillä alkuperäisen otsikko ”pakenee herkkyydessään ja viitteellisyydessään kaikkia käännösyrityksiä”, kuten suomentaja on alkusanoissaan todennut. Alkuperäinen nimi tarkoittaa ”tuprahdellen pyryävää vitilunta”, mutta se on lähellä myös kuiskausta merkitsevää sanaa sekä viittaa romaanin Yukiko-nimiseen henkilöön ja hänen Taeko-sisarensa esittämään Lumi-tanssiin.

Romaanin aihe on sangen yksinkertainen. Kun Makiokan perheen neljästä tyttärestä kaksi vanhinta on jo naimisissa, tehtävänä on  sopivan aviomiehen löytäminen toiseksi nuorimmalle tyttärelle Yukikolle; toisaalta nuorin tytär Taeko käyttäytyy epäsovinnaisesti – hänen ei pitäisi löytää miestä ennen vanhempaa sisarta eikä solmia miessuhteita. Eräitä sopivan tuntuisia ehdokkaita Yukikolle löytyykin avioliittoja välittävän puuhakkaan rouva Itanin ponnistelujen ansiosta, mutta tapaamiset sulhaskandidaattien kanssa eivät lopultakaan johda tulokseen Yukikon päättämättömyyden ja muidenkin syiden takia. Tilannetta hankaloittavat japanilaisen sukuyhteisön normit ja käytänteet: suvun päätalouden on hyväksyttävä aviomiesehdokas ja hankittava tarkat tiedot hänen taustastaan. Makiokan sisarukset on olennaisesti naisten ja naisten toiminnan kuvausta. Vaikka miehistäkin annetaan yksityiskohtaisia luonnehdintoja, heidän asemansa romaanissa on toissijainen.

Tanizakin romaanin julkaisemisessa oli omat vaikeutensa. Koko teos voitiin julkaista vasta toisen maailmansodan jälkeen, sillä aiheeltaan sitä oli pidetty ”ajankohtaan sopimattomana”. Kohtalokkaiden historiallisten tapahtumien aikana tapahtuvassa ja kirjoitetussa romaanissa huomio keskittyy avioliittoaiheen ohella esimerkiksi pukeutumiseen, ostosten tekemiseen ja ravintoloissa syömiseen. Maailmanpolitiikan käänteitä ei ole kuitenkaan täysin unohdettu: niistä mainitaan aina silloin tällöin esimerkiksi henkilöiden lukiessa lehdistä uutisia ulkomaiden tapahtumista. Vanhemman sisaren mies Teinosuke on jopa kiinnostunut maailmanpolitiikasta, mutta on varovainen: ”/…/ nyt kun ajat olivat sellaiset kuin olivat hän katsoi sitäkin tarkemmin mitä suustaan päästi: hän ei halunnut joutua hankaluuksiin varomattomien puheitten tähden.” Perhe joutuu myös kokemaan poikkeukselliset olot. Niinpä Yukikon vanhempi sisar Sachiko joutuu ilmahälytysharjoituksen aikana ensi kertaa elämässään vesisankojen välitysketjuun. Äänilevyjäkään ei sovi soitella aamusta asti.

Romaani tarjoaa havainnollisen kuvan Osakan seudun elämästä, elämänmuodosta ja käytöstavoista sekä erilaisista juhlista; myöskään perinteellisiä taiteen muotoja ei ole unohdettu. Makiokan perheen on lisäksi elettävä säätynsä tai luokkansa mukaista elämää. Henkilöt panevat merkille myös kielenkäytön, puhutaanko Osakan kielimuotoa vai onko puheessa tokiolainen korostus. Muoto- ja tapakulttuurin tärkeydestä kertoo esimerkiksi kirjeiden kirjoitus ja siinä noudatetut muodot. Niinpä erään sulhasehdokkaan kirje herättää suuttumusta: ”Kirje oli kirjoitettu rullaksi kääritylle kirjepaperille muodollisella kirjakielellä; käsiala oli kaavamaista, lauseet samaten, koko kirje sanalla sanoen keskikertainen. Sachikon suu loksahti hämmästyksestä auki: jos kerran Sawazakit ja Suganot korostivat sukujensa arvokkuutta noudattamalla tällaisia vanohja perinteitä paljon tavanomaista ankarammin, miten oli mahdollista että he kohtelivat heitä näin? Rouva Sugano oli aivan omapäisesti, lainkaan neuvottelematta asiasta etukäteen Makiokan perheen kanssa, kirjoittanut miehelle jota ei edes tuntenut ja ehdottanut että hän tapaisi Yukikon – eikö hänen ikäisensä naisen olisi pitänyt osoittaa parempaa harkintakykyä?”

Japanin eri seutujen toisistaan poikkeavat perinteet ja tavat ovat havainnollisesti esillä. Niinpä erään ravintolanisännän taustaa kuvataan seuraavasti: ”Isäntä oli oppinut ammattinsa nykyisin jo lopetetussa mutta Meiji-kaudella kuuluisassa Tokion Ryōgokussa olleessa Yoheessa, jonka nimestä hän oli muuntanut oman ravintolansa nimen, mutta hänen sushinsa oli erilaista kuin entisaikojen Yohe-sushi: vaikka hän oli saanut oppinsa Tokiossa hän oli syntyjään kobelainen ja hänen tapansa tehdä sushia noudatti ilmiselvästi Kansain perinteitä.” Isännän mielestä sushiin sopimatonta kalaa ei ollutkaan, joten hänen valikoimaansa kuului ”meriankerias, pallokala, simppu, keltapyrstö, osteri, raaka merisiili, kampelan eväntyvi, punasimpukan sisälmykset, valaanliha.” Kalat isäntä tarjosi ”keitettynä tai paistettuina, mutta ravut ja merikorvat olivat aina eläviä ja liikahtelivat siihen saakka kunnes hän asiakkaan silmien edessä valmisti niistä sushia.” Romaanissa mainitaan joukko muitakin japanilaisia ruokalajeja, kuten kyyhkynmunakeitto ja misolla ja purjosipulilla maustettu ankannahka käärittynä riisikakkaroiden ympärille.

Mutta myös eurooppalaiset vaikutteet ovat tunkeutuneet perinteelliseen japanilaiseen elämänmuotoon. Makiokan perheen tuttavapiiriin kuuluu saksalainen Stolzin perhe – ei voi olla ajattelematta, että Stolz-nimi on peräisin Gontšarovin Oblomovista, jossa juuri Stolz-niminen mies yrittää saada Oblomovia aktiivisemmaksi. Klassinen venäläinen romaani tulee tietenkin mieleen nimistä Kirilenko ja Vronski. Välillä kuunnellaan Schubertia, luetaan Anatole Francea, ollaan tietoisia unkarilaisesta Ferenc Molnarista ja katsotaan ranskalaisia elokuvia. Japanilaistyylisessä huoneessa saattaa olla länsimaisia huonekaluja.

Myös länsimainen lääketiede on saavuttanut jalansijaa. Kuten Tanizakin romaanissa Avain, myös Makiokan sisaruksissa otetaan ruiskeita, esimerkiksi B-vitamiinin lisäämiseksi, ja muita lääkkeitä. Romaanissa on eräitä vaikuttavia sairauden kuvauksia, etenkin herra Itakuran ja nuorimman sisaruksen Taekon sairaudet. Taekon ulkonäkö on sairauden seurauksena muuttunut: ”Joutuessaan jonkin pitkällisen sairauden tähden vuoteenomaksi Taekon ikäinen nainen yleensä kutistui hellyttäväksi kolme- neljätoistavuotiaan näköiseksi tyttöseksi, toisinaan sai jopa puhtaan ja viattoman, pyhän tuntuisin hahmon, mutta Taeko päinvastoin menetti tavallisen nuorekkuutensa ja näytti aivan ikäiseltään – tai  paremminkin ikäistään paljon vanhemmalta. Ja mikä ihmeellisintä koko hänen nykyaikaisuutensa oli kadonnut ja hän vaikutti lähinnä jonkin geishatalon tai baarin – ja sittenkin hämäräperäisen, ei kovin korkeatasoisen paikan – tarjoilijalta. Ainahan Taeko oli käyttäytynyt paljon huonommin kuin sisarensa, mutta säilyttänyt silti jotakin hyvän perheen tyttärelle ominaista, mutta nyt hänen kasvojensa mutaisen harmaa, veltto iho näytti aivan kuin jonkin sukupuolitaudin himmentämältä ja toi väistämättä mieleen rappiolle joutuneen naisen.”

Väliin suorastaan kliinisten sairaskuvausten ohella romaanin huipentumia ovat tulvan ja myrskyn vaikuttavat ja laajat kuvaukset. Mutta luonnonilmiöt ovat esillä myös pienemmissä mittasuhteissa: ”Äkkiä hän [Teinosuke] kuuli rapsahduksia puutarhan araalioiden kuivuneilla lehdillä, ja kun hän kurottautui työpöytäänsä nojaten avaamaan edessään olevan paperi-ikkunan hän huomasi että vasta äsken seesteiseltä taivaalta tihkui nyt syksyinen sadekuuro: hennot norot alkoivat hiljalleen valua räystäältä maahan.”

Romaanin keskiössä olevasta Makiokan perheestä erottuu selvästi Yukikon ja Taekon, kahden sisaren vastakohtaisuus. Toimeliaan ja itsenäisen Taekon rinnalla Yukiko on ujo ja suorastaan oudon passiivinen. Suhteessaan sulhaskandidaatteihin hän ei juuri saa sanaa suustaan, oikeastaan vain jotain mutinaa. Eräänlaisena ääriesimerkkinä hänen käyttäytymisestään on rouva Itanin raportoima tapaus. Sulhasehdokkaan herra Hasideran pyydettyä yllättäen Yukikoa kanssaan kauppaan ostamaan sukkia ”Yukiko-neiti oli vain seissyt hätääntyneen näköisenä ja huokaillut ja vääntelehtinyt ja kääntynyt moneen kertaan katsomaan teitä muita jotka olitte viitisenkymmentä metriä taempana ikään kuin olisi odottanut teidän tulevan pelastamaan hänet, ja herra Hasideraa oli alkanut suututtaa niin että hän oli mennyt yksin kauppaan ostoksilleen.” Mutta joissain tilanteissa Yukiko osoittautuu myös päättäväiseksi tavalla joka vanhempaa sisarta hämmästyttää.

Vastakohtana Yukikolle Taekon epäsovinnaisuus ei ilmene vain miessuhteissa vaan muussakin käyttäytymisessä: ”/…/ ei ollut harvinaista että hän palvelijatarten läsnäollessakin vilvoitteli tuulettimen ääressä kimono auki repsottaen tai kuljeskeli kylvystä tultuaan asussa joka saattoi sopia jollekulle vuokrakasarmissa asuvalle työläisnaiselle.” Mukana on myös onnistunut ja hellyttävä lapsihahmo, vanhemman sisaren Sachikon tytär Etsuko. Samoin mukana on joukko elävästi luonnehdittuja sivuhahmoja, kuten edellä mainitut rouva Itani ja herra Itakura sekä palvelijatar Oharu. Varsin erilaisina hahmoina esillä on myös sarja sulhasehdokkaita.  Lopulta sopiva ehdokas löytyykin, erään japanilaisen varakreivin avioton poika. Hänen taustastaan, vaihtelevista opinnoistaan ja monenlaisesta yritteliäisyydestä rouva Itani esittää seikkaperäisen katsauksen unohtamatta myöskään ulkonäön kuvausta: ”Ulkonäöstä voin kertoa että hän on tummaihoinen ja niin kuin niin monet kauan länsimailla asuneet osaksi kalju – ei mitenkään varsinaisesti komea mies, mutta sillä tavoin jalopiirteinen että hänet huomaa heti sivistyneeksi mieheksi. Hän on vanttera, voisi ehkä sanoa pyylevä, eikä hän ole vielä koskaan ollut sairas.”

Mutta romaanin loppu on avoin: Yukiko on kyllä menossa naimisiin, mutta ennen lähtöään hääpaikkaan tuntee vatsavaivoja. Romaanin viimeinen virke kaikessa realistisuudessaan on mieliinpainuva: ”Ripuli ei sinäkään päivänä parantunut: se kiusasi häntä koko junamatkan ajan.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori. 

 

Naimapuuhia - tai paremminkin avioliittojuonia

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Jeffrey Eugenides
Naimapuuhia.
Suomentanut Arto Schroderus.
Otava, 2011.
(Alkuteos: The Marriage Plot, 2011.)

Jeffrey Eugenideen Naimapuuhia-romaanin englanninkielinen nimi, The Marriage Plot, johtaa valistuneet lukijat heti jäljille: naislukijoiden maailmaan sekä eurooppalaisen romaanin perinteeseen olennaisesti kuuluvaan avioliittojuoneen.

1970–1980-luvulla feministiset kirjallisuudentutkijat alkoivat kiinnittää huomiotamme 1700-luvun mieskirjailijoiden romaanien juonikuvioon. Yksi feministien tekemä huomio oli esimerkiksi se, että 1700-luvun miesten kirjoittamissa romaaneissa naispäähenkilöllä oli yleensä vain kaksi loppuratkaisumahdollisuutta: joko avioliitto tai kuolema. Naiskirjailijat rankaisivat joskus itsekin sankarittariaan sopimattomista itsenäistymispyrkimyksistä ja vapauden haaveista. ”Loppuratkaisun tuolle puolen kirjoittamisella” (writing beyond the ending) alettiin sitten viitata niihin harvoihin ja uskaliaisiin romaaneihin, joissa pyrittiin tietoisesti murtamaan vanhaa ja ahdasmielistä joko–tai -asetelmaa ja kirjoittamaan naispäähenkilöille uudenlaisia juoniratkaisuja. Tästä puhuttiin ”uudelleen kirjoittamisena” – kauan ennen ”narratiivista käännettä”.

Eugenideen romaani liittyy siis pohjimmiltaan länsimaisen romaanin juoniratkaisuihin. Arto Schroderus on taitava suomentaja, mutta Naimapuuhissa on kohtia joissa jää miettimään, kuinka hyvin hän mahtaa tuntea Nancy K. Millerit, Rachel Blau du Blessikset ja muut feministipioneerit, joiden ajatukset ja lainaukset muodostavat Eugenideen romaanin pohjavirran.

Kaiken kaikkiaan Eugenides on onnistunut hyvin omassa uudelleenkirjoituksessaan. Naimapuuhat siis liittyvät länsimaisen romaanin perinteeseen ja avioliittojuoneen, jota kirjailija pyrkii kirjoittamaan uusiksi. Ratkaisun tuoreus ja mielenkiintoisuus on tuossa hankkeessa an sich, siis siinä tosiasiassa että naisten ja miesten parisuhdedynamiikka ei ole sittenkään muuttunut niin radikaalisti kuin haluaisi uskoa. Samat triangelidraamat, samat sanomatta jättämiset, samat rakastumisen rituaalit – joita Eugenideen romaanissa kuvaillaan Roland Barthesin Rakastuneen kielellä -kirjan pohjalta – samat pettymykset, samat toiveet, samat pelot. Periaatteessa siis.

Samalla moni asia on muuttunut. Eugenideen henkilöhahmot, nuoret kandidaattivaiheen kirjallisuudenopiskelijat, elävät modernissa yhteiskunnassa, jossa ehkäisyvälineet ja laillinen avioero luovat mahdollisuuden irtosuhteisiin ja vapaaseen seksiin ja sitäkin kautta uudenlaisiin juoniratkaisuihin. Näitä mahdollisuuksia romaanissa hyödynnetäänkin – alkoholi- ja lääketeollisuuden tarjoamien runsaiden lisämahdollisuuksien kanssa. Eugenideen romaani ei kuitenkaan ole moraliteetti, vaan tutkielma tuon modernin hyödyntämisen vaikutuksista. Asiat ovat 1970–1980-luvulla yhtä sotkussa ja suhteet yhtä vaarallisia kuin 1700-luvulla, mutta vaikutukset ovat aina ruumiillisia ja konkreettisia, ja romaanissa jokainen henkilöhahmo kärsii niistä omassa elämässään omalla yksilöllisellä tavallaan.

Eugenideen romaanin naissankaritar, porvallisesta kotitaustasta tuleva Madeleine, esimerkiksi on lukenut liikaa jälkistrukturalistista teoriaa ja kadottanut itsensä Roland Barthesin teorioihin. Hän on kiinnostunut 1800-luvun romaaneista ja pitää itseään viktorianistina, mutta rakastuu Barthesia lukiessaan Leonardiin, orvon oloiseen ja maaniseen boheemiopiskelijaan, joka vaikuttaa hänestä trendikkään kiinnostavalta, koska hän osaa dekonstruoida asioiden ja sanojen merkitykset. Vähitellen Madeleinelle alkavat valjeta Leonardin pimeät puolet ja hän huomaa säilyttävänsä ullakollaan omaa hulluaan – niin kuin Kotiopettajattaren romaanissa konsanaan. Vie kuitenkin aikansa ennen kuin Madeleine on valmis kirjoittamaan oman tarinansa loppuratkaisun uusiksi.

Romaanin kiinnostavinta antia on kaksisuuntaisen mielialahäiriön todellisuuden kuvaaminen. Ja kun tuota ennen maanis-depressiivisenä mielisairautena kuvattua häiriötä kuvataan myöhäismodernissa romaanissa, se tarkoittaa että sitä kuvataan mahdollisimman monesta eri näkökulmista ja monilla äänillä: kärsimyksen sisältä ja kokemuksellisesti sekä lähimmäisten havaintoina ja kärsimyksinä. Eugenideen kertoja menee yllättävän pitkälle ja syvälle kuvatessaan erilaisten litium-pohjaisten lääkkeiden vaikutuksia ihmisen mielessä ja ruumiissa. Samalla sisäisyyden asteella hän liikkuu kuvatessaan romaanin kolmannen päähenkilön, Mitchellin, tekemää matkaa keskiaikaiseen mystiikan maailmaan, kuten Pyhän Teresan Sisäiseen linnaan.

Jeffrey Eugenides on seurattava nimi nykykirjallisuudessa.