PROFESSORIPOOLI: Broch: Luutnantti Pasenow eli romantiikka 1888. Unissakulkijat I.

 Hermann Broch: Luutnantti Pasenow eli romantiikka, 1888. Unissakulkijat I. Suomentanut Oili Suominen. Helsinki: Tammi 1988

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Brochin Unissakulkijat-teos (Die Schlafwandler, 1931–1932) koostuu kolmesta romaanista, joista jälkimmäiset ovat nimeltään Kirjanpitäjä Esch eli anarkia, 1903 ja Liikemies Huguenau eli asiallisuus, 1918. Otsikot ilmaisevat, että trilogia kertoo kolmen eri päähenkilön kautta tietyn, 1900-luvun taitteeseen sijoittuvan yleisen kehityskulun, jonka eri vaiheita nämä henkilöt edustavat ja jota seurataan viidentoista vuoden välein. Päähenkilöt on nimetty edustamaan romantiikkaa, anarkiaa ja asiallisuutta. Näitä yhdistäväksi teemaksi osoittautuu ”arvojen rappeutuminen”, jota käsitellään trilogian kolmannesta osassa myös esseiden sarjassa. Unissakulkijat käsittelee vuosisadan vaihteen kulttuuri- ja arvokriisiä, jossa traditionaaliset, ennen muuta kristilliset, arvot ovat menettäneet merkityksensä eikä tilalle ole tullut mitään yhteistä ja kaiken kattavaa arvopohjaa.

 Näin esitettynä romaanin tematiikka kuulostaa kovin teoreettiselta. Romaanitrilogia ei kuitenkaan ole mikään esseeromaani, vaan suurin osa romaanien kerronnasta on päähenkilöiden tajunnanvirran kuvausta. Keskieurooppalaisen modernismin – Brochin ja Musilin – ero anglosaksiseen, Woolfin ja Joycen modernismiin tuleekin hyvin esille, kun verrataan näiden kirjailijoiden tajunnanvirran kuvausta toisiinsa.

 Woolfin Mrs Dallowayssa seurataan läheltä päähenkilön ajatusten kulkua yhden päivän aikana. Ajatukset etenevät assosiaatiosta toiseen, mutta niistä rakentuu kaiken kaikkiaan mosaiikkimainen kokonaiskuva päähenkilöstä, hänen elämästään ja sen tärkeimmistä henkilöistä. Joycen Odysseuksessa keskiössä ovat niin ikään päähenkilön Leopold Bloomin mielenliikkeet yhden päivän aikana. Täällä yhden ihmisen mielenliikkeitä peilataan Odysseus-myytin taustaa vasten. Lukijalle vihjataan, että ei ainoastaan yhden ihmisen luonne ja elämä ole luettavissa hänen yhden päivän kokemuksistaan, vaan niissä tulevat esille tai niihin voidaan yhdistää paljon yleisempi, kulttuurinen kokemus, jolla on pitkät juuret. Näille romaaneille samoin kuin kaikille Brochin Unissakulkijoiden osille on ominaista, että päähenkilö on ns. tavallinen ihminen, ei mikään intellektuelli, joka edustaisi kirjailijan käsittelemää problematiikkaa korkeimmalla mahdollisella tiedostuksen tasolla.

 Myös Brochilla päähenkilöiden ajatuksenjuoksu näyttäytyy assosiaatioketjuna. Huomio ei kuitenkaan kohdistu, kuten Woolfilla ja Joycella, nimenomaan siihen tosiasiaan, että mielemme toimii assosiaatioiden varassa, vaan Brochin lukija kiinnittää huomiota päähenkilön mielenliikkeiden ristiriitaisuuksiin ja epäjohdonmukaisuuksiin samoin kuin päähenkilöiden omiin turhiin yrityksiin saada ajatteluunsa selkeyttä. Kun Mrs. Dallowaylle tai Leopold Bloomille itselleen ei maailman tai oman itsen hahmottaminen ollut mikään ongelma, ne ovat sitä Brochin Joachim von Pasenowille. Pasenow tuntee olonsa turvalliseksi vain upseerin univormussaan, joka edustaa hänelle kiistämätöntä järjestystä ja yhdistyy hänen mielessään maalaisaatelin elämänmuotoon ja kristinuskoon. Univormu ei kuitenkaan sovellu käytettäväksi kaikissa elämäntilanteissa. Kaipuu sosiaalisesti määriteltyyn, kyseenalaistamattomaan elämänmuotoon, mitä univormu Pasenowille symbolisesti edustaa, on sitä, mitä Broch tarkoittaa Pasenowin ”romanttisella” elämänasenteella: se on kaipuuta takaisin ehyeen, ristiriidattomaan maailmaan, jollaista ei enää ole olemassa.

 Pasenow tuntee vetoa myös suurkaupungin moderniin maailmaan, jota hänelle edustaa etenkin Berliinin yöelämä. Täällä ei univormuun liitetty koodisto enää päde, mikä saa hänet levottomaksi. Pasenow ei pysty sovittamaan yhteen vanhaa, joka on jo tullut toimimattomaksi, ja uutta, josta puuttuu selkeä, kattava ja yleisesti hyväksytty moraalikoodisto; hän ei pysty edes käsittelemään ongelmaa rationaalisesti. Se, että Pasenow on ns. ”keskinkertainen” ihminen päähenkilön roolissa, merkitsee juuri sitä, että hänen kykynsä tiedostaa oma tilansa ja kulttuurinsa yleinen tilaa on sangen vajavainen. Ristiriita modernin maailman hahmottamispyrkimyksen ja Pasenowilla siihen käytettävissä olevien keinojen välillä tulee esille Pasenowin ajatuksissa ja teoissa epämukavina tunteina, ristiriitaisina ajatuksina, ajatushyppäyksinä ja assosiaatioina, jotka, kuten lukija helposti havaitsee, olettavat yhteyksiä asioiden ja henkilöiden välille siellä, missä sellaisia ei ole. Ajattelun epäselvyys heijastuu Pasenowin toimintaan: se on epävarmaa ja epäjohdonmukaista, ja usein tekojen motiivit jäävät epäselviksi. Brochin lukijalle osoittama rooli on tarkkailijan ja epäilijän: tarkoitus ei ole ainoastaan seurata päähenkilön ajatuksen kulkua vaan muodostaa hänestä ja hänen ajattelutavastaan kuva, joka ylittää hänen itsetiedostuksensa. Kuten romaanisarjan otsikko vihjaa, Pasenow on unissakulkija, joka ei tunne itseään eikä tiedosta ympäristöään pystyäkseen muodostamaan siitä analyyttisen kokonaiskuvan. Hän joutuu kuitenkin elämään ja tekemään elämänratkaisunsa oman puutteellisen ajattelunsa varassa.

 Pasenowin eroa Mrs. Dallowayhin ja Leopold Bloomiin voisi luonnehtia niin, että ensin mainittua vaivaa, toisin kuin jälkimmäisiä, jatkuva todellisuuden vaikeatulkintaisuuden ja oman olemassaolon ristiriitaisuuden tunne, joka juontuu länsimaisen elämänmuodon arvojen murroksesta 1900-luvun taitteen tienoilla. Yksilön mielen assosiatiiviset liikkeet näyttäytyvät Brochilla näin toisesta perspektiivistä kuin niissä romaaneissa, joita tavallisesti ajattelemme, kun puhumme tajunnanvirtaromaaneista. Kun Woolfin ja Joycen uusi oivallus oli osoittaa assosiaation olevan ihmisen mielen keskeinen, ”luonnollinen” toimintatapana, Broch myöntää näin olevan, samalla kun hän näkee assosiaation olevan syvästi problemaattinen asioiden tiedollisen käsittelyn muoto. Assosiaatio tuottaa epäluotettavia ja vääriä mielleyhtymiä ja on kaikkiaan riittämätön keino modernin maailman monimutkaisuuden hahmottamiseen.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

Viihdekirjallisuutta tosi-TV:stä: Tappavan kuuluisasta Nälkäpeliin

Päivi Brink kirjoittaa:
Ben Elton: Tappavan kuuluisa. (Dead Famous, 2001.)Suom. Jukka Saarikivi. WSOY 2003.
Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia. (Hunger Games, 2008-2010.) Suom. Helene Bützow. WSOY 2010-2012.

Tosi-TV ei enää ole uusi ilmiö, mutta edelleen ajankohtainen. Brittiläinen Ben Elton kirjoitti menestysdekkarinsa Tappavan kuuluisa jo ilmiön alkuvaiheessa vuonna 2001. Hän kommentoi erityisesti Big Brotheria, joka on dekkarissa vain nimetty uudelleen Kotiarestiksi. Muuten ohjelmaformaatti on lähes identtinen alkuperäisen kanssa. Tartuin dekkariin vasta nyt joululomalla ja mielessäni vertasin kirjaa jatkuvasti yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiaan, joka on viime vuosien näkyvin tosi-TV:tä analysoiva teos.

Tappavan kuuluisa kertoo TV-ohjelma Kotiarestia varten rakennetusta kulissimaisesta talosta, missä kilpailijat koettavat tehdä vaikutusta toisiinsa ja erityisesti katsojiin olemalla mahdollisimman kiinnostavia tai kauniita tai erityisiä tai outoja – kukin tavallaan. Katsojat äänestävät suosikkinsa jatkoon ja tylsimmät kilpailijat joutuvat poistumaan talosta yksi kerrallaan. Heitä kuvataan kaiken aikaa 30 kameralla, eivätkä he pääse tai edes halua päästä kameraa pakoon mihinkään. Siitä huolimatta talossa tapahtuu murha TV-katsojien ja kameramiesten silmien alla.

Eltonin näkökulma siirtyy murhaa tutkivasta poliisikomisariosta ohjelman tekijöihin ja itse kilpailijoihin. Viisikymppinen ylikomisario Coleridge pitää koko ohjelmaformaattia äärimmäisen epäkiinnostavana ja paheksuu kilpailijoiden tyhjänpäiväistä jutustelua ja kiroilunsekaista puhetapaa. Itse hän harrastaa Shakespearea ja pyrkii harrastelijateatterissa Macbethin pääosaan. Korkea- ja populaarikulttuuri asetetaan mustavalkoisesti vastakkain, mutta tätä asetelmaa rikotaan romaanin kuluessa ja yhtäläisyyksiäkin Shakespearen ja tosi-TV:n väliltä löytyy. Ohjelman tuottaja kuvataan kärjistetyn ahneena ja häikäilemättömänä. Hän vetoaa kilpailijoiden alhaisimpiin luonteenpiirteisiin ja vietteihin ohjaillessaan tapahtumia talossa. Kilpailijoilla on kullakin syynsä olla mukana ohjelmassa, mutta jokainen heistä kaipaa julkisuutta ja menestystä tavallaan.

Eltonin tärkein viesti on, ettei tosi-tv ole yhtään sen autenttisempaa kuin muutkaan tv-ohjelmat. Kilpailijoita kyllä kuvataan 24h vuorokaudessa, mutta katsojat näkevät materiaalista vain murto-osan. Dramaattisilla ja vääristelevillä leikkauksilla ohjelman tekijät manipuloivat tavanomaista jutustelua saadakseen katsojat pysymään kiinnostuneina. Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää tv-ruudussa.

Suzanne Collinsin Nälkäpeli on jo niin tunnettu ilmiö, että kuvailen sitä vain lyhyesti. Siinä nuoret kilpailijat pakotetaan taistelemaan toisiaan vastaan tosi-TV-ohjelmassa, jonka voittaakseen kilpailijan on tapettava kaikki vastustajansa. Kilpailijat valitaan arpomalla eri alueilta, joita kaikkia hallitsee tyrannimainen kaupunkivaltio, jonka asukkaille taistelu televisioidaan. Kilpailijoiden tulee miellyttää katsojia, koska he voivat auttaa suosikkejaan. Alistetut alueet kärsivät nälkää samalla kun heitä hallitsevat elävät yltäkylläisyydessä. Kilpailijat ja heidän edustamansa alistetut alueet nousevat kuitenkin romaanitrilogian kuluessa vastustamaan heitä sortavaa diktatuuria ja koettavat muuttaa todellisuutta TV-ohjelman avulla.

Myös Nälkäpeli korostaa tosi-TV:n rakennettua luonnetta ja ohjelman ja kilpailijoiden kokeman todellisuuden välistä kuilua. Mutta painopiste Collinsin romaanisarjassa on kuitenkin siinä, mitä tosi-TV formaattina kertoo koko yhteiskunnasta ja kulttuurista, jossa se syntyy. Vaikka Nälkäpeli on nuorisofantasiaa ja sijoittuu fantasiamaailmaan, se pohtii myös omaa maailmaamme ja sen tapaa kuvata tosi-TV:n avulla arvojamme ja sitä, mikä nähdään menestyksenä. Ohjelmaformaatti, jossa voittaja jää yksin seisomaan ohjelman lopussa muiden kilpailijoiden joutuessa sivuun, toistuu länsimaisessa televisiossa jatkuvasti eri variaatioina. Kuka on paras, kiinnostavin ja saa massojen äänet puolelleen? Siitäkö elämässä on kyse? Vai miksi koemme sen kiinnostavana? Joko tosi-TV on itse valmis muuttumaan pudotuspelistä toisenlaisiin formaatteihin? Alkaako tosi-TV muuttaa meidän arvojamme?

Merkittävin ero Tappavan kuuluisan ja Nälkäpelin välillä on tyylilajissa. Siinä missä Eltonin dekkari vielä tuntuu naureskelevan etäännytetysti tosi-TV:lle, Nälkäpeli pitää tosi-TV:n pudotuspelin tapaa nähdä maailma vaarallisena ja kaikkialle tunkeutuvana. Pinnallisen viihteen sijaan kyse onkin kulttuuriamme riivaavasta arvovääristymästä, jonka kärjistetty muotokuva tv-ohjelma on. Vika ei siis ole ohjelmassa vaan yhteiskunnassa. Tappavan kuuluisassa esiintyvän ironian ja huumorin sijaan Nälkäpelin tyylilaji onkin traaginen.

Päivi Brink on Café Voltaire -blogin emäntä, kirjallisuudentutkija ja toimittaja. Hän osallistui Café Voltaire -kirjasarjan osien Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

Venäläinen vampyyrimoraliteetti

Kuvalähde: Into

Päivi Brink kirjoittaa:

Sergei Lukjanenko: Yöpartio. Suom. Arto Konttinen. Into 2012.

Harvoin hyvän ja pahan taistelu onnistuu välttämään mustavalkoiset asetelmat yhtä hyvin kuin Sergei Lukjanenkon Yöpartio. Vaikka Valon puolella olevat olennot ovat valinneet hyvän ja Pimeyden puolella olevat pahan, kumpikin osapuoli saa aikaan sekä positiivisia että negatiivisia asioita. He eivät ole ihmisiä vaan kuuluvat ”Muihin”. He voivat olla velhoja, noitia, ihmissusia tai vampyyrejä, mutta ihmiset eivät erota heitä ihmisistä. Muihin kuuluvat kyllä tunnistavat toisensa. Hyvä ja paha käyvät jatkuvaa kamppailua, mutta ne eivät ole sotatilassa. Niillä on sopimus, jota valvovat Yöpartio (hyvät) ja Päiväpartio (pahat). Tämä sopimus johtaa jatkuviin kompromisseihin moraalikysymyksissä.

Lukjanenkon viisiosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa, joka on nyt saatu sujuvana suomennoksena, julkaistiin vuonna 1998. Sarjan viimeinen osa julkaistiin Venäjällä viime kesänä. Venäläisen Timur Bekmambetovin ohjaama elokuva Yöpartiosta (2004) nosti kirjasarjan maailmanmaineeseen. Venäjällä Lukjanenko on yksi suosituimmista fantasiakirjailijoista ja hyvin tuottelias. Lukuisin palkinnoin palkittu Lukjanenko syntyi vuonna 1968 Kazakstanissa ja on siviiliammatiltaan psykiatri. Hän pohtiikin paljon ihmisten ja Muiden tapaa reagoida toisiinsa ja omiin ajatussolmuihinsa.

Sarjan ensimmäinen osa Yöpartio koostuu kolmesta yhteenkietoutuvasta tarinasta, joiden päähenkilö on Anton, keskitason velho ja Yöpartion partiomies. Hän vaikuttaa tavalliselta, keski-ikäiseltä venäläismieheltä, jolle maistuu halpaa vodka ja vuosikertabrandy. Mutta öisin hän partioi Moskovan katuja ja ajelee metroissa etsimässä Pimeyden edustajia. Sopimuksen vastaisesta toiminnasta rangaistaan ja partiomies on ikään kuin henkielämän poliisi. Ensimmäisessä tarinassa hän tappaa miesvampyyrin, joka on juuri kouluttamassa uutta naisvampyyriä veren iloihin. Naisvampyyri pääsee pakenemaan, mutta hän on ehtinyt solmia siteen uhriinsa, joka selvisi säikähdyksellä. Anton koettaa suojella uhria, nuorta poikaa, jossa on jotakin omituista: hän kuuluu muihin, mutta kukaan ei tiedä, tuleeko hänestä hyvän vai pahan palvelija.

Jokainen tarina kiihtyy loppua kohti henkien taistoon, jossa velhojen mahti punnitaan, mutta heidän uhreillaan on myös voimaa valita puolensa. Valo ja Pimeys eivät ole kaoottisia voimia vaan niiden organisaatio on tiukan hierarkkinen. Lukjanenko taitaa hienojen, visuaalisten fantasianäkyjen kuvaamisen, mutta aivan yhtä taitavasti hän kuvaa arkista Moskovaa, neuvostolähiöitä ja katujen ihmisiä. Venäjää ja sen nykykirjallisuutta sen paremmin tuntematta nautiskelin suoranaisista kliseistä, kuten siitä, että lähiöasunnoissa juodaan teetä hillon kanssa (tai sitä vodkaa) ja keskustellaan moraalista. Mielikuvissani venäläiset älyköt tekevät juuri näin. Myös viittaukset Venäjän lähihistoriaan ovat kiinnostavia. Vuonna 1998 Neuvostoliiton ja kommunistisen järjestelmän romahdus olivat vielä tuoreita tapauksia ja ne sidotaankin osaksi Yöpartion juonenkäänteitä.

Jännittävän juonen ohella nämä moraalikeskustelut ja -mietteet tekevät Yöpartiosta kiinnostavan ja omaperäisen romaanin. Vaikka Anton ja hänen ystävänsä ja johtajansa pyrkivät hyvää, he joutuvat jatkuvasti tasapainottelemaan kokonaisuuden tasapainon eteen. Yksittäisessä tapauksessa joudutaan tekemään moraalisesti väärin, jotta kokonaistilanne pelastetaan. Muihin kuuluvilla on myös hyvin ihmismäiset tunteet, jotka johtavat heitä välillä harhaan ja välillä oikeisiin päätöksiin. On piristävää lukea tällaista kirjallisuutta, jossa päähenkilöt haluavat kaikin voimin tehdä oikein ja hyvää muille, vastoinkäymisistä, omasta heikkoudestaan ja voimakkaista vaarallisista vastustajista huolimatta. Tällaiset kirjat ovat nykyään harvassa. Lukjanenko kirjoittaa jännittävää viihdettä, joka saa ajattelemaan moraalikysymyksiä. Toivottavasti koko sarja käännetään suomeksi.


Lukjanenkon englanninkielinen haastattelu vuodelta 2011: http://www.strangehorizons.com/2011/20111128/seeley-a.shtml