Philidan tie orjasta vapaaksi naiseksi

Päivi Brink kirjoittaa:

André Brink: Philida. Harvill Secker 2012.

Etelä-Afrikassa on kolme (valkoista) kirjailijaa, jotka ovat nousseet maailmanmaineeseen yli muiden: Nadine Gordimer, J. M. Coetzee ja André Brink. Olen aiemmin kirjoittanut Café Voltaire -blogiin Gordimerista ja Coetzeesta ja nyt on Brinkin aika. Hänen uusin romaaninsa Philida julkaistiin viime elokuussa. Todettakoon heti kärkeen, että en ole sukua Brinkille, vaikka mieheni onkin eteläafrikkalainen.

Philida sijoittuu Länsikapinmaan viinialueelle, tarkemmin Franschhoekiin ja Worcesteriin. Kapkaupungissakin käydään virallisia ja kaupallisia asioita toimittamassa. Romaanin alkaessa on vuosi 1832, kaksi vuotta ennen orjuuden kieltämistä Etelä-Afrikassa. Philida on orjana Brinkin suvussa ja romaani perustuu osin historiallisiin tosiseikkoihin.

Philida on ostettu nuorena tyttönä Brinkien palvelukseen Zandvlietin viinitilalle Franschhoekiin. Hän tekee siistiä sisätyötä kutojana neuloen lämpimiä vaatteita koko viinitilan tarpeisiin. Philida on erittäin taitava ja innostunut työstään, mutta häntä kuritetaan pieksemällä kuten muitakin orjia. Hänen vapauttaan rajoitetaan väkivaltaisesti. Teinitytöstä alkaen hän on ollut seksisuhteessa nuoren isännän Frans Brinkin kanssa ja heillä on yhteisiä lapsia. Frans lupasi Philidalle vapauden orjuudesta, jos tämä suostuisi suhteeseen, mutta romaanin alkaessa Frans kieltäytyy tunnustamasta suhdetta ja lapsia. Philida tekee tästä virallisen valituksen, josta ei kuitenkaan koidu hänelle mitään hyvää. Vanha isäntä rankaisee häntä ja myy hänet Worcesteriin. Tämän enempää juonesta ei kannata paljastaa.

Philidan hahmo kannattelee romaania. Hän on sekä päähenkilö että yksi romaanin kertojista. Kertojanäkökulman vaihtelu on välillä hämäävää, kun puhuja ei heti selviä, mutta sillä on etunsa. Näin sekä Philidan että Brinkien näkökulma saadaan esiin. Dialogissa kaipasin sitaattiviivoja, joiden puute ei tuonut mitään lisää vaan vaikeutti vain lukemista. Philida on sympaattinen päähenkilö, jonka suhde lapsiin ja muihin orjiin kuvataan lämpimästi ja humoristisesti. Hänestä kasvaa romaanin aikana itsenäinen afrikkalainen nainen, joka kieltäytyy suostumasta isäntien vaatimuksiin. Hän tekee omat valintansa ja solmii omat liittonsa niiden kanssa, joihin luottaa. Ne kohdat romaanissa, joissa Philida on taka-alalla, ovat heikoimmat. Vaikka romaanissa on paljon väkivaltaisia kohtia, olin silti yllättynyt siitä, että orjilla oli joitakin oikeuksia. Frans jopa tosissaan pohtii yhteistä elämää Philidan kanssa.

Brink on usein kuvannut Etelä-Afrikan etnistä ja uskonnollista moninaisuutta, niin nytkin. Brinkit ovat romaanin ”pahiksia”, epämiellyttäviä henkilöitä kukin tavallaan, joten valkoisten isäntien positiivisia puolia nähdään vähän. Heillekin kuitenkin annetaan puheenvuoro ja he saavat koettaa vakuuttaa lukijat omien tekojensa syistä. Olennaista on, että vaikka valkoiset koettavat vakuutella rodullista ylemmyyttään, heidän valkoisuutensa kyseenalaistuu romaanin sisällä. Vanhan isännän äiti ei olekaan valkoinen vaan Jaavalta kotoisin oleva entinen orja. Kristityt ja islaminuskoiset orjat käyvät uskonnollisia keskusteluja keskenään ja niihin kietoutuu usein afrikkalaisia uskomuksia. Kolonialaismi ja apartheid halusivat uskoa musta-valkoiseen Etelä-Afrikkaan, mutta sitä se ei koskaan ole ollut. Eri etniset ryhmät ovat sekoittuneet vuosisatojen ajan etniseksi moninaisuudeksi, johon on vaikea vetää rajoja.

Orjuuden päättyminen romaanissa rinnastuu mielessäni apartheidin päättymiseen vuonna 1994. Philida kuvaa hyvin orjien ja isäntien epäietoisuutta siitä, miten rinnakkaiseloa pitäisi jatkaa vanhan sortosuhteen päätyttyä. Samalla tavalla oman aikamme Etelä-Afrikassa pohditaan entisten sorrettujen ja sortajien suhteita uudessa demokraattisessa Etelä-Afrikassa. Philidan lopetus tuntuu hapuilevalta, ikään kuin kirjailija ei tietäisi, miten teoksensa päättäisi. Samalla tavalla koko uusi Etelä-Afrikka hapuilee eteenpäin demokratian aikana. Mutta sekä Philida-romaanin että oman aikamme eteläafrikkalaisten yhteinen viesti on kuitenkin se, että kävi miten kävi, vapaus on itsessään ensiarvoisen tärkeää.

Romaanista nousi kohu jo ennen sen valmistumista, koska Brink sai Jan Rabie -apurahan sitä varten. Apuraha on tarkoitettu afrikaansinkielisen kirjallisuuden tukemiseen, mutta moni oli sitä mieltä, että tarkoitus ei ole tukea menestyskirjailijoita vaan ns. värillisä afrikaansinkielisiä kirjailijoita, jotka kamppailevat taloudellisen toimeentulon kanssa. Brinkin romaani julkaistiin sekä englanniksi että afrikaansiksi. Kriitikkojen mielipiteet sekä Britanniassa että Etelä-Afrikassa vaihtelevat ihastuksesta pettymykseen. Joidenkin mielestä kyseessä on viihteellinen teos, joidenkin mielestä Brink kierrättää vanhojen romaaniensa materiaalia, mutta toiset ihailevat hänen rohkeuttaan paljastaa oman suvun likaisia salaisuuksia. Romaani oli Man Booker Prizen pitkällä listalla viime vuonna.

Itse olin yllättynyt Philidan jäätyä lopulta aika heppoiseksi ja kevyeksi sisällöltään. Mielenkiintoisen historiallisen dokumentoinnin lisäksi sen merkitys on lähinnä orjuuden historian esiintuonnissa. Hienointa romaanissa on Philidan hahmo, joka todella elää, mutta hänestäkin olsii voinut saada paljon enemmän irti. Romaani oli kuitenkin kiinnostava tapa tutustua Kapin viinialueiden orjuuden historiaan.


Brinkin saamasta apurahasta ja siitä nousseesta kohusta:
http://bookslive.co.za/blog/2012/09/10/on-the-brink-of-deja-vu-rian-malan-reviews-philida-by-andre-brink/

Romaani jakaa kriitikkojen mielipiteitä:
http://www.periscopepost.com/2012/08/philida-by-andre-brink-divides-critics-is-it-harrowing-or-courageous/

Kriitikko Sandile Memelan arvio teoksesta puolustaa Brinkiä:
”Brink’s latest work is a creative reminder that literature is part of the struggle against forgetting. South Africans, especially whites, suffer from historical amnesia. Many don’t know that slavery existed, and continues to exist, in this country.”
http://www.thoughtleader.co.za/sandilememela/2012/09/18/denialists-persecute-andre-brink-for-remembering-cape-slavery/

Brinkin haastattelu, jossa hän kertoo Philidan kirjoittamisen olleen todella vaikeaa. Myös ANC:n nykyjohto saa kyytiä:
” Now, according to Brink, we have the less-than-wonderful Jacob Zuma years. “From the very beginning Zuma made very weird noises and he came to power not under the most auspicious circumstances. I was really prepared to give him a chance, but then he fucked it up with such panache that one couldn’t go on to give him more rope to hang himself. Really, he has done everything imaginable to sully his own image, so I have no respect for him.” And Marikana? “I think in the long run it will have the sort of effect that Sharpeville had.”
http://mg.co.za/article/2012-09-07-00-how-brink-slaved-over-slavery

Nadine Gordimer kirjoittaa vapaustaistelijoiden pettymyksestä uudessa Etelä-Afrikassa

Päivi Brink kirjoittaa:

Nadine Gordimer: No Time Like the Present. Picador Africa 2012.

Asun Kapkaupungissa ja haluan lukea paikallista nykykirjallisuutta muun muassa siksi, että saisin kuvan kirjailijoiden näkemyksistä Etelä-Afrikasta. Nobelilla vuonna 1991 palkittu Nadine Gordimer julkaisi uuden romaaninsa No Time Like the Present huhtikuussa 2012, ja aloin innoissani lukea sitä heinäkuussa. Oma tutkimusintressini on pitkään ollut yhteiskunnallisessa kirjallisuudentutkimuksessa ja Gordimer tunnetaan nimenomaan poliittisena kirjailijana. Sain romaanin luettua eilen, eli en voi väittää sen imaisseen minua mukaansa, mutta siitä huolimatta kyseessä on tärkeä puheenvuoro eteläafrikkalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tänä vuonna 90 vuotta täyttävä Gordimer tunnetaan apartheidin vastustajana ja vapaustaistelijana. Hän aloitti kirjallisen uransa jo vuonna 1949 ja vastusti romaaniensa avulla apartheid-politiikkaa kuvaten etnisten ryhmien välisiä jännitteitä ja alistettujen kohtaloita. Hän oli ANC-puolueen jäsen, kun puolue oli vielä kielletty, ja osallistui aktiivisesti poliittiseen toimintaan. Monet hänen romaaneistaan kiellettiin Etelä-Afrikassa 1970-luvulla.

Gordimerin isä oli Liettuasta 1900-luvun alussa paennut juutalainen ja äiti brittiläinen kristitty. Vaikka Nadine kasvatettiin kristityksi, hänen isänsä kokemukset venäläisten juutalaisvainoissa vaikuttivat suuresti kirjailijan poliittisten näkemysten muotoutumiseen. Jokainen hänen uusi teoksensa on kirjallinen tapaus Etelä-Afrikassa. Edellinen romaani ilmestyi vuonna 2005.

No Time Like the Present kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, mustasta Jabulilesta ja valkoisesta Stevenistä, jotka asuvat kahden lapsensa kanssa Johannesburgin esikaupungissa. He löysivät toisensa apartheidiä vastustavien kapinallisten piireissä, missä he taistelivat kaikin keinoin valtaapitävää hallintoa vastaan. Romaanin alkaessa Nelson Mandela on jo vapautettu vankilasta ja demokratian aikaa on jo eletty jonkin aikaa. Mandelan jälkeen presidenttinä on Thambo Mbeki. Vapaustaistelijat koettavat sopeutua uuteen elämään rauhan aikana. Steven opettaa yliopistolla ja Jabulile on asianajaja. Heidän ympärillään asuu etnisesti erilaisia ihmisiä, monet heidän vanhoja ystäviään taistelun ajalta. Romaanin alussa tunnelma on optimistisen odottava, mutta hyvin pian ystäväpiiri joutuu pettymään uusiin vallanpitäjiin ja hitaaseen kehitysvauhtiin.

Gordimer nostaa esiin 2000-luvun Etelä-Afrikan kaikki merkittävät yhteiskunnalliset ongelmat: työttömyyden, huonon koulutustason, huonosti varustellut koulut ja huonosti koulutetut opettajat, townshipien kurjat asumisolot, räikeät tulo- ja varallisuuserot, rasistiset rikokset, väkivaltarikokset, raiskaukset jne. Terävimmän kritiikin Gordimer osoittaa kuitenkin presidentti Jacob Zumaa ja hänen aikanaan ANC:n johdossa olleita kohtaan. Korruptiosta on tullut luonnollinen osa politiikkaa, eivätkä kiinni jääneet joudu vastuuseen teoistaan. Zuma itse on päässyt kuin koira veräjästä lukemattomista korruptiosyytöksistä ja jopa raiskaussyytteestä huolimatta. Gordimerin romaanin julkaisemisen jälkeen Zuma on valittu uudelleen ANC:n puheenjohtajaksi, mikä tarkoittaa, että hänestä tullee parin vuoden päästä toisen kerran Etelä-Afrikan presidentti.

Esikaupungissa Steven, Jabulele ja heidän ystävänsä seuraavat järkyttyneinä mediasta politiikan uutisia ja rikosuutisia, eivätkä he voi uskoa, että heidän ihailemansa vapaustaistelijat osoittautuvat itsekkäiksi päästyään valtaan. Toisin kuin monet muut Steven ja Jabulele (Jabu) eivät suostu sokeasti ihailemaan ANC:tä ja äänestämään sitä vuodesta toiseen, jos poliitikot rikkovat lupauksensa kerta toisensa jälkeen. Jabulle Zuman kritisointi on vaikeampaa, koska hän on zulu kuten Zuma ja hänen sukunsa ihailee suuresti presidenttiä. Steven ja Jabu päätyvät suunnittelemaan muuttoa siirtolaisiksi Australiaan – kuten niin moni muu eteläafrikkalainen tällä hetkellä. He uskovat Australian tarjoavan paremman tulevaisuuden sekä heille itselleen että heidän lapsilleen.

No Time Like the Present muistuttaa paikoin leikekirjaa, jossa poliittisia uutisia vastaanotetaan ja pohditaan. Gordimer on kerännyt valtavasti faktatietoa 2000-luvun Etelä-Afrikasta kirjaansa. Hän haluaa kaivaa poliitikkojen rikokset (sekä moraaliset että lailliset) esiin ja muistuttaa lukijoita kaikesta, mitä viimeisen reilun 10 vuoden aikana on tapahtunut. Hän haastaa lukijan toimimaan, kritisoimaan valtaapitäviä – vaikka he ovatkin nyt ANC:n edustajia.

Tämä faktapainotteisuus tekee romaanista kuitenkin raskaan lukea. Se on enemmän poliittinen essee kuin romaani. Henkilöillä on hyvin vähän elämää poliittisten tapahtumien ulkopuolella. Romaania voisi verrata 1930-luvun eurooppalaisiin poliittisiin romaaneihin tai toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettuihin lähihistoriaa analysoiviin romaaneihin. Itselläni tuli eniten mieleen Simone de Beauvoirin Mandariinit, joka analysoi miehitetyn Ranskan tapahtumia ja ydinpommin vaikutusta ranskalaisen älymystön maailmankuvaan. Mutta Beauvoir onnistuu siinä, missä Gordimer ei mielestäni onnistu: henkilöidensä eläväksi tekemisessä. Steven ja Jabu jäävät lukijalle etäisiksi. Heidän elämänsä on pelkkää politiikkaa ja heidän henkilökohtaiset reaktionsa jäävät usein kysymyksiksi ja järkyttyneeksi hiljaisuudeksi tapahtumien edessä. Välillä heidän yksityiselämässään tapahtuu jotain merkittävää, mutta tätä jaksoa ei saada sidottua osaksi romaanin kokonaisuutta. Romaanissa ei ole juonta eikä sen rakenne ole muutenkaan dynaaminen. Ainoa kehityslinja on päähenkilöiden muutto ulkomaille. Gordimerin romaani kokonaisuudessa ei tuonut minulle mitään uusia näkemyksiä Etelä-Afrikan tilanteeseen, eikä hän tarjoa vaihtoehtoja tai ratkaisuja siihen. Pidän tätä romaania enemmän tärkeänä poliittisena dokumenttina ajastamme kuin taideteoksena.

Romaanin lopussa Steven purkaa ahdistustaan ystäväpiirille:

”Say it! Say it! Say it for what it is. Turned out to be! What we’ve produced! What we’re producing! Corruption’s our culture. The Spirit of the Nation. U BU U N TU UBUNTU U U”

Ubuntu tarkoittaa yhtenäisyyttä, yhteistoimintaa ja Steven kokee, että korruptio on pilannut koko sanan. Tämä sitaatti kertoo myös vastuuntunnosta: näille ihmisillekö me taistelimme vallan?

Gordimer asuu itse edelleen Etelä-Afrikassa. Hän nousi uutisotsikoihin vuonna 2006, kun hänen kotiinsa murtauduttiin ja häntä pahoinpideltiin murron aikana. No Time Like the Present -romaanissa onkin elävästi kuvattu kohtaus, jossa iäkäs musta palvelija pahoinpidellään asuntomurron aikana. Gordimer näyttää menettäneen uskonsa ANC:hin ja vallassa oleviin vanhoihin vapaustaistelijoihin, joiden rinnalla hän ennen seisoi. Hän ei näe valoisaa tulevaisuutta uudelle Etelä-Afrikalle. Romaani päättyy kuitenkin sanoihin ”I’m not going”, joiden lausuja jää epäselväksi. Australiaan lähtö ei ole ratkaisu, jota Gordimer näyttäisi kannattavan. Pikemminkin romaani on haaste nuoremmalle polvelle poliittiseen aktiivisuuteen.