Näkökulma on tekniikkalaji

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi. (The Paris Wife, 2011.) Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2014.

Päivi Brink kirjoittaa:

Paula McLainin romaani Nuoruutemme Pariisi (The Paris Wife) kertoo Ernest Hemingwayn ensimmäisen vaimon Hadleyn näkökulmasta samasta ajanjaksosta kuin Hemingwayn muistelmateos Nuoruuteni Pariisi (The Moveable Feast, 1964). Hemingway kertoi muistelmissaan 1920-luvun alun Pariisista, missä amerikkalaiset kirjailijat ja taiteilijat tutustuivat toisiinsa ja osallistuivat modernismin synnyttämiseen. Gertrude Steinin, F. Scott Fitzgeraldin ja John Dos Passosin vaikutus nuoreen Hemingwayhin oli merkittävä – samoin etäisyys Yhdysvaltoihin ja sen arvomaailmaan. Paula McLainin Nuoruutemme Pariisi pyrkii näyttämään Hemingwayn ja hänen seurapiirinsä Hadleyn näkökulmasta. Mutta miksi? Saadaksemme toisenlaisen kuvan suuresta kirjailijasta? Vai tutustuaksemme Hadley’hin, josta on erilaisten muistelmien ja haastattelujen pohjalta syntynyt aika tylsä mielikuva? Hän ei ollut taiteellinen, kukaan ei muista hänen olleen erityisen nokkela tai edes kaunis. Hän tuntuu jääneen täysin miehensä varjoon. Haluaako McLain näyttää, että hän olikin kiinnostava? Ongelma on, ettei McLain mielestäni onnistu tässä. Hadley ei edelleenkään innosta, eikä hänen näkökulmansa avaudu tässä romaanissa.

Niin, romaanissa. Tämä lajivalinta onkin ongelman ydin. Kun kirjailija valitsee kirjoittavansa fiktiota faktan sijaan, siis elämäkerran sijaan, odotan häneltä fiktion keinojen käyttämistä. Yksi modernismin merkittävimmistä kirjallisista keinoista oli hioa näkökulmatekniikka huippuunsa. Kun näkökulmaa vaihdetaan, sen pitäisi vaikuttaa kerrontaan, sekä ilmaisutyyliin että sisältöön. Saamme toki lukea minä-kerrontaa Hadleyn äänellä ja kerrottu on sellaista, mitä Hadley koki, mutta minusta ei tuntunut siltä, että nämä asiat tapahtuivat hänelle. Kerrotut epävarmuuden ja hirveän aviopetoksen hetket eivät tehneet vaikutusta. Minusta ei tuntunut siltä, että äänessä oli nainen, jolle tämä tapahtui.

Hemingway oli karismaattinen hahmo jo kaksikymppisenä, sotatraumoistaan toipuvana kirjailijanalkuna. Hän vei valtavasti tilaa tavatessaan muita kulttuurivaikuttajia ja riitautui lähes kaikkien kanssa. Kukkoilustaan ja ailahtelustaan huolimatta hän on Nuoruutemme Pariisin kiinnostavin hahmo, riitaisuudessaan elävä. Hadley sen sijaan jää juuri sellaiseksi kuin aina: harmaa hiirulainen suuren miehen rinnalla. Tuskin hän itse näki itsensä niin. Ja jos näki, mikä häntä sitten kiinnosti? Miksi minä haluaisin nähdä hänen maailmansa? Lukiessani Nuoruutemme Pariisia mieleni tekee vain lukea Hemingwayn novelleja tai romaania Ja aurinko nousee, jonka kirjoittamista McLain kuvaa.

Vain romaanin alussa, kun Ernest on 21-vuotias ja Hadley jo 28, heidän suhteensa valta-asetelma on aidosti tasavertainen. Hadley tarvitsee Ernestiä päästäkseen eroon luutuneesta, kuivettuneesta elämästään perhetragedioiden varjossa. Ernest tarvitsee Hadleyn suorasukaisuutta ja rehtiyttä selviytyäkseen sotatraumoistaan ja uskoakseen itseensä kirjailijana. Kumpikin haluaa paeta menneisyyttään ja tulla uudeksi Euroopassa. Mutta saman tien, kun pariskunta muuttaa Pariisiin, missä kirjallinen uudistuminen on käynnissä, suorastaan väreilee ilmassa, Hadleyn merkitys Ernestin elämässä tuntuu tämän romaanin sivuilla pienentyvän. Romaanin englanninkielinen nimi on The Paris Wife, mutta Hadley ei sovi lainkaan Pariisiin. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen ja epämuodikas perinteisine arvoineen ja pitkine hiuksineen. McLain ei oikeastaan saa mitään irti 1920-luvun Pariisista Hadleyn näkökulmasta katsoessaan. Uskon, että se on pettymys monelle lukijalle, joka tarttuu tähän teokseen. Onhan kirjassa monen lukijan ennakko-odotuksissa kaksi kiinnostavaa aihetta: Hemingway ja 20-luvun Pariisi. Näistä molemmista voimme kuitenkin lukea monista muista kirjoista. Hadleyn näkökulma olisi siis ollut ainoa tämän kirjan erikoisuus. Nyt kuulemme Hadleyn äänellä kerrottuna samat jutut, mitkä olemme kuulleet jo aiemmin.

Lopussa Hadley riutuu petettynä naisena Hemingwayn löydettyä vaimon numero 2. (Vaimoja hänelle kertyi elämässään yhteensä 4.) Saamme lukea miltä tuntuu olla petetty ja jätetty, mutta tässäkään en kokenut pääseväni yhtään lähemmäs Hemingwayn vaimoa vaan luin vain jonkun naisen rakkaussuruja. Hadleyn erityisyys ei tullut esiin.

Olen varmaan ollut liian niuho tätä kirjoittaessani. Kyseessähän on viihderomaani. Mutta tätä kirjaa on myyty Yhdysvalloissa järjettömän paljon. Se oli pitkään New York Timesin bestsellerlistalla. Toivoin, että se olisi ollut omaperäisempi ja koskettavampi. Uskon, että olisin pitänyt enemmän elämäkerran muotoon kirjoitetusta Hadleyn tarinasta. Oikeassa elämässä hyvät, rehdit naiset ovat kultaa, mutta romaaneissa heistä on vaikea tehdä vetäviä.

Lopuksi sananen kansikuvataiteesta. Kyse on kirjan kansainvälisestä kannesta, jota Suomessakin käytetään. Miksi ihmeessä siinä on 1950-luvun tyyliin puettu, äärimmäisen muodikas nainen kannessa, kun kertoo 1920-luvun Pariisissa asuvasta naisesta, joka omien sanojensa mukaan ”pukeutuu säkkiin”?!

Päivi Brink osallistui Café Voltaire -kirjasarjan kahden ensimmäisen osan toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta. Hän on erikoistunut maailmansotien välisen ajan ranskalaiseen kirjallisuuteen.

Kirjailija McLainin haastattelu löytyy englanniksi täältä: http://www.randomhouse.com/rhpg/features/paula_mclain/author/

Lue myös Päivi Kososen arvio Nuoruutemme Pariisista Agricolasta. Mukana valokuvia Hemingwaysta ja Hadleysta ja muista kirjan henkilöistä:
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3471

Visuaalinen ja viihdyttävä Yösirkus

Kuvalähde: http://www.basambooks.com/kirja.php?detail_id=344

Erin Morgenstern: Yösirkus (The Night Circus). Suomentaja: Hanna Toivonen. Basam Books 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Amerikkalaisen Erin Morgensternin esikoisromaani Yösirkus on todellinen best seller, jonka löytää helposti kirjakaupoista ja lentokentiltä ympäri maailman. Odotin hyvin tavanomaista seikkailutarinaa, mutta sain onneksi aika omaperäisen lukukokemuksen. Morgenstern on toiselta ammatiltaan kuvataiteilija, ja tämä näkyy Yösirkuksessa monipuolisena ja aistivoimaisena todellisten ja taikamaailmojen kuvailuna.

Yösirkus kertoo kahdesta taikurista, jotka osaavat oikeasti taikoa. Heidät asetetaan kilpailutilanteeseen sirkuksessa, missä kaikki muut ovat ”tavallisia” sirkustaiteilijoita. Kukaan muu kuin he itse ja heidän isähahmonsa eivät tiedä, että sirkus on rakennettu todellisella taikuudella, ja pysyy pystyssä vain taikureiden voimien ansiosta. Kilpailun säännöt ovat kilpailijoille epäselvät, he tietävät vain, että heidän täytyy tehdä parhaansa esitellessään taitojaan.

Tämä juonikuvaus ei oikein tee oikeutta kirjalle vaan kertoo lähinnä, kuinka outo juoni on. Parasta kirjassa on tyyli, jolla Morgenstern kuvailee sirkusta. Maaginen, satumainen maailma, missä sirkuksen vieraat kulkevat ja kokevat unohtumattomia elämyksiä, jää kirjasta parhaiten mieleen. Samalla intensiteetillä kuvataan taikurien keskinäistä suhdetta, joka muuttuu antipatiasta rakkaudeksi. Romaanissa tunteet tehdään visuaalisiksi ja niille annetaan värikylläinen ilmiasu. Jos olisin sokea, haluaisin Erin Morgensternin kuvailevan minulle maailmaa.

Tässä tekstinäytteessä taikurit ovat yhdessä laivalla mustemerellä, lumemaailmassa, jonka toinen heistä on luonut:

”Laiva on tehty kirjoista. Sen purjeet muodostuvat tuhansista limittäisistä sivuista, ja meri, jonka pinnalla se kelluu, on syvänmustaa mustetta. // Taivaalla roikkuu pieniä lamppuja, jotka ovat kuin tiiviitä tähtirykelmiä, kirkkaita kuin aurinko. // [--] Celia kävelee reunalle ja juoksuttaa käsiään kirjanselkämyksistä muodostuvaa kaidetta pitkin. Hento tuulenvire leikittelee hänen hiuksillaan ja tuo mukanaan tuoksun, joka on sekoitus pölyisten opusten ja kostean täyteläisen musteen hajua.”

Romaanissa on nuori poika, joka haluaa perinteisesti karata sirkukseen. Tämä vapaudenkaipuu asettuu vastakkain taikureiden ”vankeuden” kanssa. He ovat vankeina sirkuksessa, eivätkä voi jättää sitä. Heidän rakkautensa kasvaa kuitenkin kilpailua suuremmaksi. Tämän suurempaa merkitystä tai pohdintaa kirja ei tarjoa, mutta viihdyttää kyllä mukavasti. Oli ihanaa aina illan päätteeksi tarttua kirjaan, joka vei taitavasti luotuun fantasiamaailmaan.

Yösirkuksessa taikuus ja kirjoittaminen rinnastetaan. Kyse on vain siitä, että pitää saada muut uskomaan ja näkemään mielessään sen, mitä haluat heidän näkevän. Jos on jokin taika, johon itse haluan uskoa, se on kirjallisuuden lumovoima.

Kirjailijan kotisivut: http://erinmorgenstern.com/

Ajan vääjäämätön juoksu ja post-fordistiset verkostot

Lotta Kähkönen kirjoittaa:

Brooklyniläisen Jennifer Eganin satiirinen teos A Visit from the Goon Squad (2010) on uudenlainen fiktio. Teos on suomennettu nimellä Aika suuri hämäys (2012, Tammi). Ymmärrän nimen kääntämisen vaikeuden. Ehkä viittaus ajan vääjäämättömään kulumiseen olisi toiminut paremmin? Yksi kirjan hahmoista toteaa “time’s a goon, right?”, millä hän viittaa juuri ajan kulumisen julmaan vääjäämättömyyteen. Ajan kuluminen on Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan inspiroimana yksi teoksen keskeisistä teemoista. Se kertoo siitä, miten elämänpolut mutkittelevat odottamattomien käänteiden myötä ja aika kuluu sukkelasti nuoruuden odotukset kerkeästi haalistaen. Henkilöhahmojensa tarinaa seuratessaan kirja kurottaa paitsi menneisyyteen myös tulevaisuuteen 1960-luvun lopusta 2020-luvulle. Aikaa ei seurata lineaarisesti, vaan menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat kerronnassa läsnä samanaikaisesti.

Mikä tekee Eganin teoksesta uudenlaisen? Yhdellä virkkeellä ilmaistuna: hybridin muodon viihdyttävyys ja uudenlaisen todentunnun luovan kokemuksellisuuden korostaminen. Hybridiys ei tarkoita Goon Squadin kohdalla vain kirjallisuuden lajityyppien rajanylityksiä ja yhdistämisiä. Ajan hermolla sykkivä teos kuvaa niin muodon kuin sisällön tasolla eri medioiden risteävän läsnäolon ja testaa samalla lajityyppien hybridisoitumisen mahdollisuuksia. Tässä se onnistuu luontevasti herättämättä vaikutelmaa teennäisestä kikkailusta. Intermediaalista vuorovaikutusta se testaa poimuttamalla vaikutteita lähinnä populaarimusiikista, televisiosta ja elokuvasta. Teos kokeilee myös PowerPoint-muodolla, mikä on herättänyt hämmästystä ja ihastusta. Se, mikä tekee PowerPoint-jaksosta onnistuneen, on tapa, jolla se sukeltaa 12-vuotiaan henkilöhahmon ja hänen veljensä kokemukseen ja ilmaisuun.

Teoksessa ei ole juonta eikä selkeitä henkilöhahmoja. Jotkut hahmot nousevat kokonaisuudessa keskeisemmiksi. Jokainen luku keskittyy eri henkilöhahmon perspektiiviin. Moniäänisyyden hyödyntäminen on jo vakiintunut nykyromaanin konventio, mutta Goon Squad tuo siihen uusia sävyjä. Luvuissa on televisiosarjoille ominaista episodimaisuutta. Eri henkilöhahmoihin fokusoivat jaksot hyödyntävät eri tyylejä kahliten lukijan taidokkaasti erilaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin muistuttaen samalla tavoista, jolla nykymaailmassa kasvavassa määrin jaetaan kokemusten moninaisuutta. Sivuhenkilöhahmojen tarinat toimivat kuin vinyylilevyn b-puoli. Ne tuovat teemoihin ja tapahtumiin tarinaa omalaatuisesti rikastuttavia nyansseja. Ne kiinnittävät huomion elämänkulkujen eriskummallisiin detaljeihin, jotka konventionaalisessa romaanissa jäisivät juonenkehittelyn ja selkeiden keskushenkilöhahmojen jalkoihin.

Kirjassa ihmiselämät rihmastoituvat kokonaisuudessa orgaanisesti haarautuvaksi verkostoksi, jota ohjaavat yhtäältä paikat (mm. Kalifornia, New York) ja toisaalta jaetut harrastukset ja intohimot. Musiikki on yksi keskeinen kirjan ihmisiä yhteen kytkevä asia. Yksi kirjan henkilöistä Bennie Salazar soittaa teini-ikäisenä anarkistisessa punkbändissä, ajautuu nuorena aikuisena musiikkibisnekseen, menestyy luomalla oman levymerkin ja rikastuu suuryhtiökapitalismin myötävaikuttamana. Hän läpikäy teknologian aiheuttamat murrokset, joita ovat siirtyminen analogisesta digitaaliseen äänitykseen sekä sosiaalisen median tulo. Kirja muistuttaa laajemminkin murrosten hengästyttävästä vauhdista ja luo kriittisen katseen post-fordistiseen verkostotalouteen, jossa kuluttajia ohjaillaan joustavilla, kekseliäillä ja yksilöllisyyttä hämäävästi korostavilla tavoilla ja jossa kapitalismia palveleva, addiktoiva teknologia tuo jatkuvasti muutoksia. Kirja ei yksinkertaista tai asetu ilmiöiden ulkopuolelle. Päinvastoin, se tarkastelee länsimaista elämäntapaamme pyrkimällä tavoittamaan sen monimuotoisuutta. Monimuotoisuudessa piilee lukemattomia haarautuvia suuntia, jotka voivat sisältää myös yllättäviä mahdollisuuksia.

Eganin tavassa kirjoittaa on vapauden ja vaivattomuuden tuntu. Kirjoittamisen kautta tiivistynyt maailman ja kokemuksen kuvaus toteutuu kummallisen eheästi ja koskettaa.


Kirjallisuudentutkija Lotta Kähkönen on toinen Café Voltairen Muistijälkiä-osan toimittajista.