Kirjoittaja: Tuula Nikala-Soiha, hymyilevä eläkeläinen
Muiden keski-iän ylittäneiden naisten joukossa kuuntelin hartaudella hienoa eurooppalaista runoutta Turun pääkirjaton takapihalla viime tiistaina. Itse asiassa en muista runoista mitään muuta kuin Ismo Kallion hivelevän tiivistunnelmaisen tulkinnan Istanbul-nimisestä runosta. Runoilijan nimi selvinnee sitten marraskuussa, kun Runoraadin Turussa nauhoittama ohjelma nähdään televisiossa. Hauskaa runoruodintaa silti!
Yleisö ja esiintyjät kokivat italialaisen hymyn, unkarilaisen keskustelun kuolevan kanssa, ranskalaisen välitilan, espanjalaisen hurmio ja turkkilaisen kotiinpaluun kuten ennakkotiedoissa oli selitetty. Siis ripaus uutta eurooppalaisuutta Agricolan jalanjälkiin.
Suomessa on kyllä julkaistu viime vuosina eurooppalaisen runouden monia antologioita. Harva niihin on tutustunut. Mielenkiintoisinta oli tässä nauhoitustilaisuudessakin seurata ohjelman tekemisen meininkiä. Eikä pettymystä tuottaneet nytkään Minna Joenniemen aito pirteys tai Jukka Virtasen vaaleanpunainen paita. Runot olivat maahanmuuttajataustaisten valitsemia, kirjaston pihalla komeili myös virkattu teltta, jossa esitetään kesän aikana pakolaisten tarinoihin perustuvia pieniä näytelmiä.
Eurooppalainen kärkipään runous ei saanut raatilaisiakaan sen kummemmin hätkähtämään. Ainakin Reijo Mäki tunsi ajoittain itsensä suorastaan pahoinvoivaksi, kun runossa sorruttiin ylettömän kulturelliksi. Rehti salapoliisikirjailija piti sentään italialaisesta rakkaudesta. Herkkyyden helpoimmin tunnisti laulava ja runoileva Tuula Amberla. Suorastaan kitkerä oli sen sijaan Alexandra Salmela. Ja Jukka Virtanen tapansa mukaan vauhdissa niin kehuissa kuin risuissa.
Mieleeni jäi Jukka Virtasen toteamus runon kääntämisen vaikeudesta: runoa on oikeastaan mahdoton kääntää. Ainakin kääntäjän pitää tuntea oma äidinkielensä läpikotaisin. Hyväkin käännösruno jää kalpeaksi. Tuo pani oikein ajattelemaan kielen supertärkeää merkitystä nyt, kun iloitsemme monikulttuurisuudesta. – Ylen Teemalla marraskuussa!
Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuula. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuula. Näytä kaikki tekstit
torstai 16. kesäkuuta 2011
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Kirjalla päähän eläkeläistä!
Tuula Nikala-Soiha kirjoittaa:
//Olen eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja. Olen työskennellyt myös toimittajana kymmenisen vuotta. Tässä eläkkeellä innostuin taas kirjoittamisesta ja lukemisesta. Aikoinani kirjoitin lehtijuttujen lisäksi yhden lastenkirjan, Vanhan raatihuoneen pönthiittinen. Nykyään kirjoitan ahkerasti omaa blogiani Hymyilevä eläkeläinen.//
Ajattelin eläkkeelle päästyäni ruveta kutomaan sukkaa. Mutta sitten köpittelin kuuntelemaan Turun avoimen yliopiston luentosarjaa Tarina maailmalla. Innostuin. Sukankutominen jäi. Tartuin kirjaan, taisi olla Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (nimi tietysti teki eläkeläiseen vaikutuksen).
Hanna Meretojan luento tarinan merkityksestä oikaisi muutaman silmänluomirypyn ja katsoin maailmaa hiukan leveämmästä aukosta kuin eläkkeellä olin jo totutellut. Noinhan se on kuten luennoitsija sanoi: Jokaisen ihmisen mukana kulkee tarina, olisi opittava lukemaan ja ymmärtämään erilaisten ihmisten tarinoita, olemme kaikki ihmismäisiä ihmisiä, inhimillisiä. Sukka vaihtukoon kirjaan! Nyt siis luen. Bussipysäkillä hymyilen yllättäen somalitytöille, jotka ovat menossa suomen kursseille, kerromme muutamin suomen sanoin toisillemme tärkeimmän: yritän ymmärtää sinua.
Elina Hirvosen kirja Kauimpana kuolemasta pani minut kuuntelemaan sanoja ja ajatuksia, ajattelemaan, tuntemaan sääliä ja iloa. Olin ihmeissäni, kuinka joku nuori ihminen voi tuottaa tällaista tekstiä, jonka virtaan vanhankin on pakko mennä mukaan, voin tuntea samat tunteet kuin kirjoittaja. Tässähän nuortuu! Voin oppia näkemään ja kokemaan taas aivan kuin uudella ja tuoreella tavalla. Siis sukankutominen sikseen ja tartupa eläkeläinen taas kirjaan!
Kun luin Alexandra Salmelan kirjaa 27 Eli kuolema tekee taiteilijan, en antanut periksi, vaikka teksti oli aivan muuta kuin mitä Väinö Linna tai Veijo Meri tarjoilee. Alexandra kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla, ei ehkä ole lukenut Maria Jotunia tai Minna Canthia, joita olin tarjoillut parinkymmenen vuoden ajan koulussa oppilailleni. Ja voihan hitto: rakastuin vanhoilla päivilläni Alexandran Herra Possuun ja ymmärsin suomalaisuuttakin tuoreesta perspektiivistä. Minä, vanha kalevalainen nainen!
Tätä rataa sitä eläkeläinen nyt menee: Mikko Rimmisen Nenäpäivä sai minut tunnistamaan itseni, ikääntyvän hiukan yksinäisen naisihmisen ja Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet sai minut olemaan ylpeä samanikäisyydestäni kirjailijan kanssa, tuntemaan itseni jopa luovaksi seuratessani valehtelevia naisia. Ja nuoria miehiä: Jukka Laajarinne ja Kehys, joka oli aivan jotain muuta kuin Salaman Juhannustanssit sekä Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Harjukaupungin salakäytävät. Siinä kirja, joka raotti minulle tietä maailmaan, jossa voidaan liikkua jalat irti maasta. Ei villasukkia, kiitos!
Sokerina pohjalla nuoret runoilijat: Olli Sirkiä ja Seuraavana Pasila sekä Timo Harju ja Me kastelemme heitä runsaasti kahvilla. Runoja suoraan vanhainkodin arjesta, nuorekkaasti. Totta joka sana!
//Olen eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja. Olen työskennellyt myös toimittajana kymmenisen vuotta. Tässä eläkkeellä innostuin taas kirjoittamisesta ja lukemisesta. Aikoinani kirjoitin lehtijuttujen lisäksi yhden lastenkirjan, Vanhan raatihuoneen pönthiittinen. Nykyään kirjoitan ahkerasti omaa blogiani Hymyilevä eläkeläinen.//
Ajattelin eläkkeelle päästyäni ruveta kutomaan sukkaa. Mutta sitten köpittelin kuuntelemaan Turun avoimen yliopiston luentosarjaa Tarina maailmalla. Innostuin. Sukankutominen jäi. Tartuin kirjaan, taisi olla Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (nimi tietysti teki eläkeläiseen vaikutuksen).
Hanna Meretojan luento tarinan merkityksestä oikaisi muutaman silmänluomirypyn ja katsoin maailmaa hiukan leveämmästä aukosta kuin eläkkeellä olin jo totutellut. Noinhan se on kuten luennoitsija sanoi: Jokaisen ihmisen mukana kulkee tarina, olisi opittava lukemaan ja ymmärtämään erilaisten ihmisten tarinoita, olemme kaikki ihmismäisiä ihmisiä, inhimillisiä. Sukka vaihtukoon kirjaan! Nyt siis luen. Bussipysäkillä hymyilen yllättäen somalitytöille, jotka ovat menossa suomen kursseille, kerromme muutamin suomen sanoin toisillemme tärkeimmän: yritän ymmärtää sinua.
Elina Hirvosen kirja Kauimpana kuolemasta pani minut kuuntelemaan sanoja ja ajatuksia, ajattelemaan, tuntemaan sääliä ja iloa. Olin ihmeissäni, kuinka joku nuori ihminen voi tuottaa tällaista tekstiä, jonka virtaan vanhankin on pakko mennä mukaan, voin tuntea samat tunteet kuin kirjoittaja. Tässähän nuortuu! Voin oppia näkemään ja kokemaan taas aivan kuin uudella ja tuoreella tavalla. Siis sukankutominen sikseen ja tartupa eläkeläinen taas kirjaan!
Kun luin Alexandra Salmelan kirjaa 27 Eli kuolema tekee taiteilijan, en antanut periksi, vaikka teksti oli aivan muuta kuin mitä Väinö Linna tai Veijo Meri tarjoilee. Alexandra kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla, ei ehkä ole lukenut Maria Jotunia tai Minna Canthia, joita olin tarjoillut parinkymmenen vuoden ajan koulussa oppilailleni. Ja voihan hitto: rakastuin vanhoilla päivilläni Alexandran Herra Possuun ja ymmärsin suomalaisuuttakin tuoreesta perspektiivistä. Minä, vanha kalevalainen nainen!
Tätä rataa sitä eläkeläinen nyt menee: Mikko Rimmisen Nenäpäivä sai minut tunnistamaan itseni, ikääntyvän hiukan yksinäisen naisihmisen ja Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet sai minut olemaan ylpeä samanikäisyydestäni kirjailijan kanssa, tuntemaan itseni jopa luovaksi seuratessani valehtelevia naisia. Ja nuoria miehiä: Jukka Laajarinne ja Kehys, joka oli aivan jotain muuta kuin Salaman Juhannustanssit sekä Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Harjukaupungin salakäytävät. Siinä kirja, joka raotti minulle tietä maailmaan, jossa voidaan liikkua jalat irti maasta. Ei villasukkia, kiitos!
Sokerina pohjalla nuoret runoilijat: Olli Sirkiä ja Seuraavana Pasila sekä Timo Harju ja Me kastelemme heitä runsaasti kahvilla. Runoja suoraan vanhainkodin arjesta, nuorekkaasti. Totta joka sana!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)