Kristiina Kass – fantasiaa ja arkista huumoria viljelevä virolainen lastenkirjailija

Mirka Ahonen kirjoittaa:

Tällä viikolla on ympäri Suomea vietetty virolaisen kirjallisuuden viikkoa. Tuglas-seuran järjestämän viikon aikana erilaiset virolaiset kirjailijat ovat jalkautuneet eri puolelle Suomea puhumaan kirjoistaan sekä virolaisesta kirjallisuudesta yleensä. Turkuun Turun Tuglas-seuran vieraaksi saimme yhden Viron tämän hetken tunnetuimmista lastenkirjailijoista Kristiina Kassin (s. 1970). Kirjailijana, kuvittajana ja kääntäjänä tunnetulta Kassilta on ilmestynyt useita kirjoja Virossa, lisäksi hänen tekstejään on julkaistu myös esimerkiksi virolaisissa koulukirjoissa. Kassin teoksia on käännetty ruotsiksi ja venäjäksi, mutta Suomessa Kass on vielä valitettavasti melko tuntematon. Hänen kirjojaan ei ole julkaistu suomeksi, mikä sinänsä on yllättävää, sillä itse asiassa monet Kassin kirjoittamista tarinoista on kirjoitettu alun perin suomeksi, ja ne ovat ilmestyneet jatkokertomuksina Aamupostissa. Kass on myös taitava kuvittaja ja tehnyt omien kirjojensa lisäksi kuvituksia myös muille kirjailijoille. Viisi ensimmäistä kirjaansa Kass on kuvittanut itse, tämän jälkeen Kassin kirjoja on kuvittanut muun muassa Viron kenties tämän hetken kuuluisin kuvittaja Heiki Ernits, joka on monille suomalaisillekin tuttu Andrus Kivirähkin Keksijäkylän Lotasta (Otava 2008).

Kassin lasten kirjoissa on paljon fantasiakirjallisuuden piirteitä. Tarinoissa esiintyy muun muassa erilaisia noitia, kissoiksi muuttuneita lapsia, kummitteleva opettaja sekä taikatyyny. Vaikka kirjat ovat täynnä magiaa ja taikauskoa, ne kuvaavat silti samaan aikaan hyvin arkipäiväisiä, kaikille tuttuja asioita. Kassin kirjoissa tärkeässä osassa on huumori, joka näkyy hauskoissa hahmoissa sekä tarinoissa, jotka käsittelevät arjen pieniä kommelluksia. Aiheet naurattavat samalla sekä lapsia että aikuisia. Kassin mukaan ideat kirjoihin ovat syntyneet elävästä elämästä; inspiraation lähteinä ovat olleet omat lapsuuden kokemukset sekä omien lasten hauskat sattumukset. Huumorin ohella Kass käsittelee kirjoissaan myös vakavampia aiheita kuten eläinten heitteillejättöä ja köyhyyttä.

Kassin ehkä tunnetuin ja rakastetuin hahmo Noitaneiti Nöpönenä seikkailee kirjoissa Nõianeiu Nöbinina (Tänapäev 2010) sekä viime vuonna ilmestyneessä Nõianeiu Nöbinina ja korstnapühkija (Tänapäev 2015, ”Noitaneiti Nöpönenä ja nokikolari“). Molempiin kirjoihin mielikuvitusta kutkuttavan kuvituksen on tehnyt Heiki Ernits. Tämä punatukkainen 100-vuotias noitaneiti on erilainen kuin muut noidat, sillä hän on kiltti. Muut noidat ihmettelevätkin, minkälainen on noita, jolle ei maistu hämähäkit ja jolla ei edes ole noidille ominaista koukkunokkaa vaan ainoastaan pikkuruinen nöpönenä. Nõianeiu Nöbininasta on tehty myös 10-osainen televisiosarja.

Yksi omista suosikeistani on kirja nimeltä Mina ja Peeter (Tänapäev 2009), joka kertoo hieman ilkikurisista sisaruksista, Ingelistä (”enkeli”) ja Peeteristä. Kirja koostuu lyhyehköistä tarinoista, joissa lapset keksivät jatkuvasti erilaisia kujeita ja kepposia. Lasten vanhemmat saavat harmaita hiuksia, kun barbit päättävät käydä parturissa leikkauttamassa tukkansa, (sillä niillehän kasvaa aina tukka takaisin), äidin parhaimmat vaatteet päätyvät myyntiin kirpputorille tai kun lapset päättävät siirtää talon kaikki kellot väärään aikaan.

Kass käsittelee kirjoissaan myös koulumaailmaa. Samueli Võlupadi (Tänapäev 2006, ”Samuelin taikatyyny”) kertoo 9-vuotiaasta pojasta, jolle koulunkäynti tuottaa vaikeuksia. Samuelia moititaan sekä koulussa että kotona huonosta koulumenestyksestä. Tarina saa kuitenkin yllättävän käänteen kun Samuel laittaa illalla koulukirjan tyynynsä alle. Tyyny osoittautuukin taikatyynyksi, ja yön aikana koko kirjan sisältö on siirtynyt Samuelin päähän. Opettajan ihmetykseksi maantiedon tunnilla eri maiden pääkaupungit tulevat Samuelin suusta kuin automaattisesti ja englannin kielikin soljuu vaivattomasti.

Kass on asunut jo pitkään Suomessa ja tuntee hyvin molempien maiden kulttuuria ja lastenkirjallisuutta. Hän on kääntänyt viroksi monia tunnettuja suomalaisia lastenkirjoja kuten Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjiä sekä Mauri Kunnaksen tuotantoa. Toivottavasti suomalaiset kustantajat nyt vuorostaan kiinnostuisivat Kristiina Kassin kirjoista, niin että myös suomalainen lukija pääsisi tutustumaan niihin.


Mirka Ahonen on ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta kiinnostunut kirjallisuudentutkija. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/
Virolaisen kirjallisuuden viikosta http://www.tuglas.fi/virolaisen-kirjallisuuden-viikko

Ene Mihkelsonin Ruttohauta ja muistamisen taakka

Mirka Ahonen kirjoittaa:


Ene Mihkelson: Ruttohauta.
Suomentanut Kaisu Lahikainen.
WSOY, 2011. (Alkuteos: Katkuhaud, 2007.)

”Kun oman elämän muistelemisesta ei enää joutunut vankilaan, oli ymmärtämisen vaatima tausta täynnä mukana olleittenkin kannalta niin sanomattoman kauheita tapahtumia, että edes jonkinlaisen tasapainon säilyttämiseksi ne oli pakko unohtaa.” (s.351)

Virolaisen Ene Mihkelsonin (s. 1944) ensimmäinen suomennettu teos Ruttohauta (2007, suom. 2011) jatkaa neuvostomenneisyyden ruotimista. Aihepiiri on monelle suomalaiselle lukijalle tuttu Imbi Pajun Torjutuista muistoista (2006) ja Sofi Oksasen Puhdistuksesta (2008). Mutta vaikka 1940–50 -lukujen synkistä tapahtumista on alettu keskustella Virossa, aihetta on kuitenkin käsitelty suhteellisen vähän virolaisessa kaunokirjallisuudessa.

Ruttohauta on kertomus naisesta, joka alkaa selvittää sukunsa menneisyyttä. Kaata-tädin kanssa vietetty lapsuus on täynnä vaiettuja asioita ja epäselviä muistoja, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Vanhempien kohtalo on jäänyt hämärän peittoon, sillä metsäveljinä heidät leimattiin kansanvihollisiksi. Vähitellen lapsuuden hatarien muistikuvien, Kaatan ja Sanna-äidin vihjeiden, arkistosta löytyvien asiakirjojen ja Viron historian avulla kuva siitä, mitä todella tapahtui, alkaa selkiytyä.

Ruttohauta on monitasoinen ja vaativa romaani, joka virolaista kulttuuria ja historiaa tuntemattomasta lukijasta voi tuntua vaikealukuiselta. Tärkeinä teemoina ovat muistaminen ja se, miten syyllisyys, häpeä ja pelko vaikuttavat muistamiseen. Romaani kuvaa ihmisen muistin toimintaa, sitä miten muistot palaavat mieleen ja miten ihminen yrittää muokata tuskalliset muistot itselleen sopiviksi. Romaanissa myös pohditaan, mistä menneisyyden tarinat muodostuvat, millä tapaa ihmisten muistot risteytyvät, ja voiko ihminen ylipäätään koskaan tavoittaa totuutta menneisyydestä.

Kaata ja äiti ovat haluttomia puhumaan menneistä tapahtumista, mutta vaikenemisestaan huolimatta he eivät saa mielenrauhaa. Kirjan lopulla Kaata, joka odottaa oikeastaan enää vain kuolemaa, haluaa tehdä tunnustuksen. Samalla myös totuus äidistä paljastuu. Ruttohaudassa lukija saa pohdittavakseen isoja kysymyksiä: Miltä tuntuu, kun läheinen ihminen paljastuu syylliseksi hirvittäviin tekoihin? Voiko ihmisten tekemiä valintoja tuomita mustavalkoisesti? Olisiko ollut parempi, jos totuus ei olisi koskaan paljastunut?

Kääntäjä Kaisu Lahikainen (s.1956) sai käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon. Hän on Viron kulttuurin ja kirjallisuuden pitkäaikainen asiantuntija ja kääntänyt paljon virolaista kirjallisuutta suomeksi. Ruttohaudan kääntäminen on varmasti ollut haasteellista, mutta Viro-tietämyksensä ansiosta Lahikainen on selvinnyt urakasta erinomaisesti.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/