Günter Grass, Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus. Suomennos ja jälkisanat Oili Suominen. Helsinki: Teos, 2015. (Saksal. alkuteos Grimms Wörter. Eine Liebeserklärung, 2010)
H.K. Riikonen kirjoittaa:
Nimi Grimm tuo tietenkin mieleen ensin Grimmin veljekset ja heidän kokoelmansa Lasten- ja kotisatuja (Kinder- und Hausmärchen). Mutta veljekset kuuluvat myös saksalaiseen kielitieteeseen sanakirjansa ansiosta. Deutsches Wörterbuchin ensimmäinen osa, A:sta sanaan Biermolke (oluthera) ilmestyi Leipzigissa 1854. Sanakirja saatettiin päätökseen kuitenkin vasta paljon myöhemmin, vuonna 1961, mutta työ jatkui täydentämisen osalta 2000-luvulle asti. Jacob Grimm tunnetaan myös saksan kieliopistaan, Deutsche Grammatik (1819-1837).
Günter Grassin Grimmin sanat on alaotsikkonsa mukaisesti rakkaudentunnustus – se on rakkaudentunnustus Grimmin sanakirjalle mutta samalla myös sanoille ja niiden etymologioille, sanalliselle ilmaisulle ja saksan kielelle yleensä. Siinä tulee esille myös kiinnostus vanhempaa saksalaista kirjallisuutta kohtaan, josta varhaisemman esimerkin Grassin tuotannossa tarjoaa 30-vuotisen sodan loppuaikaan mutta samalla myös toisen maailmansodan loppumisen tuntoja ja tuolloista Ryhmä 47:ää heijasteleva teos Kirjailijakokous (Das Treffen in Telgte, 1979).
Grimmin sanat on kiehtova yhdistelmä Grimmin veljesten henkilöhistoriaa, sanakirjan synnyn ja sen avustajien ja työn jatkajien historiaa, Grassin omaelämäkertaa ja hänen kirjailijanuransa ja myös poliittisen aktiivisuutensa muistelua ja kommentointia.
Veljesten sanakirjatyö on heittäytymistä keskelle ”aakkosten aaltoja, sanojen syövereitä”. Grass on parhaimmillaan kuvatessaan, miten veljekset etsivät ja valikoivat sanojaan ja miten hän itse sirottelee mukaan omia mieltymyksiään esimerkiksi seuraavaan tapaan:
Jacob ei E:stä paljon perustanut. Minua E:n monipuolisuus sen sijaan viehättää. Pidän saksan kielen sanoista Esche, Eiche, Euter, marinoin sillejä etikassa, laulan kernaasti es war ein König in Thule tai es zogen zwei Grenadiere. Sanon mielelläni ”ei” ja pidän elegioista. E-kirjaimesta on moneksi.
Wilhelmin viipyillessä D:n monissa yksitavuisissa sanoissa (Dank, Deich, Dieb, Dorn) Jacob on ehtinyt E:hen ja moitiskelee sitä ”ei-alkuperäiseksi ja siksi myös horjuvaiseksi, epämääräiseksi vokaaliksi. ” Jacobin mieltymykset käyvät ilmi myös seuraavasta:
Esimerkillisenä Jacob piti puhdasta ja voimallista A:ta, joka niin kauniisti soi gootin kielessä: ”vas manna habands ahman”. Hiukan keinotekoisella lauseella hän pyrki osoittamaan, miten ohuelta ja voimattomalta E kuulosti: ”vergebens, er endete erst den letzten jenner”, lisäsipä vielä että ”moista yksitoikkoisuutta tuskin muissa mielissä onkaan”.
Sanakirjalla oli luonnollisesti omat arvostelijansa, ”kaksi hämähäkkiä”, joiden nimiä Jacob Grimm ei mainitse, mutta jotka Grass nimeää. Toinen oli Christian Friedrich Ludwig Wurm, jonka sukunimi (Wurm = mato) sai Grimmin kannattajat esittämään pahanilkisiä huomautuksia. Toista, vakuuttavampaa kritiikkiä esittänyttä Daniel Sandersia, puolestaan herjattiin juutalaisena. Grimm itsekin totesi, että Sanders ”on juutalainen, joten hän on ryhtynyt laatimaan juutalais-saksalaista sanakirjaa, mikä selittääkin aika paljon”.
Veljekset olivat myös poliittisia hahmoja. Jacob esimerkiksi joutui Hessenin vaaliruhtinaskunnan lähetystöneuvoksena osallistumaan Wienin kongressiin ja ”sietämään kaiken sen kamalan tanssimisen ja samanaikaiset lehmänkaupat” ja ”kohtaamaan isomahaisen Friedrich von Schlegelin, joka esitteli Metternichille taantumuksellisia ajatuksiaan”. Grass asettaa rinnakkain oman puheensa ”Lahjaksi saatu vapaus” ja Jacobin muistopuheen tiedeakatemiassa veljestään Wilhelmistä. Kummallekin, Grassille ja Grimmille, keskeistä oli vapaus, Freiheit. Mutta mikä oli tulos? ”Hänen puheensa akatemiassa, minun puheeni. Kumpikin kaikui kuuroille korville, mutta oli silti välttämätön.” Frei-sanan (vapaa) kohdalla Grass viipyy pitempäänkin. Yksi teoksen vaikuttavimmista jaksoista liittyykin juuri siihen. Grass näkee veljekset keväisessä luonnossa:
Menen lähemmäs, kiertelen heidän ympärillään, kuuntelen, tekee mieli puuttua puheisiin, houkuttelen heitä puhumaan vapaudesta, näistä F-sanoista: Freiheitsgebot! Freiheitskrieg! Freibier!
Ja kas, kun Wilhelm yhä vain ruokkii häntä kiltisti seuraavia sinisorsia, Jakob tarttuu syöttiin ja toteaa frei-sanan johtuvan latinan sanasta liber. ”Gootissa freis, muinaisyläsaksassa fri”, hän sanoo ja puhuu ”vapaasta omaisuudesta” ja verbistä freien, kosia. Hänen käsityksensä mukaan samaa juurta ovat myös froh ja freuen. Hän puhuu vapautetuista orjista eikä ole näkevinään minua, vaikka sai minulta iskusanan. Hän toteaa Wilhelmille, että oli puhunut Paavalinkirkossa aivan turhaan, koska enemmistö oli torjunut hänen ehdotuksensa, että hylättäisiin kaikkinaiset kunniamerkit, samaten perinnölliset aatelisarvot ja aatelin etuoikeudet: ”Pois vain!”
Sitten hän työntää mielestään kaikki aivan liian raskaat muistot menneiltä ajoilta, äkkää keväisestä linnunlaulusta sanan vogelfrei, toteaa Goethen tavoin olevansa in freier Luft, nauraa kaksimielisesti, mikä on hänelle varsin tavatonta, kertoo Logaun käyttäneen sanontaa freie Brüste, paljaat rinnat, ja huomauttaa, että Luther käyttää maksullisista naisista fraasia freie Dirnen, sillä frei voi tarkoittaa myös röyhkeää, frech.
Ylevän frei-sanan pohdinta siteeratussa jaksossa paljastaa etymologian ja kieli- ja kirjallisuushistorian kautta siis myös vähemmän yleviä yhteyksiä.
Jacob ja Wilhelm Grimmin ohella teoksessa tulee esille joukko kiinnostavia henkilöhahmoja. Näitä on ennen kaikkea Bettine von Arnim, kirjailija Achim von Arnimin vaimo ja toisen kirjailijan, Clemens Brentanon sisar:
Bettine oli aikansa puhetorvi. Hänen vastustamaton vuolassanaisuutensa niin kirjoissa, joissa ei arkailtu eikä arasteltu, kuin kirjeissäkin, joissa salaisuudet paljastuivat. Etenkin Jacob kärsi hänen tunkeilevasta löpinästään. Yhä uudelleen Bettine teki tiettäväksi, että Martin Opitzin neuvo ”ei pidä arkailla vaan puhua suunsa puhtaaksi” oli hänestä oikeus ja kohtuus. Hän kehtasi käydä eläintarhassa yhdessä opiskelijoiden kanssa – täysikuun aikaan! ja hänen perheessään vallitsi kunnon porvarien mielestä täysi kaaos.
Bettinen touhukkuus ja kapinallisuus johtavat jopa vankilatuomioon ja saivat lapset häpeämään äitiään. Levottomana sieluna esiintyy myös kirjailija Hoffmann von Fallersleben, joka joutuu aina liikkumaan urkkijat kintereillään ja joka kirjallisuushistoriaan jää lastenlauluistaan.
Mukana on myös kuvauksia monista Grassin omaan henkilöhistoriaan kuuluvista henkilöistä, kuten kustantajista Maria Sommerista ja Helen Wolffista, jotka Grassin omien sanojen mukaan tunsivat hänen salaiset huoneensa ja piiloleikkiensä säännöt paremmin kuin hän halusi tietääkään. Sanakirjan julkaisemiseen kiinteästi sitoutunut Hirzelin kustantamo ja siinä toimineet eri sukupolvet tulevat niin ikään luonnollisesti esille.
Grimmin sanat on ollut haasteellinen tehtävä kääntäjälle. Oili Suominen on kääntänyt ja osin sovittanut teoksen onnistuneesti suomen kielelle. Loppuun on suomentaja liittänyt kiinnostavan katsauksen ”Sanoista, saduista ja suomennoksesta”. Mukana on myös hyödyllinen luettelo, jossa on suomennettuina teoksessa esiintyvät saksan sanat ja fraasit.
Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.