PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Paikannimet: Paikkakunta

Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä: Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2. Paikannimet: Paikkakunta. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1982. Alkuteos À la recherche du temps perdu. A l’ombre des jeunes filles en fleur. Noms de Pays: Le Pays (1919).

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Kylpylät, muodikkaat sesongit kansainvälisissä lomakohteissa, parantolat ja muut vastaavat paikat, joissa oleskellaan pitempiä aikoja, ovat ennen matkaturismin aikaa olleet merkittävässä asemassa eurooppalaisessa kirjallisuus- ja kulttuurihistoriassa erityisen tunnettuna esimerkkinä Thomas Mannin Taikavuori. Tällaisissa kohteissa oleskellut varakkaampi seurapiiri ja niissä muodostuneet henkilösuhteet ovat ajallisesti ja paikallisesti rajoitetussa miljöössä tarjonneet kirjailijoille monenlaisia mahdollisuuksia alkaen jo siitä, että ne ovat paikkoja, joissa katsellaan toisia ja ollaan itse katseen kohteena. Marcel Proustin versio tästä sisältyy hänen Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjansa suomennoksen neljänteen niteeseen Paikannimet: Paikkakunta. Jakson alussa kertoja matkustaa isoäitinsä kanssa Balbec-nimiseen lomakohteeseen, jonne on kokoontunut jo aikaisemmista jaksoista tuttuja yläluokan jäseniä, mutta siellä syntyy myös uusia tuttavuuksia. Balbeciin kertoja palaa uudestaan Sodoma ja Gomorra –osassa.

Paikannimet: Paikkakunta sijoittuu kertojan elämässä ajankohtaan, jolloin hän korostetun paljon pohtii niin menneisyyttä ja nykyisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Hänen suhteensa Gilberteen on muodostunut välinpitämättömäksi, mutta hän näkee ja tapaa muita tyttöjä. James Joycen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta –romaanin neljännen luvun vaikuttavassa lopussa Stephen Dedalus näkee rannalla anonyymiksi jäävän tytön: ”Tytön kuva oli syöpynyt hänen sieluunsa ainaiseksi, ja sanakaan ei ollut häirinnyt hänen riemunsa pyhää äänettömyyttä.” Proustin kertoja näkee matkalla Balbeciin asemalla matkustajille maitokahvia tarjoilevan tytön ja myöhemmin onkimassa olevan tytön. Molemmat anonyymeiksi jäävät tytöt tekevät kertojaan vaikutuksen, vaikka se ei olekaan yhtä voimakas kuin Stephen Dedaluksen kohdalla. Mutta kertoja tapaa myös tytön, joka taluttaa polkupyörää ja keinuttaa estottomasti lanteitaan ja käyttää voimakasta slangia. Hänen nimensä käy ilmi: hän on Albertine Simonet, jolla jatkossa on merkittävä osa kertojan elämässä.

Paikannimet: Paikkakunta -jaksossa tarkentuu paroni de Charlusin tausta ja olemus. Käy ilmi, että hänen etunimensä Palamède periytyy hänen sisilialaisilta esi-isiltään. Robert de Saint-Loup, Guermantesin sukuun kuuluvan rouva de Villeparisisin sukulaispoika, jonka kanssa kertoja on jatkossa paljonkin tekemisissä, mainitsee sedästään: ”Säännönmukaisesti, kun isosetäni kuoli, setä Palamèden olisi pitänyt ottaa Laumesin ruhtinaan arvonimi, joka kuului hänen veljelleen ennen kuin tästä tuli Guermantesin herttua, sillä siinä perheessä vaihdetaan nimeä kuin paitaa. Mutta sedälläni on tässä suhteessa hyvin omintakeisia mielipiteitä. Ja koska hän on sitä mieltä että italialaisia herttuoita ja Espanjan grandeja ynnä muita suuruuksia on liikkeellä hieman liikaa, ja vaikka hän olisi voinut valita neljästä tai viidestä ruhtinaan tittelistä, hän on edelleenkin paroni de Charlus aivan kuin vastalauseeksi ja kaikessa yksinkertaisuudessa, missä piilee aimo annos ylpeyttä.” Tämä vaatimattomuutta keikaroiva arvonimen käyttö ennakoi romaanisarjassa myöhemmin kuvattuja paronin erikoisia edesottamuksia.

Muista aatelisista huvittavimpia hahmoja on kookasvartaloinen Luxembourgin ruhtinatar. Hänen kohtaamistaan kertoja kuvaa pannen merkille käytöksen pienimmätkin vivahteet: ” /…/ Luxembourgin ruhtinatar kätteli meitä ja aika ajoin, keskustellessaan markiisittaren kanssa hän kääntyi luodakseen isoäitiin ja minuun lempeän katseen, missä oli suudelman alkio, jollainen liitetään hymyyn kun se kohdistetaan pikkuvauvaan ja sen hoitajattareen. Jopa niin että pyrkiessään näyttämään siltä kuin hänen paikkansa ei olisikaan meitä ylemmissä piireissä, hän oli ilmeisesti laskenut väärin välimatkan, sillä virheellisen säätelyn takia hänen katseensa muuttuivat niin ylenpalttisen rakastettaviksi, että uskoin kohta jo koittavan hetken, jolloin hän silittelisi ja rapsuttelisi meitä kuin kahta sympaattista eläintä, jotka kurkottavat päätään hänen puoleensa häkin pienojen välistä Jardin d’Acclimatation -puistossa.” Ruhtinatar osoittaa ystävällisyyttä kertojalle ostamalla tälle kaupustelijoilta ”valmiita eväskääröjä, kermatötteröitä, rommileivoksia ja nekkuja”. Maksamaan hän lähetti ”punaiseen satiiniin puetun neekeripojan, joka seurasi häntä kaikkialle ja herätti suunnatonta ihastusta hiekkarannalla”.

Merkittävänä taidemaailman uutena edustajana romaanisarjaan tulee taidemaalari Elstir. Kertoja käy taiteilijan ateljeessa ja panee merkille tämän merimaisemat: ”/…/ jokaisen viehätysvoima piili eräänlaisessa toteutettujen aiheitten muodonmuutoksessa, jollaista runoudessa on tapana nimittää metaforaksi, ja että jos Isä Jumala oli luonut esineet ja asiat antamalla niille nimen, niin Elstir loi ne uudelleen riistämällä niiltä nimen tai antamalla toisen tilalle.” Elstir myös osoittaa kertojalle Balbecin kirkon kauneuden.

Saint-Loupin kanssa kertoja sattuu rannalla kuulemaan uimakopista ”myrkyllisiä huomautuksia Balbecin vitsauksena parveilevista juutalaisista”. ”Israelia vastaan pauhannut” antisemiitti osoittautuu kertojan toveriksi Albert Blochiksi, joka itse on juutalainen. Kertojan omasta mielestä Balbecin juutalaiset olivat ”pikemminkin maalauksellisia kuin miellyttäviä”. Bloch sukulaisineen muodosti kertojan mukaan muista kylpylävieraista jyrkästi eroavan, yhtenäisen ryhmän.

Yläluokkaisten seurapiirin jäsenten ympärillä on runsaasti palveluskuntaa, jonka lisäksi Paikannimet: Paikkakunta -jaksossa on lähes vilisemällä erilaisia työväenluokan edustajia: on katonkattajaa, kaupustelijaa, maitotyttöä, lehtien myyjää, hissipoikaa ja sähköasentajaa. Välillä mainitaan kollektiivisemmin työläisistä ja ”pikku myyjättäristä”. Useimmat heistä jäävät anonyymeiksi. Välillä kertoja viittaa yleisemmin yhteiskuntaluokkiin. Erityistä huomiota kertoja kiinnittää palvelijatar Françoisen käytökseen omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvia ihmisiä kohtaan: ”Tosin ei työläisluokkaan kuuluvien ollut helppoa päästä tuttavuuden asteelle Françoisen kanssa, eikä se ollut heille mahdollista kuin tietyillä, erittäin kohteliasta käytöstä edellyttävillä ehdoilla, mutta kun se kerran oli heille onnistunut, he olivat ainoat ihmiset joilla oli hänelle merkitystä.” Näitä ihmisiä kohtaan Françoise osoittaa ehdotonta lojaalisuutta.

Kylpylöiden ja muiden vastaavien lomakohteiden kuvauksille on usein tyypillistä huomion kiinnittäminen sesongin loppuun ja siihen liittyvään autioitumisen tuntuun vieraiden poistuessa yksi toisensa jälkeen. Aiheesta on Pentti Saarikoskellakin oma versionsa hänen kuvatessaan tunnetun ruotsalaisen lomakohteen Strömstadin lomahotellia teoksen Asiaa tai ei lopussa. Proustin muunnelmassa tästä aiheesta ovat erityisen vaikuttavia teoksen päättävät sanat: ”Ja Françoisen irrottaessa neuloja ja kankaita ikkunanpuitteista ja vetäessä verhoja auki kesäinen päivä jonka hän paljasti näytti yhtä kuolleelta, yhtä ajattomalta kuin muhkea, vuosituhansien takainen muumio, jonka vanha palvelijattaremme oli vain varovaisesti vapauttanut kaikista käärinliinoistaan, ennen kuin päästi sen näkyviin, balsamoituna, kultapuvussaan.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Voltairen Candide

Voltaire: Candide (1759). Suom. J. A. Hollo. Helsinki: Tammi 1973 (3. p.).

Liisa Steinby kirjoittaa:

Suomentaja J. A. Hollo kutsuu esipuheessaan Voltairen Candidea pienoisromaaniksi (tarkemmin sanoen ”pikkuromaaniksi”). Kirjallisuushistoriallisesti osuvampi nimitys voisi olla valistusajan satiirinen proosakertomus. Candide on nimittäin kaukana siitä, mitä olemme tottuneet odottamaan romaanilta: henkilöhahmoja, joihin voisimme samaistua, ja fiktiivistä maailmaa, johon voisimme eläytyä. Samaistuminen ja eläytyminen eivät olleet tässä Voltairen tavoitteita vaan pikemminkin satiiri, jolla lukijaa hauskutetaan, ja samalla tarinan tapahtumien esittäminen tähtää tietyn filosofisen näkemyksen kumoamiseen. Tämä näkemys on Leibnizin oppi siitä, miten maailmamme on välttämättä paras mahdollinen, koska Jumala, kaikkivoipa ja hyvä, on valinnut sen kaikkien loogisesti mahdollisten maailmojen joukosta. Valistuksen aikakaudella vallinneen klassisen kirjallisuuskäsityksen mukaisesti kirjailija lähtee tietystä yleisestä ideasta, jonka kuvitukseksi ja todistukseksi hän esittää fiktiivisen kertomuksensa. Näin hän toteuttaa vaatimukset lukijan ”huvittamisesta” ja samalla hänen opettamisestaan kiinnostavan ja hauskan kertomuksen kautta. Tyypillistä valistusajattelua tässä on ihmisten järjettömyyden, suvaitsemattomuuden, omanvoitonpyynnin ja julmuuden esittäminen satiiris-kriittisestä perspektiivistä.

Päähenkilön, saksalaisen aatelismiehen Candiden kotiopettaja Pangloss julistaa Leibnizin oppia. Päähenkilön ja sivuhenkilöiden kokemukset osoittavat kuitenkin päinvastaista: maailma on mieletön ja ihmisen onnellisuuspyrinnöt turhiksi tekevä. Voltairen satiirin iskevyys tulee siitä, että hänen kritiikin kohteensa ei ole pelkästään ihmisluonto yleensä – ihmisen järjettömyys, ahneus, irstaus ja julmuus – vaan hän kytkee kritiikkinsä oman aikansa todellisuuden ilmiöihin ja instituutioihin. Kytkentä tapahtuu tietenkin satiiristen pelkistysten ja kärjistysten ja nimeämisen eikä lavean realistisen kuvauksen kautta. Tämä oman ajan todellisuuteen ankkuroiminen, vaikkakin satiirikon kevyellä kädellä, on yksi piirre, joka erottaa Candiden barokkiromaanista tai -romanssista, jonka tapahtumakaavaa se periaatteessa noudattaa. Barokkiromaanin jo myöhäisantiikista periytyvän kaavan mukaan teoksen alussa ylhäisöön kuuluva rakastavainen pari joutuu erotetuksi toisistaan, ja kumpikin joutuu kokemaan monenlaisia – stereotyyppisiä – vastuksia ja seikkailuja, kuten valtaistuimen menettämisen, merihätään ja merirosvojen vangiksi joutumisen, orjaksi myymisen, vastenmielisen kosijan ahdistelemaksi joutumisen, sotia ja taisteluita, uhkan joutua poltetuksi roviolla. Sekä sankari että sankaritar selviävät kuitenkin kaikista näistä koettelemuksista hyveensä ja uskollisuutensa säilyttäen, pääsevät lopulta entiseen asemaansa ja saavat toisensa. Onnellisessa lopussa hyve on saanut palkkionsa ja pahat ovat saaneet palkkansa, ja välissä olevat onnettomuudet ovat pääparin kannalta katsoen menneet ohi jälkiä jättämättä. Candide tulvii samantapaisia onnettomuuksia kuin barokkiromaani: sodat, taistelut, roviolla polttamiset, teloittamiset, raiskaukset, merirosvot, omaisuuden ja aseman menetykset seuraavat toisiaan. Nyt ei kuitenkaan ole kysymys abstraktista hyveellisten ja paheellisten välisestä kamppailusta, vaan ihmisten mielettömyydet ja julmuudet kytketään aikalaistodellisuuteen, joka näytetään satiirisessa valossa. Esimerkiksi rakastavaisten alussa tapahtuva ero motivoidaan aateliskalenterista käsin. Candidesta sanotaan, että hän oli saksalaisen paronin sisaren ja lähiseudun aatelismiehen avioton lapsi, koska vanhemmat eivät olleet voineet solmia avioliittoa arvoasemiensa erilaisuuden vuoksi: mies ”ei ollut voinut todistaa aateluuttansa kauemmaksi kuin seitsemänteenkymmenenteen ensimmäiseen polveen”. Tämän takia Candide karkotetaan kotoaan hänen suudeltuaan paronin tytärtä Kunigundea. Tästä alkavat kummankin osapuolen seikkailut, kertomuksen päälinjan seuratessa Candidea.

Candide joutuu kokemaan sodan mielettömyyden ja julmuuden ensin eurooppalaisena ja sitten muhamettilaisena versiona, jossa on kysymys emiirin 50 pojan välisestä 50-kertaisesta sisällissodasta. Uskonkiihko sekä erityisesti katolisen kirkon turmeltuneisuus tulee esille useissa eri muodoissa: espanjalaisessa inkvisitiossa, paavin antikristukseksi julistavien saarnaajien kiihkomielisyydessä, paavin tyttären [!] lähes kuninkaallisessa asemassa, jesuiittahallinnon julmuuksissa. Kuvataan sukupuolitautien tuomista Uudesta Maailmasta Eurooppaan ja niiden leviämistä munkeilta prostituoiduille, näiltä aatelisille jne. Maailmanjärjestyksestä vastaavaa Jumalaa syytetään suoraan kohdassa, jossa Candide osuu Lissaboniin juuri silloin, kun maajäristys tuhoaa suurimman osan kaupunkia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä kuolee. Pilkan kohteeksi joutuvat paitsi saksalaiset aatelisköyhimykset myös Pariisin seurapiirit, kirjalliset ja teatteripiirit mukaan lukien. Mutta myöskään ”villikansoille” ei anneta Rousseaun esittämää jalouden leimaa: Voltairen Etelä-Amerikkaan sijoittavat villit pitävät paviaaneja rakastajinaan, ja Candide ja hänen kumppaninsa säästyvät näiden kannibaalien ateriaksi joutumiselta vain, kun he saavat nämä vakuuttumaan siitä, että eivät ole jesuiittoja vaan päinvastoin jesuiittojen tappajia. Palattuaan Eurooppaan Candide kohtaa joukon eurooppalaisia kruununsa menettäneitä hallitsijoita, ja kun hän lopulta asettuu asumaan Konstantinopolin liepeille, hän joutuu näkemään, miten heikosti pää lepää turkkilaisten imperiumissa korkeissa asemissa olevien harteilla.

Candide saa lopulta Kunigundensa, mutta tarinan päätös ei ole sellainen kuin barokkiromaanissa eikä sellainen kuin sen tulisi olla parhaassa mahdollisessa maailmassa. Candide on tullut pahoinpidellyksi moneen kertaan sekä joutunut petkutetuksi niin, että hänen Uudesta Maailmasta tuomansa suuret rikkaudet ovat kadonneet ja hänelle on jäänyt lopulta vain taloröttelö puutarhoineen. Nimestään huolimatta – joka viittaa ironisesti barokkiromaaniin – hän on menettänyt omankin viattomuutensa: hän on paitsi ollut uskoton Kunigundelle myös tappanut. Kunigunde, toisin kuin barokkiromaanin sankarittaret, on paitsi pahoinpidelty myös raiskattu lukemattomia kertoja. Mikä pahinta, hän on menettänyt kauneutensa: hänestä on tullut ruma ja pahansisuinen. Tälle Voltaire ei vaivaudu esittämään mitään selitystä, vaikka sellainen olisi ollut helposti löydettävissä, puhutaanhan teoksessa esimerkiksi rutosta ja rampauttavasta kupasta. Voltaire ikään kuin lopussa myöntää suoraan, että kysymys on konventiosta ja sen tahallisesta rikkomisesta eikä mistään realistisesta kuvauksesta. Candide solmii lopulta vain vastentahtoisesti avioliiton kauneutensa menettäneen ja pahansisuisen Kunigunden kanssa. Eikä hän enää voi uskoa, että kysymyksessä olisi paras mahdollinen maailma. Hollo esittää esipuheen lopuksi, että Voltaire ei kuitenkaan päädy pessimismiin, koska romaanin päättävä Candiden vastaus Panglossin todisteluketjuun, että tämä maailma on kokemustemme perusteellakin kuitenkin se paras mahdollinen, tarjoaa jotakin muuta kuin pessimismiä: ”Hyvin sanottu, vastasi Candide, – mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme.” Puutarhan viljely ei kuitenkaan ole mikään sovitteluratkaisu Leibnizin optimismin ja kokemusten perusteella tarjolla olevan pessimismin välillä, vaan se resignaatiota koko kysymyksen suhteen. ”Hyvin sanottu” tarkoittaa oikeastaan ”Puhu mitä puhut”; vain sillä on merkitystä, mihin oikeasti pystymme vaikuttamaan. Ja se, mitä voimme saavuttaa, on paljon vähempi kuin unelmien täyttymys.

Voltairen pessimismin rajallisuus Candidessa tulee esille muualla kuin lopun ”puutarhafilosofiassa”. Se tulee esille siinä, että julistaessaan sodan, uskonkiihkon ja ihmisten turhamaisuuden, ahneuden ja julmuuden järjettömiksi hän ei ota näitä vitsauksia asioiden luontoon välttämättä kuuluvina ja siten väistämättöminä vaan jonakin, mistä voisi päästä ja tulisi päästä eroon. Satiirissa on kaikessa kitkeryydessään aina optimismin itu: se edellyttää, että lukijat voivat todellakin nähdä kuvatut asiat niin järjenvastaisina ja ihmisarvolle sopivina kuin tekijä on ne esittänyt.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

Uhri vai julma tappaja?

Pierre Lemaitre: Alex. (Alex, 2011.) Suom. Sirkka Aulanko. Minerva 2015.

Päivi Brink kirjoittaa:

Minerva Kustannuksen verkkosivuilla Pierre Lemaitren dekkarin Alex lähtökohtaa kuvataan näin:

”Alex, 35-vuotias viettelevän kaunis nainen, kidnapataan ja ripustetaan ahtaaseen häkkiin sullottuna riippumaan tyhjän varastorakennuksen katosta. Hänet jätetään kitumaan kuoliaaksi ahneiden rottien odottaessa uhrin viimeisten voimien hiipumista.”

Tämä piinallinen kuva kertoo paljon romaanin tunnelmasta ja kauheista rikoksista, joita siinä tehdään. Päähenkilöön Alexiin se sen sijaan antaa vasta ensivilkaisun. Lemaitren dekkarin oveluus piilee juuri uhrin ja väärintekijän roolien vaihtumisessa. Tämä syventää henkilöitä, mutta se saa lukijan myös pohtimaan rikosten oikeudenmukaisuutta ja uhrin oikeutta kostaa.

Alexista on vaikea kirjoittaa paljastamatta odottamattomia juonenkäänteitä, mutta koetan olla pilaamatta jännitystä tulevilta lukijoilta. Juoni on olennainen osa tämän kirjan viehätystä, ja sai minut ahmimaan kirjan nopeasti. Innostuin ranskalaisesta Lemaitresta toden teolla viime vuonna suomennetun Näkemiin taivaassa -romaanin myötä. Se ei ollut dekkari vaan sotaromaani, mutta siinäkin koukeroiset juonenkäänteet herättivät ihailua. Näkemiin taivaassa on uudempi romaani kuin Alex, joka on nyt vasta suomennettu. Täytyy sanoa, että sen virtuoosimaiseen tyyliin ja henkilökuvaukseen verrattuna Alex oli pettymys, ”vain” dekkari. Toisaalta voin siis ajatella, että Lemaitre on kehittynyt kirjailijana ja löytänyt oman persoonallisen äänensä Näkemiin taivaassa -kirjan sivuilla. Hyvä niin.

Heti alkuasetelmassa Alex siis siepataan kadulta, pahoinpidellään ja pannaan alasti pieneen häkkiin roikkumaan. Tämä alistava kauhukuva ei varmasti jätä ketään kylmäksi, varsinkin kun rotat alkavat kerääntyä naisen ympärille. Harvassa kirjassa rotat on kuvattu näin inhottavasti. Niistä tulee väkivaltaista miestäkin ahdistavampi uhkakuva. Mutta, mutta. Dekkari alkaakin kuvata vuorotellen heikossa kunnossa nääntyvää Alexia ja ylikomisario Camille Verhoevenin tutkimuksia. Uhrista alkaa paljastua yhtä jos toista epämiellyttävää. Verhoeven päätyy kysymään, onko Alex tappanut ja siksi kenties ansainnut kohtalonsa. Kun vielä kysytään, miksi Alex on tappanut, tekojen oikeudenmukaisuus jää lukijan itse päätettäväksi.

Ylikomisario Verhoeven ja hänen tiiminsä antavat kaivattua vastapainoa inhalle väkivallalle, jota dekkari tarjoaa liikaakin. Verhoeven on lyhytkasvuinen, 145 cm pitkä, mutta asemansa puolesta toisia ylempänä. Rikas, tyylikäs Louis ja pihi, tyylitön Armand tukevat pomoaan ehdottomasti ja omia kykyjään käyttäen. Kolmikko on mieleen jäävä ja elävä tiimi, jonka työtä seuraisi mielellään uudestaankin. Heidän humoristinen ja välillä epätoivoinenkin sanailunsa on sujuvaa ja kulkee mukavasti.

Itselläni tökki eniten romaanin rikosten inhottavuus. En ole ihan näin kovaksikeitetyn dekkarin ystävä. Varsinkin, kun Alex jää lopulta kuitenkin uhrin asemaan. Hänen väkivaltansa ei saavuta sellaista voimaannuttavaa verileikin hurmiota, jota löytyy vaikka Virginie Despentesin Pane mua -romaanista tai Alexin sivuliepeessä mainitusta Lisbeth Salanderista. En tarkoita, että väkivaltaa olisi pitänyt olla enemmän, vaan että Alexin asenteesta jäi jotakin olennaista puuttumaan.

Oikeudenmukaisuus, niin, mitä siitä voisin sanoa. Tappaminen ei ole oikein. Mutta Lemaitren Alex saa muistamaan, että pahimmat rikolliset eivät usein ole saaneet elää onnellista lapsuutta ja tasapainoista aikuisuutta. Vaikka näitä rikoksia ei ymmärtäisikään, ainakin ne näyttäytyvät lopuksi ihan eri valossa kuin aluksi.

Vetävä dekkarihan tämä on: jännittävä, omaperäinen ja karmiva.

Lue lisää:
Linkki Turun Sanomissa julkaistuun, hehkuttavaan kritiikkiini Lemaitren romaanista Näkemiin taivaassa.
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/710490/Jarkyttavan+hieno+sotaromaani

Kustantajan esittely Alexista: http://minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1182

Näkökulma on tekniikkalaji

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi. (The Paris Wife, 2011.) Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2014.

Päivi Brink kirjoittaa:

Paula McLainin romaani Nuoruutemme Pariisi (The Paris Wife) kertoo Ernest Hemingwayn ensimmäisen vaimon Hadleyn näkökulmasta samasta ajanjaksosta kuin Hemingwayn muistelmateos Nuoruuteni Pariisi (The Moveable Feast, 1964). Hemingway kertoi muistelmissaan 1920-luvun alun Pariisista, missä amerikkalaiset kirjailijat ja taiteilijat tutustuivat toisiinsa ja osallistuivat modernismin synnyttämiseen. Gertrude Steinin, F. Scott Fitzgeraldin ja John Dos Passosin vaikutus nuoreen Hemingwayhin oli merkittävä – samoin etäisyys Yhdysvaltoihin ja sen arvomaailmaan. Paula McLainin Nuoruutemme Pariisi pyrkii näyttämään Hemingwayn ja hänen seurapiirinsä Hadleyn näkökulmasta. Mutta miksi? Saadaksemme toisenlaisen kuvan suuresta kirjailijasta? Vai tutustuaksemme Hadley’hin, josta on erilaisten muistelmien ja haastattelujen pohjalta syntynyt aika tylsä mielikuva? Hän ei ollut taiteellinen, kukaan ei muista hänen olleen erityisen nokkela tai edes kaunis. Hän tuntuu jääneen täysin miehensä varjoon. Haluaako McLain näyttää, että hän olikin kiinnostava? Ongelma on, ettei McLain mielestäni onnistu tässä. Hadley ei edelleenkään innosta, eikä hänen näkökulmansa avaudu tässä romaanissa.

Niin, romaanissa. Tämä lajivalinta onkin ongelman ydin. Kun kirjailija valitsee kirjoittavansa fiktiota faktan sijaan, siis elämäkerran sijaan, odotan häneltä fiktion keinojen käyttämistä. Yksi modernismin merkittävimmistä kirjallisista keinoista oli hioa näkökulmatekniikka huippuunsa. Kun näkökulmaa vaihdetaan, sen pitäisi vaikuttaa kerrontaan, sekä ilmaisutyyliin että sisältöön. Saamme toki lukea minä-kerrontaa Hadleyn äänellä ja kerrottu on sellaista, mitä Hadley koki, mutta minusta ei tuntunut siltä, että nämä asiat tapahtuivat hänelle. Kerrotut epävarmuuden ja hirveän aviopetoksen hetket eivät tehneet vaikutusta. Minusta ei tuntunut siltä, että äänessä oli nainen, jolle tämä tapahtui.

Hemingway oli karismaattinen hahmo jo kaksikymppisenä, sotatraumoistaan toipuvana kirjailijanalkuna. Hän vei valtavasti tilaa tavatessaan muita kulttuurivaikuttajia ja riitautui lähes kaikkien kanssa. Kukkoilustaan ja ailahtelustaan huolimatta hän on Nuoruutemme Pariisin kiinnostavin hahmo, riitaisuudessaan elävä. Hadley sen sijaan jää juuri sellaiseksi kuin aina: harmaa hiirulainen suuren miehen rinnalla. Tuskin hän itse näki itsensä niin. Ja jos näki, mikä häntä sitten kiinnosti? Miksi minä haluaisin nähdä hänen maailmansa? Lukiessani Nuoruutemme Pariisia mieleni tekee vain lukea Hemingwayn novelleja tai romaania Ja aurinko nousee, jonka kirjoittamista McLain kuvaa.

Vain romaanin alussa, kun Ernest on 21-vuotias ja Hadley jo 28, heidän suhteensa valta-asetelma on aidosti tasavertainen. Hadley tarvitsee Ernestiä päästäkseen eroon luutuneesta, kuivettuneesta elämästään perhetragedioiden varjossa. Ernest tarvitsee Hadleyn suorasukaisuutta ja rehtiyttä selviytyäkseen sotatraumoistaan ja uskoakseen itseensä kirjailijana. Kumpikin haluaa paeta menneisyyttään ja tulla uudeksi Euroopassa. Mutta saman tien, kun pariskunta muuttaa Pariisiin, missä kirjallinen uudistuminen on käynnissä, suorastaan väreilee ilmassa, Hadleyn merkitys Ernestin elämässä tuntuu tämän romaanin sivuilla pienentyvän. Romaanin englanninkielinen nimi on The Paris Wife, mutta Hadley ei sovi lainkaan Pariisiin. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen ja epämuodikas perinteisine arvoineen ja pitkine hiuksineen. McLain ei oikeastaan saa mitään irti 1920-luvun Pariisista Hadleyn näkökulmasta katsoessaan. Uskon, että se on pettymys monelle lukijalle, joka tarttuu tähän teokseen. Onhan kirjassa monen lukijan ennakko-odotuksissa kaksi kiinnostavaa aihetta: Hemingway ja 20-luvun Pariisi. Näistä molemmista voimme kuitenkin lukea monista muista kirjoista. Hadleyn näkökulma olisi siis ollut ainoa tämän kirjan erikoisuus. Nyt kuulemme Hadleyn äänellä kerrottuna samat jutut, mitkä olemme kuulleet jo aiemmin.

Lopussa Hadley riutuu petettynä naisena Hemingwayn löydettyä vaimon numero 2. (Vaimoja hänelle kertyi elämässään yhteensä 4.) Saamme lukea miltä tuntuu olla petetty ja jätetty, mutta tässäkään en kokenut pääseväni yhtään lähemmäs Hemingwayn vaimoa vaan luin vain jonkun naisen rakkaussuruja. Hadleyn erityisyys ei tullut esiin.

Olen varmaan ollut liian niuho tätä kirjoittaessani. Kyseessähän on viihderomaani. Mutta tätä kirjaa on myyty Yhdysvalloissa järjettömän paljon. Se oli pitkään New York Timesin bestsellerlistalla. Toivoin, että se olisi ollut omaperäisempi ja koskettavampi. Uskon, että olisin pitänyt enemmän elämäkerran muotoon kirjoitetusta Hadleyn tarinasta. Oikeassa elämässä hyvät, rehdit naiset ovat kultaa, mutta romaaneissa heistä on vaikea tehdä vetäviä.

Lopuksi sananen kansikuvataiteesta. Kyse on kirjan kansainvälisestä kannesta, jota Suomessakin käytetään. Miksi ihmeessä siinä on 1950-luvun tyyliin puettu, äärimmäisen muodikas nainen kannessa, kun kertoo 1920-luvun Pariisissa asuvasta naisesta, joka omien sanojensa mukaan ”pukeutuu säkkiin”?!

Päivi Brink osallistui Café Voltaire -kirjasarjan kahden ensimmäisen osan toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta. Hän on erikoistunut maailmansotien välisen ajan ranskalaiseen kirjallisuuteen.

Kirjailija McLainin haastattelu löytyy englanniksi täältä: http://www.randomhouse.com/rhpg/features/paula_mclain/author/

Lue myös Päivi Kososen arvio Nuoruutemme Pariisista Agricolasta. Mukana valokuvia Hemingwaysta ja Hadleysta ja muista kirjan henkilöistä:
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3471

Pienoisesseitä 1760-luvulta - Voltairen Filosofinen sanakirja

Voltaire: Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa
suomentanut Erkki Salo
Vastapaino, 2013
526 s.

Virpi Alanen kirjoittaa:

Voltaire (François-Marie Arouet, 1694-1778) julkaisi Filosofisen taskusanakirjansa 70-vuotispäivänsä tienoilla vuonna 1764. Teos joutui oitis Geneven ja Pariisin viranomaisten kiellettyjen kirjojen listoille. Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalta se poistettiin vasta vuonna 1966, kun koko listakin lakkautettiin, kertoo Lauri Mehtonen nyt suomennoksena julkaistun Filosofisen sanakirjan esipuheessa. Erkki Salon laatiman suomennoksen pohjana on ollut teoksen kuudes, tekijän tarkastama, korjaama ja täydentämä laitos.

Pienoisessee osoittautuu Filosofista sanakirjaa lukiessa nykylukijaakin kiinnostavaksi muodoksi. Voltaire kirjoittaa valtavan suurista aiheista (kuten ”jumala”, ”aistit”, ”kauneus”, ”sielu”) parin-kolmen sivun tekstejä, joissa perustaa kriittiset mielipiteensä luonnolliseen järkeen. 1760-luvun tekstit ovat edelleen, kiitos myös sujuvasanaisen suomennoksen, kiehtovaa luettavaa. Voltairen teksti on älykkäällä tavalla nenäkästä, kun hän osoittelee maailman tilaa ja ihmiskunnan järjenkäytöllisiä puutteita. Historian suuret filosofiset keskustelunaiheet ja ihmisten keskinäinen kommunikaatio alkavat Voltairen käsittelyssä usein vaikuttaa hivenen surkuhupaisilta, absurdin suuntaisilta.

”Antiikissa kiisteltiin paljon korkeimmasta hyvästä. Yhtä hyvin olisi kannattanut kysyä, mikä on korkein sininen tai korkein muhennos, korkein käveleminen, korkein lukeminen jne.”
(Filosofinen sanakirja, s. 95)

Voltaire viljelee paikoin omanlaistaan piikikkään-vakavaa huumoria, sijoitellen tekstiin mainioita yksityiskohtia, jotka saavat odottamattomiakin käänteitä. Esimerkiksi verratessaan eläinten yhteisöllisiä muotoja ihmisyhteiskuntiin, Voltaire kirjoittaa lampaista näin:

”Lampaat viettävät varsin rauhallista yhteiselämää. Pidämme niitä hyväluontoisina, koska emme näe, miten suunnattoman määrän eläimiä ne nielevät. Voidaan jopa uskoa, että ne syövät niitä viattomasti ja huomaamatta, samalla tavoin kuin me syömme Sassenagen juustoa. Lampaiden valtio on kulta-ajan tarkka jäljennös.” (FS, s. 361, ”Laeista”)

Kärkevimmän kritiikkinsä Voltaire suuntaa uskontojen nimissä harjoitettuihin järjettömyyksiin, ihmisten kyvyttömyyteen nähdä kokonaisuutta filosofisesti sekä taikauskon multiploitumiseen uskontojen välisissä suhteissa:

”Näin on selvää, että toisen lahkon uskon ydin on toiselle taikauskoa.
Muslimit syyttävät taikauskosta kaikkia kristittyjä, jotka puolestaan syyttävät siitä muslimeja. Kuka ryhtyisi näin ison oikeusjutun tuomariksi? Kenties järki. Tosin jokainen lahko väittää, että järki on sen puolella. Vahvemman oikeus siis ratkaisee, kunnes järki on tunkeutunut riittävän moneen päähän ja riisunut väkivallan aseista.” (FS, s. 488)

Voltaire pohtii muun muassa yhteiskunnallista kysymystä siitä, voisiko ateisteista koostuva yhteisö olla toimiva. Voltairen mukaan ateismikin saattoi hallitsijoiden ja muiden vaikutusvaltaisten omaksumana olla tuhoisaa. Fanatismissa ja ateismissa on molemmissa vaaransa, Voltaire pohtii, provosoivastikin: ”Ateistit ovat enimmäkseen uhkarohkeita mutta harhaantuneita oppineita ja huonoja järkeilemään. Koska he eivät pysty käsittämään luomista, pahan alkuperää ja muita vaikeita asioita, he turvautuvat hypoteesiin asioiden ikuisuudesta ja välttämättömyydestä” (FS, s. 81-81)

Voltaire peräänkuuluttaa järkeä ennen kaikkea siihen, miten ihmiset toistensa elämäntavat ymmärtävät. Filosofisen sanakirjan pohdinnat suvaitsevuudesta tuntuvat hätkähdyttävän ajankohtaisilta. Voltaire puolustaa muun muassa vanhoja itäisiä kulttuureja ja eläinten oikeuksia tunteellisina olentoina. Ihminen on vajavainen, mutta suvaitsevuuden ja filosofisen ajattelun myötä ihmiskunnalla on mahdollisuus parempaan.

”Mitä on suvaitsevuus? Se on ihmisyyden myötä saatu lahja. Me kaikki olemme täynnä heikkouksia ja virheitä. Luonnon ensimmäinen laki kuuluu: antakaamme typeryydet anteeksi toinen toisellemme.” (FS, s. 492, ”Suvaitsevuus”)

Voltairen kirjallinen tuotanto on käsittämättömän laaja. Näytelmien, satiirien, runojen, pamflettien, filosofisten tarinoiden, uskontokritiikin, luonnontieteellisten, valtio-opillisten ja historiallisten teosten lisäksi se sisältää yli 20 000 kirjettä. Eräänlainen kirjemäisyyden tuntu, vaikutelma vauhdikkaasti kirjoitetusta tekstistä, on läsnä myös Filosofisen sanakirjan pienoisesseissä, vaikka toisaalta niiden tunnelma on samaan aikaan aforistisen harkittua. Voltairen ilmaisu tuntuu hakeutuvan parin-kolmen sivun pituuteen, jossa tekijä tiivistää mielipiteensä suurista kysymyksistä sangen pieneen tilaan. Pienoisesseiden aloituslauseet ovat tiheitä, usein poleemisiakin.

Valistusfilosofi, kartanonherra Voltaire oli aikansa julkkis; ihailtu ja vihattu, luettu ja sensuroitu. Hänen tekstinsä korostavat oman ajattelun tärkeyttä. Filosofisen sanakirjan pohdinnoissaan hän on samanaikaisesti iloisen innostunut ja yhteiskunnallisen vakava.

Virpi Alanen on runoilija, aforisti ja kriitikko.

Kesällä luettua: Milan Kunderan Identiteetti

Milan Kundera: Identiteetti. Suom. Annikki Suni. WSOY 1998.

Juha Kara kirjoittaa:

Jos lähdet Kunderan mukana Ranskaan Normandian hiekkarannikoille, voit nähdä miehiä niska kenossa lähettelemässä leijoja ilmaan, tai pysähtyä katselemaan aaltoja, purjeveneitä, pilviä. Havaitset pian myös yksinäisen naisen kävelevän siellä.

Chantal on saapunut tuohon pikkukaupunkiin päivää ennen miestään. Hän kävelee tuntemattomana ihmisten joukossa, ja havaitsee suureksi pettymyksekseen etteivät miehet enää seuraa häntä katseillaan. Kun Jean-Marc sitten hakee vaimoaan hiekkarannalla, hän luulee tunnistavansa Chantalin takaapäin toisessa naisessa, ja hämmästyy erehdystään. Mihin ihmisen identiteetti oikein perustuu, jos emme pysty tunnistamaan rakasta vaimoamme? Chantal pohtii silmän ja katseen kautta asemaa, joka hänellä on suhteessa Toiseen. Kundera kehitteleekin tästä sitten jonkinlaista rakkausdraamaa, jossa päähenkilöt puhuvat kyllä toisilleen, mutta eivät kohtaa toisiaan. Kunderan maailma on kylmä, välinpitämätön, unohdettu. Aika kulkee väistämättä eteenpäin, vieden nousuveden lailla hiekkaan piirretyt merkit mennessään. Päähenkilöt ovat avuttomia rakkauden epäjohdonmukaisuuden edessä. Rakastettu pysyy vieraana ja on ikään kuin lopullisesti menetetty. Nämähän ovat tuttuja teemoja hänen aiemmistakin romaaneista, Jean-Marc yrittää kuitenkin epätoivoisesti repiä vaimoaan irti tuosta yksinäisyydestä, tarjoten hänelle mahdollisuuden haaveiluun, haluamiseen toisaalla. Hän lähettelee vaimolleen anonyymejä rakkauskirjeitä, mutta tämä vain sotkee parisuhdetta.

Kirjan alussa viitataan ranskalaiseen televisio-ohjelmaan ”kadonnut jäljettömiin” ja kirjan lopussa arvuutellaan oliko kaikki vain unta, mikä oikein oli todellista. Kunderan maailmassa kaikki on väliaikaista ja katoavaista, niin ihmiset kuin tunteetkin. Tässä pelissä keskeinen asema on silmän ja katseen funktiolla, ja se koskettaa olemisen juuria asettaen tarkasteltaviksi henkilöiden identiteetit. Tämä funktio hallitseekin romaania alusta loppuun eri muodoissaan, tuoden siihen liittyvät illuusiot esiin, kuten ranskalainen analyytikko Lacan on niin hyvin kuvannut ”peilivaihe” käsitteessään. Minä ei ole yksi vaan myös Toinen. Ilman sinää ei ole minää. Jos voimme tavallaan lähestyä identiteettiä Toisen katseen kautta, niin mitä tehdä kun aviomies ei juuri meitä enää huomaa. Miten uskoa vielä rakkauteen kun vaimo murtuu kokiessaan, ettei enää ole miesten katseiden kohde (halujen kohde). Kirje ilmestyy jonkinlaiseksi vastaukseksi pariskunnan välille. Kirje yllättää ja hämmentää päähenkilöä, saaden hänet uudestaan haluavaksi. Tässä ei ole kyse mistään E. Allan Poen ”varastetusta kirjeestä”, mutta liikkeet ja hahmot, joita se piilottaa, herättävät uudestaan päähenkilössä yrityksen lähestyä naisena olemista. Kirjeen herättämät kielletyt hedelmät pysäyttävät hetkeksi ajan. Kirjeet toimivat halun sanansaattajina, herättävät sen uudestaan henkiin, muuttuen lopulta nautinnoksi.


Juha Kara on psykoterapeutti, joka lukee mielellään ranskalaista kirjallisuutta.

Teksti on julkaistu myös blogissa verkkosivuilla: www.mediatorconsulting.fi

Lue lisää Kunderasta Café Voltairen Ranska-kirjasta Tarinoiden paluu!

Kepeä tarina keräilyvimmasta ja vaimon eroottisesta potentiaalista

Mirka Ahonen kirjoittaa:


David Foenkinos
Vaimoni eroottinen potentiaali
Suomentanut Pirjo Thorel
Gummerus, 2012
(Alkuteos : Le Potentiel érotique de ma femme, 2004)


Ranskalaisen David Foenkinosin (s. 1974) toinen suomennettu romaani Vaimoni eroottinen potentiaali ei nimestään huolimatta ole mitenkään erityisen eroottinen kirja, vaikka niin lupaileekin. Se on tarina miehestä, Hectorista, joka keräilee pakonomaisesti kaikkea mahdollista juustopakkausten etiketeistä, Nixonin vaalikampanjamerkkeihin ja kroatialaisiin sananparsiin.

Kirja alkaa kun Hector on juuri päättänyt tehdä itsemurhan metrossa. Unettavien pillereiden vuoksi yritys kuitenkin epäonnistuu, ja hänet löydetään makaamasta metron käytävältä. Epäonnistuttuaan itsemurhayrityksessä, vietettyään kuukausia parantolassa ja hävittyään parhaan vaalimerkkikokoelman omistajan palkinnon, onneton Hector tulee ensi kertaa elämässään ajatelleeksi, että hänen tulisi katkaista koko mieletön keräilykierre.

Hectorin onni kääntyy, kun hän törmää Brigitteen. Brigitte ja Hector rakastuvat, menevät naimisiin, ja uuden onnensa lumoissa Hector onnistuu lopettamaan keräilyn. Hectorin epäonneksi vanha keräilyvietti nostaa kuitenkin taas päätään. Aistikas mielikuva Brigittestä pesemässä ikkunoita alkaa vaivata Hectoria, ja pian hän huomaa keräilevänsä salaa eroottisia hetkiä vaimostaan.

Vaikka Hector tuo mieleen ranskalaisesta nykykirjallisuudesta tutun yksinäisen ja pessimistisen mieshahmon, hän ei kuitenkaan ole samalla tapaa kyyninen tai traaginen kuin esimerkiksi Frédéric Beigbederin tai Michel Hoellebecqin mieshahmot, vaan pikemminkin kepeä ja harmiton tapaus. Siinä mielessä takakansiteksti, jossa kirjan tyyliä verrataan Woody Alleniin, ei ole niin kaukaa haettu. Hector on kuitenkin Woody Allen -reppana vahvoin ranskalaisin maustein.

Romaani on lukijalle viihdyttävä kokemus, se pistää lukijan vähintäänkin hymyilemään. Antoisinta kirjassa on mustan huumorin sävyttämä lakoninen tyyli, jolla Hector kuvailee keräilyvimmaansa sekä hänelle sattuvia yllättäviä tilanteita. Myös kuvaukset Hectorin läheisistä ovat hauskoja ja iskeviä. He kaikki ovat eriskummallisia tyyppejä, oikeastaan pelkkiä karikatyyrejä, joskin huvittavia sellaisia: Hectorin äiti, Mireille, jolle riittää, että hänen keitostaan pidetään, Hectorin lanko, Gérard, jolla ”ei ollut montakaan hermosolua, mutta erittäin komeat reidet” sekä tietysti Brigitte, joka taas oli ”niitä naisia, jotka saavat aikaan halun juoda teetä”. Henkilöhahmoja tai oikeastaan mitään muutakaan ei luonnehdita juuri pintaa syvemmältä, mutta juuri se luo romaaniin humoristisen keveän sävyn.

Vaikka alkuasetelma keräilyaddiktioineen ja itsemurhayrityksineen vetoaa varmasti ranskalaisesta synkistelystä pitävään lukijaan, romaani on kuitenkin kokonaisuudessaan pikemminkin pinnallisen veikeä tarina siitä, miten myös luuserina pidetty mies voi onnistua elämässään. Varsinkin romaanin loppu menee tylsäksi söpöilyksi: Hector paranee keräilyvimmastaan, Hectorin ja Brigitten suhde kukoistaa ja päälle päätteeksi pariskunta saa vielä kolmoset.

Pirjo Thorelin suomennos on sujuva, eikä sitä lukiessa juurikaan kiinnitä huomiota siihen, että kyseessä on suomennos. Hän on suomentanut myös 2011 ilmestyneen Foenkinosin romaanin Nainen, jonka nimi on Nathalie (alkuteos La délicatesse, 2009), joka oli suuri myyntimenestys Ranskassa. Romaanin pohjalta on myös tehty elokuva, jonka on ohjannut David Foenkinos itse yhdessä sisarensa Stéphane Foenkinosin kanssa. Pääosaa näyttelee Audrey Tautou. Ilmeisesti suomalaiset lukijat ovat löytäneet Foenkinosin teokset, sillä lisää Foenkinosia on tulossa: Yhden elämän muistot (Les Souvenirs, 2011) ilmestyy Gummerukselta 2013 edelleen Pirjo Thorelin suomentamana.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Annikki Sunin muistolle

Päivi Kosonen muistelee Annikki Sunia:


Kasvoin ranskalaisen proosan rytmiin ja hengitykseen pitkälti Annikki Sunin suomennosten myötä. Simone de Beauvoirin, Marguerite Durasin, Jean Marie le Clézion, Michel Tournierin, Nathalie Sarrauten monet kaunokirjalliset teokset olen luultavasti kaikki lukenut ensin Annikki Sunin suomennoksina, ja sitten vasta, saatuani suomentajan laatutakuun, tarttunut alkuteokseen. 1980-luvun kirjallisuuden opiskelijoille Annikki Suni oli nimi – ja on edelleen.

Tapasin Annikki Sunin vasta vuonna 2008. Olin tuolloin myöntämässä yhdessä Anna-Maija Viitasen ja Risto Niemi-Pynttärin kanssa käännöskirjallisuuden Mikael Agricola -palkintoa Annikki Sunille Marcel Proustin teoksesta Jälleen löydetty aika. Juhlaesitelmää pitäessäni en malttanut olla katsahtamatta kääntäjään itseensä. En nähnytkään uupumusta ja pitkästyneisyyttä, vaan Annikki Sunin kiinnostuneen kirkkaat silmät, jotka hymyilivät ja kannustivat jatkamaan. Se on elämäni tähtihetki: hymyilevä tunnustus Annikki Sunilta, huippukääntäjältä ja vanhemmalta naiskollegalta. Jälkeenpäin, tavatessamme kirjallisissa piireissä, juttelimme kuin vanhat tutut. Ja aina hänen silmänsä hymyilivät.

Suomessa ei ole hänen veroistaan ranskalaisen kirjallisuuden tuntijaa. Jään kaipaamaan myös Annikki Sunin lempeää hymyä ja ennen kaikkea häntä itseään ihmisen mittaisena kirjallisuuden välittäjänä ja tulkkina.

Suomentaja Annikki Suni on kuollut

Päivi Brink kirjoittaa:

Arvostettu ja palkittu ranskalaisen kirjallisuuden suomentaja Annikki Suni on kuollut. Hän suomensi 1970-luvulta alkaen yli sata kirjaa muun muassa Madame de La Fayettea, Marcel Proustia, Simone de Beauvoiria, J. M. G. Le Clézio'ta, Marguerite Durasia, Michel Tournieria ja Andreï Makinea.

Me ranskalaisen kirjallisuuden ystävät olemme hänelle loputtoman kiitollisia nautinnollisista lukuhetkistä, jotka hän meille välitti.


”Mutta jos minulle suotaisiin voimia niin pitkään, että saisin viimeistellä teokseni, olin ennen muuta päättänyt kuvata, vaikka se saisikin ihmiset näyttämään hirviöiltä, sitä miten heillä on tilassa varattuun vähäpätöiseen paikkaan verrattuna määrättömän laaja ja merkittävä paikka – koska he kuin vuosien syvyyksiin uponneet jättiläiset ulottuvat yhtä aikaa elämänsä kaukaisiin aikakausiin, joiden väliin on niin moni päivä pujottautunut – paikka Ajassa.”

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Jälleenlöydetty aika. Suomennos Annikki Suni. Otava 2007.

Kirjallista keskustelua sivistyneessä herraseurassa

Päivi Brink kirjoittaa:

Jacques Bonnet: Kirjaston henget. (Des bibliothèques pleines de fantômes, 2008.) Suom. Jyrki Kiiskinen. Tammi 2011.

Tekisikö mielesi istahtaa samaan pöytään ranskalaisen herrasmiehen seurassa, joka jutustelee kirjallisuudesta ja kirjojen keräilystä? Jacques Bonnet’n esseekirja Kirjaston henget tuntuu leppoisalta jutustelulta, vaikka hänen oppineisuutensa herättääkin ihailua. Vaikka teos on ladattu sitaateilla ja viittauksilla maailmankirjallisuuden klassikoista dekkarikirjallisuuteen, sen lukeminen on vaivatonta ja miellyttävää. Bonnet ei nosta omaa häntäänsä tai leuhota lukeneisuudellaan, sillä hänelle lukeminen on kuin hengittämistä: ainoa tapa elää. Kirjat ja niiden henkilöt ja kirjoittajat ovat hänen ystäviään ja leijuvat hänen ympärillään kirjastossa kuin henget tai haamut. Kirjojen avulla hän on yhteydessä ihmisiin, jotka elivät eri ajassa ja paikassa kuin hän itse. Fiktiiviset hahmot ovat meille lukutoukille usein todellisempia ja tärkeämpiä tuttavuuksia kuin reaaliset ihmiset.

Bonnet on kustantaja, kääntäjä ja kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja ja taidehistoriallisia tutkimuksia. Lisäksi hän on oman kirjastonsa kirjastonhoitaja, sillä hänen kirjastonsa koostuu 40 000 niteestä. Suuri osa Kirjaston henget -kirjasta koostuukin varsin banaaleista pohdinnoista: miten tällainen kirjamäärä säilytetään, luokitellaan, kuljetetaan ja miten sen kanssa asutaan. Tämä kiinnostanee niitä, joilla on taipumusta kirjojen keräilyyn ja halua niiden omistamiseen. On ihastuttavaa seurata, kuinka rakkaaksi oma kirjasto lukija-kirjastonhoitajalle muodostuu. Minun oli helppo samastua esimerkiksi pohdintoihin, miten vaikea on matkoilla ollessa olla erossa kirjastostaan. Etelä-Afrikassa asuessani oma (huomattavasti vaatimattomampi) kirjastoni on nimittäin Suomessa varastoituna. Onneksi pieni sivukirjasto on jo kehitteillä täällä etelässäkin.

Kirjassa pohditaan lukemistottumuksia, kirjastonhoitoa, kirjojen siivoamista, suhdetta kirjoihin sekä esineinä että aineettomina olentoina, lukijoiden ja kirjankerääjien yhteisöjä ja lukulistoja. Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo, josta voi napata kirjoja omaa listaansa täydentämään.

Bonnet on reilun viisikymppisen näköinen mies (kuva löytyy vaikkapa täältä:) http://www.quercusbooks.co.uk/blog/2010/10/28/phantoms-on-the-bookshelves/
Hän pohtii tulevien sukupolvien suhdetta kirjoihin ja sitä, katoavatko kirjastot kokonaan internetin ja sähkökirjojen aikakaudella. Hän ei sorru halveksumaan sähkökirjan mahdollisuuksia vaan päinvastoin näkee siinä paljon hyvää. Mutta hänelle, kuten monelle muulle, ”oikea” kirja on enemmän oma ja rakas kuin tiedostomuotoinen kirja. Hän kirjoittaa:

”Kirjasto suojelee meitä vihamiehiltä. Se suodattaa maailman äänet, lievittää ympärillä piinaavaa kylmyyttä, mutta antaa myös kaikkivoipuuden tunteen. Sillä kirjasto saa ihmispolon kyvyt näyttämään mitättömiltä: aika ja tila tiivistyvät sinne. Kaikki menneisyyden kerrostumat ovat levittäytyneet hyllystöille.” (s.112)

Onneksi kirjan suomentaja Jyrki Kiiskinen onnistuu tavoittamaan tällaisen kultivoituneen kirjallisen miehen äänensävyn ja sananparren. Suomennos oli erittäin hiottu ja onnistunut.


Samantapaista luettavaa:

Ranskalaista kirjallista rupattelua:
Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Atena 2009.
http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/292

Otavan kustantajasuvun ”grand old man” Heikki Reenpään muistelmat ovat viihdyttävää luettavaa kustannusmaailman ja kirjallisten piirien historiasta Suomessa:
Heikki Reenpää: Pojanpoika. Otava 1998.
Heikki Reenpää: Pikku-Heikki. Otava 2000.

Kirjahulluudesta:
Carlos María Dominguez: Paperitalo. Basam Books 2006.
http://www.basambooks.com/kirja.php?detail_id=148

Miltä tuntuu kantaa keltaista tähteä rinnassaan?

Hélène Berr: Päiväkirja 1942 - 44. Tammi 2009. (Taskukirja 2011.)

Päivi Brink kirjoittaa:

Hélène Berr on parikymppinen ranskalainen opiskelija. Hän asuu vuosina 1942 - 44 miehitetyssä Pariisissa vanhempiensa kanssa, opiskelee Sorbonnessa englantia ja kirjallisuutta, kulkee Latinalaiskorttelin katuja ystäviensä kanssa, soittaa viulua ja lukee klassikoita. Päiväkirjan alkaessa hänen suurimmat huolensa ovat sydänsuruja. Mutta hänen perheensä on juutalainen, ja pian juutalaislait alkavat kiristyä Ranskassa.

Kirjallisuudenopiskelija lukee Dostojevskia, Kiplingiä, Mansfieldiä, Valéry’ta, Martin du Gardia ja ennen muuta Keatsia. Hän ripottelee englanninkielisiä ilmaisuja päiväkirjaansa, kuuntelee levyjä ystäviensä kanssa ja soittaa viululla Bachia, Mozartia ja Beethovenia – ironista kyllä saksalaisen kulttuurin tuotteita. Hän koettaa tehdä valintaa harmaasilmäisen pojan ja toisen pojan välillä ja kirjoittaa päivittäin postikortteja ystävilleen. Hän tuntuu niin tutulta tytöltä, että juutalaislakien puristava vaikutus hänen elämäänsä tuntuu kauhealta. Vastoin parempaa tietoani toivoin, että Hélènelle kävisi lopulta hyvin.

Hélène kertoo, miltä tuntuu kävellä kotikaupunkinsa katuja keltainen tähti rinnassaan. Ensimmäisenä päivänä, kun hän joutuu tulemaan yliopistolle tähti ommeltuna takkiinsa, hän kirjoittaa näin:
”Mutta tietäisivätpä he, millainen ristiinnaulitseminen se on minulle. Tunsin syvää tuskaa Sorbonnen aurinkoisella suurpihalla kaikkien opiskelutoverieni keskellä. Tuntui etten yhtäkkiä ollut enää oma itseni, että kaikki oli muuttunut, että minusta oli tullut ventovieras, aivan kuin olisin keskellä painajaista. Näin ympärilläni tuttuja kasvoja, mutta vaistosin jokaisen kärsimyksen ja tyrmistyksen. Aivan kuin otsaani olisi painettu merkki punaisella poltinraudalla.” s. 49.

Hélène dokumentoi vaihe vaiheelta, kuinka hänen isänsä joutuu ranskalaiselle keskitysleirille, ja kuinka 13 000 juutalaista kerätään Talvivelodromille eli pyöräilystadionille, mistä pääosa heistä viedään keskitysleireille. Hän kertoo, miltä tuntuu hoitaa lastenkodissa ja -sairaalassa lapsia, joiden vanhemmat on viety pois, ja kuinka vaikea on luopua rakastetusta, joka lähtee taistelemaan vapaan Ranskan puolesta. Yksi kerrallaan ystävät ja tuttavat viedään hänen ympäriltään. Vähitellen hänen elämästään tulee painajaista. Hélène kypsyy ja vakavoituu vuosien myötä, ja hän koettaa analysoida juutalaisvainojen syitä ja keinoja. Hän pohtii kirjallisuutta ja sen merkitystä lukijoille tilanteessa, jossa ympärillä on niin paljon raakuutta. Hän koettaa kirjoittaa väitöskirjaa runoilija John Keatsista, mutta työ tuntuu turhalta. Hélènen elämä päättyy Bergen-Belsenin keskitysleirillä vuonna 1945. Päiväkirjan lopussa on pidätyspäivänä lähetetty kirje.

Tammi julkaisi Erkki Jukaraisen suomennoksen Hélène Berrin päiväkirjasta kolme vuotta sitten, mutta se ei herättänyt suurempaa kiinnostusta. Ranskassa päiväkirjan julkaiseminen oli merkkitapaus. Berrin suku luovutti päiväkirjan Nykyjuutalaisten dokumentointikeskukselle vuonna 2002, ja se julkaistiin ranskaksi 2008. Ranskassa on viimeisen kahden vuosikymmenen ajan tuotu eri tavoin esiin Ranskan juutalaisten kärsimyksiä miehitetyssä Ranskassa ja keskitysleireillä. Hélènen tarinasta on tullut osa tuota ilmiötä. Vuonna 1995 presidentti Chirac pyysi anteeksi Ranskan valtion ja ranskalaisten osuutta juutalaisten kohtaloon, minkä jälkeen on ilmestynyt lukuisia kirjoja ja elokuvia Ranskan juutalaisten kohtalosta. Irène Némirovskyn vuonna 2004 julkaistu Ranskalainen sarja nosti unohduksista esiin Némirovskyn, Auschwitzissa kuolleen juutalaiskirjailijan. Yannick Haenel kirjoitti romaanin Jan Karskista, joka koetti pysäyttää holokaustin kertomalla siitä länsimaille. Roselyn Boschin elokuva Pariisin vainotut (2010) kuvaa kammottavia olosuhteita pyöräilystadionilla, missä sinne kootuilla juutalaisilla ei ollut vettä eikä ruokaa eikä viemäröintiä. Robert Guediquianin elokuva L’armée du crime (2008) kertoo juutalaisesta vastarintaliikkeestä, samoin Quentin Tarantinon Inglourious basterds (2009). Myös Hélène Berr koki olevansa osa vastarintaliikettä, koska hänen perheensä kieltäytyi poistumasta Pariisista ja alistumasta nöyryytysten edessä.

Hélène Berrin päiväkirjan arvo on sekä sen historiallisessa dokumenttiarvossa, sen hienostuneessa ja samalla intohimoisessa kirjallisessa tyylissä että sen taidossa tuoda nuoren naisen kokemukset lähelle, todellisiksi ja samastuttaviksi. Hélèn haaveilee kirjan kirjoittamisesta, ja hänestä olisi voinut tulla tunnettu kirjailija, jos hänen olisi annettu elää.

Hélène Berrin päiväkirja on murheellisen ajankohtainen. Tällä viikolla Toulousessa yksittäinen rasisti ampui juutalaiskoulun opettajan ja kolme oppilasta. Antisemitismi, jolla oli erittäin paljon kannattajia 1930- ja 40-luvun Ranskassa, nostaa päätään myös meidän aikanamme. Onneksi nykyaikana Ranskassa on myös vahva rasisminvastainen liike. Hélène Berr kirjoitti päiväkirjaa, jotta ei unohtaisi vainojen pienintäkään yksityiskohtaa. Meilläkään ei ole varaa unohtaa. Hélèn Berr, jota ranskalaisten tietämättömyys juutalaisten kohtalosta kauhistutti, tiivisti ajatuksen näin:

”Niinpä minun olisi kirjoitettava, jotta voisin osoittaa ihmisille myöhemmin, millainen tämä ajanjakso oli. Tiedän, että monet muut pystyvät antamaan suurempia opetuksia ja paljastamaan kammottavampia asioita. Ajattelen kaikkia karkotettuja, kaikkia vankiloissa viruvia, kaikkia jotka ovat yrittäneet rohkeasti lähteä. Mutta se ei anna minulle lupaa syyllistyä pelkuruuden syntiin, sillä jokainen voi tehdä omalla pienellä sarallaan jotain. Ja jos hän voi, hänen täytyy.” s.145.

Tietoa 76 000 keskitysleireille lähetetyn Ranskan juutalaisen kohtalosta ja holokaustista eli Shoah’ista eli juutalaisten kansanmurhasta ranskaksi: http://www.memorialdelashoah.org/

Suomeksi erinomainen yhteenveto aiheesta on Antero Holmilan kirja ”Holokausti, tapahtumat ja tulkinnat” (Atena 2010).

Kirjoitukseni Yannick Haenelin romaanista Jan Karski 6.6.2011 Café Voltairessa: http://www.avaincafevoltaire.blogspot.com/2011/06/yannick-haenel-jan-karski.html