PROFESSORIPOOLI: Jaan Krossin Keisarin hullu

Kuukauden klassikko:
Jaan Kross. Keisarin hullu. Suom. Juhani Salokannel. WSOY 1982. Viimeisin painos WSOY 2010.

Pekka Pesonen kirjoittaa:

Sain kirjallisuuden professorina Nobel-komitealta parin vuosikymmenen ajan korean ja komean tiedustelun ketä suosittelisin vuosittaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Näitä kyselyjä lähetettiin ilmeisesti sadoittain eri puolille maailmaa. Vastasin kuuliaisesti muistaakseni joka vuosi ja ehdokkaani oli aina sama: Jaan Kross. Kun ensimmäisen kerran kysyttiin, olin juuri lukenut vastikään - 1982 - suomeksi tulleen Krossin romaanin Keisarin hullu.

Krossin koko tuotanto on upeaa luettavaa, mutta minulle Keisarin hullu on ehdoton ykkönen. Luin sen tätä blogia/juttua varten jälleen kerran uudestaan. Eikä se ole väljähtänyt, se on tuore ja ajankohtainen edelleenkin. Kirjoitin romaanista sen ilmestyttyä innoittuneen esittelyn Helsingin Sanomiin. Olen käyttänyt sitä hyväkseni seuraavassa. 35 vuotta eivät ole muuttaneet perusnäkemyksiäni.

Keisarin hullu ilmestyi Virossa 1978. Se on historiallinen romaani, jonka fakta-ainekset on dokumentoitu tarkkaan. 1810- ja 20-luvulle sijoittuvat tapahtumat perustuvat arkistolähteisiin, suoraan siteerattuihin dokumentteihin, tutkimuksiin, kirjeisiin, raportteihin, mutta myös runoihin ja romaaneihin. Kross on virontanut niitä saksasta, ranskasta, venäjästä, sitaatteja on mukana väliin myös alkukielellä. Fiktion hienolla hipaisulla niistä syntyy nautittavan rikas ja monimielinen teos.

”Keisarin hullu” on virolaissyntyinen Timotheus von Bock, Aleksanteri I:n lähimpiin upseereihin kuulunut mies, joka on antanut keisarilleen uskollisuuden ja totuuden puhumisen lupauksen. Hän toteuttaa sen kirjaimellisesti. Hänet vangitaan ja suljetaan useiksi vuosiksi vankityrmään. Nikolai I:n tultua valtaan 1825 Bock vapautetaan ja hän saa elää Virossa tarkkailun ja valvonnan alaisena. Hän on keisarin hulluksi julistama mies. Hulluuden mitta ja määrä on romaanin perusteema.

Bockin koko hulluus paljastuu hänen laajasta kirjeestään keisarille. Se ei koskaan tule julkisuuteen. Sen tuntee keisarin ja Bockin ohella vain romaanin kertoja, Bockin lanko Jakob Mättik. Romaani on hänen päiväkirjansa, johon hän liittää katkelmia löytämästään ja salaamastaan Bockin kirjeestä. Tapahtumien muistiin kirjaaja on romaanin päähenkilöistä ainoa puhtaasti fiktiivinen hahmo.

Mättik on vapautettu maaorja. Bock nai hänen sisarensa toteuttaakseen käytännössä ihanteensa eri yhteiskuntaluokkien tasa-arvosta. Yhdessä sisarensa kanssa Mättik saa neljän vuoden pikakurssin sivistyksessä: hän oppii saksan, ranskan ja venäjän, mutta jää sivistyksestä huolimatta yhteiskuntaluokkien väliin. Aatelistoon hän ei voi nousta, porvariksi hänellä ei ole taustaa, talonpojaksi ei paluuta.

Mättikin hahmo kohoaa romaanin päähenkilöksi Timotheus von Bockin rinnalle. Hän on suhteellisuudentajuinen, rehellinen, normaali kunnon kansalainen, jolla on selvä oikeudentaju. Sattuma tekee hänestä Bockin vaiheiden vastahakoisen, mutta likeisen todistajan sekä perheen uskottuna, monivuotisena asuinkumppanina että kirjeen salaisena lukijana.

Bockista tulee Jakobin sanoin hänen Mefistonsa, joka vie syrjäänvetäytyjän ja rationalistisen epäilijän totuuden ja hulluuden perimmäisiin kuvioihin. Mättik suhtautuu Bockin intoon ja fanatismiin yrmeästi: hän kyselee itseltään, onko Timotheus hullu vai oikeamielinen, ja jää tempoilemaan näiden totuuksien välisessä ristipaineessa. Hän yrittää repiä itseään irti perimmäisten kysymysten umpikujasta, mutta järkevätkin kysymykset ja objektiiviset muistiinmerkinnät tekevät hänestä yhä olennaisempaan tunkeutuvan mukanaolijan, historian todistajan, joka on lopulta itsekin vereslihalla.

Bock on individualistinen kumouksellinen. Hänellä on ollut yhteyksiä vuoden 1825 dekabristikapinoitsijoihin. Hän käy omaa kapinaansa, jonka kimmokkeena ovat demokraattiset ihanteet, joiden hän uskoo olevan keisarinsakin lähtökohta. Kun todellisuus jää ihanteista toivottoman kauaksi, Bock käy hyökkäykseen. Hän paljastaa kirjeessään keisarille ”kaiken”: ihmisarvon alentamisen, korruption, häikäilemättömän kiipimisen, instituutioiden mädännäisyyden, perusarvojen polkemisen.

Bock pauhaa kuin tuomiopäivän enkeli. Hänen retoriikkansa on raamatullista, mutta samalla räikeissä esimerkeissään ironista ja groteskia. Hän esittää keisarilleen oman mallinsa perustuslaista, jonka joka kohta on inhimillinen ja oikea ja juuri siksi mieletön - hullun houretta.
Ympäristö koettaa arvailla syitä, jotka ovat johtaneet Bockin vangitsemisen, tyrmään sulkemiseen ja sittemmin keisarillisen holhouksen alaisuuteen määräämiseen. Bockin lisäksi ne tietävät vain keisari ja Jakob Mättik: kapinan, jossa veri roiskaa vain sanoista. Juuri siksi Mättik joutuu pohtimaan onko Bock niin hullu, että uskoo sanojen voimaan. Ottaako hän totuuden puhumisen kirjaimellisesti? Voiko moisesta hulluudesta parantua? Mikä olisi parantumisen hinta?

Bockin hulluuden dokumentaatiolla, hulluuden kahlitsemisen ja vartioimisen tavoilla on ilmiselvät yhteytensä neuvostoajan Viroon ja Neuvostoliittoon, mutta varmasti myös muuallaekin. Hän haluaa paljastaa vallanpidon mädät mekanismit, myötäilyn, korruption ja totuuden kiertämisen yleisen edun ja vallitsevan järjestelmän säilyttämisessä. Sekä Bockin että Mättikin ihmissuhteissa kärjistyvät alituinen epävarmuus ja pelko kaikkein lähimpienkin luotettavuudesta.

Keisarin hullun juoni on historiallisen romaanin parhaiden perinteiden mukaan monipolvinen ja jännittävä. Keskeinen jännite on Bockien suunniteltu pako Eestistä. Se kariutuu viime hetkellä Bockin ehdottomuuteen. Hän ei halua paeta. Bockia pitää kotimaassa pihlajanmarjojen maku, niihin liittyvä kirpeä suloinen muisto, hetken tunto: yhtä aikaa proustilainen ”Madeleine-elämys” ja kristillinen karvas kalkki.

Eettinen ehdottomuus on hulluutta ja hullussa on helppo nähdä pyhimys. Jakob Mättikin ensimmäisiä syvälle meneviä havaintoja ympärillään tapahtuvasta on, että elämässä kaikki on pelottavan yksinkertaista. Kaikki on kiinni vähästä, kerran liikkeelle lähtenyttä on mahdoton pysäyttää. Muutoksen mahdollisuudet ovat pienet, niihin uskoo vain hullu. Jakob Mättik haluaa säilyttää toisen dokumentin tästä hulluudesta: oman päiväkirjansa, että ”se antaisi toivoa silloin, kun toivoa ei enää olisi”.

Kross on liian taitava ja monisyinen ollakseen paljastava osoittelija. Hän on ironian ja sarkasmin mestari. Ne antavat huikean säväyksen hänen fanaattisen hullunsa totuuden ja oikeuden pateettiselle tuomiopäivän julistukselle. Keisarin hullu on upea historiallinen romaani. 1820- ja 30-luvun Venäjän kuvaus nosti esiin romaanin kirjoittamisajankohdan kipeät kysymykset neuvostoajan Virossa. Ne ovat ajankohtaisia edelleen, myös juuri nyt - ajasta ja paikasta riippumatta.

Pekka Pesonen on Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Andrei Belyin Peterburg

Kuukauden klassikko:
Andrei Belyi. Peterburg. (Alkuteos 1916.) Suom. Esa Adrian. WSOY 1968. 2. painos 1992.

Pekka Pesonen kirjoittaa:

Vladimir Nabokov kirjoittaa teoksessaan Strong Opinions:
"Minulle suurimmat mestariteokset 1900-luvun kirjallisuudessa ovat, tässä järjestyksessä: Joycen Odysseus, Kafkan Muodonmuutos, Belyin Peterburg ja ensimmäinen puolisko Proustin sadusta Kadonnutta aikaa etsimässä."
Belyin Peterburg tuskin on monenkaan kirjallisuudentutkijan 1900-luvun eurooppalaisten romaanien top-listalla. Minulla on romaaniin erityissuhde. Olen kirjoittanut romaanista ja sen aatetaustasta väitöskirjani. Onko romaani todella maineensa veroinen? Onko se lukukelpoinen edelleen?

Peterburg–elämäni alkoi kun Esa Adrianin loistelias suomennos ilmestyi vuonna 1968. Belyin omintakeinen neologismeja vilisevä kieli tarjoaa virtuoosiselle kääntäjälle mahdollisuudet näyttää kaikki taitonsa.

Romaaninsa prologissa Belyi kirjoittaa:
"Jos Peterburg ei ole pääkaupunki, silloin Peterburgia ei olekaan. On pelkkä kuvitelma että se on olemassa."
Belyi kirjaa tunnetun myytin: tosi ja kuvitelma yhtyvät aina kun puhutaan Pietarin kaupungista. Voimme puhua Dickensin Lontoosta tai Balzacin Pariisista, mutta niillä ei ole samanlaisia myyttisiä ulottuvuuksia kuin venäläisen kirjallisuuden Pietarilla. Pietarista luodun fiktion pohjana on kaupungista jo kohta sen perustamisen jälkeen syntynyt myytti.

Pietarin kaupunki luotiin tyhjästä, suolle ja sumuun. Se oli uusi kaupunki, jonka perustamisen oli määrä olla Venäjän uuden – eurooppalaisen – tien alku. Kaupungin perustajalla, Pietari Suurella, oli vastustajansa. Heille hänen kaupunkinsa oli alusta alkaen Venäjän väärän tien inkarnoituma. Se oli viimeisten aikojen apokalyptinen kaupunki, Antikristuksen luomus ja valtakunta. Sillä olisi edessään väistämätön tuho.

Molemmat lähestymistavat tekivät kaupungista ennustusten toteutumisen näyttämön. Pietarin kaupungin ja sen kohtalon oli määrä ratkaista paitsi Venäjän myös koko maailmankaikkeuden kohtalo. Se mikä ei ratkennut Pietarissa ei ollut ratkaistavissa.

Tämä myytti syntyi jo kaupunkia perustettaessa. Se oli todellisuutta. Fiktioksi se alkoi muotoutua jo 1700-luvulla ja sai huippunsa 1800-luvulla, jolloin syntyi se venäläinen kaunokirjallisuus, jota ilman kaupungin reaalinen todellisuus ei enää ole ajateltavissa. Tarttolaisten semiootikkojen 1980-luvun taitteessa luoman termin mukaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa muotoutui erityinen ”pietarilaisteksti”, kaupungin kaunokirjallisten kuvausten kokonaisuus, joka elää sen myöhemmissä toteutuksissa.

Yksi toteutusten huipentumista on Belyin Peterburg. Pietari-teemaan tarttuminen ei ollut sattumaa hänen tuotannossaan. Se ei ollut vain yksi teema, Belyi kytki siihen ”kaiken”. Se oli hänen eri suuntiin poukkoilleen maailmankatsomuksensa ja mitä moninaisimpien kielellisten kokeilujen perusta. Se nojaa Pietari-myytin ytimeen: kaiken ratkaisemiseen ja muuttamiseen.

Belyi oli kaikessa luomistyössään fanaattinen ja hillitön samalla kun hän pyrki käsitteelliseen, jopa täsmälliseen ilmaisuun. Hän ei itse ollut koskaan tyytyväinen tekemäänsä. Se ei ole kirjailijalle kovinkaan tavatonta, mutta harva on ryhtynyt samaan kuin hän: kirjoittamaan julkaistuja tekstejään yhä uudestaan ja uudestaan, Peterburgiakin monta kertaa.

Belyi kielsi ehdottomasti symbolismin subjektiivisuuden. Koko hänen tuotantonsa on yritys luoda objektiviinen maailmanselitys, ”elämänuskonto”, niin kuin hän sitä kutsui. Sen avulla piti peruspietarilaisesti ratkaista ”kaikki”. Oppaita olivat mm. Kant, Schopenhauer, Wagner, Nietzsche, uuskantilaiset filosofit, Steiner ja tämän kanssa samanaikaisesti myös Marx - aikansa eurooppalaisen ajattelun muotifilosofit - joita Belyi yhdisteli ja suodatti varsin omintakeisesti, venäläisiä ajattelijoita ja kirjailijoita unohtamatta.

Belyin auktoriteetit olivat keskeisesti läntisiä, mutta ihmismielen ja maailmankaikkeuden kohtalon ratkaisun hän siirsi itään. Sieltä tulivat rationaalisen ajattelun murtajat, kaoottiset voimat, jotka olivat sekä uhka että pelastus. Perusongelmaksi nousee: Itä vai Länsi? Se oli Belyin suunnitteleman trilogian otsikko. Peterburg oli sen toinen osa. Ensimmäinen oli Serebrjanyi golub (Hopeakyyhky; ei suom.), kolmas ei koskaan ilmestynyt.

Belyille Idän ja Lännen viimeisen taistelun näyttämö on Pietari, jossa läntisen ajattelun umpikujan tuli ratketa. Idän voima ovat mongolien uhkaavat laumat, mutta myös pelastavat utopiat ja perimmäiset selitykset: okkultismi, Blavatskyn teosofia, steinerilaisuus.

Peterburg on aateromaani. Se testaa Belyin teoreettisen tuotannon ideoita ja visioita. Romaanissa niistä tulee fiktiota ja ne yhdistyvät aineksista, joiden perusta on semioottinen pietarilaisteksti. Kant saa rinnalleen Pushkinin siinä kuin Steiner Dostojevskin.

Peterburgissa intertekstuaalisuus on viety äärimmilleen. Sen todellisuus on viidakko, jonne helposti eksyy. Belyi ottaa lähtökohdakseen vallankumouksen. Romaanin tapahtumat ajoittuvat muutamaan viikkoon syksyllä 1905. Kuvatun ajan reaalitodellisuuden tapahtumat ja henkilöt tehdään osaksi tekstien välistä verkkoa, joka silmukoidaan mytologisoiden.

Kumous on muutoksen uhka ja voima. Sen suunta on epäselvä, mutta olennaista on ratkaisun hetki. Kumous on viimeisten aikojen tapahtuma. Niin paikalleen pysähtyneiden byrokraattien, hysteeristen älykkökumouksellisten kuin etenevien massojen takana ja vierellä kulkevat Kristus ja Antikristus monin eri naamioin.

Pietarin kaupunkia ja sen asukkaita kiusaavat kohtalokkaat vastakohdat. Niiden piina ajaa pietarilaisen sankarin mielipuolisuuteen. Painajaiset ja kaksoisolennot hallitsevat hänen todellisuuttaan. Harmoniaa ei löydä kukaan.

Kumouksen metafora ja symboli on Peterburgissa aikapommi, kumousliikkeen perustyöväline. Sen räjähdys ei romaanin parodisessa todellisuudessa tuhoa eikä pelasta ketään, mutta silti siinä tiivistyy Belyin ajattelun perusproblematiikka: todellinen on vain se muutos, jossa kaikki luodaan uudeksi, ja uusille ratkaisuille etsitään jatkuvasti uudet perusteet. Räjähdyksessä kaikki hajoaa, mikään ei pidä eikä myöskään uudistu aiottuun suuntaan. Mutta itse räjähdys – muutos – tapahtuu. Sitä romaani profetoi kaikilla tasoillaan.

Kumouksen tavoite oli synteesi, kaiken ratkaisu ja selitys. Siihen Belyi ei koskaan päässyt, vaikka fanaattisesti niin uskoikin, nojaten milloin mihinkin auktoriteettiin. Kiistattomimmin Belyi toteutti kumousihanteensa luomalla uudeksi romaanin muotoa ja kieltä. Hän on kerrontaratkaisuissaan, uudissanoissaan, rytmisen proosan ja mytologisen, intertekstuaalisen romaanin luomisessa suurten romaaninuudistajien rinnakkaishahmo, jopa edeltäjäkin.

Nabokovin näkemyksiin voi yhtyä: Peterburg on viime vuosisadan eurooppalaisen kirjallisuuden suuria romaaneja olemalla synteesi venäläisestä kirjallisuudesta, kulttuurista, aatteista. Synteesi syntyy räjäyttämällä kaikki palasiksi ja kokoamalla ne yhteen intohimoisen, fanaattisen tajunnan koko voimalla, mielikuvituksen kaikkien harharetkien riemulla.

Teoreettisessa tuotannossaan Belyi oli profeetta ja fanaatikko. Peterburgissa hän asettaa koomiseen valoon omatkin näkemyksensä- Fiktio testaa niin reaalitodellisuuden tapahtumat kuin erilaisten aatemallien tarjoamat ratkaisut. Tuloksena on parodia, Suuri Nauru. Sen kärjistää aikapommin räjähdys. Kaiken synteettisen tuhoavana se on samalla suuri synteesi.

Mutta synteesilläkin on aina monet kasvot. Sen – kuten romaanin kaikkien tasojen – takana on ”aivojen leikki”, yhtä aikaa ”joutava” ja ”polttava”. Tämä Peterburgin keskeinen kielikuva testaa kaikkien aatteiden umpikujan. Mikään totuus ei pidä, mutta erilaiset totuudet leikkaavat toisiaan päättymättömässä ”aivojen leikissä”. Siihen mukaan heittäytyminen on lukijalle melkoinen koetus, mutta samalla suuri ilo.

Pekka Pesonen on Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori.

Professoripooli: Kuukauden klassikko – mikä se on?

Professoripooli kirjoittaa:

Café Voltaire -blogissa aloitetaan helmikuussa 2017 uusi palsta, jonka ideana on esitellä kerran kuukaudessa jokin upea, mahdollisesti viimeaikaisesta keskustelusta syrjään jäänyt, jo hieman vanhempi teos – klassikko; mukana voi olla myös hyvin tunnettujakin teoksia, joihin kirjoittajat tarjoavat jonkin tuoreen näkökulman. ”Klassikko” käsitetään kahdessa mielessä laajasti: ajallisesti mukana on kirjallisuutta Homeroksen ajoista 2000-luvun vaihteeseen, eli kaikenikäistä kirjallisuutta aivan uutuusteoksia lukuun ottamatta; ja kirjoittajat katsovat oikeudekseen nimetä ”klassikoksi” jonkin merkittävänä pitämänsä teoksen, on sillä sitten klassikon asema kirjallisuuden kaanonissa tai ei. Tämä klassikoksi väittäminen merkitsee haastetta myös lukijoille, joiden toivomme kirjoittavan lukukokemuksistaan – löydöistään ja mahdollisista eriävistä mielipiteistään.

Kirjoittajat ovat kirjallisuudentutkimuksen konkareita, jotka uskovat kirjallisuuden voimaan ja haluavat pitää yllä tietoisuutta siitä, että on paljon muutakin kuin uutuuskirjat, jotka ansaitsevat lukijoiden huomion. ”Professoripooliksi” itsensä nimenneeseen joukkoon kuuluvat Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori Leena Kirstinä, Helsingin yliopiston Venäjän kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen, Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Bo Pettersson, Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori Hannu K. Riikonen, Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby ja Åbo Akademin kirjallisuustieteen emeritusprofessori Clas Zilliacus. Olemme sopineet, että Clas voi halutessaan kirjoittaa ruotsiksi, ja uskomme, että palstan suomenkieliset lukijat ottavat mielellään tämän pienen haasteen vastaan. Poolilaiset lähtevät tehtävään innostunein mielin: toivomme pystyvämme toimittamaan lukijoiden näköpiiriin teoksia, joihin tutustuminen osoittautuu kannattavaksi. Pyrimme helpottamaan lukemisvihjeen seuraamista sillä, että rajoitamme haluamme tarjota klassikkoina Karamazovin veljesten tai Odysseuksen kaltaisia jättiläisteoksia, joihin kuukausi ei helposti riitäkään.

Toivomme voivamme jakaa innostustamme ja edistää hienojen lukukokemusten syntymistä!

Professoripoolin puolesta

H.K. Riikonen Liisa Steinby

Kenen aika? ja Nuoren Voiman Venäjä-numero ilmestyivät Turun Kirjamessuilla

 

Café Voltaire -sarjan päätoimittaja Hanna Meretoja kirjoittaa:

Eilen juhlittiin Café Voltaire -sarjan neljännen osan, Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta, ilmestymistä. Syytä juhlaan olikin, sillä kirja on pitkän uurastuksen tulos ja komea kokonaisuus.  Teos on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt venäläisen nykykirjallisuuden esitys. Julkistamistilaisuudessa professori Riitta Pyykkö haastatteli kirjan toimittajia, Tomi Huttusta ja Tintti Klapuria, sekä kirjaan useamman esseen kirjoittanutta professori Pekka Pesosta. He kertoivat kirjan syntyprosessista ja sen tärkeimmistä teemoista, jotka jäsentävät teoksen viiteen osaan: ”perestroikasta postmoderniin”, ”dystooppiseen tulevaisuuteen ja uuteen realismiin”, ”nainen, yhteiskunta ja historia”, ”nykyrunous” ja ”kulttuurienvälinen nykykirjallisuus”.

Aika valikoitui kokoelman pääteemaksi muun muassa siksi, että venäläisen nykykirjallisuuden moninaisten muotojen voi käsittää ilmentävän ajan eri ulottuvuuksia. Yleistäen voidaan sanoa, että perestroika- ja sen jälkeisen ajan kirjallisuus keskittyi menneisyyden työstämiseen, 1990-luvun proosa kiinnittyi nykyhetkeen ja 2000-luvun kirjallisuudelle ovat leimallisia erilaiset tulevaisuusvisiot ja vahva dystooppinen juonne. Lisäksi aika läpäisee venäläistä nykykirjallisuutta monenlaisten kerronnan muotojen kautta; nykykirjallisuus käsittelee erilaisia ajan kokemisen tapoja ja osallistuu historian uudelleenkirjoittamisen tehtävään.

Kenen aika? -kokoelmassa runous saa enemmän tilaa kuin sarjan aiemmissa osissa, sillä runoudella on poikkeuksellisen tärkeä rooli venäläisen kirjallisuuden historiassa ylipäätään. Kuten Pekka Pesonen tiivisti tilaisuudessa: Venäjää ei voi ajatella ilman runoutta. Tomi Huttunen puolestaan korosti, että kokeellisen runouden ja realistisen, nykyhetkeen kiinnittyvän realistisen proosan vuorottelu ja vuoropuhelu leimaavat koko Venäjän kirjallisuuden historiaa, eikä nykykirjallisuus muodosta tästä poikkeusta. Lännessä tunnetaan tällä hetkellä parhaiten 1990-lukulaiset, kuten Viktor Pelevin, Boris Akunin ja Ljudmila Ulitskaja sekä 2000-luvun fantasiaa ja dystopiaa, mutta aivan viime aikoina on esiin murtautunut uusi realistinen proosa, jota Kenen aika? -kokoelmassa esitellään mutta jota lännessä ei vielä yleisesti tunneta. Tätä uusinta proosaa ollaan parhaillaan suomentamassa.

Suomessa on nyt meneillään varsinainen venäläisen nykykirjallisuuden buumi. Suomennoksia on ilmestynyt tänä vuonna poikkeuksellisen paljon, ja monet kokoelmassa esitellyt teokset on joko juuri suomennettu tai ne ilmestyvät ensi vuonna suomeksi. Viime syksynä valmistui myös lähes 700-sivuinen Kirsti Ekosen ja Sanna Turoman toimittama Venäläisen kirjallisuuden historia.

Buumia ilmentää omalta osaltaan Kenen aika? -kirjan kanssa samaan aikaan messuilla ilmestynyt Nuoren Voiman Venäjä-numero. Se on ennätyslaaja 126-sivuinen tuplanumero, joka tarjoaa useita tuoreita, kiinnostavia näkökulmia venäläiseen kirjallisuuteen. Lehdessä käsitellään muun muassa Trotskia, Solženitsynia ja Brodskyä, katsotaan Venäjän kirjallisuuden historiaa naisten kirjoittamisen näkökulmasta sekä esitellään venäläisen teatterin uusia tuulia, chick lit -kirjallisuutta ja nuorta runoilijapolvea, mukana myös aiemmin julkaisematonta materiaalia uzbekkirunoilija Hamdam Zakirovilta. Tuloksena on laaja matka läpi tsaarinajan Venäjän, Neuvostoliiton ja Putinin postvallankumouksellisen Venäjän (ellei post-liitettä sitten pitäisi korvata Pussy Riotin jälkeisenä aikana uus- tai jollain muulla liitteellä). Martti-Tapio Kuuskoski totesi eilisessä tilaisuudessa saman, minkä pääkirjoituksensa lopussa: kirjallinen Venäjän-matka sai hänet rakastumaan Venäjään omituisella tavalla. Nyt Nuoren Voiman Venäjä-numero ja Kenen aika? kutsuvat meidät kirjallisille tutkimusmatkoille venäläiseen nyky-yhteiskuntaan, venäläisen sielun syövereihin ja samalla omaan itseemme. Matkoilla on takuulla luvassa on niin monenlaisia tunteita kuin uusia ajatuksia ja oivalluksia.

Julkaisutilaisuuden lopuksi yleisö halusi tietää, miten nykykirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään venäläistä nyky-yhteiskuntaa. Tintti Klapuri vastasi, että nykykirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään ennen kaikkea, miten erilaisia vastauksia tähän kysymykseen voi esittää. Esimerkiksi kokoelma tuo esiin, että venäläisyys ei enää määrity vain Venäjällä asuvien kokemuksesta käsin, vaan venäläistä kirjallisuutta kirjoitetaan myös muualla. Globalisaation aikakaudella aiempaa laajempi ja kulttuurien välissä elävä kirjoittajajoukko osallistuu keskusteluun siitä, mitä on venäläisyys ja millainen on venäläisen nyky-yhteiskunnan tila. Tomi Huttunen puolestaan  toi esiin, että kysymys Venäjän kulttuurin erityisyydestä on suhteellistunut nykykirjallisuudessa. Fjodor Tjuttševin paljon siteeratut säkeet vuodelta 1866 kuuluvat seuraavasti:

Venäjää ei voi järjellä ymmärtää

eikä mitata tavallisella arsinalla.

Sillä on erityinen olemus:

Venäjään voi vain uskoa

Nykykirjailija Timur Kibirov (1998) puolestaan parodioi näitä säkeitä seuraavalla pastissillaan:

Venäjää ei voi järjellä ymmärtää,
Kuten ei Ranskaa, Espanjaa,
Nigeriaa, Kamputseaa, Tanskaa,
Karthagoa, Britanniaa,
Roomaa, Itävalta-Unkaria, Albaniaakaan.
Niillä kaikilla on oma erityinen olemuksensa.
Venäjäänkö voi vain uskoa?
Ei, uskoa voi vain Jumalaan –
Kaikki muu on toivotonta.
Millä mitalla mitataankin,
Jää meille silti paljon:

Venäjällä voi vain elää,
Palvella tsaaria ja isänmaata.

                                                                                                                                                                   

Puheenvuorot herättivät vilkkaan keskustelun, jossa päädyimme lopulta varsin yksimielisesti siihen, että vaikka venäläisen tai minkään muunkaan kulttuurin ymmärtämiseen ei ole yhtä avainta eikä yhtä oikeaa näkökulmaa (tai juuri siksi), kirjallisuus on erinomainen tie päästä käsiksi venäläiseen nyky-yhteiskuntaan – ja ylipäätään nykymaailmaan – nimenomaan sen kaikessa monimutkaisuudessa. Tämä kirjallisuuden tuottama ymmärrys ei ole kapeaa ”järjellä ymmärtämistä” vaan sellaista, jossa ihminen on mukana kokonaisuudessaan – myös tunteillaan, aisteillaan, koko ruumiillaan.

                                                                                                                   

Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri. Helsinki: Avain (BTJ Finland), 2012.        

                                                                                                                             

Nuoren Voiman ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -numeroon (2–3/2012) voi tutustua täällä: http://www.nuorenvoimanliitto.fi/sitenews/view/-/nid/186/ngid/4.

Tässä vielä ryhmäkuvassa Café Voltairen uusia ja vanhoja tekijöitä (vasemmalta Riitta Pyykkö, Päivi Kosonen, Hanna Meretoja, Martti-Tapio Kuuskoski, Tintti Klapuri ja Tomi Huttunen):