Murhamuori P.D. James viihdyttää nyt historiallisessa rikosromaanissa

P.D. James: The Lighthouse. (Suomennettu nimellä Majakka.) Penguin Books, 2006. 1. painos 2005.
P.D. James: Syystanssiaiset. (Death Comes to Pemberley, 2011.) Suom. Maija Kauhanen. Otava Seven-pokkari, 2013. 1. painos 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Kuvittelin jo aiemmin lukeneeni brittidekkariklassikko P.D. Jamesin murhamysteerejä, mutta aloitettuani The Lighthousen, huomasin erehtyneeni. Mielikuvani sen päähenkilöstä Adam Dalglieshista perustuivat hatariin muistoihin joskus 1980-luvulla näkemästäni TV-sarjasta. Dalglieshin titteli on Commander, joka lienee ylikomisarion yläpuolella arvojärjestyksessä. Olin teinityttönä hyvin vaikuttunut ”Sally-rukka, kultatukka” -episodista TV-sarjassa, mutta Dalglieshin persoona oli muuten päässyt unohtumaan. Charmantti runoilija-poliisi teki vaikutuksen nyt keski-ikäistyneeseen lukijaan.

P.D. James täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 94 vuotta ja viimeisen kuukauden aikana lukemani romaanit The Lighthouse ja Syystanssiaiset hän on kirjoittanut yli 80-vuotiaana. Ikä ei murhamuoria paina, sillä nämä dekkarit olivat varsin mukavaa viihdettä.

The Lighthouse, joka on suomennettu nimellä Majakka, on Adam Dalgliesh -dekkari. Se sijoittuu syrjäiselle saarelle, jossa asuu vain pari ihmistä ja vierailee muutama muukin. Kun saarella tapahtuu murha, mahdollisia syyllisiä on vain kourallinen. Dalgliesh kahden apulaisensa kanssa saapuu ratkaisemaan rikosta ja perinteisen Agatha Christie -dekkarin tapaan hän kuulustelee jokaista yhdessä ja erikseen. Tämä vie romaanista vähän liiankin suuren osan, ja ratkaisu – joka toki perustuu juuri haastatteluihin – tuntuu tupsahtavan Dalglieshin päähän turhan yllättäen. Rakenteellisesti romaani ei siis ollut mitenkään ihmeellinen, mutta sen sijaan henkilökuvaus sai minut innostumaan P. D. Jamesista. Ihmiset heräsivät eloon, olivat persoonallisia ja aidon oloisia. Sellaista ei aina dekkareista löydä.

Uusin James-suomennos on nimeltään Syystanssiaiset. Alkuperäinen nimi Death Comes to Pemberley soittaa Jane Austenin ystävien mielessä kelloja, sillä kyse on Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin jatko-osasta rikosromaanin keinoin. Pemberley on Austenin romaanissa kopean herra Darcyn kotikartanon tai linnan nimi, ja siellä Elizabeth ja Darcy nyt asustavat kahden poikansa kanssa. P. D. James on tarttunut 1800-luvun alun klassikkokirjailijaan ja hän on keksinyt sisarten avioliittoihin päättyvälle Ylpeydelle ja ennakkoluulolle jatkon. Järkevän Elizabethin villikkosisko Lydia nai paheellisen Wickhamin, jota nyt syytetään ystävänsä murhasta. Dalgliesh-dekkarien sijoittuessa vahvasti omaan aikaamme Syystanssiaiset edustaa siis historiallista rikosromaania.

Jos The Lighthousen parasta antia oli henkilökuvaus, Syystanssiaisissa se jää hyvin ohueksi. James tuntuu olettavan, että lukijoilla on Austenin henkilöistä vahvat mielikuvat, joita hän ei tahdo rikkoa. Hän muistuttaa lukijoille Austenin romaanin tapahtumat ja henkilöiden tärkeimmät luonteenpiirteet, mutta omassa tarinankerronnassaan hän jättää henkilöt jotenkin kaavamaisiksi. Koetin kovasti muistella Austenin luomia henkilöitä saadakseni henkilöt elämään, mutta se ei onnistunut. Sen sijaan juoni ja kerronta toimivat oikein sujuvasti. Kyseessä ei ole oikeastaan dekkari vaan oikeussalidraama, jossa James pohtii myös oikeuskäytäntöjä Austenin aikaan. James käyttää paljon esimerkiksi kirjemuotoa ja muita Austenilaisia kerrontakeinoja. Rikoksen ratkaisu tulee tässäkin romaanissa hiukan ”puun takaa” ja yllättäen, mutta se ei menoa haittaa. Sain, mitä halusin: historiallisen viihderomaanin, jossa oli rikoskirjallisuuden piirteitä.

Jamesia haluan lukea lisää ja kirpparilta käsiini osuikin 1990 suomeksi julkaistu Totuus ja toiveet. Hänen romaaniensa kertova ääni on minusta aika herkullinen: jotenkin yläluokkainen (ei rahaa vaan sivistystä), korkeakirjallisia viittauksia viljelevä ja humoristinen. Dalglieshin hiljainen pohdiskelu vetosi myös, ja hänen henkilöönsä perehtyisin mielelläni enemmänkin. The Lighthousen luin englanniksi ja Syystanssiaiset suomeksi. Suomentaja Maija Kauhaselle kiitos siitä, että kertojan ääni kuulosti samalta kummallakin kielellä. Välillä Jamesin virkerakenteet ovat hankalia, joten suomeksi nopea silmäilevä lukeminen onnistui paremmin kuin englanniksi.

BBC on ehtinyt tehdä Syystanssiaista jo TV-sarjankin, josta voi lukea lisää täältä: http://www.bbc.co.uk/programmes/p01mqkm5


Päivi Brink on Café Voltaire -blogin emäntä ja osallistui samannimisen kirjasarjan kahden ensimmäisen osan Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

Ainutkertaiset naiset ja samana toistuva rikos

Lauren Beukes: The Shining Girls. Umuzi 2013.

Päivi Brink kirjoittaa:

Kirjoitin tänne maaliskuussa 2012 ihastuneena eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin edellisestä romaanista Zoo City: http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2012/03/elaimellista-menoa-joburgissa.html Tartuin innokkaasti äskettäin julkaistuun Beukesin uutuusromaaniin The Shining Girls, enkä joutunut pettymään. Romaani on outo, pelottava, väkivaltaisuudessaan kamala ja samalla ovelan rakenteensa ja persoonallisten henkilöidensä vuoksi ihana. Chicagoon sijoittuvasta The Shining Girlsistä näyttää tulevan Beukesin läpimurtoromaani Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Muun muassa Time Magazine nosti sen esiin kesäkirjoja esitellessään. Täällä Etelä-Afrikassa Beukes on ollut suosittu jo edellisten romaaniensa ansiosta.

The Shining Girls kertoo sarjamurhaajasta, joka pystyy matkustamaan ajassa. Mutta paljon enemmän se kertoo murhaajan uhreista, jotka ovat kukin tavallaan kiinnostavia naisia. Murhaaja Harper Curtis astuu 1930-luvulla taloon, josta tulee Talo, joka ohjaa hänen toimiaan ja mahdollistaa aikamatkailun. Curtis ei ole millään tavalla mystinen tai hurmaava sankari vaan pikkusieluinen, julma ja raaka mies. Hänen uhrinsa sen sijaan hohtavat Curtisin silmissä eli hehkuvat omaperäisyyttä, intoa tai jotain muuta vaikeasti määriteltävää hyvää. Naiset elävät eri 1900-luvun vuosikymmeninä erilaisissa elämäntilanteissa, mutta heidät murhataan hyvin samantapaisesti. Curtisin rikos toistuu monotonisesti ja raa’asti, viihteen ja dokumenttien kautta tuntemamme kaavan mukaisesti. Murha kuvataan aina yksityiskohtaisesti, naisten kärsimystä korostaen. Välillä kirjaa oli hyvin vaikea lukea.

Yksi uhreista, 1990-luvulla elävä Kirby, jää kuitenkin henkiin ja alkaa etsiä ”murhaajaansa” toimittaja Danin avustuksella. Kirbyn ja Danin mustalla huumorilla höystetty sanailu tuokin kaivattua huilitaukoa muuten ahdistavaan romaaniin. Romaanin kertoja on kaikkitietävä, mutta kerronnan näkökulma vaihtelee luvusta toiseen ja luvut on nimetty sen henkilön mukaan, jonka silmin tapahtumat nähdään.

Café Voltaire -blogissa on keskusteltu moniäänisyydestä nykyromaanissa ja The Shining Girls on tästä hyvä esimerkki. Tekee mieleni verrata tällä hetkellä erityisesti englanninkielisessä kirjallisuudessa muodikasta moniäänisyyttä 1900-luvun alun modernistien näkökulmatekniikkaan. Modernistit pyrkivät näyttämään jonkin tilanteen tai henkilön eri näkökulmista tuodakseen esiin, ettei ole yhtä totuutta tai ehyttä identiteettiä. Mutta tämän hetken kirjailijat tuntuvat rakentavan puhuvien päiden mosaiikkia, jossa henkilöt lisäävät oman näkemyksensä edellisiin. Ei synny ehyttä kokonaisuutta vaan rönsyilevä jatkumo. Tästä tulee mieleeni Twitter tai Facebook, jossa jokaisella on äänensä ja sana on vapaa.

Moninaisten puheenvuorojen vyöry merkitsee eri romaaneissa eri asioita. The Shining Girlsissä mielestäni moninaisuus luo mielikuvaa ajattomasta tai pitkälle historiaan ulottuvasta rikoksesta, joka toistuu samanlaisena vuosikymmenestä toiseen. Mutta uhrien persoonat ovat aina uusia, erilaisia, ihastuttavia ja ongelmallisia, ainutkertaisia. Naisia on monta, mutta moniäänisyyden myötä syntyy kuva siitä, että heitä on vielä enemmän. Romaani kertoo Curtisin uhreista, mutta samalla kaikista väkivaltaisesti tuhotuista naisista. Heidän kipinänsä hehkuu ja loistaa, kunnes murhaaja tukahduttaa sen.

Moninaisuudesta seuraa sekin, että henkilöitä seurataan vain hetken verran. Heihin ei ehdi muodostaa läheistä suhdetta. Kirby ja Dan nousevat päähenkilöiksi ja heidän pyrkimyksensä saada Curtis kiinni tekee romaanista dekkarimaisen. Aikamatkailuaihe tuo mukaan fantasiaelementtejä. Loppujen lopuksi voi vain ihmetellä, ettei romaani ole lainkaan sekava vaan sitä on helppo seurata ja sujuva lukea. Jännittävä juoni kietoutuu hämmentävästi kieppuen eri aikatasoilla, mutta lopulta kaikki asettuu kohdalleen kuin taikurin käsissä.

Olen siis innostunut The Shining Girlsistä ja suosittelen sitä kaikille dekkareiden, fantasian ja uuskumman ystäville. Taidan kuitenkin pitää Beukesin aiemmista kirjoista Moxylandista ja Zoo Citystä enemmän, koska ne sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, vaikkakin jossain fantasian rajamailla kulkevassa lähitulevaisuudessa. Miljöö on niissä tärkeässä osassa ja Kapkaupunki ja Johannesburg tuntuvat eläviltä. The Shining Girlsin Yhdysvallat tuntuu fiktiivisemmältä. Beukesin tapa yhdistellä arkisen tuttua ja epätodellisen outoa on viehättävä. Se saa näkemään arjen uudesta kulmasta. Vaikka tuo arki päättyisi silmittömään väkivaltaan.

Lue lisää:
Moniäänisyydestä keskusteltiin aiemmin täällä: http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2013/08/lindgrenin-muistissa-ja-toisiinsa.html#comment-form

Kirjailijan kotisivut: www.laurenbeukes.com

Kirjan kotisivut, missä myös kirjan mainosvideo: http://theshininggirls.com/

Kirjaan pohjautuvien taideteosten myynnillä kerättiin juuri noin 10 000 euroa raiskausten uhreja tukevalle Rape Crisis -järjestölle Etelä-Afrikassa. http://www.wishfulwandering.com/2013/09/07/the-shining-girls-charity-art-show/

Murha talvisessa Kapkaupungissa

Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa. (Orion / Dead at Daybreak, 2000.) Suom. Marja Luoma. Gummerus 2013.

Päivi Brink kirjoittaa:

Deon Meyer (s. 1958)on yksi Etelä-Afrikan suosituimpia ja myyvimpiä dekkarikirjailijoita, jonka romaaneja on käännetty 20 kielelle – nyt myös suomeksi. Hän kirjoittaa romaaninsa afrikaansiksi, joka on Etelä-Afrikassa hollannin pohjalta syntynyt ja 1600-luvulta alkaen omanlaisekseen kehittynyt kieli. Marja Luoman oikein sujuva suomennos Kuolema päivänkoitteessa perustuu ikävä kyllä englanninkieliseen käännökseen. Koetin pohtia, olisiko jotain afrikaansinkielisiä sanontoja tai kielileikkejä jäänyt sen vuoksi suomennoksesta uupumaan, mutta en keksinyt mitään. Suomennoksen ja englanninnoksen mitäänsanomaton nimi olisi kyllä voitu vaihtaa alkuperäiseen nimeen Orion.

Vuonna 2000 alkukielellä julkaistu Kuolema päivänkoitteessa esittelee yksityisetsivä Zatopek van Heerdenin. Entinen poliisi on vajonnut juopottelun ja nyrkkitappeluiden nuhruiselle tielle ja toimii nyt yksityisetsivänä. Hän saa toimeksiannon etsiä asuntomurron yhteydessä kadonnutta testamenttia. Asiakas on leskirouva, jonka mies piti menneisyytensä salaisuutena myös vaimoltaan. Mies murhattiin kiduttamalla kuoliaaksi ja hänen kassakaappinsa sisältö ryöstettiin. Samalla katosi testamentti, jonka piti jättää miehen omaisuus vaimolle. Rikos tapahtui afrikaanerien asuttamassa Kapkaupungin esikaupungissa Durbanvillessa ja sekä etsivä että uhri sekä suurin osa romaanin henkilöistä on afrikaanereita. Van Heerdenillä on viikko aikaa löytää testamentti.

Joka toinen luku kertoo Zatopek van Heerdenin elämäntarinan. Aluksi en pitänyt tätä rakennetta kovin onnistuneena, mutta pikkuhiljaa se alkoi näyttää toimivalta. Samalla kun van Heerden käsittelee menneisyytensä haamuja, lukijalle valkenee, mitä hänelle on tapahtunut.

Romaani sitoo mukavasti jännitysjuoneen Etelä-Afrikan lähimenneisyyttä. Se osoittaa, että väkivaltaisessa apartheidin läpitunkemassa yhteiskunnassa kukaan ei ollut voittaja – ei myöskään valkoinen vallanpitäjä. Rikokseen kietoutuu 1970-luvun armeijan operaatio Orion, johon osallistuneet eivät ole toipuneet henkisistä haavoistaan. Eri etnisten ryhmien välisiä suhteita käsitellään hienovaraisesti ja osoittelematta. Romaani on selvästi kirjoitettu paikallisia, eteläafrikkalaisia lukijoita mielessä pitäen, eikä menneisyyttä selitellä liikaa. Romaani ei kuitenkaan jää tämän vuoksi vaikeaksi ymmärtää.

Selkeimmin paikallinen lukijakunta näkyy miljöön kuvauksessa. Talvinen, sateinen Kapkaupunki on tuttu kaupungissa asuville, ei siellä turistina käyneille. Meyer kuvaa laitakaupunkia ja esikaupunkeja, ja maamerkki Pöytävuori vain vilahtaa ohimennen van Heerdenin ajellessa ympäri kaupunkia. Romaani sijoittuu heinäkuulle, joten sitä oli oikein mukava lukea täällä Kapissa näin heinäkuussa eli keskitalvella.

Meyer oli minulle oikein mukava uusi tuttavuus ja tarjosi jännitystä ja välähdyksiä maan väkivaltaiseen menneisyyteen. Oli kiinnostavaa, että romaani pyörii niin tiiviisti afrikaanereiden porukoissa, vaikka tietysti muitakin ihmisiä mahtuu mukaan. Minusta romaani muistutti aika lailla joitain suomalaisia dekkareita, kuten Jarkko Sipilää ja vahvisti näin yleistävää ajatustani, että afrikaanerit ovat jollain tapaa samanlaisia kuin suomalaiset. Huumori oli samantapaista ja van Heerden muistutti suomalaismiehiä: jäyhä ja vähäpuheinen. Hänessä on kuitenkin myös toinen puoli: hän pitää ruuanlaitosta ja kuuntelee Mozartia mielellään. Van Heerdenin suhde naisiin on olennainen osa romaania ja pehmensi ja syvensi kuvaa etsivästä. Vauhdikas Kuolema päivänkoitteessa koukutti minut lukemaan lisää Meyeriä. Kenties seuraavaksi vuorossa on menestysromaani Thirteen hours (2009), jossa seikkailee Meyerin tunnetumpi etsivähahmo Benny Griessel. Hienoa, että muissakin Meyerin dekkareissa Etelä-Afrikka on tiiviisti mukana luonnon ja kaupunkikuvauksen myötä miljöönä ja historiansa kautta.

Kirjailijan verkkosivut: http://www.deonmeyer.com/

Toimittaja ja kirjallisuudentutkija Päivi Brink (ent. Mäkirinta) kuuluu Café Voltaire -kirjasarjan kahden ensimmäisen osan toimituskuntaan ja toimii tämän blogin emäntänä.

Luoteis-Lontoon kirjavia ihmiskohtaloita

Zadie Smith: NW. Hamish Hamilton 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Zadie Smith on yksi kiinnostavimmista brittiläisistä nykykirjailijoista monestakin syystä. Ensinnäkin hän kirjoittaa ihailtavan sujuvasti, uskottavasti ja herkkävaistoisesti ja toisekseen hänen käsittelemänsä teemat tuntuvat tärkeiltä ja ajankohtaisilta. Pidän hänestä myös henkilökohtaisesta syystä: olemme lähes saman ikäisiä, ja Smith kirjoittaa usein oman sukupolveni ihmisistä. Näin hän tekee myös viime elokuussa julkaistussa romaanissa NW, joka kertoo Lontoon luoteisosan lähiössä lapsuutensa eläneistä yli kolmikymppisistä ihmisistä. Heidän elämänsä ovat kulkeneet hyvin erilaisiin suuntiin, mutta jotain samaa heihin on jäänyt lapsuuden kokemuksista. Romaania ei vielä ole suomennettu.

Romaanin päähenkilöiksi nousevat ystävykset Leah ja Natalie, jotka kumpikin ovat tavallaan menestyneet elämässä. Heillä on työpaikat, aviomiehet ja suhteellista vaurautta. Mutta kummallakin on myös salaisuuksia ja he piilottelevat tyytymättömyyttään ja pelkojaan näennäisen onnellisuuden takana. Romaanin keskeinen teema onkin ystävyys ja kuva, jonka annamme läheisimmille ystäville ja perheenjäsenille itsestämme ja elämästämme. Mikä on salaamisen arvoista ja mikä on rehellisyyden hinta?

Leah on valkoinen ja Natalie musta. Tämä tuodaan selvästi esiin, mutta samalla heidän etninen taustansa jää yhteiskuntaluokan ja yhteisen menneisyyden varjoon. Työväenluokkainen tausta ja opintojen myötä tapahtunut luokkanousu yhdistävät heitä. Natalie on lakimies ja Leah eräänlainen sosiaalityöntekijä. He ovat pystyneet ottamaan etäisyyttä lapsuutensa lähiöön ja vanhempiensa elämäntapaan. Mutta samalla he tuntevat jonkinlaista kaipuuta lähiöelämän ihmissuhteisiin, niiden rehellisyyteen ja kaunistelemattomuuteen.

Romaanin keskeisiä henkilöitä ovat myös Felix ja Nathan, joiden kautta kuvataan heitä, jotka eivät ole päässeet pois lähiöstä. Romaani on jaettu neljään eripituiseen osaan, joista ensimmäisen keskushenkilö on Leah, toisen Felix, kolmannen Natalie ja neljännen Nathan. Näistä Natalien osuus on pisin ja sen kerrontakeinona on käytetty palastelua lyhyisiin lukuihin. Tämä teki mielestäni lukemisesta katkonaista ja nykivää. Pidin enemmän muista osioista, vaikka Natalien elämänkaari ryysyistä rikkauksiin sinänsä oli kiinnostava. Felixin kautta kuvataan miestä, joka on juuri irrottautumassa ongelmalähiön kierteestä, suoranaisesta pyörteestä, joka on imenyt häntä alaspäin. Nathan sen sijaan on liian syvällä pyörteessä: hän on narkomaani ja rikollinen, eikä näe ulospääsyä ongelmistaan. Romaanin lopussa Natalie ja Nathan kohtaavat vanhassa tutussa lähiössä ja heidän tapaamisensa tuo esiin niin yhtäläisyyksiä kuin erojakin heidän elämäntilanteessaan.

Olen itse viimeisilläni raskaana, joten NW-romaanissa vahvana esiintyvä äitiyden teema kiinnosti minua kovasti. Natalie on kahden lapsen äiti ja äitiys on hänelle osa onnellisen ja menestyneen uranaisen roolin suorittamista. Leah sen sijaan ei halua lapsia lainkaan ja hän joutuu salaamaan tämän mieheltään, joka haluaisi lapsia. Äitiys on Leahin silmissä ulkoapäin tuputettu rooli, johon hän ei lainkaan samastu tai tunne omakseen. Natalien ja Leahin suhde omiin äiteihinsä on myös kiinnostava: he ovat vieraantuneet äitiensä maailmankuvasta ja arvoista, mutta ovat silti tunnetasolla syvästi sidoksissa heihin.

“Natalie Blake and Leah Hanwell were of the belief that people were willing them to reproduce. Relatives, strangers on the street, people on television, everyone. In fact the conspiracy went deeper than Hanwell imagined. Blake was a double agent. She had no intention of being made ridiculous by failing to do what ever was expected of her. For her, it was only a question of timing.” (s.236)

Smithin romaaneissa tyylikäs kieli ja luonteva dialogi tekevät aina vaikutuksen. Hallittu rakenne sen sijaan ei ole hänen vahvuutensa. Esimerkiksi hänen edellinen romaaninsa Kauneudesta kärsi minusta liian pitkistä, loputtomista keskusteluista ja tuntui jotenkin vellovan ihmissuhdekuvauksissaan. NW:ssä tämä ei ole häiritsevä ongelma, mutta neljän osan yhteispeli ei mielestäni toimi kovin hyvin. Romaanin 300-sivua ovat kompakti paketti, eivätkä muotoratkaisut ehdi alkaa ärsyttää. Dialogi ja teemojen pohdinta sen sijaan viehätti minua kovasti. Mihinkään suuriin loppuratkaisuihin romaani ei päädy, mutta luokkayhteiskunnan merkitys ja intiimien ihmissuhteiden kietoutuminen toisiinsa sai pohtimaan teemaa laajemmin oman aikamme ilmiönä. Ahmin romaanin muutamassa päivässä innoissani ja jään miettimään sitä varmasti pitkäksi aikaa.

Luoteis-Lontoo miljöönä elää enemmän henkilöiden päässä mielenmaisemana ja kokemusmaailmana kuin tapahtumaympäristönä. Mielikuvat lähiöstä jäävät stereotyyppisiksi, eivät yksilöllisiksi. Ehkä tämä on tarkoituskin: tällaisia kuluneita ja ahdistavia lähiöitä löytyy kaikkialta Euroopasta, myös Suomesta.

Päivi Brink on Café Voltaire -blogin ja Facebook-sivun emäntä, kirjallisuudentutkija ja toimittaja, ja hän osallistui Café Voltairen -kirjasarjan osien Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta.

PS.
Zadie Smithin aiempaan tuotantoon voi tutustua Café Voltairen Imperiumin perilliset -osassa julkaistussa esseessä, jonka on kirjoittanut Johanna Matero.

Hirmuinen aavearmeija ratsastaa Normandiassa

Päivi Brink kirjoittaa:

Fred Vargas: Normandialainen tapaus. (L’armée furieuse, 2011.) Suom. Marja Luoma. Gummerus 2012.

Mukavaa, että Gummerus on julkaissut uuden osan ranskalaisen Fred Vargasin komisario Jean-Baptiste Adamsbergin tutkimuksia. L’armée furieuse eli Hirmuinen armeija -nimellä romaani ilmestyi ranskaksi vuonna 2011. Normandialainen tapaus on ihan hyvä suomalainen nimi romaanille, sillä Adamsberg tosiaan lähtee Normandiaan ratkaisemaan eriskummallista tapausta, jossa yksi mies on kadonnut ja aaveiden kostonhimoinen armeija kulkee metsätiellä. Hirmuinen armeija tunnettiin jo keskiajalla. Aaveet sieppaavat mukaansa pahantekijöitä, joiden teot ovat jääneet rankaisematta. Joillakin henkilöillä on kyky nähdä aavearmeija ja nyt nuori nainen on nähnyt sen ajavan kauheasti mylvien pitkin metsätietä, mukanaan neljä kylän miestä. Yksi miehistä on jo kadonnut ja muut pelkäävät henkensä edestä.

Normandialainen tapaus on hyvä romaani vaikka tutustua ensi kertaa Adamsbergiin ja hänen erikoiseen murharyhmäänsä. Kollegoista yksi on alkoholisti, yhdellä on bulimia ja toisella uniapnea. Mutta niinpä vaan rikokset ratkeavat! Komisario Adamsbergin tutkimusmetodi on hyvin persoonallinen. Hän kuuntelee tarkkaan rikoksen ympärille kerääntyneitä ihmisiä, tallentaa kaiken jäsentämättä ”sumeaan mieleensä” ja tarkkailee kaikkea ”leväisellä katseellaan”. Ajan kuluessa jotkin sanonnat, hajut tai eleet alkavat kietoutua yhteen ja vaivata komisarion mieltä – kunnes hän saavuttaa kirkkauden hetken, jolloin kaikki selviää. Verrattuna aiempiin Adamsberg-dekkareihin Normandialaisessa tapauksessa on suorastaan aika perinteinen juoni ja selkeät ratkaisut.

Tässä romaanissa ratkaistaan toinenkin rikos, miljonäärin murhapoltto. Adamsberg alkaa heti epäillä uhrin perhettä rikoksesta, vaikka syylliseksi lavastetaan kovasti erästä pikku pyromaania. Rikas perhe rinnastuu normandialaiseen perheeseen, joka on hirmuisen armeijan rikosvyyhdin keskiössä. Perheväkivallan trauma ja toisaalta perheen keskinäinen tuki ovat tärkeässä osassa rikosta ratkaistaessa. Kumpikin rikos ratkeaa tavallaan, Adamsbergin pyöriteltyä niitä tarpeeksi mielessään.

Fred Vargas on yksi suosikkidekkaristejani persoonallisuutensa vuoksi. Hän ei mälläile väkivallalla vaan pohtii ihmisten välisiä suhteita ja niiden kummallisuuksia. Hän kuvaa hyvin todentuntuisesti, kuinka oudosti ja arvaamattomasti ihmiset reagoivat toisiinsa. Adamsberg inhoaa ilkeitä ihmisiä ja jäljittää heitä näennäisen pienienkin rikosten jälkeen heltymättömästi. Vargasin kieli on rikasta ja mielenkiintoista. Marja Luoma tekee hyvää työtä suomentaessaan Vargasin epätavallista sanankäyttöä. Tekee mieli mutustella sanoja ja naureskella niitä ääneen.

Lue täältä Suomen Dekkariseuran esittely Vargasista: http://www.dekkariseura.fi/jl_ukk08.html

Philidan tie orjasta vapaaksi naiseksi

Päivi Brink kirjoittaa:

André Brink: Philida. Harvill Secker 2012.

Etelä-Afrikassa on kolme (valkoista) kirjailijaa, jotka ovat nousseet maailmanmaineeseen yli muiden: Nadine Gordimer, J. M. Coetzee ja André Brink. Olen aiemmin kirjoittanut Café Voltaire -blogiin Gordimerista ja Coetzeesta ja nyt on Brinkin aika. Hänen uusin romaaninsa Philida julkaistiin viime elokuussa. Todettakoon heti kärkeen, että en ole sukua Brinkille, vaikka mieheni onkin eteläafrikkalainen.

Philida sijoittuu Länsikapinmaan viinialueelle, tarkemmin Franschhoekiin ja Worcesteriin. Kapkaupungissakin käydään virallisia ja kaupallisia asioita toimittamassa. Romaanin alkaessa on vuosi 1832, kaksi vuotta ennen orjuuden kieltämistä Etelä-Afrikassa. Philida on orjana Brinkin suvussa ja romaani perustuu osin historiallisiin tosiseikkoihin.

Philida on ostettu nuorena tyttönä Brinkien palvelukseen Zandvlietin viinitilalle Franschhoekiin. Hän tekee siistiä sisätyötä kutojana neuloen lämpimiä vaatteita koko viinitilan tarpeisiin. Philida on erittäin taitava ja innostunut työstään, mutta häntä kuritetaan pieksemällä kuten muitakin orjia. Hänen vapauttaan rajoitetaan väkivaltaisesti. Teinitytöstä alkaen hän on ollut seksisuhteessa nuoren isännän Frans Brinkin kanssa ja heillä on yhteisiä lapsia. Frans lupasi Philidalle vapauden orjuudesta, jos tämä suostuisi suhteeseen, mutta romaanin alkaessa Frans kieltäytyy tunnustamasta suhdetta ja lapsia. Philida tekee tästä virallisen valituksen, josta ei kuitenkaan koidu hänelle mitään hyvää. Vanha isäntä rankaisee häntä ja myy hänet Worcesteriin. Tämän enempää juonesta ei kannata paljastaa.

Philidan hahmo kannattelee romaania. Hän on sekä päähenkilö että yksi romaanin kertojista. Kertojanäkökulman vaihtelu on välillä hämäävää, kun puhuja ei heti selviä, mutta sillä on etunsa. Näin sekä Philidan että Brinkien näkökulma saadaan esiin. Dialogissa kaipasin sitaattiviivoja, joiden puute ei tuonut mitään lisää vaan vaikeutti vain lukemista. Philida on sympaattinen päähenkilö, jonka suhde lapsiin ja muihin orjiin kuvataan lämpimästi ja humoristisesti. Hänestä kasvaa romaanin aikana itsenäinen afrikkalainen nainen, joka kieltäytyy suostumasta isäntien vaatimuksiin. Hän tekee omat valintansa ja solmii omat liittonsa niiden kanssa, joihin luottaa. Ne kohdat romaanissa, joissa Philida on taka-alalla, ovat heikoimmat. Vaikka romaanissa on paljon väkivaltaisia kohtia, olin silti yllättynyt siitä, että orjilla oli joitakin oikeuksia. Frans jopa tosissaan pohtii yhteistä elämää Philidan kanssa.

Brink on usein kuvannut Etelä-Afrikan etnistä ja uskonnollista moninaisuutta, niin nytkin. Brinkit ovat romaanin ”pahiksia”, epämiellyttäviä henkilöitä kukin tavallaan, joten valkoisten isäntien positiivisia puolia nähdään vähän. Heillekin kuitenkin annetaan puheenvuoro ja he saavat koettaa vakuuttaa lukijat omien tekojensa syistä. Olennaista on, että vaikka valkoiset koettavat vakuutella rodullista ylemmyyttään, heidän valkoisuutensa kyseenalaistuu romaanin sisällä. Vanhan isännän äiti ei olekaan valkoinen vaan Jaavalta kotoisin oleva entinen orja. Kristityt ja islaminuskoiset orjat käyvät uskonnollisia keskusteluja keskenään ja niihin kietoutuu usein afrikkalaisia uskomuksia. Kolonialaismi ja apartheid halusivat uskoa musta-valkoiseen Etelä-Afrikkaan, mutta sitä se ei koskaan ole ollut. Eri etniset ryhmät ovat sekoittuneet vuosisatojen ajan etniseksi moninaisuudeksi, johon on vaikea vetää rajoja.

Orjuuden päättyminen romaanissa rinnastuu mielessäni apartheidin päättymiseen vuonna 1994. Philida kuvaa hyvin orjien ja isäntien epäietoisuutta siitä, miten rinnakkaiseloa pitäisi jatkaa vanhan sortosuhteen päätyttyä. Samalla tavalla oman aikamme Etelä-Afrikassa pohditaan entisten sorrettujen ja sortajien suhteita uudessa demokraattisessa Etelä-Afrikassa. Philidan lopetus tuntuu hapuilevalta, ikään kuin kirjailija ei tietäisi, miten teoksensa päättäisi. Samalla tavalla koko uusi Etelä-Afrikka hapuilee eteenpäin demokratian aikana. Mutta sekä Philida-romaanin että oman aikamme eteläafrikkalaisten yhteinen viesti on kuitenkin se, että kävi miten kävi, vapaus on itsessään ensiarvoisen tärkeää.

Romaanista nousi kohu jo ennen sen valmistumista, koska Brink sai Jan Rabie -apurahan sitä varten. Apuraha on tarkoitettu afrikaansinkielisen kirjallisuuden tukemiseen, mutta moni oli sitä mieltä, että tarkoitus ei ole tukea menestyskirjailijoita vaan ns. värillisä afrikaansinkielisiä kirjailijoita, jotka kamppailevat taloudellisen toimeentulon kanssa. Brinkin romaani julkaistiin sekä englanniksi että afrikaansiksi. Kriitikkojen mielipiteet sekä Britanniassa että Etelä-Afrikassa vaihtelevat ihastuksesta pettymykseen. Joidenkin mielestä kyseessä on viihteellinen teos, joidenkin mielestä Brink kierrättää vanhojen romaaniensa materiaalia, mutta toiset ihailevat hänen rohkeuttaan paljastaa oman suvun likaisia salaisuuksia. Romaani oli Man Booker Prizen pitkällä listalla viime vuonna.

Itse olin yllättynyt Philidan jäätyä lopulta aika heppoiseksi ja kevyeksi sisällöltään. Mielenkiintoisen historiallisen dokumentoinnin lisäksi sen merkitys on lähinnä orjuuden historian esiintuonnissa. Hienointa romaanissa on Philidan hahmo, joka todella elää, mutta hänestäkin olsii voinut saada paljon enemmän irti. Romaani oli kuitenkin kiinnostava tapa tutustua Kapin viinialueiden orjuuden historiaan.


Brinkin saamasta apurahasta ja siitä nousseesta kohusta:
http://bookslive.co.za/blog/2012/09/10/on-the-brink-of-deja-vu-rian-malan-reviews-philida-by-andre-brink/

Romaani jakaa kriitikkojen mielipiteitä:
http://www.periscopepost.com/2012/08/philida-by-andre-brink-divides-critics-is-it-harrowing-or-courageous/

Kriitikko Sandile Memelan arvio teoksesta puolustaa Brinkiä:
”Brink’s latest work is a creative reminder that literature is part of the struggle against forgetting. South Africans, especially whites, suffer from historical amnesia. Many don’t know that slavery existed, and continues to exist, in this country.”
http://www.thoughtleader.co.za/sandilememela/2012/09/18/denialists-persecute-andre-brink-for-remembering-cape-slavery/

Brinkin haastattelu, jossa hän kertoo Philidan kirjoittamisen olleen todella vaikeaa. Myös ANC:n nykyjohto saa kyytiä:
” Now, according to Brink, we have the less-than-wonderful Jacob Zuma years. “From the very beginning Zuma made very weird noises and he came to power not under the most auspicious circumstances. I was really prepared to give him a chance, but then he fucked it up with such panache that one couldn’t go on to give him more rope to hang himself. Really, he has done everything imaginable to sully his own image, so I have no respect for him.” And Marikana? “I think in the long run it will have the sort of effect that Sharpeville had.”
http://mg.co.za/article/2012-09-07-00-how-brink-slaved-over-slavery

Nadine Gordimer kirjoittaa vapaustaistelijoiden pettymyksestä uudessa Etelä-Afrikassa

Päivi Brink kirjoittaa:

Nadine Gordimer: No Time Like the Present. Picador Africa 2012.

Asun Kapkaupungissa ja haluan lukea paikallista nykykirjallisuutta muun muassa siksi, että saisin kuvan kirjailijoiden näkemyksistä Etelä-Afrikasta. Nobelilla vuonna 1991 palkittu Nadine Gordimer julkaisi uuden romaaninsa No Time Like the Present huhtikuussa 2012, ja aloin innoissani lukea sitä heinäkuussa. Oma tutkimusintressini on pitkään ollut yhteiskunnallisessa kirjallisuudentutkimuksessa ja Gordimer tunnetaan nimenomaan poliittisena kirjailijana. Sain romaanin luettua eilen, eli en voi väittää sen imaisseen minua mukaansa, mutta siitä huolimatta kyseessä on tärkeä puheenvuoro eteläafrikkalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tänä vuonna 90 vuotta täyttävä Gordimer tunnetaan apartheidin vastustajana ja vapaustaistelijana. Hän aloitti kirjallisen uransa jo vuonna 1949 ja vastusti romaaniensa avulla apartheid-politiikkaa kuvaten etnisten ryhmien välisiä jännitteitä ja alistettujen kohtaloita. Hän oli ANC-puolueen jäsen, kun puolue oli vielä kielletty, ja osallistui aktiivisesti poliittiseen toimintaan. Monet hänen romaaneistaan kiellettiin Etelä-Afrikassa 1970-luvulla.

Gordimerin isä oli Liettuasta 1900-luvun alussa paennut juutalainen ja äiti brittiläinen kristitty. Vaikka Nadine kasvatettiin kristityksi, hänen isänsä kokemukset venäläisten juutalaisvainoissa vaikuttivat suuresti kirjailijan poliittisten näkemysten muotoutumiseen. Jokainen hänen uusi teoksensa on kirjallinen tapaus Etelä-Afrikassa. Edellinen romaani ilmestyi vuonna 2005.

No Time Like the Present kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, mustasta Jabulilesta ja valkoisesta Stevenistä, jotka asuvat kahden lapsensa kanssa Johannesburgin esikaupungissa. He löysivät toisensa apartheidiä vastustavien kapinallisten piireissä, missä he taistelivat kaikin keinoin valtaapitävää hallintoa vastaan. Romaanin alkaessa Nelson Mandela on jo vapautettu vankilasta ja demokratian aikaa on jo eletty jonkin aikaa. Mandelan jälkeen presidenttinä on Thambo Mbeki. Vapaustaistelijat koettavat sopeutua uuteen elämään rauhan aikana. Steven opettaa yliopistolla ja Jabulile on asianajaja. Heidän ympärillään asuu etnisesti erilaisia ihmisiä, monet heidän vanhoja ystäviään taistelun ajalta. Romaanin alussa tunnelma on optimistisen odottava, mutta hyvin pian ystäväpiiri joutuu pettymään uusiin vallanpitäjiin ja hitaaseen kehitysvauhtiin.

Gordimer nostaa esiin 2000-luvun Etelä-Afrikan kaikki merkittävät yhteiskunnalliset ongelmat: työttömyyden, huonon koulutustason, huonosti varustellut koulut ja huonosti koulutetut opettajat, townshipien kurjat asumisolot, räikeät tulo- ja varallisuuserot, rasistiset rikokset, väkivaltarikokset, raiskaukset jne. Terävimmän kritiikin Gordimer osoittaa kuitenkin presidentti Jacob Zumaa ja hänen aikanaan ANC:n johdossa olleita kohtaan. Korruptiosta on tullut luonnollinen osa politiikkaa, eivätkä kiinni jääneet joudu vastuuseen teoistaan. Zuma itse on päässyt kuin koira veräjästä lukemattomista korruptiosyytöksistä ja jopa raiskaussyytteestä huolimatta. Gordimerin romaanin julkaisemisen jälkeen Zuma on valittu uudelleen ANC:n puheenjohtajaksi, mikä tarkoittaa, että hänestä tullee parin vuoden päästä toisen kerran Etelä-Afrikan presidentti.

Esikaupungissa Steven, Jabulele ja heidän ystävänsä seuraavat järkyttyneinä mediasta politiikan uutisia ja rikosuutisia, eivätkä he voi uskoa, että heidän ihailemansa vapaustaistelijat osoittautuvat itsekkäiksi päästyään valtaan. Toisin kuin monet muut Steven ja Jabulele (Jabu) eivät suostu sokeasti ihailemaan ANC:tä ja äänestämään sitä vuodesta toiseen, jos poliitikot rikkovat lupauksensa kerta toisensa jälkeen. Jabulle Zuman kritisointi on vaikeampaa, koska hän on zulu kuten Zuma ja hänen sukunsa ihailee suuresti presidenttiä. Steven ja Jabu päätyvät suunnittelemaan muuttoa siirtolaisiksi Australiaan – kuten niin moni muu eteläafrikkalainen tällä hetkellä. He uskovat Australian tarjoavan paremman tulevaisuuden sekä heille itselleen että heidän lapsilleen.

No Time Like the Present muistuttaa paikoin leikekirjaa, jossa poliittisia uutisia vastaanotetaan ja pohditaan. Gordimer on kerännyt valtavasti faktatietoa 2000-luvun Etelä-Afrikasta kirjaansa. Hän haluaa kaivaa poliitikkojen rikokset (sekä moraaliset että lailliset) esiin ja muistuttaa lukijoita kaikesta, mitä viimeisen reilun 10 vuoden aikana on tapahtunut. Hän haastaa lukijan toimimaan, kritisoimaan valtaapitäviä – vaikka he ovatkin nyt ANC:n edustajia.

Tämä faktapainotteisuus tekee romaanista kuitenkin raskaan lukea. Se on enemmän poliittinen essee kuin romaani. Henkilöillä on hyvin vähän elämää poliittisten tapahtumien ulkopuolella. Romaania voisi verrata 1930-luvun eurooppalaisiin poliittisiin romaaneihin tai toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettuihin lähihistoriaa analysoiviin romaaneihin. Itselläni tuli eniten mieleen Simone de Beauvoirin Mandariinit, joka analysoi miehitetyn Ranskan tapahtumia ja ydinpommin vaikutusta ranskalaisen älymystön maailmankuvaan. Mutta Beauvoir onnistuu siinä, missä Gordimer ei mielestäni onnistu: henkilöidensä eläväksi tekemisessä. Steven ja Jabu jäävät lukijalle etäisiksi. Heidän elämänsä on pelkkää politiikkaa ja heidän henkilökohtaiset reaktionsa jäävät usein kysymyksiksi ja järkyttyneeksi hiljaisuudeksi tapahtumien edessä. Välillä heidän yksityiselämässään tapahtuu jotain merkittävää, mutta tätä jaksoa ei saada sidottua osaksi romaanin kokonaisuutta. Romaanissa ei ole juonta eikä sen rakenne ole muutenkaan dynaaminen. Ainoa kehityslinja on päähenkilöiden muutto ulkomaille. Gordimerin romaani kokonaisuudessa ei tuonut minulle mitään uusia näkemyksiä Etelä-Afrikan tilanteeseen, eikä hän tarjoa vaihtoehtoja tai ratkaisuja siihen. Pidän tätä romaania enemmän tärkeänä poliittisena dokumenttina ajastamme kuin taideteoksena.

Romaanin lopussa Steven purkaa ahdistustaan ystäväpiirille:

”Say it! Say it! Say it for what it is. Turned out to be! What we’ve produced! What we’re producing! Corruption’s our culture. The Spirit of the Nation. U BU U N TU UBUNTU U U”

Ubuntu tarkoittaa yhtenäisyyttä, yhteistoimintaa ja Steven kokee, että korruptio on pilannut koko sanan. Tämä sitaatti kertoo myös vastuuntunnosta: näille ihmisillekö me taistelimme vallan?

Gordimer asuu itse edelleen Etelä-Afrikassa. Hän nousi uutisotsikoihin vuonna 2006, kun hänen kotiinsa murtauduttiin ja häntä pahoinpideltiin murron aikana. No Time Like the Present -romaanissa onkin elävästi kuvattu kohtaus, jossa iäkäs musta palvelija pahoinpidellään asuntomurron aikana. Gordimer näyttää menettäneen uskonsa ANC:hin ja vallassa oleviin vanhoihin vapaustaistelijoihin, joiden rinnalla hän ennen seisoi. Hän ei näe valoisaa tulevaisuutta uudelle Etelä-Afrikalle. Romaani päättyy kuitenkin sanoihin ”I’m not going”, joiden lausuja jää epäselväksi. Australiaan lähtö ei ole ratkaisu, jota Gordimer näyttäisi kannattavan. Pikemminkin romaani on haaste nuoremmalle polvelle poliittiseen aktiivisuuteen.

Venäläinen vampyyrimoraliteetti

Kuvalähde: Into

Päivi Brink kirjoittaa:

Sergei Lukjanenko: Yöpartio. Suom. Arto Konttinen. Into 2012.

Harvoin hyvän ja pahan taistelu onnistuu välttämään mustavalkoiset asetelmat yhtä hyvin kuin Sergei Lukjanenkon Yöpartio. Vaikka Valon puolella olevat olennot ovat valinneet hyvän ja Pimeyden puolella olevat pahan, kumpikin osapuoli saa aikaan sekä positiivisia että negatiivisia asioita. He eivät ole ihmisiä vaan kuuluvat ”Muihin”. He voivat olla velhoja, noitia, ihmissusia tai vampyyrejä, mutta ihmiset eivät erota heitä ihmisistä. Muihin kuuluvat kyllä tunnistavat toisensa. Hyvä ja paha käyvät jatkuvaa kamppailua, mutta ne eivät ole sotatilassa. Niillä on sopimus, jota valvovat Yöpartio (hyvät) ja Päiväpartio (pahat). Tämä sopimus johtaa jatkuviin kompromisseihin moraalikysymyksissä.

Lukjanenkon viisiosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa, joka on nyt saatu sujuvana suomennoksena, julkaistiin vuonna 1998. Sarjan viimeinen osa julkaistiin Venäjällä viime kesänä. Venäläisen Timur Bekmambetovin ohjaama elokuva Yöpartiosta (2004) nosti kirjasarjan maailmanmaineeseen. Venäjällä Lukjanenko on yksi suosituimmista fantasiakirjailijoista ja hyvin tuottelias. Lukuisin palkinnoin palkittu Lukjanenko syntyi vuonna 1968 Kazakstanissa ja on siviiliammatiltaan psykiatri. Hän pohtiikin paljon ihmisten ja Muiden tapaa reagoida toisiinsa ja omiin ajatussolmuihinsa.

Sarjan ensimmäinen osa Yöpartio koostuu kolmesta yhteenkietoutuvasta tarinasta, joiden päähenkilö on Anton, keskitason velho ja Yöpartion partiomies. Hän vaikuttaa tavalliselta, keski-ikäiseltä venäläismieheltä, jolle maistuu halpaa vodka ja vuosikertabrandy. Mutta öisin hän partioi Moskovan katuja ja ajelee metroissa etsimässä Pimeyden edustajia. Sopimuksen vastaisesta toiminnasta rangaistaan ja partiomies on ikään kuin henkielämän poliisi. Ensimmäisessä tarinassa hän tappaa miesvampyyrin, joka on juuri kouluttamassa uutta naisvampyyriä veren iloihin. Naisvampyyri pääsee pakenemaan, mutta hän on ehtinyt solmia siteen uhriinsa, joka selvisi säikähdyksellä. Anton koettaa suojella uhria, nuorta poikaa, jossa on jotakin omituista: hän kuuluu muihin, mutta kukaan ei tiedä, tuleeko hänestä hyvän vai pahan palvelija.

Jokainen tarina kiihtyy loppua kohti henkien taistoon, jossa velhojen mahti punnitaan, mutta heidän uhreillaan on myös voimaa valita puolensa. Valo ja Pimeys eivät ole kaoottisia voimia vaan niiden organisaatio on tiukan hierarkkinen. Lukjanenko taitaa hienojen, visuaalisten fantasianäkyjen kuvaamisen, mutta aivan yhtä taitavasti hän kuvaa arkista Moskovaa, neuvostolähiöitä ja katujen ihmisiä. Venäjää ja sen nykykirjallisuutta sen paremmin tuntematta nautiskelin suoranaisista kliseistä, kuten siitä, että lähiöasunnoissa juodaan teetä hillon kanssa (tai sitä vodkaa) ja keskustellaan moraalista. Mielikuvissani venäläiset älyköt tekevät juuri näin. Myös viittaukset Venäjän lähihistoriaan ovat kiinnostavia. Vuonna 1998 Neuvostoliiton ja kommunistisen järjestelmän romahdus olivat vielä tuoreita tapauksia ja ne sidotaankin osaksi Yöpartion juonenkäänteitä.

Jännittävän juonen ohella nämä moraalikeskustelut ja -mietteet tekevät Yöpartiosta kiinnostavan ja omaperäisen romaanin. Vaikka Anton ja hänen ystävänsä ja johtajansa pyrkivät hyvää, he joutuvat jatkuvasti tasapainottelemaan kokonaisuuden tasapainon eteen. Yksittäisessä tapauksessa joudutaan tekemään moraalisesti väärin, jotta kokonaistilanne pelastetaan. Muihin kuuluvilla on myös hyvin ihmismäiset tunteet, jotka johtavat heitä välillä harhaan ja välillä oikeisiin päätöksiin. On piristävää lukea tällaista kirjallisuutta, jossa päähenkilöt haluavat kaikin voimin tehdä oikein ja hyvää muille, vastoinkäymisistä, omasta heikkoudestaan ja voimakkaista vaarallisista vastustajista huolimatta. Tällaiset kirjat ovat nykyään harvassa. Lukjanenko kirjoittaa jännittävää viihdettä, joka saa ajattelemaan moraalikysymyksiä. Toivottavasti koko sarja käännetään suomeksi.


Lukjanenkon englanninkielinen haastattelu vuodelta 2011: http://www.strangehorizons.com/2011/20111128/seeley-a.shtml

Saksalaisessa aikamatkailuromaanissa seikkaillaan Englannin historiassa

Kuvalähde: http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=9705

Päivi Brink kirjoittaa:

Kerstin Gier: Rubiininpuna (Rubinrot). Suom. Riitta Virkkunen. Gummerus 2012.

Saksalaisen Kerstin Gierin nuortenromaani Rubiininpuna sijoittuu hieman yllättäen Lontooseen. Kirja on kolmiosaisen Edelstein- eli Jalokivi-kirjasarjan ensimmäinen osa ja se ilmestyi Saksassa vuonna 2009. Sarjan jatko-osat ovat Saphirblau (2009) ja Smaragdgrün (2010). Rubiininpunan alussa lukioikäinen Gwendolyn Shepherd saa yllättäen tietää kantavansa hänen suvussaan periytyvää aikamatkailugeeniä. Koko ikänsä hän on luullut muiden tavoin, että geeni on hänen serkullaan Charlottella, kunnes hän yhtäkkiä täysin varoittamatta siirtyy ajassa 1900-luvun alkuun. Ensimmäinen matka ei kestä kauaa, mutta järkyttää Gwendolynin koko elämän.

Eriskummallisen sukunsa avulla Gwendolyn saa pikkuhiljaa selville, että hän on yksi kahdestatoista valitusta, joiden kaikkien verta tarvitaan kronogrammiin. Jokaisella valitulla on oma jalokivensä eräänlaisena salanimenä. Gwendolynin kivi on rubiini ja hän vastaa kellotaulun numeroa 12. Hänelle esitellään Gideon de Villers, 18-vuotias nuori mies, joka on kiertänyt eri aikatasoissa keräämässä muiden valittujen verta kronogrammiin. Nyt Gideonin ja Gwendolynin on aloitettava yhteistyö ja saatettava työ päätökseen. Mutta mitä tapahtuu, kun kaikkien veri on koossa? Sitä nuorille ei kerrota, mutta on selvää, että jotkut henkilöt yrittävät estää heitä.

Tarina vuorottelee nykyajassa ja erilaisissa historiallisissa epookeissa, 1700-luvulla ja 1900-luvulla. Nykyajassa Gwendolynin tukena on hänen uskollinen ystävänsä Leslie, joka googlettaa villisti menneisyyden henkilöitä ja tapahtumia ja auttaa näin aikamatkailevaa ystäväänsä ottamaan selvää menneisyyden tapahtumista. Nykyajassa on paljon huumoria ja tyttömäistä kikattelua, kun taas menneisyydessä seikkailut yltyvät vaarallisiksi ja jännittäviksi. Romantiikkaa löytyy joka aikatasolla.

On kiinnostavaa, että Gier on päättänyt sijoittaa tarinansa Englantiin eikä Saksaan, vaikka romaani on saksankielinen. Onko Englannin historiasta tullut osa populaarikulttuuria ihan toisella tapaa kuin muiden Euroopan maiden historiasta? Saksan historian vaiheet ja eri aikakausien pukeutumisen ja käyttäytymisen tyylit olisivat olleet suomalaiselle lukijalle paljon vieraampia, mutta siksi kenties myös kiinnostavampia. Erilaisten TV-sarjojen ja elokuvien myötä on helppo visualisoida, miltä eri puolilla Lontoota näyttää eri aikakausina, joihin Gwendolyn lähetetään. Eri aikakausien käytöstapojen ja arvojen erilaisuudesta suhteessa omaan aikaamme kirjasarjan ensimmäinen osa antaa vain viitteitä. Toivottavasti niihin pureudutaan jatkossa enemmän. Gwendolyn ymmärtää, että hänen täytyy saada niistä lisätietoa pystyäkseen uskottavasti keskustelemaan eri ajoissa elävien ihmisten kanssa.

Kirjasarjan aloitus lupaa vauhdikasta seikkailua ja romantiikkaa, mutta myös huumoria. Gwendolyn on ihan tavallinen oman aikamme koulutyttö, mutta alkaa pikku hiljaa oppia oman erikoislaatuisuutensa merkityksen. Hänen suvussaan on paljon salaisuuksia ja petoksia, joiden ympärille juoni alkaa kietoutua. Kaiken kaikkiaan Rubiininpuna tuntui johdatukselta varsinaiseen seikkailuun, mutta se onnistui sentään herättämään kiinnostukseni.

Puolivälissä romaania alkoi tuntua, että johdattelu aikamatkailuun kesti liian kauan. Gwendolynin tietämättömyys alkoi ärsyttää, se tuntui estävän todelliset seikkailut. Koko ajan on kiire takaisin omaan aikaan. Mutta loppua kohti juonen vauhti kiihtyi ja jännitys lisääntyi. Henkilökuvissa oli paljon karikatyyrimäisyyttä ja liioittelua, mutta lopulta itse sankaritar alkoi kiinnostaa ja herättää sympatiaa. Aloitusosa herätti huomioni, mutta täytyy lukea ainakin yksi jatko-osa ennen kuin pystyn sanomaan, kuinka kutkuttavasta seikkailusta on kyse. Suomentaja Riikka Virkkunen onnistuu ihan mukavasti tuomaan teinitytön ajatusmaailman suomen kieleen, vaikka välillä hänen käyttämänsä sanonnat tuntuivat tutuilta omasta teini-iästäni yli 20 vuoden takaa.

Kirjasta on tekeillä saksalainen elokuva, joka saa ensi-iltansa vuonna 2013. Elokuvan verkkosivut: http://www.rubinrot-derfilm.de/

Kirjasarjan saksankielinen blogi: http://die-edelstein-trilogie.blogspot.com/

Suomentaja Annikki Suni on kuollut

Päivi Brink kirjoittaa:

Arvostettu ja palkittu ranskalaisen kirjallisuuden suomentaja Annikki Suni on kuollut. Hän suomensi 1970-luvulta alkaen yli sata kirjaa muun muassa Madame de La Fayettea, Marcel Proustia, Simone de Beauvoiria, J. M. G. Le Clézio'ta, Marguerite Durasia, Michel Tournieria ja Andreï Makinea.

Me ranskalaisen kirjallisuuden ystävät olemme hänelle loputtoman kiitollisia nautinnollisista lukuhetkistä, jotka hän meille välitti.


”Mutta jos minulle suotaisiin voimia niin pitkään, että saisin viimeistellä teokseni, olin ennen muuta päättänyt kuvata, vaikka se saisikin ihmiset näyttämään hirviöiltä, sitä miten heillä on tilassa varattuun vähäpätöiseen paikkaan verrattuna määrättömän laaja ja merkittävä paikka – koska he kuin vuosien syvyyksiin uponneet jättiläiset ulottuvat yhtä aikaa elämänsä kaukaisiin aikakausiin, joiden väliin on niin moni päivä pujottautunut – paikka Ajassa.”

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Jälleenlöydetty aika. Suomennos Annikki Suni. Otava 2007.

Venäläinen nykyrunoilija Sergei Zavjalov

Kuvalähde: Poesia

Päivi Brink kirjoittaa:

Poesia julkaisi keväällä venäläisen runoilijan Sergei Zavjalovin runokokoelman Joulupaasto (suom. Jukka Mallinen), ja nyt kokoelmaan voi tutustua myös arvioiden kautta. Kustantaja esittelee runoilijan näin:

"Sergei Zavjalov (s. 1958) on Venäjän arvostetuimpia nykyrunoilijoita. Hän nosti ensimmäisenä venäläisessä kirjallisuudessa esiin postkolonialistiset teemat ja suomensukuisten kansojen tilanteen. Zavjalov on vaikuttanut Venäjällä toisinajattelijoiden kaunokirjallisessa liitossa Club-81:ssä, ja hänet on palkittu mm. arvostetulla Andrei Belyi -palkinnolla. Zavjalov asui Suomessa vuoteen 2010 saakka. Häneltä on suomennettu aiemmin Melika (ntamo, 2007)."
http://www.poesia.fi/sergei-zavjalov/

Kokoan tähän joitakin linkkejä, joissa runokokoelmaa ja runoilijaa esitellään:

Keskisuomalainen, Hannu Waarala:
http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/kirjat/sergei-zavjalov-joulupaasto/1227450
"Zavjalovin teksteissä runous antaa puheoikeuden niille, jotka virallinen historiankirjoitus haluaa lakaista maton alle."

Suomen Kuvalehti, Riitta Kylänpää:
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kohtaamiset/sergei-zavjalov-ja-sininen-rusetti
"Zavjalov on Venäjän arvostetuimpia nykyrunoilijoita. Volgansuomalainen asui puolenkymmentä vuotta Helsingissä, opiskeli suomea, mutta muutti pari vuotta sitten Sveitsiin hänen puolisonsa saatua Zürichin yliopistosta kirjallisuuden professorin paikan."

Runotapahtumat verkossa, Zavjalov vieraili Helsingissä huhtikuussa:
http://www.runotapahtumat.net/2012/04/tuli-savu-sergei-zavjalov-helsingissa.html
"Joulupaasto on historiallinen kollaasirunoelma, joka nostaa Leningradin piirityksen esiin Auschwitzin ja Gulagin veroisena tragediana."

Helsingin Sanomat, Pauli Tapio:
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Ven%C3%A4j%C3%A4+puretaan+palasiksi/HS20120722SI1KU02hc9
"Vuonna 2007 julkaistun Melika-käännösvalikoiman runot olivat rikkinäisellä venäjällä ja pastisseilla leikitteleviä tekstiraunioita. Joulupaastossa runouskäsitys on toisenlainen. Keinot ovat muuttuneet proosallisemmiksi. Samalla myytin ja identiteetin etsijästä on tullut yhä selkeämmin niiden murtaja ja kyseenalaistaja."

Kiiltomato, Esa Mäkijärvi:
http://www.kiiltomato.net/sergei-zavjalov-joulupaasto/
"Runoilija on määritellyt Venäjän valtion Volgan länsipuolella sijaitsevan Mordvan tasavallan häikäilemättömäksi miehittäjäksi. Kansansa särkyneestä identiteetistä kirjoittavan Zavjalovin runot kertovat ennen kaikkea muistin ja kielen tuhoutumisesta, mutta myös laajemmin todistamistamme lopun ajoista."

Muista myös tämä Tomi Huttusen esittely venäläisen kirjallisuuden käännöksistä vuonna 2012 Café Voltairessa:
http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2012/01/venalaisen-kirjallisuuden-vuosi-2012.html

Café Voltairessa myös Parnasson jutusta, jossa kerrottiin pietarilaisista runoilijoista:
http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2011/05/pietarin-runoilijaryhmat.html

PS.
Viimeisimmän tietoni mukaan Café Voltairen Venäjä-osa Kenen aika? julkaistaan Turun kirjamessuilla.

Rooibos-teetä ja jalkapalloa

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa. (Tea Time for the Traditionally Built.) Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 2011.

Päivi Brink kirjoittaa:

Laukut on jo pakattu ja lento Suomeen lähtee muutaman tunnin päästä, mutta vielä ehdin kirjoittaa mietteitä Mma Ramotswesta. En sen kummemmin esittele kirjasarjaa, koska se on monelle jo tuttu, mutta pohdin, mikä minua tässä kirjasarjassa viehättää. Minusta Mma Ramostwe -dekkarisarja on ihastuttava ja nautin joka kerta, kun luen botswanalaisen naisten etsivätoimiston arjesta.

Miksi pidän Mma Ramotswesta?

HYVÄT IHMISET
Nykyään kirjallisuudessa harvoin kuvataan hyviä ihmisiä. Ennen romantiikkaa kirjallisuuden suorastaan vaadittiin kuvaavan moraalisesti esimerkillisiä ihmisiä, mutta nykyään kirjallisuus keskittyy enemmän ihmisten heikkouksiin. Dekkari kirjallisuudenlajina vielä korostetusti kaivaa kaiken kuonan ihmisistä esiin. Mma Ramotswe itse on ihanan lämmin ja hyvä, ei hymistelevä vaan sellainen ihminen, joka oikeasti ojentaa kätensä heikommille ja pyrkii hyvään. Hän pohtii arvoja ja sitä, mikä on oikein missäkin tilanteessa. Myös hänen apulaisensa, joka usein nopeasti tuomitsee muita, on pohjimmiltaan oikeamielinen. Rikosten yhteydessä he tapaavat usein pahoja tai itsekkäitä ihmisiä, ja silloin tarina osoittaa, mitä heidän väärästä toiminnastaan seuraa, miten muut kärsivät. Oikea ja väärä ja niiden pohtiminen on olennainen osa sarjaa.

AJATTOMUUS
Vaikka romaanisarja sijoittuu nykyaikaan, sitä ei aina uskoisi. Botswanassakin kaikilla on jo kännykät, mutta Mma Ramotswe käyttää pelkkää lankapuhelinta ja kirjoituskonetta. Hänen autonsa on 20 vuotta vanha. Erityisesti ympäröivä yhteisö tuntuu elävän menneisyydessä, perinteisten botswanalaisten arvojen mukaan. Välillä McCall Smith tuo mukaan nykyajan kotkotuksia Mma Ramotswen pohtiessa, pitäisikö hänen yrityksessään viettää virkistyspäiviä ja motivoida työntekijöitä palkkiojärjestelmän avulla. Hänen ainoa työntekijänsä on apulaisetsivä Mma Makutsi ja rouvien työtahti on hyvin verkkainen. He juovat litroittain rooibos-teetä ja pohtivat syntyjä syviä. Mutta he ratkaisevat kaikki asiakkaidensa ongelmat.

FEMINISMI ELI SUKUPUOLTEN TASA-ARVO
Mma Ramotswe -sarjassa pohditaan usein naisten ja miesten erilaisia kiinnostuksen kohteita, ajattelutapoja ja perinteisiä rooleja. Miehet ovat usein väheksyviä naisia kohtaan ja epäilevät, voiko nainen olla etsivä, mutta huomaavat pian naisten käyttämien keinojen toimivan joskus paremmin kuin miesten. Mma Ramotswe lähtee usein liikkeelle perinteisistä naisten tavoista kuunnella ja keskustella ja hän korostaa arvostuksen ja kunnioituksen merkitystä kaikissa ihmissuhteissa. Perinteestä voi kuitenkin poiketa, jos se rajoittaa ihmisen elämää, eikä tunnu oikeudenmukaiselta, kun katsotaan asiaa eri kannoilta. Teetä ja sympatiaa -kirjassa jalkapallo nähdään miesten outona innostuksen kohteena. Tyypillistä onkin, että miesten ja naisten nähdään olevan hyvin erilaisia, mutta heidän innostuksen kohteitaan pitäisi arvostaa samalla tavalla. Mma Makutsi ostaa itselleen ruokarahoilla hienot kengät, eikä sekään ole kovin järkevää, mutta naisille ymmärrettävää.

KERRONTATAPA
Kirjallisuus ei ole hyvää, ellei sen kerrontatapa ja kieli tee vaikutusta. McCall Smithin tapa kertoa on rauhoittava ja rentouttava kuin kupillinen rooibosta. Hän kuvaa botswanalaista maisemaa ja ihmisiä kaikin aistein. Tarinaa kuuntelee kuin suullisesti kerrottua kertomusta, jossa toisto ja sivupolut kuuluvat asiaan. Suomentaja Jaakko Kankaanpää tekee hyvää työtä saattaessaan botswanalaista puheenpartta mukailevan kielen suomeksi. Mma Ramotwe kuulostaa suomeksikin tuttavalliselta, monivivahteiselta juttelulta.

LEPPOISUUS
Suomen Lontoon instituutin johtaja Raija Koli kirjoitti Café Voltaire -sarjan Imperiumin perillisiin esseen McCall Smithistä. Esseessään hän kirjoitti: ”Aika ei niinkään ole pysähtynyt vaan kiireetön, leppoisa.” Toivotan Café Voltaire -blogin lukijoille kiireetöntä ja leppoista kesää. 20 000 käyntiä blogissa lämmittää mieltä!

PS.
Kesälläkin voi lähettää sähköpostiini blogitekstejä, luen postia viikoittain!

Hienot kirjailijan verkkosivut: Eric Emmanuel Schmitt

Päivi Brink kirjoittaa:

Käykääpä kurkkaamassa Eric Emmanuel Schmittin verkkosivuja. Ne ovat oikein esimerkilliset kirjailijasivut. Schmitt, josta Minna Aalto kirjoitti esseen Café Voltairen Tarinoiden paluu -teokseen, on monipuolinen kirjailija. Hänen teoksistaan tehtyjä näytelmiä esitetään jatkuvasti sekä Ranskassa että muualla maailmassa, ja verkkosivut puffaavat kirjojen lisäksi teatteriesityksiä viidellä kielellä. Lisäksi sivuilla on elämäkertatietoja ja video- ja audiohaastatteluja. Aalto kommentoikin, että Schmitt on taitava mediapersoona.

http://www.eric-emmanuel-schmitt.com/


P.S. Oscar ja Roosamamma ja monta muuta Schmittin teosta suomeksi Liken sivuilla: http://www.like.fi/kirjat/oscar-roosamamma

Tulevaisuuden kirjakauppa

Päivi Brink kirjoittaa:

Nettilehti BookRiot julkaisi tänään artikkelin, jossa futuristi David Houle pohtii kirjakauppojen tulevaisuutta vuonna 2015 ja 2020. Näin futuristi ennustaa (lyhennettynä ja vapaasti suomennettuna):

Yhdysvalloissa vuonna 2015 suurin osa kirjoista myydään digitaalisessa muodossa. Määrä voi olla 60 tai 70 %, mutta joka tapauksessa suurin osa uusista kirjoista myydään digitaalisessa muodossa. Lukulaitteet halpenevat, joten voittomarginaali saadaan kirjoista, ei laitteista. Kirjat ovat siis jälleen kirjakauppojen tärkein myyntiartikkeli. Laitteita ei myydä enää niin paljon, eivätkä ne vie tilaa myymälöissä. Laitteen saa luultavasti kaupan päälle, kun ostaa tarpeeksi kirjoja. Liiketilat ovat pienempiä, tehokkaampia ja monikäyttöisempiä kuin nykyään. Kirjakaupat voivat liittyä yhteen muita tuotteita myyvien kauppojen kanssa. Ihmiset ostavat sellaisia kirjoja painettuna, jotka ovat jollain tapaa erityisiä ja tärkeitä. Muuten kirjoja ei enää ajatella fyysisinä esineinä. Jotta lukija haluaa säilyttää kirjan esineenä, sen täytyy olla jollakin tapaa tärkeä. Käytettyjen kirjojen kauppa kasvaa.

Vuonna 2020 uudet kirjat ovat pääsääntöisesti digitaalisia. Fyysiset kirjakaupat ovat harvinaisia, myyvät pääsääntöisesti käytettyjä kirjoja ja niihin tullaan löytämään kirjoja, joita ei muuten tulisi hakutoiminnoilla vastaan verkkokirjakaupassa. Kirjakaupat ovat nostalgisia paikkoja, joissa tehdään antikvaarisia löytöjä. Niissä käydään tunnesyistä ja vuorovaikutuksen vuoksi, tapaamassa muita lukijoita.

Jutun toimittaja on Bethanne Patrick.

Café Voltairen tyyliin sopisi kirjakauppa-kahvila. Kirjakauppa-taidegalleriakaan ei olisi hullumpi... tai kirja- ja kukkakauppa!

Lue koko juttu täältä:
http://bookriot.com/2012/05/30/the-bookstore-of-the-future-part-iv-books-in-the-shift-age/

Sivun lopussa on linkkejä juttusarjan aiempiin osiin, joissa myös pohditaan kirjakaupan tulevaisuutta.

Perin eriskummallista ja mieltä kiihdyttävää fantasiaa

Päivi Brink kirjoittaa:

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille.
Suom. Virpi Vainikainen.
Schildts & Söderströms 2012.

Juuri suomennettu Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on nuorille suunnattu romaani, joka syntyi oikeasti vanhojen, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun valokuvien pohjalta. Kuvia ei ole käsitelty millään tavalla kirjaa varten, mutta alkuperäiset kuvat ovat joko niin sanottuja trikkikuvia eli kuvamanipulaatioita tai muuten vain outoja valokuvia. Kirjailija on lainannut kuvat kymmenen eri keräilijän kokoelmista. He keräävät vanhoja, valokuvahistoriankin kannalta kiinnostavia kuvia, jotka poikkeavat tavanomaisista muotokuvista ja perhekuvista. Kirjan kannessa on kuva levitoivasta pikkutytöstä, ja romaanissa on kymmeniä valokuvasivuja, joissa on kuvattuna muun muassa valtavaa kivenmurikkaa kannatteleva pikkupoika, poika ilman päätä, vuoteessa makaava kuolleen näköinen poika, piippua polttavan naisen silhuetti ja koira, jolla on ihmisen pää.

Valokuvat herättävät uteliaisuutta, halua tarkkailla niitä lähempää, halua tietää niiden taustoista ja ymmärtää niitä. Romaanissa niiden merkitys on kauhutunnelman luomisessa, henkilökuvien kuvittamisessa ja ne ovat myös innostaneet juonenkäänteisiin ja henkilöiden luomiseen. Paikoin tuntui, että joku valokuva oli niin herkullinen, että kirjailija halusi sen mukaan, vaikka se ei oikein sopinut juonenkehittelyyn. Mutta suurimmaksi osaksi yhteispeli kuvien ja tekstin välillä kulki sujuvasti.

Romaani alkaa Floridasta, missä 16-vuotias Yakob Portman laiskottelee kesätöissä ja auttelee silloin tällöin vanhaa isoisäänsä Abrahamia. Isoisän elämäntarina on aina kiehtonut Yakobia, koska isoisä oli syntynyt Puolassa, mutta pakeni sieltä natseja Walesilaiseen orpokotiin. Koko Abrahamin suku oli tapettu, koska he olivat juutalaisia. Isoisä kertoi hurjia tarinoita lapsuudestaan: orpokotia johti piippua polttava lintu, joka huolehti lapsista, joilla oli eriskummallisia kykyjä. Hirviöt koettivat vahingoittaa lapsia, mutta lintu pystyi suojelemaan heitä valtavassa talossa, joka sijaitsi saarella. Vasta teini-ikäisenä Yakob ymmärtää, että isoisän tarinat ovat satua ja valhetta. Mutta sitten isoisä kuolee kammottavan väkivaltaisen kuoleman ja Yakob itse näkee hirviön, jolta isoisä koetti suojautua.

On parempi, etten paljasta juonesta sen enempää, sillä tapahtumien oikean laidan jäljittäminen on romaanin paras ja jännittävin osa. Sen verran voin vihjaista, että kyse on aikamatkailusta. Neiti Pregrinen koti… ei ole mitenkään erityisen briljantti kirjallisesti, mutta ei huonokaan. Arkimaailman sulautuminen fantasiamaailmaan walesilaisella saarella, minne Yakob lähtee isänsä kanssa selvittämään isoisän todellista menneisyyttä, ei kuitenkaan toiminut kovin uskottavasti. Fantasiamaailmasta siirrytään todellisuuteen kuin nappia painamalla. Oli jotenkin sellainen olo, että seurasin peliä, jolla oli tietyt säännöt, ja minun piti vain uskoa niihin. Aina en uskonut, aina jännitys ei säilynyt.

Tämä on kirjasarjan ensimmäinen osa, ja uskon, että seuraavat osat voivat olla parempia, koska pelin säännöt ovat nyt tutut, eikä niiden esittelyyn tarvitse käyttää aikaa eli sivuja. Romaanin alussa minua pelotti ihan oikeasti ja kauhuelementit nostivat niskakarvat pystyyn, mutta sitten jokin lässähdys tapahtui, enkä enää odottanut yhtä malttamattomana jatkoa. Romaani ei ollut itsenäinen kokonaisuus vaan selvästi sarjan aloitusosa. Henkilöitä oli niin paljon, että ne eivät ehtineet syventyä seikkailun lomassa. Eri sukupolvien erilaiset kokemukset eivät vielä varsinaisesti kasvaneet kiinnostaviin mittasuhteisiin, mutta kenties jatko-osissa päästään vielä niihinkin syvemmälle. Kannattaa kuitenkin antaa tälle romaanille mahdollisuus. Se oli todella eriskummallinen ja viihdyttävä.

Luin Neiti Peregrinen koti… -romaanin vaativaan kohtaan, sillä olen vuoden sisään lukenut sekä Nälkäpeli-trilogian, että Kat Fallsin Veden alla ja Vastavirta -romaanit ja ensimmäisen osan Reckless-sarjasta. Ne kaikki olivat erinomaisia, joten vaadin nuorisofantasialta todella paljon ne luettuani. Tämä romaani sai kiinnostumaan ihan kohtalaisesti: haluan tietysti lukea seuraavankin osan!

Kirjasarjan sivut: http://www.ransomriggs.com/
Kirjasarjan videomainos: http://www.youtube.com/watch?v=XWrNyVhSJUU
Kirjasta on tekeillä myös elokuva, jonka ohjaa Tim Burton.

Lue myös nämä:
Vanhoja suomalaisia ja eurooppalaisia kauhutarinoita on koottu kahteen uuteen kokoelmaan:

Hallusinatsioneja. Vanhoja suomalaisia kauhutarinoita. Toimittanut Juri Nummelin. Faros-kustannus Oy, Turku 2012. http://www.faroskustannus.fi/kirjat/hallusinatsioneja.html

Päätön ritari, Kauhutarinoita keskiajalta. Toimittanut: Marko Lamberg. SKS 2012. http://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=2542

Kirjallista keskustelua sivistyneessä herraseurassa

Päivi Brink kirjoittaa:

Jacques Bonnet: Kirjaston henget. (Des bibliothèques pleines de fantômes, 2008.) Suom. Jyrki Kiiskinen. Tammi 2011.

Tekisikö mielesi istahtaa samaan pöytään ranskalaisen herrasmiehen seurassa, joka jutustelee kirjallisuudesta ja kirjojen keräilystä? Jacques Bonnet’n esseekirja Kirjaston henget tuntuu leppoisalta jutustelulta, vaikka hänen oppineisuutensa herättääkin ihailua. Vaikka teos on ladattu sitaateilla ja viittauksilla maailmankirjallisuuden klassikoista dekkarikirjallisuuteen, sen lukeminen on vaivatonta ja miellyttävää. Bonnet ei nosta omaa häntäänsä tai leuhota lukeneisuudellaan, sillä hänelle lukeminen on kuin hengittämistä: ainoa tapa elää. Kirjat ja niiden henkilöt ja kirjoittajat ovat hänen ystäviään ja leijuvat hänen ympärillään kirjastossa kuin henget tai haamut. Kirjojen avulla hän on yhteydessä ihmisiin, jotka elivät eri ajassa ja paikassa kuin hän itse. Fiktiiviset hahmot ovat meille lukutoukille usein todellisempia ja tärkeämpiä tuttavuuksia kuin reaaliset ihmiset.

Bonnet on kustantaja, kääntäjä ja kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja ja taidehistoriallisia tutkimuksia. Lisäksi hän on oman kirjastonsa kirjastonhoitaja, sillä hänen kirjastonsa koostuu 40 000 niteestä. Suuri osa Kirjaston henget -kirjasta koostuukin varsin banaaleista pohdinnoista: miten tällainen kirjamäärä säilytetään, luokitellaan, kuljetetaan ja miten sen kanssa asutaan. Tämä kiinnostanee niitä, joilla on taipumusta kirjojen keräilyyn ja halua niiden omistamiseen. On ihastuttavaa seurata, kuinka rakkaaksi oma kirjasto lukija-kirjastonhoitajalle muodostuu. Minun oli helppo samastua esimerkiksi pohdintoihin, miten vaikea on matkoilla ollessa olla erossa kirjastostaan. Etelä-Afrikassa asuessani oma (huomattavasti vaatimattomampi) kirjastoni on nimittäin Suomessa varastoituna. Onneksi pieni sivukirjasto on jo kehitteillä täällä etelässäkin.

Kirjassa pohditaan lukemistottumuksia, kirjastonhoitoa, kirjojen siivoamista, suhdetta kirjoihin sekä esineinä että aineettomina olentoina, lukijoiden ja kirjankerääjien yhteisöjä ja lukulistoja. Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo, josta voi napata kirjoja omaa listaansa täydentämään.

Bonnet on reilun viisikymppisen näköinen mies (kuva löytyy vaikkapa täältä:) http://www.quercusbooks.co.uk/blog/2010/10/28/phantoms-on-the-bookshelves/
Hän pohtii tulevien sukupolvien suhdetta kirjoihin ja sitä, katoavatko kirjastot kokonaan internetin ja sähkökirjojen aikakaudella. Hän ei sorru halveksumaan sähkökirjan mahdollisuuksia vaan päinvastoin näkee siinä paljon hyvää. Mutta hänelle, kuten monelle muulle, ”oikea” kirja on enemmän oma ja rakas kuin tiedostomuotoinen kirja. Hän kirjoittaa:

”Kirjasto suojelee meitä vihamiehiltä. Se suodattaa maailman äänet, lievittää ympärillä piinaavaa kylmyyttä, mutta antaa myös kaikkivoipuuden tunteen. Sillä kirjasto saa ihmispolon kyvyt näyttämään mitättömiltä: aika ja tila tiivistyvät sinne. Kaikki menneisyyden kerrostumat ovat levittäytyneet hyllystöille.” (s.112)

Onneksi kirjan suomentaja Jyrki Kiiskinen onnistuu tavoittamaan tällaisen kultivoituneen kirjallisen miehen äänensävyn ja sananparren. Suomennos oli erittäin hiottu ja onnistunut.


Samantapaista luettavaa:

Ranskalaista kirjallista rupattelua:
Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Atena 2009.
http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/292

Otavan kustantajasuvun ”grand old man” Heikki Reenpään muistelmat ovat viihdyttävää luettavaa kustannusmaailman ja kirjallisten piirien historiasta Suomessa:
Heikki Reenpää: Pojanpoika. Otava 1998.
Heikki Reenpää: Pikku-Heikki. Otava 2000.

Kirjahulluudesta:
Carlos María Dominguez: Paperitalo. Basam Books 2006.
http://www.basambooks.com/kirja.php?detail_id=148

Kirjallisuuslehden tulevaisuus?

Päivi Brink kirjoittaa:

Olenko nähnyt kirjallisuuslehden tulevaisuuden vierailtuani Electric Literature -lehden sivuilla? Lehti ilmestyy digitaalisesti ja sitä voi lukea tietokoneen ruudulta, lukulaitteesta, tablettitietokoneelta tai kännykästä. Lehdestä on mahdollisuus saada paperiversio print-on-demand -tyylillä ja sen voi myös kuunnella. Jokaisessa lehdessä on viisi novellia ja lehden tarkoitus on palauttaa novellit osaksi lukijoiden arkea.

"Here’s how our model works: To publish the paperback version of Electric Literature, we use print-on-demand; the eBook, Kindle, iPhone, and audio versions are digital. This eliminates our up-front printing bill. Rather than paying $5,000 to one printer, we pay $1,000 to five writers, ensuring that our writers are paid fairly. Our anthology is available anywhere in the world, overruns aren’t pulped, and our back issues are perpetually in print. We hope that this model can set a precedent: more access for readers, and fairness for writers." Lehti löytyy osoitteesta http://electricliterature.com/

Päädyin lehden sivuille luettuani Benjamin Samuelin artikkelin True Confessions Of A Book Lover, missä kerrotaan, kuinka hän päätyi suosittelemaan Tumblr-blogia julkaisualustaksi kirjallisuuslehdelle: http://www.huffingtonpost.com/benjamin-samuel/true-confessions-of-a-boo_1_b_1467482.html?ref=books&ncid=edlinkusaolp00000008

Alan Hollinghurstia suomeksi syksyllä

Päivi Brink kirjoittaa:

Ensimmäinen Hollinghurst-suomennos ilmestyy syyskuussa Otavalta: Vieraan lapsi. Suom. Markku Päkkilä. Otavan kirjaluettelossa kerrotaan, että romaani kertoo Cambridgessa opiskelevasta George Sawlesta, joka lähtee viikonlopuksi perheensä maaseutukartanoon ystävänsä Cecilin, nuoren runoilijan, kanssa. Miesten välisen suhteen kehittymistä tarkkailee sivusta Georgen sisko Daphne. Tämän viikonlopun vaikutukset tuntuvat kahden suvun historiassa koko vuosisadan ajan. Cecilin tarina päättyy ensimmäiseen maailmansotaan, mutta hänen persoonansa on romaanin ytimessä. Kirja ilmestyy myös sähkökirjana.

Ennen kuin kirja on saatavillamme, voi Hollinghurstin tuotantoon tutustua lukemalla Pia Livia Hekanahon esseen "Alan Hollinghurst - kauneudesta, rakkaudesta ja muista rikoksista" Café Voltaire -sarjan brittikirjasta Imperiumin perilliset.

Hekanaho kirjoittaa esseessään: "Tuotannossaan Alan Hollinghurst muovaa uusiksi kuvaamme brittiläisestä lähihistoriasta kuvaamalla sitä modernien homomiesten näkökulmasta. Yhteiskuntakritiikki, jonka keskeinen ase on ironinen 'sisäpuolisen katse' on yhtä olennainen osa hänen kirjailijanlaatuaan kuin esteettisesti viimeistelty kieli. Samalla hän osoittaa, että austenlaisessa ironiassa piilee aivan omanlaisensa poliittinen voima." s. 184 Imperiumin perilliset.

Vieraan lapsi on alkukielellä Stranger's Child (2011), ja siitä voi lukea lisää täältä Guardianista, missä romaania kuvaillaan sanoilla "gay sex pastoral":
http://www.guardian.co.uk/books/2011/jun/17/strangers-child-alan-hollinghurst-review

Miltä tuntuu kantaa keltaista tähteä rinnassaan?

Hélène Berr: Päiväkirja 1942 - 44. Tammi 2009. (Taskukirja 2011.)

Päivi Brink kirjoittaa:

Hélène Berr on parikymppinen ranskalainen opiskelija. Hän asuu vuosina 1942 - 44 miehitetyssä Pariisissa vanhempiensa kanssa, opiskelee Sorbonnessa englantia ja kirjallisuutta, kulkee Latinalaiskorttelin katuja ystäviensä kanssa, soittaa viulua ja lukee klassikoita. Päiväkirjan alkaessa hänen suurimmat huolensa ovat sydänsuruja. Mutta hänen perheensä on juutalainen, ja pian juutalaislait alkavat kiristyä Ranskassa.

Kirjallisuudenopiskelija lukee Dostojevskia, Kiplingiä, Mansfieldiä, Valéry’ta, Martin du Gardia ja ennen muuta Keatsia. Hän ripottelee englanninkielisiä ilmaisuja päiväkirjaansa, kuuntelee levyjä ystäviensä kanssa ja soittaa viululla Bachia, Mozartia ja Beethovenia – ironista kyllä saksalaisen kulttuurin tuotteita. Hän koettaa tehdä valintaa harmaasilmäisen pojan ja toisen pojan välillä ja kirjoittaa päivittäin postikortteja ystävilleen. Hän tuntuu niin tutulta tytöltä, että juutalaislakien puristava vaikutus hänen elämäänsä tuntuu kauhealta. Vastoin parempaa tietoani toivoin, että Hélènelle kävisi lopulta hyvin.

Hélène kertoo, miltä tuntuu kävellä kotikaupunkinsa katuja keltainen tähti rinnassaan. Ensimmäisenä päivänä, kun hän joutuu tulemaan yliopistolle tähti ommeltuna takkiinsa, hän kirjoittaa näin:
”Mutta tietäisivätpä he, millainen ristiinnaulitseminen se on minulle. Tunsin syvää tuskaa Sorbonnen aurinkoisella suurpihalla kaikkien opiskelutoverieni keskellä. Tuntui etten yhtäkkiä ollut enää oma itseni, että kaikki oli muuttunut, että minusta oli tullut ventovieras, aivan kuin olisin keskellä painajaista. Näin ympärilläni tuttuja kasvoja, mutta vaistosin jokaisen kärsimyksen ja tyrmistyksen. Aivan kuin otsaani olisi painettu merkki punaisella poltinraudalla.” s. 49.

Hélène dokumentoi vaihe vaiheelta, kuinka hänen isänsä joutuu ranskalaiselle keskitysleirille, ja kuinka 13 000 juutalaista kerätään Talvivelodromille eli pyöräilystadionille, mistä pääosa heistä viedään keskitysleireille. Hän kertoo, miltä tuntuu hoitaa lastenkodissa ja -sairaalassa lapsia, joiden vanhemmat on viety pois, ja kuinka vaikea on luopua rakastetusta, joka lähtee taistelemaan vapaan Ranskan puolesta. Yksi kerrallaan ystävät ja tuttavat viedään hänen ympäriltään. Vähitellen hänen elämästään tulee painajaista. Hélène kypsyy ja vakavoituu vuosien myötä, ja hän koettaa analysoida juutalaisvainojen syitä ja keinoja. Hän pohtii kirjallisuutta ja sen merkitystä lukijoille tilanteessa, jossa ympärillä on niin paljon raakuutta. Hän koettaa kirjoittaa väitöskirjaa runoilija John Keatsista, mutta työ tuntuu turhalta. Hélènen elämä päättyy Bergen-Belsenin keskitysleirillä vuonna 1945. Päiväkirjan lopussa on pidätyspäivänä lähetetty kirje.

Tammi julkaisi Erkki Jukaraisen suomennoksen Hélène Berrin päiväkirjasta kolme vuotta sitten, mutta se ei herättänyt suurempaa kiinnostusta. Ranskassa päiväkirjan julkaiseminen oli merkkitapaus. Berrin suku luovutti päiväkirjan Nykyjuutalaisten dokumentointikeskukselle vuonna 2002, ja se julkaistiin ranskaksi 2008. Ranskassa on viimeisen kahden vuosikymmenen ajan tuotu eri tavoin esiin Ranskan juutalaisten kärsimyksiä miehitetyssä Ranskassa ja keskitysleireillä. Hélènen tarinasta on tullut osa tuota ilmiötä. Vuonna 1995 presidentti Chirac pyysi anteeksi Ranskan valtion ja ranskalaisten osuutta juutalaisten kohtaloon, minkä jälkeen on ilmestynyt lukuisia kirjoja ja elokuvia Ranskan juutalaisten kohtalosta. Irène Némirovskyn vuonna 2004 julkaistu Ranskalainen sarja nosti unohduksista esiin Némirovskyn, Auschwitzissa kuolleen juutalaiskirjailijan. Yannick Haenel kirjoitti romaanin Jan Karskista, joka koetti pysäyttää holokaustin kertomalla siitä länsimaille. Roselyn Boschin elokuva Pariisin vainotut (2010) kuvaa kammottavia olosuhteita pyöräilystadionilla, missä sinne kootuilla juutalaisilla ei ollut vettä eikä ruokaa eikä viemäröintiä. Robert Guediquianin elokuva L’armée du crime (2008) kertoo juutalaisesta vastarintaliikkeestä, samoin Quentin Tarantinon Inglourious basterds (2009). Myös Hélène Berr koki olevansa osa vastarintaliikettä, koska hänen perheensä kieltäytyi poistumasta Pariisista ja alistumasta nöyryytysten edessä.

Hélène Berrin päiväkirjan arvo on sekä sen historiallisessa dokumenttiarvossa, sen hienostuneessa ja samalla intohimoisessa kirjallisessa tyylissä että sen taidossa tuoda nuoren naisen kokemukset lähelle, todellisiksi ja samastuttaviksi. Hélèn haaveilee kirjan kirjoittamisesta, ja hänestä olisi voinut tulla tunnettu kirjailija, jos hänen olisi annettu elää.

Hélène Berrin päiväkirja on murheellisen ajankohtainen. Tällä viikolla Toulousessa yksittäinen rasisti ampui juutalaiskoulun opettajan ja kolme oppilasta. Antisemitismi, jolla oli erittäin paljon kannattajia 1930- ja 40-luvun Ranskassa, nostaa päätään myös meidän aikanamme. Onneksi nykyaikana Ranskassa on myös vahva rasisminvastainen liike. Hélène Berr kirjoitti päiväkirjaa, jotta ei unohtaisi vainojen pienintäkään yksityiskohtaa. Meilläkään ei ole varaa unohtaa. Hélèn Berr, jota ranskalaisten tietämättömyys juutalaisten kohtalosta kauhistutti, tiivisti ajatuksen näin:

”Niinpä minun olisi kirjoitettava, jotta voisin osoittaa ihmisille myöhemmin, millainen tämä ajanjakso oli. Tiedän, että monet muut pystyvät antamaan suurempia opetuksia ja paljastamaan kammottavampia asioita. Ajattelen kaikkia karkotettuja, kaikkia vankiloissa viruvia, kaikkia jotka ovat yrittäneet rohkeasti lähteä. Mutta se ei anna minulle lupaa syyllistyä pelkuruuden syntiin, sillä jokainen voi tehdä omalla pienellä sarallaan jotain. Ja jos hän voi, hänen täytyy.” s.145.

Tietoa 76 000 keskitysleireille lähetetyn Ranskan juutalaisen kohtalosta ja holokaustista eli Shoah’ista eli juutalaisten kansanmurhasta ranskaksi: http://www.memorialdelashoah.org/

Suomeksi erinomainen yhteenveto aiheesta on Antero Holmilan kirja ”Holokausti, tapahtumat ja tulkinnat” (Atena 2010).

Kirjoitukseni Yannick Haenelin romaanista Jan Karski 6.6.2011 Café Voltairessa: http://www.avaincafevoltaire.blogspot.com/2011/06/yannick-haenel-jan-karski.html

Eläimellistä menoa Jo’burgissa

Päivi Brink kirjoittaa:

Lauren Beukes: Zoo city. Jacana Media 2010.

Aikamoinen kokemus tämä eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin romaani Zoo City! Se sijoittuu Johannesburgiin lähitulevaisuudessa, vuonna 2011, jolloin ne ihmiset, jotka ovat tappaneet toisen ihmisen, joutuvat jatkuvasti elämään eläin rinnallaan. Eläin tulee heidän luokseen rikoksen jälkeen, eivätkä nämä ihmiset pysty elämään erossa eläimestään. Niinpä Jo’burgin slummiutuneiden kerrostaloalueiden asukkaista monella on eläin ja kaupunki saa lisänimen Zoo City. Zinzi Decemberin eläin on laiskiainen, ja hän on vastuussa veljensä kuolemasta.

Eläimen kanssa kulkevilla on usein jokin erityislahja. Zinzillä on taito löytää kadonneita esineitä. Kun hän tapaa ihmisen, hän näkee heidän ympärillään auran, jossa kadonneet esineet leijuvat. Zinzillä on vanhoja velkoja, sillä hän on parantuva narkkari, joka on lainannut loputtomasti rahaa vääriltä ihmisiltä. Niinpä hän joutuu edelleen yhteistyöhön rikollisten kanssa. Hän päätyy etsimään nuorta tyttöä, laulajaa, joka on huippusuosittu. Musiikkibisneksen karu kovuus on ajanut tytön karkuun – vai onko? Onko hänet siepattu? Vai tapettu? Tästä Zinzi alkaa ottaa selvää.

Romaani on fantasiaa, mutta myös totta. Sen hurjimmat tarinat ovat tosipohjaisia tarinoita 8 miljoonan asukkaan Jo’burgista ja Zinzin ystävien ja rakastetun kautta myös Kongosta ja Ruandasta. Zinzi seikkailee kaupungin viemäriverkostossa, luksusyökerhoissa ja sangoman eli parantajanoidan luona. Kaupungin rikkaiden ja köyhien juopa tuodaan räikeänä esiin. Kirjailija Beukes on valkoinen ja Zinzi musta, mutta tässä romaanissa tärkein ero ei ole etnisten ryhmien välinen vaan moraalinen: jotkut ihmiset ovat sietämättömän itsekkäistä ja toiset kykenevät tiukassakin tilanteessa oikeudenmukaisuuteen. Kaikilla on kuitenkin salattu agenda, ja kaikki yrittävät tavallaan selviytyä Zoo Cityn kaduilla.

Zoo City on niitä kirjoja, joista puhuessaan pelkää koko ajan paljastavansa liikaa. Se on dekkari – tavallaan. Se on romaani nykyajan Etelä-Afrikasta ja se on fantasiaa. Persoonallinen tyyli, elävänoloiset henkilöt ja tonneittain katu-uskottavuutta tekevät kirjasta hienon kokemuksen. Elokuva on jo tekeillä täällä Etelä-Afrikassa. Lue kirja ennen leffaa. Ja kustantajat, kiirehtikää käännösoikeuksien kanssa!