PROFESSORIPOOLI: Dostojevskin Köyhää väkeä. Naurettava ja traaginen ”pieni” ihminen

 

F. M. Dostojevski. Köyhää väkeä. suomentanut Ida Pekari. Helsinki: Otava 1981

Liisa Steinby kirjoittaa:

Olemme tottuneet ajattelemaan, että realistinen romaani noudattaa rakentumistavassaan itse elämän logiikkaa, ikään kuin elämä itse määräisi, miten siitä kerrotaan. Dostojevskia pidetään yhtenä suurimmista venäläisistä realisteista. Hänen esikoisromaaninsa Köyhää väkeä osoittaa kuitenkin hienosti, miten realistinenkin kirjallisuus voi toimia intertekstuaalisesti monella eri tasolla. Teoksessa kommentoidaan suoraan kirjallisuutta ja ajan kirjallisia ilmiöitä, verrataan kirjallisuutta elämään ja rakennetaan kokonaisuutta vastapuheenvuoroksi toiselle kirjalliselle teokselle ja tyylilajille. Romaani on vastateos Gogolin satiiriselle kirjoitustavalle, jossa pilkan kohteena ovat ihmisten monet eriskummalliset ja naurettavat tavat ja tottumukset, sekä erityisesti hänen kertomukselleen ”Päällysviitta”, tarinalle pikkuvirkamiesköyhimyksestä, jolta varastetaan päällysviitta.

            Dostojevskin pienoisromaanin päähenkilö Makar Devuškin on köyhä, oppimaton, tunteellinen, jokseenkin typerän tuntuinen ja naurettavakin pikkuvirkamies, joka käy sydämellistä kirjeenvaihtoa äärimmäisessä köyhyydessä elävän sukulaistytön Varvara Aleksejevnan kanssa. Tyttö on Devuškinin ainokainen, jolle hän kirjoittaa monin hellittelysanoin mutta teitittelymuotoon pitäytyen kirjeitä, vaikka tyttö asuu aivan lähellä: tytön maineen suojelemiseksi he tapaavat vain harvoin, kun taas kirjeenvaihto on lähes päivittäistä. Voidakseen ostaa niukasta palkastaan tytölle pieniä lahjoja Devuškin muuttaa asumaan vuokralle keittiön nurkkaukseen ja pidättäytyy jopa teen juonnista. Yhteen kirjeeseen Varvara Aleksejevna on sisällyttänyt kuvauksen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, rakkaudestaan ylioppilaaseen joka kuoli, ja joutumistaan kurjuuteen äidin kuoleman jälkeen. Varvaran tilanne on arkaluontoinen ja vaikea myös siksi, että hän on vietelty ja hylätty tyttö. Romaani päättyy siihen, että hänet vietellyt tilanomistaja, vastenmielinen öykkäri, kosii häntä – ainoastaan perillisen saadakseen, kuten mies sanoo hänelle. Tyttö suostuu, koska hän ei näe muutakaan elämisen keinoa, vaikka merkit siitä, että hän joutuu miehensä alaisena uuteen onnettomuuteen, ovat ilmeiset.

            Varvaran kurjuutta lievittää Devuškinin myötätunto ja hänen huolenpitonsa niissä rajoissa, kuin hänelle on mahdollista. Dostojevskin vahva kannanotto tässä romaanissa on, että henkilöhahmon rajoittuneisuus ja jopa hänen ilmeinen naurettavuutensa ei tee hänen kokemuksestaan ja kärsimyksestään vähemmän merkitsevää. Näin hän kommentoi Gogolin koomista pikkuvirkamiehen kuvausta osoittaen, että koomisuus ei sulje pois traagisuutta. ”Pienen” ihmisen kärsimykset eivät ole pieniä silloinkaan, kun hänen suurin huolensa ovat pohjasta puhki kuluneet saappaat, joiden kanssa ei oikeastaan sopisi enää mennä työpaikalle. ”En ymmärrä, mistä saan huomiseksi saappaat jalkaani lähteäkseni toimeen”, kirjoittaa Devuškin, ”tuollainen itsessään aivan mitätön seikka saattaa kuitenkin viedä ihmisen perikatoon” (s. 129). Hän kysyy myös, miksei joskus saisi juoda ja unohtaa huolensa: ”eivät muistu silloin mieleen edes saappaiden anturat, itse asiassahan pohjat ovat pelkkää roskaa! Saappaan pohja on ja on ainiaaksi jäävä aivan tavalliseksi, mitättömän alhaiseksi, likaiseksi pohjaksi!” (s. 139) Hän myös saarnaa itselleen, että eihän hän ole suutari, eikö hän siis voisi keksiä murehtimisensa aiheeksi jotakin jalompaa kuin saappaat (s. 154). Mutta saappaat ovat välttämätön osa kunniallisen virkamiehen olemusta, eikä niitä siksi voi sivuuttaa. Pikkuvirkamies tai vietelty tyttö katsovat kumpikin välttämättömäksi varjella tarkoin mainettaan: se ei ole heille yhtään sen vähemmän tärkeä kuin ylhäisöön kuuluville heidän maineensa, pikemmin päinvastoin, koska heillä on kyseessä elannon turvaaminen.

            Edelleen, se että Makar Devuškin ilmaisee isällistä rakkauttaan Varvara Aleksejevnalle kliseemäisin hellittelysanoin, ei tee hänen tunteistaan vähemmän aitoja. Aito tunne ja sen ilmaisu ovat kaksi eri asiaa. Devuškin kommentoi useissa kohdin omaa kirjoittamistaan ja pyrkii kehittämään ”tyyliään”. Tyylistä käydään myös kirjallisuutta koskevaa keskustelua kirjeenkirjoittajien kesken. Makar Devuškin intoilee aluksi kirjailija Ratazajevin puolesta, johon hän on tutustunut. Tämä ”kirjoittaa niin että pois tieltä! Mitä terävin kynä ja tyyliäkin on hänen kirjansa ihan kukkurallaan, sitä on siinä ihan joka ikisessä sanassa […]. Suurenmoista kerrassaan, kukkasia, tyylikukkasia aivan täpötäynnä” (s. 78). Hän kertoo juuri ”toissapäivänä” kuulleensa tuttaviltaan, miten ”suurenmoisen ihana” asia kirjallisuus on: ”Syvälle juurittuva seikka! Se vahvistaa ihmisen sydäntä, se opettaa ja julistaa”, hänelle on sanottu (s. 79). Kun hieman kehittyneemmän maun omaava Varvara Aleksejevna sättii Ratazajevin tekstiä, jonka Devuškin antoi hänelle luettavaksi, ja lainaa hänelle niteen Puškinin kertomuksia, Devuškin on innoissaan. Yhdessä kertomuksista hän tunnistaa tuttuja elämisen asioita: ”Elät elämistäsi etkä ollenkaan tiedä, että tuossa aivan ulottuvillasi on kirjanen, jossa koko sinun elämäsi on tarkalleen aivan juurta jaksaen kerrottuna […] niin aivan kuin itse olisit sen kirjoittanut, aivan kuin olisi kysymys niin sanoakseni omasta sydämestäsi” (s. 94). Mutta kun hän lukee Gogolin Päällysviitan, hän on äärimmäisen tuohtunut ja loukkaantunut, koska hän ajattelee, että siinä pilkataan juuri häntä itseään! Hän epäilee nyt myös Ratazajevia halusta kuvata satiirisesti heidän kummankin elämää. Mutta tuohtumuksessaankin hän haluaa lohduttaa Varvara Aleksejevnaa, mikä tapahtuu mitätöimällä koko kirjallisuus: ”Viis minä kirjasta, kullannuppu! Eihän kirja ole yhtään mitään! Sehän on vain henkilöosiin jaettu tarina olemattomista! […] eihän Shakespearekaan ole muuta kuin jonninjoutavaa lörpötystä, ja kaikki on vain häväistystarkoituksessa kyhättyä!” (s. 116)

            Dostojevski antaa lukijan tehdä omat päätelmänsä Makar Devuškinista kirjallisuuden arvostelijana. Samalla hän omalla teoksellaan tarttuu kysymykseen kirjallisuuden tavasta näyttää henkilöt naurettavina. Samalla kun Devuškin on monessa suhteessa naurettava henkilö, lukija suhtautuu häneen myötämielisesti eläytyen ja hänen tuskansa aitouden ja painavuuden tunnustaen. Koomisuus ei sulje pois traagisuutta. Toisaalta Varvava Aleksejevnakaan, vietelty tyttöparka, ei jää koomisen valaistuksen ulkopuolelle. Kun hänen vastenmielinen viettelijänsä, nykyinen kosijansa käskee hänen hankkia sellaiset kapiot, että lähiseudun rouvat maalla, minne he ovat muuttamassa, kalpenevat kateudesta, morsian juoksuttaa Makar Devuškinia näillä asioilla selostaen tarkoin, minkälaisia pitsejä on hankittava ja minkälaisia reikäompeleita nenäliinoissa on oltava: ”Sanokaa vielä, että olenkin muuttanut mieltäni ompelutavasta, että kirjonta olisikin suoritettava valkoisella ja nenäliinat nimikoitava tambourompelua käyttäen, muistattekohan sanoa. siis tambour’ia eikä täyteompelua”, ja olisi sanottava ompelijalle ”että Jumalan tähden hän ei vain unohtaisi kirjailla pelliriinin kukkakiehkuroita täytettyinä, mutta ohdakkeenviikset ja kukat saavat taas olla cordonnetompelua” (s. 183). Tosin sulhanen pian rupeaa perumaan antamiaan määräyksiä ja kulujen takia alkaa jo katua ryhtymistään tähän ”soppaan” (s. 185). Makar Devuškin on tytön altis palvelija ja haluaa aluksi uskoa, että tapahtunut on Jumalan tahto, kuten Varvara vakuuttaa, ja että tyttö nyt saa elää yltäkylläisyydessä. Mutta kun tämä ihan kohta on todellakin lähdössä, ikuisiksi ajoiksi, niin kuin on ilmeistä, Makar Devuškin joutuu paniikkiin: miten hän voi jäädä tänne, yksin? Tytön ei pitäisi matkustaa, ei juuri nyt, kun ”ilmakin on niin kovin huono […] ja vesikin on niin märkää” (s. 180). Lopulta, kun lähtö todella tapahtuu, Makar haluaa uskoa, että vaunut eivät ehdi viemään Varvaraa ulos kaupunginportista, kun ne jo hajoavat: ”Ettekö tiedä, että Pietarissa valmistetut vaunut ovat täysin kelvottomia” (s. 191). Viimeistä kirjettä ei ole päivätty eikä ilmeisesti lähetetty. Kirje päättyy Makarin voivotteluun, kuinka tämä muka voisi olla viimeinen kirje – kuinka kirjeenvaihto voisi loppua, ”kun tyylinikin alkoi jo hieman sorvautua”, mutta toteaa saman tien, että mitä tyylistä, kunhan hän vain saa kirjoittaa omalle kullannuppuselleen. Lukija ei tarvitse paljon mielikuvitusta muodostaakseen käsityksen näiden kahden ihmisen elämän riutumisesta, kummankin omalla tahollaan. Myötätunto jää kaikesta naurettavuudesta huolimatta päällimmäiseksi tunteeksi.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Albert Camus’n Sivullinen - Filosofinen romaani

Albert Camus: Sivullinen. Suomentanut Kalle Salo. Helsinki: Otava 1969 (2. p.)

Liisa Steinby kirjoittaa:

Jokainen Camus’n Sivullisen lukenut muistaa romaanin alun: ”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen.” Omituisuus on siinä, että äidin kuolema on juuri tapahtunut, eikä puhuja tiedä, tapahtuiko se tänään vai eilen. Seuraavat lauseet selittävät epätietoisuuden vain osittain: henkilö on saanut vanhainkodista sähkeen, joka ilmoittaa äidin kuolemasta. Eikö puhuja siis puhumisen hetkelläkään tiedä sitä, eikö hän halunnut selvittää, milloin ja miten äiti kuoli? Ei: ”Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.” (s. 7). Näin alun anomalia vahvistetaan: kysymys on henkilöstä, jolle sellainen asia, jonka kaikki meistä haluaisivat ehdottomasti tietää, nimittäin läheisemme kuoleman yksityiskohdat, on samantekevää. Romaanissa henkilön erikoislaatu korostuu, samalla kun haastetaan lukija kohtaamaan päähenkilön näkemys, että kaikkihan oikeastaan tuntevat ja ajattelevat kuten hän.

            Sivullinen (L’étranger) ilmestyi alun perin vuonna 1942, ja sitä pidetään toisen maailmansodan aiheuttaman ideologisen kriisin synnyttämän eksistentialismin varhaisena ilmentymänä. Sota näytti vievän uskottavuuden aikaisemmilta arvojärjestelmiltä – ei ainoastaan uskonnolta ja sankari-ihanteita tarjoavalta isänmaallisuudelta vaan ylipäänsä keskeisinä pidetyiltä inhimillisiltä arvoilta a kuten oikeudenmukaisuus, ihmisarvo, työ, ystävyys ja rakkaus. Ihminen näyttäytyy nyt jonakin, joka on heitetty elämiseen vailla mieltä ja merkityksellisyyttä. Sivullisen Mersault on tällainen ”eksistentiaalinen ihminen”, jolle mikään perinteisesti arvossa pidetty ei ole arvokasta. Romaanin haaste lukijalle on siinä, että kirjailija ei esitä mitään sosiaalisia tai psykologisia syitä Mersault’n asenteelle – syitä, jotka selittäisivät tämän ”erikoistapauksen”. Ei esitä myöskään ajatuskulkuja, joiden kautta Mersault’n elämännäkemykseen voidaan tulla filosofista tietä. Romaani ei olisi samassa määrin haaste lukijalle, jos Mersault olisi filosofi, joka esittäisi perusteluja elämänasenteelleen. Sen provosoivuus on siinä, että Mersault on aivan tavallinen nuorimies tavanomaisessa toimistotyössä Alger’ssa, missä hänen päivänsä kuluvat työssä käynnissä ja huvituksissa rannalla, elokuvissa ja naisten kanssa. Erikoista hänessä on ainoastaan se, että mikään tavanomaisesti tärkeänä pidetty ei ole sitä hänelle. Hän näkyy kuitenkin itse olevan pikemmin sitä miltä, etteivät hänen mielipiteensä ole niinkään poikkeavia siitä, miten ihmiset yleensä kokevat asiat, vaikka nämä puhuvat niistä eri tavoin.

            Mersault oli laittanut äitinsä vanhainkotiin, koska hänellä ei ollut varaa palkata tälle hoitajaa – ja koska heillä ei enää ollut mitään sanottavaa toisilleen. Mersault sanoo äidin kyllä aluksi itkeskelleen vanhainkodissa, mutta vain tavan vuoksi, ja arvelee, että hän olisi yhtä lailla itkenyt, tavan vuoksi, jos hänet kuukauden kuluttua olisi tuotu takaisin kotiin. Tällaisia tavan vuoksi itkijöitä hän tapaa myös vanhainkodissa äitinsä kuolinvalvojaisissa. Ihmiset kuolevat, eikä hän ajattele olevan erityistä syytä olla murheellinen äidin kuolemasta, eikä hän sitä olekaan. Mersault’n matka äitinsä ruumiinvalvojaisiin ja hautajaiset kuvataan tarkoin, mutta huomio on koko ajan Mersault’n aistikokemuksissa ja ruumiillisissa tuntemuksissa: hänen näköhavainnoissaan ympäristöstään, kuumuuden aiheuttamassa tukalassa olossa, väsymyksessä, tupakanhimossa. Palattuaan kotiin ja vietettyään viikonlopun rannalla ja uuden naisen (Marien) kanssa Mersault toteaa, että äiti on nyt haudattu ja loppujen lopuksi kaikki on ennallaan.

            Sama merkityksellisinä pidettyjen asioiden toteaminen ja kokeminen merkityksettömiksi toistuu työn, ystävyyden ja rakkauden kohdalla. Mersault ei ole kiinnostunut hänelle tarjotusta ylennyksestä ja Pariisiin siirtymisen tarjoamista mahdollisuuksista. Kun Marie kysyy hänelta, rakastaako tämä häntä, Mersault tutkistelee mieltään ja sanoo arvelevansa, että ei. Kun Marie kysyy, menisikö Mersault hänen kanssaan naimisiin, tämä vastaa, että mikä ettei, eihän se mitään merkitse. Kun sutenöörin hommia hoiteleva naapurin mies kehaisee Mersault’n olevan hänen oikea kaverinsa, tämä niin ikään vastaa, että se on samantekevää hänelle. Kaikissa kohdin Mersault esittää tämän merkityksettömyyden ikään kuin itsestään selvänä tosiasiana. Hän ei sillä julista olevansa eri mieltä eikä edes sanovansa mitään erityistä, vaan hän ei vain näe syytä olla sanomatta, miten asian laita todellisuudessa on. Ei ole niin, ettei mikään merkitsisi Mersault’lle mitään, mutta hänen hyvänolon tunteensa riippuu hänen fyysisestä olotilastaan. Hän tuntee nälkää ja syö ja väsymystä ja nukkuu, hän tarvitsee tupakkaa ja seksiä, ja hän kärsii kuumuudesta ja pitää uimisesta. ”Hyvä” on hänelle näin jotakin täysin epäideologista ja anti-idealistista: elää oman ruumiinsa rajoissa ja etsii täältä omat merkityksensä. Mersault’n arvojen erilaisuus tulee esille hänen huomauttaessaan esimiehelleen siitä, miten epämiellyttävältä tuntuu pyyhkiä kätensä iltapäivällä jo vettyneisiin pyyhkeisiin. Esimies toteaa, että tässä on loppujen lopuksi kysymys pikkuseikasta.

            Mersault’ta ei kuvata mietiskelijäksi; ”ei merkitse mitään” tulee esille sivumennen hänen vastauksissaan muiden hänelle esittämiin kysymyksiin. Häntä ei ole täysin sosiaalisesti sokea niin, ettei hän näkisi sanojensa vaikutusta muihin ihmisiin: Marie näyttää onnettomalta tai naapurin mies tyytyväiseltä. Mersault vastaa kuitenkin aina – jopa romaanin lopun oikeudenkäynnissä – rehellisesti, kun häneltä kysytään hänen jollekin asialle antamaansa merkitystä. Hän näyttää olettavan, että kaikki lopulta tietävät ”korkeampien” arvojen olevan näennäisiä, vaikka eivät sano sitä suoraan tai ehkä edes tunnusta sitä itselleen. Hän kuvaa näkö- ja kuulokokemuksena myös ne henkilöt, jotka romaanin lopussa haluavat saada hänessä aikaan uskonnollisen kääntymyksen. Mersault’n ”sokeus” sen suhteen, miten hän poikkeaa muista, tekee hänestä epärealistisen, filosofiseksi provokaatioksi rakennetun keinotekoisen hahmon. Camus ei tietenkään väitäkään, että tällaisia ihmisiä on: hän esittää, että meidän tulisi punnita olettamiamme elämänarvoja Mersault’n edustamalta kannalta.

            Eläminen näyttäytyy Mersault’lle kaiken kaikkiaan varsin vähäarvoisena. Tämä muuttuu kuitenkin romaanin lopussa, kun hän romaanin lopussa tulee tuomituksi kuolemaan ammuttuaan otsan särkevässä kuumuudessa ja puukon välähdyksen sokaisemana rannalla kohtaamansa arabin. Odottaessaan tietoa armonanomuksen ratkaisemisesta hän kuvittelee elävästi mielessään kuolemantuomitun viimeiset hetket giljotiinissa. Kun muiden kuolema tuntui pelkältä ihmiselämän välttämättömyydeltä eikä herättänyt erityistä mielenkiintoa, oman kuoleman odotus saa kuoleman näyttäytymään ainoalta varteenotettavalta asialta kaiken muun ohi: kuoleman, joka meitä odottaa joka tapauksessa, giljotiinin kautta tai jostakin muusta syystä. Mersault’lle tämä ei kuitenkaan merkitse elämän tapahtumiin palaamista – vaan kiinnostusta giljotiinin avulla tapahtuvaan teloitukseen. Hän pahoittelee sitä, ettei hän ”ollut kiinnittänyt tarpeeksi huomiota teloituskertomuksiin” (s. 119). Olisiko Mersault’n ”kääntymys” jonkin todella merkitsevän asian huomaamiseen ei tosin ihmiselämässä vaan sen päättymisessä, kuolemassa, nähtävä psykologisena käänteenä?  Vai olisiko pikemminkin kysymys filosofisen teesin ilmentämisen tarkoituksessa luodun ”keinotekoisen” päähenkilön konstruktion täydentämisestä sillä eksistentialismin keskeisellä oivalluksella, että ihmisen elämä on kuolemaa kohti elämistä, kuten jo Heidegger oli esittänyt?

            Päähenkilön keinotekoisen konstruktion luonnetta vastaa romaanissa sen epätavanomainen, epärealistinen kerrontamuoto. Romaani on minä-muotoinen ja lähes kauttaaltaan menneen ajan aikamuodossa kerrottu, jolloin kertojaksi on ajateltava taaksepäin menneisyyteen katsova ”minä”. Tavallisesti tätä varten luodaan illuusio, että kyseessä ovat kertojan kirjeet, päiväkirja tai muistelmat. Sivullisesta tällainen realistinen perustelu kerrontamuodolle puuttuu. Toisinaan minä-kertojan taaksepäin katsominen kattaa vain päivän, kuten aivan romaanin alussa, jossa sähkeen sanottiin tulleen ”tänään” – vaikka ensimmäinen luku siirtyy tästä ilman saumaa seuraavien päivien kuvaukseen. Erityisesti vankilajaksossa taaksepäin katsominen kattaa pitempiä ajanjaksoja, kun Mersault kertoo esimerkiksi, miten hän aluksi eli siellä ikään kuin vapaudessa, ennen kuin rupesi ymmärtämään, mitä kaikkea vankeuteen rangaistuksena sisältyy. Miten tai kenelle vankilajakso on kerrottu, jää täysin avoimeksi. Romaani päättyy kohtaan, jossa Mersault odottaa vielä armonanomuksen ratkaisua. Pitäisikö lukijan ajatella, että hänen armonanomuksensa hyväksyttiin, koska hän saattoi muistella tätä ajanjaksoa jälkeenpäin? Mielestäni Camus ei halua meidän ajattelevan näin vaan jättää lopun aidosti avoimeksi sen suhteen, mitä Mersault’lle tulee tapahtumaan. Tämä merkitsee sitä, että lukijan tulee hyväksyä realistisen perustelun puuttuminen taaksepäin katsovalta kerronnalta ja siten myös romaanin kerrontarakenteen keinotekoisuus.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

             

PROFESSORIPOOLI: Shakespearen Hamlet: Murha- ja kostodraama, psykologinen tutkielma vai mikä?

 

William Shakespeare: Hamlet. Shakespearen "Suuret Draamat". Suom. Yrjö Jylhä. 2. painos. Otava 1962.

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Hamlet alkaa kohtauksella, jossa Tanskan kuninkaanlinnan vartiomiehet keskustelevat hiljattain kuolleen kuninkaan haamun näyttäytymisestä. Prinssi Hamlet kutsutaan paikalle. Hamlet kuulee haamulta, että kuninkaan, joka nyt kärsii nyt kiirastulen tuskia, tappoi hänen veljensä, joka on nyt nainut hänen leskensä ja noussut kuninkaaksi. Haamu vannottaa Hamletia kostamaan, ja Hamlet vakuuttaakin ”kiitävänsä kostamaan”. Näytelmän voisi siis olettaa olevan kostodraama. Hamletin ”kostamaan kiitämisestä” ei tule kuitenkaan mitään. Sen sijaan, että hän oikopäätä lähtisi tappamaan uutta kuningasta, Hamlet jää setvimään tilannetta mielessään, ja tuntiessaan yleistä epäluuloa ympäristöään kohtaan hän tekeytyy hulluksi. Hän ei luovu koston ajatuksesta, mutta hän aikailee sen toteuttamisessa. Useaan otteeseen syyttelee itse itseään toimimattomuudesta ja raukkamaisuudesta. Nähdessään näyttelijöiden tunnekuohun ja kiihkon heidän esittäessään pelkästään fiktiivistä kohtausta antiikin maailmasta Hamlet nimittää itseään tunteettomaksi ja tylsämieliseksi kurjimukseksi ja pelkuriraukaksi ja arvelee, että:

 ”Mulla varmaan / on kyyhkyn maksa, multa puuttuu sappi, / mi karvaaks tekis sorron; muuten oisin / tuon orjan [uuden kuninkaan] haaskalla jo ruokkinut / kaikk’ ilman korpit. Rietas verihurtta! / Kavala, paatunut ja irstas konna! / Oo, kostoa!”. 

Kuitenkin vasta viidennen näytöksen lopussa, kun jo hänen kaksi aiempaa ystäväänsä, Rosencrantz ja Gyldenstern, sekä hänen rakastettunsa Ofelia ja tämän isä, hovimies Polonius ovat kuolleet, kun kuningatar on kuollut juotuaan Hamletille aiotusta myrkkymaljasta ja kun Hamlet ja Ofelian veli Laertes ovat kumpikin saaneet myrkytetystä miekasta kuolettavan piston, Hamlet pistää samalla miekalla kuningasta, joka kuolee. Tanskan kruunu jää vapaaksi, ja sen tulee heti paikalle anastamaan Norjan nuori kruununperillinen Fortinbras. Toteutumaton tai viimeiseen asti lykätty kosto vetää näin mukanaan kuolemaan lähes kaikki näytelmän tärkeimmät ihmiset ja tulee merkitsemään kuningashuoneen vaihtumista.

                      Miksi Hamlet epäröi, on ollut kirjallisuudentutkijoiden lempikysymys vuosisatojen ajan. Selityksissä otetaan huomioon Hamletin varovaisuus: järjestämällä näyttämöesityksen, jossa esitetään samanlainen murha kuin Hamletin sedän tekemä, hän arvelee voivansa uuden kuninkaan reaktiosta päätellä, onko haamu puhunut totta vai kenties ollut paholaisen lähetti. Tämä vaikuttaa, olosuhteet huomioon ottaen, järkevältä varovaisuudelta. Kun kuninkaan syyllisyys paljastuu, Hamlet toteaa, että ”nyt kuumaa verta / ja juoda voisin, tehdä hirmutöitä”. Näistä ei kuitenkaan tule vieläkään mitään. Hamlet kulkee tosin miekka valmiina, mutta kun hän näkee kuninkaan rukoilemassa, hän etsii otollisempaa tappamisen ajankohtaa, jolloin kuningas piehtaroisi synnissä ja joutuisi kiirastuleen. Hän tosin tökkää seuraavaksi miekkansa verhon takana piileskelevään kuuntelijaan, jonka arvelee voivan olla kuningas, mutta tuleekin tappaneeksi Poloniuksen. Kaiken tämän jälkeen Hamlet suostuu lähtemään Rosencrantzin ja Gyldensternin mukana Englantiin, missä kuninkaan salaisen käskykirjeen mukaan Hamlet tulee saamaan surmansa. Hamlet pelastuu sattumalta ja saa vaihdetuksi kirjeen sisällön niin, että surmatuiksi joutuvatkin kirjeen tuojat Rosencrantz ja Gyldenstern. Hamlet ei siis epäröi kostaa näille, joita hän pitää petollisina ystävinä, vaikka he eivät tunteneet alkuperäisen kirjeen sisältöä. 

Miksi kuninkaanmurhan kostaminen äidin uudelle puolisolle on niin paljon vaikeampaa? Tavanomainen selitys, jota noudattaa esimerkiksi Goethen Wilhelm Meisterin oppivuodet -romaanin nimihenkilö kuuluisassa Hamlet-tulkinnassaan, yhtyy Hamletin omiin pohdintoihin hänen luontaisesta ”heikkoudestaan” ja sapekkuuden puutteestaan. Tulkintaa tukevat vielä kaksi vastakuvaa, joissa Hamlet peilautuu ja joissa hän itsekin peilaa itseään: Ofelian veli Laertes sekä Norjan prinssi Fortinbras. Kun Laertes kuulee isänsä saaneen surmansa kuninkaanlinnassa, hän oitis kerää ympärilleen kansanjoukon, jonka kanssa hän tunkeutuu linnaan vaatimaan kuninkaan päätä vadille; ja kun hän kuulee, että syypää on Hamlet, hän oikopäätä suostuu tämän tappamiseen tähtäävään juoneen. Fortinbras taas on lähtenyt suuren sotajoukon kanssa valloittamaan Puolalta pienen pientä maatilkkua, jossa, kuten Hamlet toteaa, ”ei tilaa heille / otella siitä eikä hautaa kyllin / ees kaatuneille”, antaen ”elonsa katoovaisen alttiiks […] vain munankuoren tähden”. Vastaavanlaista päättäväisyyttä ei löydy Hamletista, vaikka hänen syynsä kostoon – isän murha ja tämän puolison ja valtaistuimen anastus – ovat paljon suuremmat.

                      Onko Hamlet siis oikeastaan psykologinen analyysiä luonteesta, joka ei pysty ”tavanomaiseen” kostoon? Näytelmä tarjoaa kuitenkin toisenlaisen mahdollisuuden, joka menee ohi psykologisoivan tulkinnan ja samalla ohi Hamletin itsesoimausten. Hamletin lamauttava raskasmielisyys alkoi jo ennen kuin hän sai tiedon isänsä murhasta. Syynä on Hamletin äidin suostuminen uuden kuninkaan puolisoksi vain kaksi kuukautta kuningas Hamletin kuoleman jälkeen. Hamlet syyttää äitiään uskottomuudesta ja siitä, että tälle on kelvannut niin kehno mies hyvän jälkeen. Hän on tuskaisa itsemurha-ajatuksiin asti, koska maailmassa kaikki näyttäytyy niin alhaisena ja tympeänä. Kun hän sitten kuulee isänsä murhasta, hän kyllä lupaa kostaa. Ensimmäinen näytös päättyy kuitenkin hänen huokaukseensa ”On aika sijoiltaan: miks synnyinkään / minä kurja paikoilleen sen siirtämään!” Tämän yhteenvedon voi nähdä osana Hamletin heikkoutensa valitusta. Painokas kohta näytöksen lopussa voidaan nähdä kuitenkin myös toisenlaisena perusteluna Hamletin toimimattomuudelle. 

Hänen mielenmasennuksensa syy eivät ole äidin uskottomuus ja isäpuolen kavaluus ja hirmuteko, ei myöskään pelkästään hänen ystäviensä ostettavuus, vaan se, että jo yksikin näistä riittäisi yksinään räjäyttämään rikki hänen maailmankuvansa perusteet. Ihmiset eivät olekaan sitä, mitä hän on uskonut heidän olevan. Ihminen voi hymyillä ja olla silti konna – valheellinen, epäluotettava, omille eduilleen ja nautinnoilleen kaiken uhraava. Rakkauteenkaan ei voi luottaa, koska ihminen voi näköjään rakastaa jotakuta koko sydämestään ja sielustaan ja seuraavana hetkenä antautua toiselle, arvottomalle. Hamlet tekee tämän yleistyksen erityisesti naisiin, ehkä siksi, että hän oli luottanut näiden uskollisuuteen enemmän kuin miesten: hän kiteyttää uuden kokemuksensa lauseeseen ”Heikkous, on nimes nainen!”. Kun hän pitää Ofeliaa käsivarren mitan päässä itsestään ja katsoo tätä pitkään ja punnitsevasti, hän ilmeisesti arvioi sitä, onko Ofeliakin tässä mielessä ”nainen” – ja siitä päätellen, mitä seuraa, hän ajattelee näin olevan. Hamlet on menettänyt uskonsa ihmisiin – rakkauteen, ystävyyteen, lojaalisuuteen; Tanska ja koko maailma näyttäytyvät hänelle vankilana.

                      Hamlet oli ennen ”hulluksi tulemistaan” ollut hovin ja koko kansan suosikki: älykäs, hyväsydäminen kruununprinssi, jonka tulevalta hallituskaudelta odotettiin pelkkää hyvää. Hamlet on älyllisesti ylivertainen muihin henkilöihin nähden, mistä on osoitus hänen kykynsä solmia toiset sanoistaan. Hänen älyllinen ylivoimaisuutensa merkitsee myös sitä, että hän pystyy myös näkemään asioiden merkityksen muita tarkemmin ja muita syvemmältä. Juuri tässä onkin nähdäkseni syy Hamletin toimimattomuuteen. Hän havaitsee – toisin kuin Laertes tai Fortinbras – ettei mikään kostotoimi, olkoon se yksityinen tai valtiollinen luonteeltaan, voi nyrjäyttää sijoiltaan mennyttä maailmaa paikoilleen.  Kun hän on oivaltanut tämän, hän voi kyllä kostaa isänsä murhan ja myös saattaa äitinsä omantunnontuskiin – mitkä molemmat hän lopulta tekeekin – mutta hän näkee nämä aika vähäpätöisinä asioina, kuten hänen oma elämänsäkin on tullut hänelle arvottomaksi. 

Näytelmän tapahtumien vyöry, jossa kuolema korjaa lähes kaikki sen päähenkilöt, näyttää vahvistavan ajatuksen, että maailma ei ole ihmisten hallittavissa. Laertes onnistuu kostamaan ja Fortinbras valloittaa Tanskan lähes huomaamattaan, mutta nämä seikat eivät saa mitään oleellista muutosta aikaan. Hamlet ei ole murha- tai kostotragedia eikä psykologinen tutkielma heikkoluonteisesta ihmisestä kostajan roolissa, vaan se on sen traagisen elämännäkemyksen ilmausta, että ihmisyyteen ei voi luottaa ja että yksittäisen ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa maailmanmenoon ovat hyvin rajalliset.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset: Elämä ja kirjallisuus

 

Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (1774)

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Michel Tournier ei ole ainoa, joka on sanonut, että Goethe ”keksi” Wertherissään romanttisen rakkauden, joka merkitsee yksilön tunteiden yksilöiden ja rakastetun ainutkertaisuuden nostamista ennennäkemättömään arvoon ja rakkauden nostamista eräänlaiseksi absoluutiksi. Väitteessä on perää, samalla kun se on huikea yksinkertaistus ja sellaisena harhaanjohtava. Ensinnäkin, yksi ihminen yksinään ei voi ”keksiä” uudenlaista kokemis- tai tuntemistapaa. Goethen romaani (ja hänen samanaikainen lyriikkansa) pikemmin tekee näkyväksi murroksen, joka tapahtui ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja tunteiden kokemisessa siirryttäessä aateliskulttuurista porvariskulttuuriin. Jälkimmäinen arvosteli edellistä säädynmukaisista, teennäisistä kaavoista kiinni pitämisestä ja ihmisten välisen kanssakäymisen epäaitoudesta ja korosti näiden sijaan yksilöllisyyden arvoa sekä käytöksen ja tunteiden luonnonmukaisuutta. Toiseksi käsitys Wertheristä teoksena, jossa romanttinen rakkaus keksittiin, yksinkertaistaa ja suorastaan vääristää sitä, mistä Goethen romaanista oikeastaan on kysymys. Goethe tekee itse selkoa romaanin synnystä ja sisällöstä omaelämäkerrassaan Tarua ja totta elämästäni (1811–1833), mutta lukeva yleisö hänen aikanaan ja jälkeenpäinkin on ottanut tällä tarjotusta aineistosta huomioon ainoastaan sen, mikä koskee Goethen rakastumisia teoksen taustassa sekä etäisesti tutun nuoren miehen itsemurhan, jonka syyksi epäiltiin onnetonta rakkautta. Goethen nuoret lukijat näkivät Wertherissä mallin, jota tuli jäljitellä, jopa itsemurhaan asti. Näin tehdessään he jättivät huomiotta romaanin ironiset sävyt sekä sellaiset seikat, jotka romaanissa itsessään asettavat tapahtumat laajempaan kulttuuriseen kehykseen ja näin monimutkaistavat tulkintaa siitä, mikä on ”luonnollista” ja ”yksilöllistä”.

                      Kuvaukseensa opiskeluajastaan Leipzigissä ja Strassburgissa sekä auskultanttiajastaan Wetzlarin kamarioikeudessa Goethe sisällyttää selostuksia oikeuslaitoksesta, luonnon- ja kaupunkimaisemista, tuttavistaan ja tapaamistaan henkilöistä sekä ajan kirjallisuudesta. Viimeksi mainittua hän käsittelee paitsi oman myös toveripiirinsä kokemusmaailman osana. Nuori ihminen, hän toteaa, samaistuu helposti romaanihenkilöihin. Strassburgin-aikaista suhdettaan Friederike Brioniin Goethe kuvaakin Oliver Goldsmithin idyllisen Wakefieldin kappalainen -romaanin toteutumana: Friederiken perhe on vastine romaanin pastori Primrosen perheelle. Elämä – luontokokemus ja myös romanttinen rakkaus, joista Goethen Friederike-runojen nähdään jo todistavan – on siten siivilöity kirjallisuuden läpi. Niin vakavaa kuin tämä rakkaus olikin – tiedetään, ettei Goethe koskaan päässyt syyllisyyden tunteestaan Friederiken jättämisen vuoksi – siteeraaminen tuo siihen myös leikin ja jopa ironian sävyä; ja Goethe sanookin arvostavansa jo Goldsmithin romaanissa sen sisältämää ironiaa. Idylli näyttäytyy jonakin tavoiteltavana, samalla kun sen toteuttaminen voi tapahtua vain ”leikisti”, siteeraamalla. Epätodellisuutta tai leikinomaisuutta korostaa vielä se, että Goethe oli pukeutunut valepukuun tutustuessaan Friederikeen, mikä oli tuona aikakautena hyväksyttävää seurapiirihuvitusta.

                      Werther alkaa niin ikään idylliin pyrkimisellä, mutta nyt ironia on pelkästään romaanin tekijän, ei sen päähenkilön asenteessa. Werther tulee uudelle paikkakunnalle, missä hän etsiytyy Homeros kädessä luonnon helmaan. Homeroksen näkeminen luonnonmukaisuuden opettajana voi tuntua yllättävältä. Wertherille – samoin kuin Goethen mukaan hänen sukupolvensa nuorille – Homeros merkitsi kuitenkin juuri kaikenlaisten ihmisten välisten raja-aitojen kieltämistä ja elämisen luonnonmukaisuutta. Kuten Werther sanoo, Odysseus saattoi vierailla sikopaimenen luona ja nauttia aterian hänen kanssaan. ”Luontoon paluussa” oppikirja kädessä sisältyy kuitenkin ironinen vivahde. Ironiaa sisältyy myös Wertherin omien tunteidensa palvontaan. Vai mitä lukijan pitäisi ajatella siitä, että Werther kertoo vuodattaneensa kreivi M.-vainajan perustamassa puistossa ”monet kyynelet poisnukkuneen muistolle”– henkilön, jota hän ei ole lainkaan tuntenut?

                       Romaanin jatkoa voisi luonnehtia tavoitellun idyllin epäonnistumiseksi. Katastrofia ei aiheuta niinkään Wertherin rakastuminen toisen miehen morsiameen kuin se, että idyllinen ratkaisu – pysyvä, ”luonnonmukainen” tyytyväisyyden tila – ei ole saavutettavissa. Werther takertuu Lotteen kieltäytyen hyväksymästä tätä. Samanaikaisesti hän on vaihtanut lukemistaan: nyt kuolemaa ja kaiken katoavuutta valittavat Ossianin laulut ovat häneen mielilukemistaan. Viimeisessä tapaamisessaan Lotten kanssa Werther lukee tälle käännöstään Ossianin lauluista; käännöstä on sisällytetty romaanin sivukaupalla. Kohtaus päättyy siihen, että eläytyessään muinaisten sankarien ja sankaritarten valitukseen sekä Lotte että Werther kylpevät kyynelissä. Kirjallisuuden aikaansaama vuolas kyynelehtiminen kuuluu pikemmin romantiikkaa edeltävään sentimentaalisuuden aikaan kuin romantiikkaan itseensä. Wertherissä kirjallisuuden herättämän ”keinotekoisen” tunteen ja henkilön ”sydämen syvimpien tunteiden” välinen raja osoittautuu häilyväksi, kun sentimentaalisesti vuodatetut kyynelet kääntyvät ilmaisemaan Lotten ja Wertherin suhteen ahdinkoa. Yhteinen kyynelehtiminen rohkaisee Wertheriä suutelemaan Lottea ensimmäisen ja viimeisen kerran, minkä jälkeen Lotte pakenee paikalta. Todellisuuden pönkittäminen kirjallisuudesta saaduilla tunnevaikutteilla säilyttää asemansa romaanin loppuun asti: teoksen viime sivuilta käy ilmi, että Werther oli lavastanut kuolinkohtauksensa paralleeliksi Lessingin tragedian Emilia Galotti päätökselle. Siinä porvarissukuinen nimihenkilö kuolee omasta tahdostaan suojellakseen kunniaansa aatelismiehen ahdistellessa häntä. Viittaukseen sisältyy vihjaus, että Wertherin tragediassakin olisi kysymys sääty-yhteiskunnan asettamista rajoituksista. Sääty-yhteiskunnan kritiikki on eksplisiittisintä romaanin keskiosassa, jossa Werther pakenee Lotten luota palvellakseen aatelismiestä mutta joutuu porvarissyntyisenä nöyryytetyksi ja palaa tuskaantuneena Lotten luo.

                      Elämäkerrassaan – jota kirjoittaessaan hän oli jo vuosikymmeniä toiminut Weimarin hovin palveluksessa – Goethe ei kuitenkaan nosta sääty-yhteiskunnan kritiikkiä esille Wertherin keskeisenä teemana. Sen sijaan hän kuvaa 1770-luvun alkupuolta kirjalliseksi kaudeksi, jolloin kaivattiin uusia, omaperäisiä, nerokkaita tekijöitä. Uusia, merkittäviä teoksia syntyikin – mutta yleinen ilmapiiri kääntyi pian pettymykseksi omia saavutuksia koskevien toiveiden jäädessä toteutumatta ja maailman ylipäänsä osoittauduttua hallitsemattomaksi. Goethe toteaa, että Werther syntyi halusta kirjoittaa siitä elämään kyllästymisestä ja tympääntymisestä, jota aikakauden (paras) nuoriso koki parhaillaan. Hän kirjoittaa Tarua ja totta elämästäni -teoksen 13. kirjassa elämäninhon syntyvän siitä, että emme tyydy yksinkertaisimpiin, aina uudestaan samanlaisina toistuviin mielihyvän lähteisiin kuten vuodenaikojen vaihteluun ja hedelmien kypsymiseen – siis idyllin lupaamaan ”luonnonmukaiseen” elämään. Onko tämä sääty-yhteiskunnan kritiikkiä ja samalla kenties sen kumoamiseen tähtäävän luonnonmukaisuuden ihanteen kritiikkiä? Erityinen kyllästymisen aihe on Goethen mukaan rakkauden ohimenevyys ja toistuminen: rakkaudelle antamamme ehdoton merkitys häviää, kun se näyttäytyy katoavana ja uusiutuvana. Elämään kyllästyminen ilmenee melankoliana. Goethe toteaa, että tämän syntyyn vaikutti myös ulkoinen tekijä – englantilainen kirjallisuus (jälleen!): Youngin ”Yölliset mietteet”, Goldsmithin runot ”Autio kylä” ja ”Matkustaja”, joissa surraan kadotettua paratiisia, Hamletin synkät yksinpuhelut sekä Ossianin laulut. Elämäntunto on siis sukupolvikysymys, johon vaikuttaa ajan kirjallisuus! Goethe sanoo, että hän halusi kuvata tätä elämäntuntoa mutta häneltä puuttui siihen tarina tai juoni. Kun hän kuuli Jerusalem-nimisen etäisen tuttavansa tappaneen itsensä onnettoman rakkauden tähden, hän oli löytänyt juonen kirjalleen, jonka hän sitten kirjoitti neljässä viikossa. Onnetonta rakkautta kuvatessaan hän saattoi hyödyntää, kuten hän kertoo, peräti kahta omaa kokemustaan: suhdettaan Charlotte Buffiin, toisen miehen kihlattuun morsiameen, sekä Maximiliane de La Rocheen, jonka hän tapasi ensin naimattomana nuorena naisena ja sitten hänen avioitumisensa jälkeen. Romaanin 24-vuotias kirjoittaja tunsi näin jo rakkauden katoavuuden ja sen mahdollisuuden ilmaantua uudestaan uuden kohteen yhteydessä, mikä jo merkitsee etäisyyttä Wertherin romanttiseen, hänen absoluuttisena pitämäänsä rakkauteen.   

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Heinrich von Kleistin Maanjäristys Chilessä: Kosminen ja ihmiskunnan draama kymmenessä sivussa

 Heinrich von Kleist: Maanjäristys Chilessä (1807). Novelli on julkaistu suomeksi teoksessa Mikael Kohlhaas ja muita kertomuksia. Suom. Elvi Sinervo. Tammi 1962. 

Liisa Steinby kirjoittaa:

Goethe oli 1780-luvulla sanoutunut jyrkästi irti romanttisesta subjektivismista, jota hän näki Wertherin – kaikesta teokseen sisältyvästä etäännytyksestä ja ironiasta huolimatta – edustavan. 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun romanttista kirjallisuussuuntausta vastaan hän asetti nyt oman ”objektiivisen” suuntautumisensa. Hän kutsui omaa suuntautumistaan klassismiksi ja ”terveeksi”, vastakohtana romantiikalle, joka oli ”sairasta”. Goethen klassismi ei silti merkinnyt paluuta uusklassismiin vaan oli jatkoa hänen 1770-luvulla alkaneelle modernin subjektin ja historiallisesti määrittyneen maailman tutkimiselleen. Seuraavaan sukupolveen kuuluva Heinrich von Kleist sijoitetaan yleensä myös johonkin romantiikan ja klassismin välimaastoon, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi lähellä Goethea, päinvastoin. Kun Kleist halusi Goethen hyväksyntää ja lähetti hänelle tätä varten Penthesilea-murhenäytelmänsä, hän ei saanut Goethelta vastausta. On ilmeistä, että Goethe tunsi vastenmielisyyttä Kleistin jyrkkien vastakohtaisuuksien taidetta kohtaan, joka ei vältä karkeuksiakaan. Penthesileassa Troijan edustalla taisteleva kreikkalaisten suursankari Akhilleus ja heitä vastaan taistelevien amatsonien kuningatar rakastuvat toisiinsa, huolimatta Penthesileaa sitovasta valasta antautua miehelle. Kun Akhilleus aikoo luopua taistelusta Penthesileaa vastaan, tämä kuitenkin ampuu häntä kuolettavasti kaulaan ja sen jälkeen raatelee koiriensa avustamana käsin ja hampain Akhilleuksen ruumiin. Penthesilea menettää tästä järkensä; tajuttuaan tekonsa hän suuntaa ”mielensä tikarin” itseään vastaan ja kuolee ilman ulkoista syytä.

Kleistin draamatuotannossa perinteinen jako tragediaan tai vakavaan draamaan ja komediaan on vielä pätevä. Hänen tragedioidensa ja vakavien draamojensa sisältönä on ehdottoman tunteen tai vakaumuksen joutuminen ristiriitaan joko ympäristön tai henkilön toisen tunteen tai vakaumuksen kanssa; jos ristiriita päättyy päähenkilön/päähenkilöiden kuolemaan, nimetään kappale tragediaksi, jos päästään sovintoon, draamaksi. Hänen ainoa komediansa, Rikottu ruukku, kuvaa juuri päinvastaista maailmaa: kylätuomaria, joka ratkaisee asiat miten sattuu ja omaksi edukseen, ja naurettavan oloista kylän väkeä. Klassinen jako vakavasti otettaviin, yleensä ylhäissyntyisiin henkilöihin ja kohtaloihin ja toisaalta naurettavaan rahvaaseen on siis perinteenmukainen; Kleistin komedia voisikin olla yhtä hyvin sata vuotta aiemmin kirjoitettu. Vastaavasti hänen vakavista näytelmistään ja hänen kertomuksistaan puuttuu kokonaan huumori ja ironia, joita voidaan löytää lähes kaikista Goethen teoksista. Kleist kuitenkin ylittää klassismin toisaalta realistisissa yksityiskohdissa, toisaalta romanttisesti ”liioitelluissa” tunteissa ja romantiikan tapaan ihmeellisissä tapahtumissa: ennustuksissa, aaveissa ja kaksoisolennoissa. Tyypillisesti Kleistin päähenkilöt toimivat jonkin absoluutiksi nostamansa tunteen tai vakaumuksen määrittäminä. Tällaisia ovat esimerkiksi rakkaus, kunniantunto ja oikeudentunto. Rakkauden ja velvollisuuden vastakkaisuus on toki tavallinen teema myös 1600-luvun klassistisessa tragediassa, missä kuitenkin kaikki tapahtuu ylevästi ja kohtuutta ja ”hyvän makua” noudattaen.

Kertomus ”Chilen maanjäristys” käsittää Kleistin teosten laitoksessa vain kymmenisen sivua, muitta se sisältää kosmisen draaman, ihmisyyden draaman sekä vielä päähenkilöidensä henkilökohtaisen draaman. Kertomus alkaa suuren määrän informaatiota sisältävällä lauseella, joka vie heti kosmisen ja yksilöllisen draaman ytimeen: ”Santiagossa, Chilen kuningaskunnan pääkaupungissa, seisoi suuren, tuhansia ihmisiä tuhonneen vuoden 1647 maanjäristyksen alkamishetkellä nuori espanjalainen Jeronimo Rugera vankilassa, johon hänet oli teljetty syytettynä rikoksesta, pylvään edessä, johon hän aikoi hirttäytyä.” Tapahtuminen sijoitetaan täsmällisesti aikaan, joka edeltää puolitoista vuosisataa lukijan aikaa, sekä paikkaan, joka on kaukaisessa maassa mutta kuitenkin eurooppalaisten vaikutuspiirissä ja jonka lukija helposti kytkee edelleen kulttuurisessa muistissa olevaan, paljon huomiota herättäneeseen Lissabonin maanjäristykseen vuonna 1755. Päähenkilön koko nimen mainitseminen samoin kuin kertojan tavattoman tiivis ja asiallinen esitystapa synnyttävät vaikutelman, että ollaan raportoimassa tositapahtumaa. Kertomisen tapa ei ole kuitenkaan sanomalehtimäinen. Kleistille ominainen virke on pitkä ja monipolvinen, ”saksalainen”, ja kuvauksen kohteena ovat ulkonaisten olosuhteiden ohella myös samalla tavoin toteavasti esitetyt tunnelmat ja yksittäisten ihmisten tunteet. Kertomuksen sen erityinen teho syntyy jännitteestä toisiaan nopeasti seuraavien, äärimmäisen dramaattisten tapahtumien ja asiallisesti raportoivan, tasaisen kerronnan välillä.

 Kertomuksen alusta käy ilmi, että Jeronimo oli joutunut vankilaan rakastuttuaan aatelistyttöön, jonka isä vastusti nuorten suhdetta ja pani tyttärensä varmemmaksi vakuudeksi luostariin. Jeronimo oli kuitenkin onnistunut tapaamaan rakastettunsa Josephen luostarin puutarhassa, josta tuli hänen ”onnensa täyttymyksen” paikka. Vietettäessä uskonnollista juhlaa yhdeksän kuukautta myöhemmin Josephe vaipuu synnytystuskissa katedraalin portaille. Tyttö tuomitaan mestattavaksi, ja mestaus on tarkoitus panna täytäntöön juuri sillä hetkellä, kun Jeronimo haluaa vankilassa hirttää itsensä. Kertomuksessa seuraa usean sivun mittainen kuvaus maanjäristyksestä ja siitä, miten kumpikin rakastavaisista pelastuu ja Josephe onnistuu lisäksi pelastamaan lapsensa. Rakastavaiset löytävät toisensa kaupungin ulkopuolelta, minne järistystä pakoon päässeet olivat kokoontuneet ja viettävät yönsä ulkosalla. Nuoret päättävät paeta Espanjaan. Aamulla heitä lähestyy kuitenkin nuori isä, joka pyytää, että Josephe ruokkisi rinnoillaan myös hänen pienokaistaan, jonka äiti ei siihen sillä hetkellä kykene. Josephe suostuu; ja yleisessä helpotuksen ja Jumalaan kohdistuvan kiitollisuuden ilmapiirissä nuorista tuntuu, kuin heihin kohdistunut yleinen vihamielisyys olisi pois pyyhitty. He uskaltautuvat mainitun nuoren isän ja tämän pienokaisen kanssa lähtemään kaupunkiin osallistuakseen kiitosrukoukseen. Kertomuksen loppu osoittaa, että pelastuminen maanjäristyksestä, joka ei voinut Jeronimosta ja Josephesta olla näyttäytymättä jumalantuomiona, jossa heidät vapautettiin, ei ollut sitä kansanjoukolle, joka halusi löytää syyllisen kaupunkia kohdanneelle Jumalan rangaistukselle. Tapahtumien sijoittaminen kiihkouskonnolliselle 1600-luvulle tekee tarinan lopusta uskottavan, samalla kun se panee lukijan miettimään omaa suhtautumistaan novellin tapahtumiin.

 Novelli on harvinainen osoitus siitä, miten voidaan saavuttaa tavaton intensiteetti kerronnalla, joka on yksinkertaisen täsmällistä ja toteavaa tapahtumien dramaattisuudesta huolimatta. Kleistin draamat sisältävät paljon paitsi absoluuttisten tunteiden ja vakaumusten aiheuttamia epätavallisia tekoja ja äkkikäänteitä myös voimakkaan retorista – ja melko traditionaalista – tunteiden ilmausta. ”Maanjäristys Chilessä” -novellin vähäeleisyys on tähän verrattuna ylivoimaisesti tehokkaampaa. Chilen maanjäristys onkin mielestäni Kleistin tuotannon parhaimmistoa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Daniel Defoen Moll Flanders

Daniel Defoe: Moll Flanders (1722). Suomentanut Kristiina Kivivuori. Helsinki: Tammi 1957. Naisen selviytymistarina

Liisa Steinby kirjoittaa:

Defoen Moll Flanders ilmestyi vain kolme vuotta maailmanmenestykseen johtaneen Robinson Crusoen jälkeen. Robinson Crusoesta tuli, kuten Marx totesi, länsimaisen individualismin ikoni tai myytti: Robinson Crusoe rakensi omalla neuvokkuudellaan ja työllään autiolle saarelle kaikki ne aikansa ihmisyhteisön toiminnot, jotka hän oli jättänyt taakseen lähtiessään Euroopasta. Robinsonin ja Mollin vaiheiden vertaaminen toisiinsa on antoisaa, koska kummassakin on kysymys selviytymistarinasta. Tärkein – ratkaisevan tärkeä – erottava tekijä näissä kahdessa tarinassa on sukupuoli. Miehen selviytymistarinasta tuli 1700-luvun Englannissa täysin toisenlainen kuin naisen.

 Robinson Crusoe lähti merille, vaikka hänen isänsä olisi halunnut hänen jäävän Yorkiin harjoittamaan käsityöammattia. Robinson onnistuu ennen pitkää vakiinnuttamaan asemansa varakkaana plantaasinomistajana Brasiliassa; kolonialismin lupaama menestys toteutuu näin hänen kohdallaan. Hän ei kuitenkaan tyydy tähän vaan lähtee harjoittamaan orjakauppaa Afrikan ja Amerikan välillä. Tämä yritys päättyy kuitenkin haaksirikkoon, josta hän yksin pelastuu autiolle saarelle. Robinson ei kuitenkaan jää neuvottomaksi vaan panee saarellaan toimeen kaiken sen, mitä hän tekisi saaren kolonialistisena omistajana – mikä hänestä tuleekin sen jälkeen, kun hänet on pelastettu saarelta. Kaikessa käytännöllisessä toimeliaisuudessaan Robinson ei ole unohtanut uskontoa. Hän kokee autiolle saarelle joutumisensa Jumalan rangaistuksena siitä, ettei hän ollut noudattanut isänsä neuvoa – ei siis esimerkiksi siksi, että oli harjoittanut orjakauppaa – ja on nyt omistanut tietyt päivin ja viikon hetket hartaudenharjoitukselle.

 Moll Flandersin tarinan kertoo hän itse vanhoilla päivillään. Moll oli syntynyt Newgaten pahamaineisessa vankilassa, mistä varkaat ja muut pahantekijät joutuivat joko teloitetuiksi tai karkotetuiksi Uudelle Manterelle. Hän ei tunne äitiään, eikä hänen isästään tule missään kohdin puhetta (vaikka Moll tapaa myöhemmin äitinsä). Täysin yksin ja varattomana maailmassa hän olisi nopeasti menehtynyt, ellei hän olisi joutunut armeliaiden ihmisten käsiin. Hieman varttuneempana häntä auttaa hänen hyvä ulkonäkönsä, neuvokkuutensa ja hyvätapaisuutensa niin, että hän saa elää herrasperheen tyttärien seurassa. Kun hänestä tulee kaunotar, hän luonnollisesti joutuu perheen pojan viettelemäksi. Viettelyn eteneminen samoin kuin nuorukaisen Mollille antamat lahjat ja niiden rahallinen arvo raportoidaan tarkoin. Nuorukainen, jota Moll kertoo kovin rakastaneensa, ei häntä kuitenkaan nai; sen sijaan hänen nuoremmasta veljestään tulee Mollin ensimmäinen aviomies. Avioliiton aika kuitataan lyhyesti, kuten kaikki myöhemmätkin avioliitot: ”Tuskin kannattaa puuttua enempiin perhettä tai itseäni koskeviin yksityiskohtiin niiden viiden vuoden kohdalla, jotka elin tämän miehen kanssa, paitsi että synnytin hänelle kaksi lasta ja että hän noiden viiden vuoden kuluttua kuoli.” Oleellinen on sanottu lyhyesti: ”Hän oli tosiaan ollut minulle hyvä mies, ja olimme eläneet yhdessä hyvin miellyttävästi; mutta kun hän ei olut paljon saanut kotoansa eikä sanottavasti vaurastunut lyhyenä elinaikanaan, ei asemani ollut erikoisen hyvä enkä ollut suuria kostunut naimakaupastani.” Mainitaan myös, että miehen vanhemmat ottavat hoiviinsa lapset, joita ei sen koommin mainita. Tästä alkaa seuraavan aviomiehen hankkiminen. Toisesta aviomiehestä todetaan: ”Koska hänen tarinansa on totisesti kaikkea muuta kuin tähdellinen, riittää kun kerron teille, että hän noin kahden ja neljännesvuoden kuluttua [avioliiton alkamisesta] teki vararikon ja joutui velkavankilaan”, josta hän karkaa. Moll on jälleen pulassa: ”Sillä vaikka laskin mukaan hollanninpalttinan ja hienon musliinin, jonka olin aiemmin toimittanut talteen, sekä muutaman hopeakalun ynnä yhtä ja toista muuta, huomasin saavani kokoon nipin napin 500 puntaa; ja asemani oli hyvin pulmallinen.”

 Avioliitto on siis Mollille ensisijaisesti toimeentulokeino. Jos mies on miellyttävä tai Moll häntä suorastaan rakastaa, sitä parempi; tärkeintä on kuitenkin toimeentulon turvaaminen. Moll pitää tarkkaa lukua omaisuudestaan; miehet sen sijaan eivät yksilöidy. Heitä ei mainita nimeltä vaan heidät erotetaan tarvittaessa muilla keinoin (Lancasterin-aviomies, maantierosvo-aviomies, aviomies joka osoittautui Mollin veljeksi). Moll pitää lukua kunkin avioliiton kestosta: avioliiton kestoaika on turvallisuuden aikaa. Sen päättyessä Moll on jälleen oman itsensä varassa. Hänen täytyy pitää tarkkaa lukua varoistaan – ja pyrkiä uudestaan avioliiton turvasatamaan. Mitä muuta keinoa hänellä olisi naisena turvata elämisensä? Moll kuvaa yksityiskohtaisesti niitä jaksoja, joissa hän on oman itsensä varassa ja – vähitellen yhä taitavammin – etsii itselleen sopivaa, eli varakasta, aviomiestä, kun taas avioliittojen aika voidaan sivuuttaa nopeasti. Avioliittojen ”sivutuotteina” syntyvät lapset ohitetaan nopeasti, usein sivulauseessa: niin ja niin monta lasta syntyi tästä avioliitosta, niin ja niin monta kuoli imeväisikäisenä, loput sijoitettiin ruokolle tai orpokotiin tai vain jätetään sivuun ilman sen enempää mainintaa. Moll ei palaa lapsiinsa myöhemminkään elämäntarinassaan – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: poikaa, jonka hallussa on aviomiehen Mollille tarkoittama perintö. Pojalle Moll vakuuttaa, että tämä on hänen ainoa lapsensa! Vaikka Moll on toki ilahtunut tavatessaan aikuisen poikansa, todella merkitseväksi tämä tulee vain, kun hän lisää Mollin varallisuutta – mitä lapset, jos heistä olisi pitänyt kiinni, olisivat päinvastoin syöneet häneltä.

Moll jatkaa avioliitosta toiseen pääsemättä kuitenkaan pysyvästi turvattuun asemaan. Lopulta, ollessaan viiden avioliiton jälkeen viisissäkymmenissä, hän joutuu toteamaan, että avioliittomarkkinat eivät enää ole häntä varten. Hän ajautuu elättämään itseään varastamalla ja tuleekin siinä oikein taitavaksi. Moll toteaa moneen kertaan viettäneensä syntistä elämää ja kertovansa tarinansa varoitukseksi muille. Mutta millä tavoin hän muuten olisi voinut elättää itsensä? Moll kuvaa suurella tarkkuudella yksittäisiä varkaustapauksia, joissa on joka hetki uhkana kiinni jääminen ja joutuminen Newgateen ja edelleen teloitetuksi tai karkotetuksi tuleminen. Lopulta hän joutuukin kiinni. Vankilassa hän tapaa kuitenkin neljännen aviomiehensä (maantierosvon), ja heidät karkotetaan yhdessä Virginiaan, missä he Mollin varkauksilla keräämän omaisuuden turvin saavat perustetuksi hyvän ja tuottoisan maatilan. Niinpä he voivat joitakin vuosia myöhemmin, kun Moll on jo lähellä seitsemääkymmentä, palata varakkaina viettämään viimeisiä vuosiaan Englannissa, ”missä olemme päättäneet viettää jäljellä olevat ikävuotemme vilpittömästi katuen syntistä elämäämme”. Päätös viettää jäljellä olevat elinvuodet ”vilpittömästi katuen” kuulostaa Mollin elämäntarinassa yhtä rationaaliselta päätökseltä kuin hänen kirjanpitonsa siitä, mitä hän on hyötynyt kustakin avioliitosta: nyt, kuoleman kynnyksellä, on paras panostaa tulevaan elämään.

 Moll Flandersin selviytymistarina on sisällöltään sangen toisenlainen kuin Robinson Crusoen. Naisen oman elantonsa hankinta voi tapahtua vain miesten kautta: avioliittoja solmimalla, ja silloinkin kun oma varallisuus sallii maatilan perustamisen, tämä on mahdollista toteuttaa vain aviomiehen turvin. Ainoa ”elinkeino”, jonka Moll voi toteuttaa miehistä riippumatta, on varkaan. Moll pahoittelee monissa kohdin syntistä elämäänsä – myös haureuden syntiin tuli joskus syyllistyttyä varojen niukkuuden siihen pakottaessa – mutta tällöin hän pahoittelee sellaista, mille hän ei voinut mitään. Vasta varakkaana hän voi kokonaan keskittyä syntiensä katumiseen. Robinson Crusoe saattoi, huolimatta tottelemattomuudestaan isäänsä kohtaan, toimia pelkästään itsensä varassa menetyksellisesti ja sangen vapaana tunnonvaivoista. Turvattoman naisen täytyi suostua tekemään syntiä ja elämään jatkuvassa kiinni jäämisen pelossa, ja katumaan hän saattoi ryhtyä vasta sitten, kun hänellä oli siihen varaa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Vicente Huidobro: Altazor tai matka laskuvarjolla

 

Vicente Huidobro: Altazor tai matka laskuvarjolla. Alkuteos ilmestynyt 1931. Suomentanut Emmi Ketonen. Turku: Parkko 2020

Liisa Steinby kirjoittaa:

 Kindlers Literaturlexikon kertoo Suomessa toistaiseksi jokseenkin tuntemattomasta, mutta Latinalaisessa Amerikassa superklassikon aseman saavuttaneesta chileläisrunoilijasta Vicente Huidobrosta (1893 – 1948), että tämä piti itseään uuden, kreationismiksi (creacionismo) nimeämänsä runouden suuntauksen perustajana. Huidobro väitti, että kaikki siihenastinen runous pyrki ainoastaan kuvaamaan maailmaa, kun runouden tehtävä on luoda maailma: kuten luonto, runoilija luo kosmoksen. Huidobron kreationismia on verrattu 1900-luvun alun avantgarden muihin ismeihin kuten futurismiin ja surrealismiin Lukijan ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan siitä, onko hän tarpeeksi hyvin perillä avantgarden ismeistä voidakseen ymmärtää Huidobroa. Riittää, kun hän lukee kokoelman yksinkertaisesti runoutena. Itse asiassa haluaisin suositella sitä luettavaksi kaikille niille, jotka haluavat tietää, mitä runous oikeastaan on.

Huidobro oli tietysti väärässä sanoessaan, että kaikki aiempi runous on vain halunnut kuvata olemassa olevaa. Koko romantiikan perinteestä lähtevä runous näki runon tehtäväksi juuri luoda uusi maailma, tai luoda maailma uudestaan, kuten Rilke esittää runossaan ”Orfeus. Eurydike. Hermes”. Siinä puolisonsa menettänyt laulaja Orfeus luo valituksestaan maailman, jossa kaikki paikat ja oliot ovat ”uudestaan”, uudenlaisen valituksen maailman (Klage-Welt) osina. Huidobrolle runoilijan tehtävä on samanlainen kosmoksen (uudelleen) luomisen tehtävä kuin Rilken Orfeukselle. Altazor tai matka laskuvarjolla -teos, joka koostuu seitsemästä pitkästä runosta tai cantosta, on mielestäni aivan ainutlaatuisen loistava esimerkki siitä, miten tämä romantiikan perua oleva näkemys runoudesta voi toteutua.

 Altazor tai matka laskuvarjolla -teoksen läpikäyvä teema on runous, mutta ennen muuta se on itse sitä, mistä se puhuu. Jokainen kokoelman seitsemästä cantosta tuo esille runouden luonteen hieman eri näkökulmasta, ja samalla runous toteutuu niissä eri tavoin. Ensimmäisessä cantossa ”kuvataan” Altazor-nimisen runoilijan matkaa laskuvarjolla. Matka laskuvarjolla on Huidobrolle ihmiselämän metafora. Huidobro sanoo tässä runossa olevansa syntynyt vuosisadalla, jolla Jumala kuoli, tarkoittaen vuosisataa, jolloin Nietzsche julisti Jumalan kuolleeksi. Jumalan kuoleman seuraamuksiin kuuluu, että tuonpuoleinen samoin kuin ihmiselämälle sen ulkopuolelta annettu tarkoitus kielletään ja että ylipäänsä kaikki absoluuttisina pidetyt totuudet menettävät pätevyytensä. Laskuvarjolla putoaminen on metafora siitä, millaisena ihmisen eksistenssi näyttäytyy Jumalan kuoltua: se näyttäytyy putoamisena kohti kuolemaa. Putoamisen liike on väistämätön; ihminen ei voi sille mitään. Laskuvarjon tehtävä ei ole pelastaa kuolemasta vaan ainoastaan hidastaa putoaminen elämän mittaiseksi. Mutta se, mitä runoilija Altazor tekee putoamisensa aikana, on kokonaisen inhimillisillä merkityksillä täytetyn universumin luominen.

 Ensimmäinen canto näyttää, miten kosmoksen luominen runoudessa tapahtuu. Keskeinen väline on metafora: runo on metaforien vyöryä. Huidobron metaforat eivät sulkeudu yksiselitteisiksi vertauksiksi. Ne muodostavat pikemminkin kudoksen, jossa, kuten Rilken Orfeuksen valituksen maailmassa, kaikki maailman asiat merkityksellistyvät ihmisen näkökulmasta. Elämän mittainen vapaa pudotus, joka itsessään on vailla mieltä ja tarkoitusta, tarjoaa runoilijalle riittävän tilan tällaisen kosmoksen luomiseen. Luomistyön kosmiset mittasuhteet ovat runon kuvastossa koko ajan läsnä. En halua edes yrittää kuvata (lyhyesti!) Altazorin luoman kosmoksen merkitysulottuvuuksia; ne lukijan pitää mennä itse löytämään. Runoudesta kannattaakin kirjoittaa vain, jos kirjoituksen tarkoitus on innostaa lukija kohtaamaan itse runous.

 Jos ensimmäisen canton aiheena on elämä ja runous, toisessa cantossa runoilija puhuu rakastetustaan. Ai että kulunut aihe? Lukekaa ja ihmetelkää. Kolmannessa, neljännessä ja viidennessä cantossa on edelleen kysymys runoudesta, sen luonteesta, sen välttämättömyydestä ja sen suhteesta menneisyyteen, aikaan ja avaruuteen, aina eri näkökulmista. Mukaan tulee myös uudenlaisia kielenkäytön tapoja kuten vapaasti keksittyjen yhdyssanojen ja sanaparien luetteloita. Kuudennessa cantossa maailmaa luodaan metaforavyöryn asemasta yksittäisillä sanoilla tai lyhyillä sanayhdistelmillä, ja viimeisessä cantossa materiaalina ovat sanojen osat, joita yhdistellään toisten sanojen osiin, sekä merkityksettömät äänteiden yhdistelmät. Kieli on tullut rajoilleen: Huidobron koe koskee sitä, miten pitkälle runoudessa tapahtuva maailman luominen kielen avulla voi etääntyä kielen tavanomaisesta toimimisesta merkitysten välittäjänä.

Toisten kielialueiden runous on meille usein suljettua aluetta, koska kielitaitomme ei riitä vieraskielisestä runoudesta nauttimiseen ja koska käännöksistä usein tuntuu runous tipahtaneen pois matkan varrella. Emmi Ketosen käännös on huikea poikkeus tästä. Huidobron kääntämisen on täytynyt olla tavattoman vaativa tehtävä, joka edellyttää paitsi erinomaista espanjan ja suomen kielen taitoa myös runojen toimintatavan ymmärtämistä, tarkkuutta yksityiskohtien kuuntelemisessa ja huomattavaa kielellistä luovuutta. Käännös ei saa lukijaa missään kohdin tuntemaan, että hän on jäänyt paitsi jostakin oleellisesta, kun joutuu lukemaan käännöstä. Kerta kaikkiaan hämmästyttävä saavutus!

Ostin joulun alla Sammakon kirjakaupan tyhjäksi Huidobro-käännöksestä voidakseni lahjoittaa sen mahdollisimman monelle läheiselleni. Onko liikaa odotettu, että nekin ihmiset, jotka eivät ole tottuneet lukemaan runoutta, kokisivat tämän lukiessaan, mitä runous voi olla?

Kuva: Kustannusliike Parkko

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

                     

PROFESSORIPOOLI: Broch: Luutnantti Pasenow eli romantiikka 1888. Unissakulkijat I.

 Hermann Broch: Luutnantti Pasenow eli romantiikka, 1888. Unissakulkijat I. Suomentanut Oili Suominen. Helsinki: Tammi 1988

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Brochin Unissakulkijat-teos (Die Schlafwandler, 1931–1932) koostuu kolmesta romaanista, joista jälkimmäiset ovat nimeltään Kirjanpitäjä Esch eli anarkia, 1903 ja Liikemies Huguenau eli asiallisuus, 1918. Otsikot ilmaisevat, että trilogia kertoo kolmen eri päähenkilön kautta tietyn, 1900-luvun taitteeseen sijoittuvan yleisen kehityskulun, jonka eri vaiheita nämä henkilöt edustavat ja jota seurataan viidentoista vuoden välein. Päähenkilöt on nimetty edustamaan romantiikkaa, anarkiaa ja asiallisuutta. Näitä yhdistäväksi teemaksi osoittautuu ”arvojen rappeutuminen”, jota käsitellään trilogian kolmannesta osassa myös esseiden sarjassa. Unissakulkijat käsittelee vuosisadan vaihteen kulttuuri- ja arvokriisiä, jossa traditionaaliset, ennen muuta kristilliset, arvot ovat menettäneet merkityksensä eikä tilalle ole tullut mitään yhteistä ja kaiken kattavaa arvopohjaa.

 Näin esitettynä romaanin tematiikka kuulostaa kovin teoreettiselta. Romaanitrilogia ei kuitenkaan ole mikään esseeromaani, vaan suurin osa romaanien kerronnasta on päähenkilöiden tajunnanvirran kuvausta. Keskieurooppalaisen modernismin – Brochin ja Musilin – ero anglosaksiseen, Woolfin ja Joycen modernismiin tuleekin hyvin esille, kun verrataan näiden kirjailijoiden tajunnanvirran kuvausta toisiinsa.

 Woolfin Mrs Dallowayssa seurataan läheltä päähenkilön ajatusten kulkua yhden päivän aikana. Ajatukset etenevät assosiaatiosta toiseen, mutta niistä rakentuu kaiken kaikkiaan mosaiikkimainen kokonaiskuva päähenkilöstä, hänen elämästään ja sen tärkeimmistä henkilöistä. Joycen Odysseuksessa keskiössä ovat niin ikään päähenkilön Leopold Bloomin mielenliikkeet yhden päivän aikana. Täällä yhden ihmisen mielenliikkeitä peilataan Odysseus-myytin taustaa vasten. Lukijalle vihjataan, että ei ainoastaan yhden ihmisen luonne ja elämä ole luettavissa hänen yhden päivän kokemuksistaan, vaan niissä tulevat esille tai niihin voidaan yhdistää paljon yleisempi, kulttuurinen kokemus, jolla on pitkät juuret. Näille romaaneille samoin kuin kaikille Brochin Unissakulkijoiden osille on ominaista, että päähenkilö on ns. tavallinen ihminen, ei mikään intellektuelli, joka edustaisi kirjailijan käsittelemää problematiikkaa korkeimmalla mahdollisella tiedostuksen tasolla.

 Myös Brochilla päähenkilöiden ajatuksenjuoksu näyttäytyy assosiaatioketjuna. Huomio ei kuitenkaan kohdistu, kuten Woolfilla ja Joycella, nimenomaan siihen tosiasiaan, että mielemme toimii assosiaatioiden varassa, vaan Brochin lukija kiinnittää huomiota päähenkilön mielenliikkeiden ristiriitaisuuksiin ja epäjohdonmukaisuuksiin samoin kuin päähenkilöiden omiin turhiin yrityksiin saada ajatteluunsa selkeyttä. Kun Mrs. Dallowaylle tai Leopold Bloomille itselleen ei maailman tai oman itsen hahmottaminen ollut mikään ongelma, ne ovat sitä Brochin Joachim von Pasenowille. Pasenow tuntee olonsa turvalliseksi vain upseerin univormussaan, joka edustaa hänelle kiistämätöntä järjestystä ja yhdistyy hänen mielessään maalaisaatelin elämänmuotoon ja kristinuskoon. Univormu ei kuitenkaan sovellu käytettäväksi kaikissa elämäntilanteissa. Kaipuu sosiaalisesti määriteltyyn, kyseenalaistamattomaan elämänmuotoon, mitä univormu Pasenowille symbolisesti edustaa, on sitä, mitä Broch tarkoittaa Pasenowin ”romanttisella” elämänasenteella: se on kaipuuta takaisin ehyeen, ristiriidattomaan maailmaan, jollaista ei enää ole olemassa.

 Pasenow tuntee vetoa myös suurkaupungin moderniin maailmaan, jota hänelle edustaa etenkin Berliinin yöelämä. Täällä ei univormuun liitetty koodisto enää päde, mikä saa hänet levottomaksi. Pasenow ei pysty sovittamaan yhteen vanhaa, joka on jo tullut toimimattomaksi, ja uutta, josta puuttuu selkeä, kattava ja yleisesti hyväksytty moraalikoodisto; hän ei pysty edes käsittelemään ongelmaa rationaalisesti. Se, että Pasenow on ns. ”keskinkertainen” ihminen päähenkilön roolissa, merkitsee juuri sitä, että hänen kykynsä tiedostaa oma tilansa ja kulttuurinsa yleinen tilaa on sangen vajavainen. Ristiriita modernin maailman hahmottamispyrkimyksen ja Pasenowilla siihen käytettävissä olevien keinojen välillä tulee esille Pasenowin ajatuksissa ja teoissa epämukavina tunteina, ristiriitaisina ajatuksina, ajatushyppäyksinä ja assosiaatioina, jotka, kuten lukija helposti havaitsee, olettavat yhteyksiä asioiden ja henkilöiden välille siellä, missä sellaisia ei ole. Ajattelun epäselvyys heijastuu Pasenowin toimintaan: se on epävarmaa ja epäjohdonmukaista, ja usein tekojen motiivit jäävät epäselviksi. Brochin lukijalle osoittama rooli on tarkkailijan ja epäilijän: tarkoitus ei ole ainoastaan seurata päähenkilön ajatuksen kulkua vaan muodostaa hänestä ja hänen ajattelutavastaan kuva, joka ylittää hänen itsetiedostuksensa. Kuten romaanisarjan otsikko vihjaa, Pasenow on unissakulkija, joka ei tunne itseään eikä tiedosta ympäristöään pystyäkseen muodostamaan siitä analyyttisen kokonaiskuvan. Hän joutuu kuitenkin elämään ja tekemään elämänratkaisunsa oman puutteellisen ajattelunsa varassa.

 Pasenowin eroa Mrs. Dallowayhin ja Leopold Bloomiin voisi luonnehtia niin, että ensin mainittua vaivaa, toisin kuin jälkimmäisiä, jatkuva todellisuuden vaikeatulkintaisuuden ja oman olemassaolon ristiriitaisuuden tunne, joka juontuu länsimaisen elämänmuodon arvojen murroksesta 1900-luvun taitteen tienoilla. Yksilön mielen assosiatiiviset liikkeet näyttäytyvät Brochilla näin toisesta perspektiivistä kuin niissä romaaneissa, joita tavallisesti ajattelemme, kun puhumme tajunnanvirtaromaaneista. Kun Woolfin ja Joycen uusi oivallus oli osoittaa assosiaation olevan ihmisen mielen keskeinen, ”luonnollinen” toimintatapana, Broch myöntää näin olevan, samalla kun hän näkee assosiaation olevan syvästi problemaattinen asioiden tiedollisen käsittelyn muoto. Assosiaatio tuottaa epäluotettavia ja vääriä mielleyhtymiä ja on kaikkiaan riittämätön keino modernin maailman monimutkaisuuden hahmottamiseen.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Leo Tolstoin Hadži-Murat

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Leo Tolstoi: Hadži-Murat. Kokoelmassa Valitut kertomukset, III osa, suomentanut Juhani Konkka. WSOY: Helsinki 1963

Pienoisromaani tai laaja kertomus Hadži-Murat sijoittuu Kaukasukselle vuosiin 1851 ja 1852, missä venäläiset käyvät ikuista sotaansa tšetšeenejä ja muita Kaukasuksen islaminuskoisia heimoja vastaan. Nimihenkilö ja kertomuksen päähenkilö on yksi vuoristoheimojen mahtimiehistä, joka saavutettuaan erityisen urhean soturin maineen taistelussa venäläisiä vastaan liittoutuu näiden kanssa voidakseen kostaa veriviholliselleen, toiselle kaukasialaiselle heimo- ja sotapäällikölle – kunnes karkaa venäläisten huostasta pelastaakseen perheensä, joka on jäänyt verivihollisen vangiksi. Pakomatkalla hän saa surmansa taistelussa venäläisiä vastaan. Kertomus Hadži-Muratista perustuu tositapaukseen, jonka Tolstoi oli merkinnyt muistiin toimiessaan nuorena upseerina Kaukasuksella.

Tolstoi on totuttu näkemään moralistina, mikä nykyään kuulostaa moitteelta tai ainakin merkittävältä kirjailijanotteen rajoitukselta. Epäilemättä hän onkin sitä – mutta ei ehkä kuitenkaan enempää kuin hänen kuvaamansa ihmiset, jotka mittaavat itseään ja tekojaan tiettyjen sisäistämiensä moraalisääntöjen mukaan. ”Moralisointi” ei näin ole pelkästään tai edes ensi sijassa kirjailijan taholta tapahtuvaa tekojen tuomitsemista tai arvottamista, vaan pikemminkin moraalitaju näyttäytyy oleellisena osana ihmisten kokemustodellisuutta. Ehkä juuri tämä tekee Tolstoista ”vanhahtavan” kirjailijan: hänen romaaniensa ja kertomustensa maailmassa moraalitajulla on paljon suurempi tapahtumista, kokemista ja ihmisten itsearviointia ohjaava merkitys kuin nykykirjallisuudessa näyttäisi olevan asian laita. Tästä ei seuraa, että Tolstoin maailma olisi mustavalkoinen. Hadži-Muratin, kaksinkertaisen petturin, tarina on hyvä osoitus siitä, miten Tolstoin ihmiskuvaus on kaukana tästä. Olematta ”opettavainen” hyvän ja pahan suhteen tarina pikemminkin näyttää pyrkivän avartamaan ja myös kyseenalaistamaan lukijoiden käsityksiä hyvästä ja pahasta.

Hadži-Muratia kuvataan sinä ajanjaksona, jolloin hän on antautunut venäläisille ja sanoo haluavansa taistella näiden rinnalla verivihollistaan vastaan. Hän herättää erilaisuutensa takia mielenkiintoa venäläisissä sotilashenkilöissä. Hänen legendaarinen urheutensa on kaikkien tiedossa, mikä on yksi syy uteliaisuuteen. Hänen poikkeava vaatepartensa ja hänen aseensa kuvataan tarkoin, mutta myös hänen epätavallinen käytöksensä: jos hän tuntee ystävystyneensä jonkun kanssa, hän lahjoittaa tälle tavaran, jota henkilö on ihaillut. Hänet kuvataan vilpittömäksi – hän kertoo avoimesti syyn venäläisten kanssa liittoutumiseensa – ja ystävälliseksi niitä kohtaan, jotka miellyttävät häntä. Hän saa esimerkiksi komentavan upseerin puolison myötätunnon puolelleen. Tolstoi, entinen Kaukasuksen upseeri, kuvaa Hadži-Muratissa ”toiseutta” haluten ymmärtää sitä. Näkökulma Hadži-Muratiin on useimmiten ulkopuolisen tarkkailijan, mutta kirjailija antaa myös tämän kertoa omista varhemmista vaiheistaan, ja hänen ajatuksiaan tietyissä tilanteissa kuvataan lyhyesti sisältä päin. Näin Tolstoi osoittaa, että kaukasuslainen ei ole kummajainen, vaikka käyttäytyykin toisin kuin venäläiset. Häntä ei voi myöskään tuomita yksinkertaisesti petturina. Vaikka venäläisistä näyttää petokselta liittoutua oman kansan pitkäaikaisen vihollisen – tässä tapauksessa venäläisten – kanssa, Hadži-Muratin kannalta katsoen oikein on etsiä verikostoa, johon kaukasuslainen moraali velvoittaa. Kun venäläiset eivät pystykään pelastamaan hänen perhettään, Hadži-Muratin on lähdettävä yrittämään sitä itse. ”Sotilaskunnian” ohi menee tässä huolenpito omasta perheestä – mikä ei ole enää vain kaukasuslaista perinnettä vaan yleisinhimillistä. Hadži-Muratin kaksinkertainen petos ei näin ole mitään yksinkertaisesti tuomittavaa. Hänestä ei silti myöskään tehdä ylivertaista sankaria. Pikemminkin osoitetaan, miten hän toimii niin kuin niissä olosuhteissa oli mahdollista, ja lopputulos – kiinni saaminen ja tapetuksi joutuminen – on, kuten niin usein Tolstoin ihmisten kohdalla, oleellisesti myös sattuman tulosta.

Hadži-Muratin tarinaan on punoutunut lukuisia episodeja ja muiden henkilöiden kannalta ratkaiseviakin tapahtumia. Tolstoille tyypillisesti se, mitä yhdelle ihmiselle tapahtuu, on yhteydessä lukuisten muiden ihmisten tekemisiin ja kokemuksiin. Tolstoi kuvaa kaikenlaisia ihmisiä ja tekoja ikään kuin samalta viivalta, näiden yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta ja näiden tekoja kaunistelematta tai kauhistelematta. Alkupuolella kerrotaan rivisotilaasta, joka on uhrautunut astumalla palvelukseen perheellisen veljensä tilalla, mutta valittaa nyt sotilaselämän ikävyyttä ja pahoittelee silloista ratkaisuaan. Kun hän kuolee kahakassa, hän kuitenkin tuntee, että asia meni niin kuin pitikin. Hänen kotiväkensä kerrotaan surevan – mutta hänen nuori leskensä on kuitenkin oikeastaan tyytyväinen koska nyt on toivoa, että hän pääsee kunniallisesti naimisiin miehen kanssa, jonka kanssa on jo elänyt. Tolstoi näyttää, miten myös triviaali ja eksistentiaalinen limittyvät kokemuksessamme. Sotilas voi tulla surmatuksi ilman että asianomainen on oikeastaan ottanut sitä mahdollisuutta lukuun. Kuvataan nuorta upseeria, jolle Kaukasus on romanttinen seikkailu. Lukija voisi ennakoida, että tämäkin sotilas tulee yllättäen saamaan surmansa. Näin ei kuitenkaan käy; sen sijaan romantiikka hiipuu pelivelkojen tuomaan ahdistukseen. Toinen nuori mies, joka lähtee ajamaan takaa pakenevaa Hadži-Muratia, kuolee ilman että on ollenkaan ehtinyt tajuta omaa kuolemaansa. Kuolema on kuitenkin Tolstoin mukaan ihmiselämän tärkein tapahtuma: siinä yksilön elämä palaa alkuperäänsä.

Tolstoi ei noudata perinteisiä, ennakoitavia juonen kaavoja. Hänen realismilleen on ominaista, että tapahtuminen on kyllä yhteydessä henkilön luonteeseen ja pyrkimyksiin sekä olosuhteisiin mutta sisältää aina myös ennakoimattomia seikkoja. Niinpä kun sotaministeri esittelee tsaari Nikolaille Hadži-Muratin tapauksen, Nikolai sattuu olemaan pahalla tuulella eikä halua siksi kuunnella sotaministerinsä neuvoa lähettää Hadži-Murat johonkin kaukaiseen karkotuspaikkaan Venäjällä. Nikolai sanoo, että Kaukasuksella on noudatettava metsien ja kylien hävittämisen taktiikkaa, jonka hän luulee vastoin totuutta itse keksineensä, ja näkee Hadži-Muratin voivan olla siinä avuksi. Tsaarin kuvaus on armotonta. Itsevaltias kuuntelee ”sisäistä ääntään”, johon hän ehdottomasti luottaa. Häntä ympäröivien imartelijoiden jatkuva hymistely on saanut hänet vakuuttumaan siitä, että kaikki hänen käskynsä, mitä ikinä ne ovatkaan, ovat loogisia, johdonmukaisia ja oikeaan osuvia. Niinpä hän tuomitsee kuolemaan ylioppilaan, joka oli käynyt kynäveitsellä hänet reputtaneen professorin kimppuun ja saanut aikaan jokusen naarmun. Tuomion kovuus johtuu siitä, että ylioppilas on puolalainen, ja puolalaisia on tsaarin käsityksen mukaan erityisesti kuritettava, samoin kuin Kaukasuksen kansoja. Tämän jälkeen kerrotaan tšetšeenikylän hävityksestä: majat ja vilja on poltettu, eläimet teurastettu, hedelmäpuut revitty irti maasta ja kaivo liattu, sen lisäksi että on tapettu ne muutamat ihmiset, jotka eivät olleet ehtineet paeta. Tätä taustaa vasten kyläläisten syvä viha venäläisiä kohtaan on ymmärrettävä. Tuo viha, tai ”vihaakin voimakkaampi tunne”, oli ”venäläisiin koiriin kohdistuvaa inhoa ja vastenmielisyyttä, neuvottomuutta ajateltaessa noitten olentojen järjetöntä julmuutta, se oli samanlaista hävittämishalua, jota he tunsivat rottia, myrkyllisiä hämähäkkejä ja susia kohtaan, yhtä luonnollista kuin itsesuojeluvietti.”

Tarinan lopussa venäläissotilaat juhlivat voittoa Hadži-Muratista esitellen hänen irti leikattua päätään. Upseerinrouva, joka oli tuntenut myötätuntoa Hadži-Muratia kohtaan, syyttää miehiä murhaajiksi ja teurastajiksi, jotka eivät kunnioita vainajia. Taannehtivasti kerrotaan Hadži-Muratin kuolemasta. Hetkellä ennen Hadži-Muratin kuolemaa mennyt elämä ja sen tärkeät ihmiset vilahtavat hänen mielessään, mutta ”kaikki tuntui niin vähäpätöiseltä verrattuna siihen, mikä oli jo alkanut hänen kohdallaan” – kuoleminen. ”Toiseuttaminen” kiistetään myös kaukasuslaisen kuolinhetken kuvauksessa: eksistentiaalinen rajakokemus on samanlainen meillä kaikilla.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Kafkan Amerikka

 

Franz Kafka: Amerikka. Suomentanut Elvi Sinervo. Helsinki: Tammi 1981

Liisa Steinby kirjoittaa: 

Kafkan romaani ilmestyi alun perin postuumina vuonna 1927 nimellä Amerika. Vuonna 1983 se julkaistiin Kafkan sille alun perin aikomalla nimellä Der Verschollene, joka tarkoittaa tietymättömiin kadonnutta tai hukkaan joutunutta. Sanaa on käytetty esimerkiksi merimiehestä, josta ei ole pitkään aikaan kuulunut mitään ja jota siksi pidetään kuolleena. Myös esine voi olla ”verschollen”, jolloin se kadoksissa siten, ettei arvella sen enää löytyvän. Romaanin nimenä ”Tietymättömiin kadonnut” on monituinen. Miten niin ”tietymättömiin”, jos kuitenkin tarina kertoo juuri siitä, mitä päähenkilö koki Amerikassa? Kenen kannalta tietymättömiin? Haluaisin väittää, että otsikko on oleellinen osa Kafkan Amerikka-romaania. Samalla en voi olla pahoittelematta sitä, uudelle englanninkieliselle käännökselle on annettu nimeksi The Man Who Disappeared ja suomenkieliselle Mies joka katosi – ikään kuin päähenkilö olisi ”mies” ja kuin tarina koskisi sitä, miten hän ”katosi”. Romaani ei ole kertomus miehestä vaan kuusitoistavuotiaasta pojasta, eikä se kerro hänen ”katoamisensa” tarinaa. ”Der Verschollene” viittaa tilaan, ei tapahtumaan: Karl on alusta alkaen tietymättömiin tai lopullisesti kadoksiin joutunut. Romaani alkaa seuraavasti:

Kun kuusitoistavuotias Karl Rossmann, jonka hänen poloiset vanhempansa olivat lähettäneet Amerikkaan, koska palvelustyttö oli vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan, lähestyi New Yorkin satamaa höyrylaivassa, hänestä tuntui kuin auringonpaiste jo kaukaa tähyillen vapauden jumalattaren ympärillä olisi äkkiä ikään kuin kirkastunut. Miekkaa pitelevä käsi oli koholla kuten äskenkin, ja jumalattaren hahmon ympärillä puhaltelivat vapaat tuulet.

Aloituksessa ratkaiseva tapahtuma, jossa Karl joutuu lopullisesti kadoksiin, on kätketty ensimmäisen virkkeen sivulauseeseen: Karlin vanhemmat ovat hylänneet hänet ja lähettäneet hänet Amerikkaan, koska palvelustyttö – jonka myöhemmin mainitaan olleen kolmekymmentäviisivuotias – on vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan. Näin ratkaiseva teko, joka tekee Karlista ”hukkaan joutuneen”, on tapahtunut ennen romaanin alkua; ja sen tekijöitä ovat hänen vanhempansa. Vanhemmat ovat halunneet lähettämällä Karlin tietymättömiin Amerikkaan päästä hänestä lopullisesti eroon. Kirjoittajan myötätunto on näköjään ”poloisten” vanhempien puolella, jotka ovat joutuneet häpeää välttääkseen turvautumaan näin rajuun toimenpiteeseen, kun taas Karl tavataan myönteisessä mielentilassa: hän uumoilee ”vapauden tuulten” puhaltavan vapaudenpatsaan ympärillä (onko miekka jumalattaren kädessä, soihdun asemasta, tietoista ironiaa vai ainoastaan osoitus siitä, miten vähän Kafka välitti paneutua todelliseen Amerikkaan kuvatessaan sitä paikkaa, minne Karl Rossmann oli kadotettu).

                      Karlia ei nähdä missään kohdin romaania murehtimassa menneisyyttään tai sitä asiaa, että hänen vanhempansa ovat ”pyyhkäisseet hänet pois niin kuin ärsyttävä kissa paiskataan ovesta ulos”, kuten hänen Amerikasta löytyvä enonsa asian ilmaisee. ”Vapauden tuulten” ihastelu voisi kuitenkin viitata siihen, että hän arvelee päässeensä pois pakonalaisuudesta. Karlin hylätyksi tuleminen ja hänen alistumisensa siihen näköjään ilman kapinaa – tai kapinoinnin mahdollisuutta – osoittavat, että Karl ei nimestään huolimatta ole mikään ”mies” vaan täysin vanhemmilleen alistettu, epäautonominen lapsi – koulupoika, jolle voidaan langettaa rangaistuksia ilman mitään rajaa. Myöhemmin kerrotaan tapauksesta, joka oli aiheuttanut Karlin hylätyksi tulemisen: palvelijatar oli vienyt hänet huoneeseensa, lukinnut oven, riisunut häneltä vaatteet ja lähes tukehduttanut hänet syleilyynsä; ja yhdynnän Karl oli kokenut minän rajojen katoamisena, mikä oli ollut pelottava avuttomuuden kokemus. Näin teko, josta Karlia syytettiin, oli todellisuudessa ollut häneen kohdistuvaa ruumiillista pakottamista, johon liittyi itsemääräämisen täydellisen kadottamisen kokemus. Tämä itsemääräämisen puute – omaehtoisen tekemisen estäminen ja suoranainen ruumiillinen pakottaminen – leimaavat Karlin olemista sekä kotona että Amerikassa.

                      Karl ei sinänsä ole tahdoton tai passiivinen, kuten osoittaa ensimmäinen luku nimeltä ”Lämmittäjä”. Karl asettuu voimakkaasti puolustamaan laivan lämmittäjää, joka oman kertomuksensa mukaan on tullut väärin kohdelluksi. Karlin asiaan puuttuminen ei tietenkään tuota tulosta vaan pikemmin osoittaa hänen olevan tietämätön aikuisten maailman pelisäännöistä. Hänen avuttomuuttaan ilmentää myös se, että lähdettäessä laivasta New Yorkin satamassa hän pyytää tuttavaa vahtimaan hänen matkalaukkuaan, kun hän hakee hyttiin unohtuneen sateenvarjonsa, muttei palatessaan löydä tuttavaansa sen enempää kuin matkalaukkuaankaan.

                      Kun New Yorkista löytyy yllättäen hyvässä asemassa oleva eno, joka ottaa Karlin huostaansa, uusi mahdollisuus näyttää avautuvan Karlille. Karlin elämä enon luona on yhtä epäautonomista kuin millaista sen on täytynyt olla kotona vanhempien luona. Hänen ei ole lupa kulkea vapaasti enon talossa tai lähteä kaupungille; eno ei pidä edes siitä, että hän seisoo huoneensa ikkunan ääressä katselemassa suurkaupunkia. Enon määräämä päiväjärjestys sisältää ratsastustunteja puoli viideltä aamulla (!) ja englannintunteja puoli seitsemältä; ja kokoaikainen kontrolli on varmistettu sillä, että eno voi koska tahansa tulla hänen huoneeseensa eikä silloin halua löytää häntä ikkunan äärestä seisomasta. Karl myöntyy tähän kaikkeen. Hylkääminen kuitenkin toistuu, ja jälleen siten, että Karlia syytetään jostakin, mikä ei ollut hänen oma tekonsa: Karl vierailee enon tuttavan luona, mihin eno vastahakoisesti antaa hänelle luvan. Kun Karl haluaisi palata enon luo, häntä ei päästetä lähtemään. Puolelta öin vierailun isäntä antaa hänelle kirjeen, jossa eno ilmoittaa hylkäävänsä Karlin; käy ilmi, että ei olisi hylännyt tätä, jos tämä olisi palannut ennen puolta yötä. Karl joutuu kirjaimellisesti maantielle, ja hänen seuraansa liittyy kaksi hampparia, jotka anastavat hänen hienot vaatteensa ja hänen rahansa. Karl ei ponnistuksistaan huolimatta pääse miehistä eroon, vaan nämä tekevät hänestä palvelijan toisen miehen rakastajattarelle, tavattoman lihavalle Bruneldalle. Tässä asemassa Karlilta jälleen puuttuu kokonaan oikeus omaehtoiseen tekemiseen tai edes liikkumiseen ja fyysiseen koskemattomuuteen.

                      Kafkan Amerikka kertoo ”hukassa olemisesta”. Karl Rossmann on tietymättömissä vanhemmiltaan, jotka ajoivat hänet pois kotoaan. Mutta vanhemmilta tietymättömissä olemisen tila ei ole sellainen, jossa Karl olisi vapaana vanhempien kontrollista saavuttanut itsenäisyyden. Hän on edelleen itseltään hukassa: hän on kokonaan vailla itsemääräämistä. Kafkan Amerikka on, kuten hänen romaaninsa Oikeusjuttu ja Linna, vastateos modernin aikakauden romaaneille, jotka tyypillisesti kertovat modernin, autonomisen yksilön tarinan. Kafkan päähenkilöt eivät ole oman elämänsä sankareita eivätkä edes sen subjekteja. He ovat toisten ihmisten mielivaltaisen toiminnan kohteita, joiden omalle toimijuudelle ei anneta minkäänlaista tilaa.

                     

 Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Herodotoksen Historiateos

 Herodotos: Historiateos. Suomentanut Edvard Rein. Helsinki: WSOY 1992

Liisa Steinby kirjoittaa: 

Halikarnassolaista Herodotosta (n. 484 – n. 425 eaa.) pidetään historiankirjoituksen isänä. Hänen Historiateoksensa nimi on kreikaksi ”Historioita”, mikä viittaa hänen käyttämäänsä menetelmään koota yhteen suuri joukko perimätietoa menneisyyden tapahtumista ja henkilöistä.

 Kreikan vanhinta, myyttistä ”historiankirjoitusta” olivat olleet Homeroksen Troijan sotaa koskevat eepokset, jotka kertoivat Troijan sodan sankareista, tarkoituksena säilyttää näiden uroteot ikuisessa muistissa. Tähän sotaan myös Olympoksen jumalat olivat osallistuneet. Herodotoksen laaja historiateos kertoo kreikkalaisten Troijan sotaretkeäkin suuremmasta sotilaallisesta menestyksestä, tapahtumasta, joka ei sijoitu myyttiseen muinaisaikaan kuten Troijan sota vaan lähimenneisyyteen, nimittäin kreikkalaisten persialaisista saamasta voitosta. Herodotos haluaa selvittää, mikä on tämä Persian suurvalta, jonka hyökkäyksen Kreikkaan ateenalaiset ja spartalaiset pystyivät torjumaan suurta ylivoimaa vastaan taistellen. Laajasta teoksesta yli puolet koskee Persian suurvallan syntyhistoriaa ja nykytilaa. Herodotos matkusteli kaikkialla Välimeren itäpään alueella kerätäkseen tietoa persialaisten valtakunnasta, sen hallitsijoista ja heidän alistamistaan kansoista sekä näiden elinolosuhteista, tavoista, uskonnosta, historiasta, hallitsijoista, rikkauksista, rakennustaiteesta jne. Herodotoksen esitys onkin monen noiden alueiden historiaa ja kulttuuria koskevan yksityiskohdan suhteen ainoa lähde.

 Herodotos on selvästi ollut loputtoman kiinnostunut kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Hänellä on ollut hyvä havainto- ja asioiden hahmottamisen kyky. Hän kuvaa luonnonolosuhteita, eläimiä, muistomerkkejä, rakennuksia ja jumalille osoitettuja uhrilahjoja ja esittää runsaasti hallitsijoita ja muita merkkihenkilöitä koskevia tarinoita. Erityisen kiinnostava on Egyptiä koskeva jakso, paitsi sisältönsä puolesta myös siinä suhteessa, että Herodotos pitää itsestään selvänä, että Egyptin kulttuuri oli ylivoimainen muihin nähden ja että kreikkalaiset olivat saaneet egyptiläisiltä paitsi jumalansa ja uskonnolliset menonsa myös kaiken näihin liittyvät korkeamman tiedon, esimerkiksi matemaattisen. Käy myös ilmi, miten Kreikan ja Egyptin välillä oli jatkuva vilkas vuorovaikutus.

 Nykylukijan silmään pistävät tapahtumissa toistuvat hallitsijoiden mielivalta ja julmuus sekä jatkuva sodankäynti. Herodotos rakastaa henkilöitä karakterisoivia anekdootteja ja kertoo erityisen mielellään kohtauksista ja keskusteluista, joissa joku keksii pulmatilanteeseen erityisen nokkelan ratkaisun tai kysymykseen yllättävän, sattuvan vastauksen. Hänen esitystapansa tuo mieleen Homeroksen siinä, että hänkin saattaa keskeyttää tapahtumakulun selostuksen kuvatakseen esiin astuvan henkilön, hänen taustansa ja tarinansa. Yksilö ja yksilön suoritus ovat tärkeitä, kuten ne ovat kreikkalaisille yleensäkin. Herodotos saattaa kertoa useita versioita tapahtumien kulusta, jolloin hän usein sanoo, mikä hänen mielestään on uskottavin variantti. Toisinaan hän sanoo pitävänsä jotakin kertomusta epätotena, mutta ottaa sen kumminkin mukaan, koska näin hänelle oli kerrottu.

Sotiin valmistaudutaan pyytämällä oraakkelilta ennustusta tulevasta sotamenestyksestä. Herodotos selvästikin itse uskoo oraakkeleihin. Hieman epävarmempi hän on jumalten suoran sotiin osallistumisen suhteen, mutta ainakin eräässä kohdin hän arvelee jumalan estäneen vihollisten pääsyn temppelin alueelle. Jumalten ja ihmisten välinen ero on liukuva, kuten kreikkalaisilla yleensäkin: Spartan hallitsijan sanotaan olevan Herakleen jälkeläinen, myyttisen heeroksen, joka myöhemmin otettiin jumalten joukkoon; vakuuttavuutta väitteeseen tuo välissä olevien esi-isien täydellinen luettelo.

Erityisen yksityiskohtaisesti Herodotos kertoo Kserkseen valmistautumisesta Kreikan sotaretkelle ja kaikista siihen liittyvistä seikoista sekä kreikkalaisten vastaavasta valmistautumisesta. Herodotoksen esityksestä käy ilmi, että kreikkalaisten keskinäinen sotiminen oli normaali asiaintila. Oli aivan poikkeuksellista – ja lyhytkestoista – että kreikkalaiset saattoivat yhdistää voimansa Kserksestä vastaan. Kserkses oli jo alistanut Vähän-Aasian rannikon kreikkalaiskaupungit ja ottanut niistä väkeä omaan armeijaansa, joten hänen sotaretkellään kreikkalaiset sotivat kummallakin puolella. Näissä oloissa tapahtui tietysti myös puolen vaihtamisia sen mukaan, kumman osapuolen arveltiin voittavan. Yleisestikin liittolaissuhteet olivat alati muuttuvia ja epävarmoja. Sodan tuhoavuus tulee myös hyvin esille: tapana oli polttaa valloitettu kaupunki, tappaa asekuntoiset miehet ja ottaa loput väestä orjiksi.

Kaikki tämä huomioon ottaen näyttäytyy jokseenkin epätodennäköisenä yhteensattumana se, että kreikkalaiset onnistuivat voittamaan ja karkottamaan ylivoimaisen vihollisen. Herodotos kuvaa Thermopylain kunniakkaan tappion, Salamiin voiton merellä ja ratkaisevan Plataian taistelun, jossa ateenalaiset ja spartalaiset yhdessä – lähes kaikkien muiden heidän kanssaan liitossa olleiden kreikkalaisten lähtiessä karkuun juuri ennen taistelun alkua – voittivat persialaisten sotajoukon. Näyttääkseen, miten suuresta persialaisten ylivoimasta oli kysymys, Herodotos esittää näköjään tarkan laskelman Xerxeen armeijan eri osastojen vahvuudesta – ja päätyy arvioimaan koko sotajoukon laajuudeksi yli kaksi ja puoli miljoonaa, apuvoimat mukaan lukien tähtitieteelliset viisi ja puoli miljoonaa, kun taas kreikkalaisten määrä oli joitakin kymmeniä tuhansia. Nykytiedon mukaan Xerxeen sotajoukko oli kyllä valtava, mutta kumminkin vain ehkä kymmenes tai kahdeskymmenes osa Herodotoksen esittämästä, ja ylivoima ehkä vain kolmin- tai viisinkertainen.

On kutkuttavaa ajatella, että Plataian taistelun lopputulos oli riippuvainen niin monesta satunnaisesta tekijästä, kuten siitä, että ateenalaiset ja spartalaiset pystyivät pysymään hetken liittolaisina ja että Kserkseen joukkojen ylipäällikön kaatuminen taistelun varhaisessa vaiheessa sai persialaisten sotajoukon menettämään iskukykynsä. Sillä jos tämä taistelu olisi hävitty, ei olisi syntynyt sitä antiikin Ateenaa, jonka lyhytaikainen kukoistus niin ratkaisevalla tavalla vaikutti Euroopan ja sitä kautta koko maailman kulttuuriin: Ateenan filosofia, retoriikka, historiankirjoitus, kuvanveisto, tragedia tulivat muodostamaan eurooppalaisen tieteen ja taiteen pohjan. Vaikka Herodotos ei voinut tietää, kuinka kauaskantoisia seurauksia persialaissodan voitolla tulisi olemaan, mutta oleskellessaan Ateenassa, jonka demokratiaa hän ihaili, näki jotain sen kukoistuskaudesta ennen sen sortumista peloponnesolaissotien kurimukseen Sparta päävihollisenaan. Voi sanoa, että Herodotos näki persialaissotien voiton suuren merkityksen 400-luvun Kreikan perspektiivistä. Ajatteliko hän sodan lopputulosta sattuman vai ateenalaistan ja spartalaisten urhoollisuuden aikaansaannokseksi vai kenties jumalten säätämäksi, siitä meillä ei ole tietoa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.