PROFESSORIPOOLI: Kafkan Amerikka

 

Franz Kafka: Amerikka. Suomentanut Elvi Sinervo. Helsinki: Tammi 1981

Liisa Steinby kirjoittaa: 

Kafkan romaani ilmestyi alun perin postuumina vuonna 1927 nimellä Amerika. Vuonna 1983 se julkaistiin Kafkan sille alun perin aikomalla nimellä Der Verschollene, joka tarkoittaa tietymättömiin kadonnutta tai hukkaan joutunutta. Sanaa on käytetty esimerkiksi merimiehestä, josta ei ole pitkään aikaan kuulunut mitään ja jota siksi pidetään kuolleena. Myös esine voi olla ”verschollen”, jolloin se kadoksissa siten, ettei arvella sen enää löytyvän. Romaanin nimenä ”Tietymättömiin kadonnut” on monituinen. Miten niin ”tietymättömiin”, jos kuitenkin tarina kertoo juuri siitä, mitä päähenkilö koki Amerikassa? Kenen kannalta tietymättömiin? Haluaisin väittää, että otsikko on oleellinen osa Kafkan Amerikka-romaania. Samalla en voi olla pahoittelematta sitä, uudelle englanninkieliselle käännökselle on annettu nimeksi The Man Who Disappeared ja suomenkieliselle Mies joka katosi – ikään kuin päähenkilö olisi ”mies” ja kuin tarina koskisi sitä, miten hän ”katosi”. Romaani ei ole kertomus miehestä vaan kuusitoistavuotiaasta pojasta, eikä se kerro hänen ”katoamisensa” tarinaa. ”Der Verschollene” viittaa tilaan, ei tapahtumaan: Karl on alusta alkaen tietymättömiin tai lopullisesti kadoksiin joutunut. Romaani alkaa seuraavasti:

Kun kuusitoistavuotias Karl Rossmann, jonka hänen poloiset vanhempansa olivat lähettäneet Amerikkaan, koska palvelustyttö oli vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan, lähestyi New Yorkin satamaa höyrylaivassa, hänestä tuntui kuin auringonpaiste jo kaukaa tähyillen vapauden jumalattaren ympärillä olisi äkkiä ikään kuin kirkastunut. Miekkaa pitelevä käsi oli koholla kuten äskenkin, ja jumalattaren hahmon ympärillä puhaltelivat vapaat tuulet.

Aloituksessa ratkaiseva tapahtuma, jossa Karl joutuu lopullisesti kadoksiin, on kätketty ensimmäisen virkkeen sivulauseeseen: Karlin vanhemmat ovat hylänneet hänet ja lähettäneet hänet Amerikkaan, koska palvelustyttö – jonka myöhemmin mainitaan olleen kolmekymmentäviisivuotias – on vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan. Näin ratkaiseva teko, joka tekee Karlista ”hukkaan joutuneen”, on tapahtunut ennen romaanin alkua; ja sen tekijöitä ovat hänen vanhempansa. Vanhemmat ovat halunneet lähettämällä Karlin tietymättömiin Amerikkaan päästä hänestä lopullisesti eroon. Kirjoittajan myötätunto on näköjään ”poloisten” vanhempien puolella, jotka ovat joutuneet häpeää välttääkseen turvautumaan näin rajuun toimenpiteeseen, kun taas Karl tavataan myönteisessä mielentilassa: hän uumoilee ”vapauden tuulten” puhaltavan vapaudenpatsaan ympärillä (onko miekka jumalattaren kädessä, soihdun asemasta, tietoista ironiaa vai ainoastaan osoitus siitä, miten vähän Kafka välitti paneutua todelliseen Amerikkaan kuvatessaan sitä paikkaa, minne Karl Rossmann oli kadotettu).

                      Karlia ei nähdä missään kohdin romaania murehtimassa menneisyyttään tai sitä asiaa, että hänen vanhempansa ovat ”pyyhkäisseet hänet pois niin kuin ärsyttävä kissa paiskataan ovesta ulos”, kuten hänen Amerikasta löytyvä enonsa asian ilmaisee. ”Vapauden tuulten” ihastelu voisi kuitenkin viitata siihen, että hän arvelee päässeensä pois pakonalaisuudesta. Karlin hylätyksi tuleminen ja hänen alistumisensa siihen näköjään ilman kapinaa – tai kapinoinnin mahdollisuutta – osoittavat, että Karl ei nimestään huolimatta ole mikään ”mies” vaan täysin vanhemmilleen alistettu, epäautonominen lapsi – koulupoika, jolle voidaan langettaa rangaistuksia ilman mitään rajaa. Myöhemmin kerrotaan tapauksesta, joka oli aiheuttanut Karlin hylätyksi tulemisen: palvelijatar oli vienyt hänet huoneeseensa, lukinnut oven, riisunut häneltä vaatteet ja lähes tukehduttanut hänet syleilyynsä; ja yhdynnän Karl oli kokenut minän rajojen katoamisena, mikä oli ollut pelottava avuttomuuden kokemus. Näin teko, josta Karlia syytettiin, oli todellisuudessa ollut häneen kohdistuvaa ruumiillista pakottamista, johon liittyi itsemääräämisen täydellisen kadottamisen kokemus. Tämä itsemääräämisen puute – omaehtoisen tekemisen estäminen ja suoranainen ruumiillinen pakottaminen – leimaavat Karlin olemista sekä kotona että Amerikassa.

                      Karl ei sinänsä ole tahdoton tai passiivinen, kuten osoittaa ensimmäinen luku nimeltä ”Lämmittäjä”. Karl asettuu voimakkaasti puolustamaan laivan lämmittäjää, joka oman kertomuksensa mukaan on tullut väärin kohdelluksi. Karlin asiaan puuttuminen ei tietenkään tuota tulosta vaan pikemmin osoittaa hänen olevan tietämätön aikuisten maailman pelisäännöistä. Hänen avuttomuuttaan ilmentää myös se, että lähdettäessä laivasta New Yorkin satamassa hän pyytää tuttavaa vahtimaan hänen matkalaukkuaan, kun hän hakee hyttiin unohtuneen sateenvarjonsa, muttei palatessaan löydä tuttavaansa sen enempää kuin matkalaukkuaankaan.

                      Kun New Yorkista löytyy yllättäen hyvässä asemassa oleva eno, joka ottaa Karlin huostaansa, uusi mahdollisuus näyttää avautuvan Karlille. Karlin elämä enon luona on yhtä epäautonomista kuin millaista sen on täytynyt olla kotona vanhempien luona. Hänen ei ole lupa kulkea vapaasti enon talossa tai lähteä kaupungille; eno ei pidä edes siitä, että hän seisoo huoneensa ikkunan ääressä katselemassa suurkaupunkia. Enon määräämä päiväjärjestys sisältää ratsastustunteja puoli viideltä aamulla (!) ja englannintunteja puoli seitsemältä; ja kokoaikainen kontrolli on varmistettu sillä, että eno voi koska tahansa tulla hänen huoneeseensa eikä silloin halua löytää häntä ikkunan äärestä seisomasta. Karl myöntyy tähän kaikkeen. Hylkääminen kuitenkin toistuu, ja jälleen siten, että Karlia syytetään jostakin, mikä ei ollut hänen oma tekonsa: Karl vierailee enon tuttavan luona, mihin eno vastahakoisesti antaa hänelle luvan. Kun Karl haluaisi palata enon luo, häntä ei päästetä lähtemään. Puolelta öin vierailun isäntä antaa hänelle kirjeen, jossa eno ilmoittaa hylkäävänsä Karlin; käy ilmi, että ei olisi hylännyt tätä, jos tämä olisi palannut ennen puolta yötä. Karl joutuu kirjaimellisesti maantielle, ja hänen seuraansa liittyy kaksi hampparia, jotka anastavat hänen hienot vaatteensa ja hänen rahansa. Karl ei ponnistuksistaan huolimatta pääse miehistä eroon, vaan nämä tekevät hänestä palvelijan toisen miehen rakastajattarelle, tavattoman lihavalle Bruneldalle. Tässä asemassa Karlilta jälleen puuttuu kokonaan oikeus omaehtoiseen tekemiseen tai edes liikkumiseen ja fyysiseen koskemattomuuteen.

                      Kafkan Amerikka kertoo ”hukassa olemisesta”. Karl Rossmann on tietymättömissä vanhemmiltaan, jotka ajoivat hänet pois kotoaan. Mutta vanhemmilta tietymättömissä olemisen tila ei ole sellainen, jossa Karl olisi vapaana vanhempien kontrollista saavuttanut itsenäisyyden. Hän on edelleen itseltään hukassa: hän on kokonaan vailla itsemääräämistä. Kafkan Amerikka on, kuten hänen romaaninsa Oikeusjuttu ja Linna, vastateos modernin aikakauden romaaneille, jotka tyypillisesti kertovat modernin, autonomisen yksilön tarinan. Kafkan päähenkilöt eivät ole oman elämänsä sankareita eivätkä edes sen subjekteja. He ovat toisten ihmisten mielivaltaisen toiminnan kohteita, joiden omalle toimijuudelle ei anneta minkäänlaista tilaa.

                     

 Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Franz Kafkan Muodonmuutos

Franz Kafka: Muodonmuutos (Die Verwandlung, 1915). Suom. Aarno Peromies. Teoksessa Franz Kafka: Kootut kertomukset. Helsinki: Otava 1997.

Liisa Steinby kirjoittaa:

Pitkähkön novellin aiheena on kauppamatkustaja Gregor Samsan muodonmuutos: herätessään eräänä aamuna hän huomaa muuttuneensa suunnattoman kokoiseksi syöpäläiseksi (Ungeziefer). Kertomus on luokiteltu muodonmuutos- eli metamorfoositarinoihin; mutta mitä yhteistä sillä on esimerkiksi Ovidiuksen Muodonmuutosten kanssa? Ovidiuksella on kysymys siitä, että havaittava maailma tulee läpinäkyväksi jumalten läsnäololle: esimerkiksi laakeripuun kerrotaan syntyneen, kun Daphne-niminen nymfi paetessaan Apollo-jumalan lähentelyjä muuttui kyseiseksi puuksi. Gregor Samsan muuttuessa syöpäläisiksi ei jumalilla selvästikään ole osuutta asiaan. Voisiko tarinan lukea fantasiakirjallisuutena, jossa tavalliseen, arkiseen yhdistyy fantasiaelementtejä ja jossa muuten ihmismäisellä hahmolla voi olla vaikkapa lepakon yliääniä vastaanottamaan kykenevät korvat? Ei; selvästikään ei ole kysymys fantastisin elementein terästetystä toimintaseikkailusta. Maaginen realismikaan ei sovi tähän, koska tarinasta puuttuu yhteinen maailma, jossa ihminen voi vaikka lentää hameensa varassa taivaaseen (kuten García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä), miksei siis myös muuttua hyönteiseksi. Mistä sitten on kysymys? Kuten Kafkan kohdalla yleensä, teologiset, psykoanalyyttiset ja poliittiset tulkinnat ovat olleet suosittuja etsittäessä epärealistiselle tapahtumiselle allegorista tulkintaa. En väitä, ettei näille kaikille voisi olla hyviä perusteita. Minusta näyttää, että ilman vahvaa teoreettista lähtökohtaakin, pelkästään novellin alun tarkalla lukemisella pääsee sen jäljille, mikä erottaa kertomuksen fantasiakirjallisuudesta, maagisesta realismista tai perinteisestä metamorfoositarinasta..

Kun Gregor Samsa huomaa herättyään muuttuneensa yön aikana jättiläissyöpäläiseksi, mitä hän tekee? Hän katselee ensin jaokkeista vatsaansa ja lukuisia avuttomasti sätkytteleviä pieniä jalkojaan. Hän katsoo ympärilleen, ja sanotaan, että kolean sään merkille paneminen tekee hänet kovin alakuloiseksi. Hän yrittää jatkaa untaan, mutta ei saa panssarissaan mukavaa asentoa. Hän päivittelee ikävää ammattiaan, joka pakottaa hänet epämukavaan matkustamiseen ja liikkeelle lähtemiseen jo aamuyöstä. Kauhukseen hän huomaa, että hän ei ole herännyt kellonsoittoon vaan on myöhästynyt junasta, jolla hänen piti lähteä. Hän haluaa ehtiä seuraavaan junaan ja yrittää päästä sängystä laittautuakseen kuntoon matkaa varten. Lukijan on tässä vaiheessa pakko kysyä itseltään, mikä on tämä merkillinen maailma, jossa henkilö muuttuu jättimäiseksi hyönteiseksi mutta silti pahoittaa mielensä säästä ja päivittelee ikävää työtään – jossa hän aikoo jatkaa edelleen, jättiläishyönteisenäkin. Gregorin mielentila näyttää käänteiseltä mielisairaudelta: kun joku mielisairas voisi hyvinkin kuvitella muuttuneensa eläimen hahmoon, on Gregor ”todella” muuttunut, mutta kieltää tämän muutoksen merkityksen, lukuun ottamatta käytännöllisiä kehon liikuttamisen vaikeuksia. Novellin toisille henkilöille asia ei näyttäydy näin, vaan nämä ovat ”terveitä” siinä, että kauhistuvat Gregorin muodonmuutosta. Ennen kuin Gregor on päässyt ylös sängystä, liikkeen prokuristi tulee kysymään, miksi hän ei ole tänään töissä. Gregor pääsee heittäytymään lattialle ja onnistuu lopulta myös avaamaan lukitun oven. Hänet nähdessään prokuristi perääntyy varoen ja nopeasti ulos asunnosta, äiti pyörtyy ja isä karkottaa tömistäen, keppiä heiluttaen ja suustaan omituisia sihahduksia päästellen Gregorin takaisin omaan huoneeseensa. Kysymykseksi jää, miksi Gregor kokee tilanteen niin toisin kuin muut – niin ”epärealistisesti”, toisin kuin esimerkiksi fantasiakirjallisuuden hybridiset hahmot, jotka ovat täysin tietoisia hahmostaan ja sen mahdollisuuksista.

Jo ensi sivuilta käy ilmi, että Gregor tekee työtä, josta hän ei lainkaan pidä, hoitaakseen vanhempiensa – isänsä – velan ja vapauttaakseen vanhempansa samalla ansiotyöstä. Hän inhoaa kauppamatkustajan työhön kuuluvaa varhaista ylösnousua, matkustamista, junanvaihtoja, huonoa ruokaa ja – aivan ilmeisesti ennen kaikkea – sitä tapaa, jolla hän tässä tehtävässä kohtaa toiset ihmiset ja jota voi kutsua epäautenttiseksi: ohimeneviä kohtaamisia joissa ei koskaan päästä pysyvän ihmissuhteen tai sydämellisen seurustelun asteelle. Lisäksi työpaikan hierarkia tekee kaiken oma-aloitteisuuden mahdottomaksi. Gregor tietää, että liikkeen vahtimestari on odottanut häntä turhaan asemalla aamuviiden junan lähtiessä. Tästä vahtimestarista sanotaan, että hän oli ”johtajan elukka (Kreatur), vailla selkärankaa ja ymmärrystä” (kääntäjä on tässä virheellisesti olettanut, että näin sanotaan Gregorista). Kohta kerrotaan Gregorin näkökulmasta, joten siinä on kysymys hänen näkemyksensä vahtimestarista. Mutta nyt siis Gregor itse on muuttunut elukaksi. Kafkaa enemmän lukenut muistaa ”Kirjeen isälle”, jossa Kafka tilittää suhdettaan isäänsä. Isällä oli tapana haukkua syöpäläisiksi (Ungeziefer) alaisiaan ja ylipäänsä ihmisiä, joista ei pitänyt. Kafka itse tuntee olleensa isänsä tallaama mato (Wurm). Nämä vihjeet ovat riittävän selvät Gregor Samsan omituiselta näyttävän käytöksen selittämiseksi. Muuttuessaan syöpäläiseksi Gregorissa ei tapahdu mitään sisäistä muutosta, koska perheensä (isänsä) ja esimiehensä pakon alla hän jo tuntee menettäneensä inhimillisyytensä ja tulleensa alennetuksi syöpäläisen asteelle. On enää vain tekninen ero siinä, onko hän fyysisesti mies vai hyönteinen, kun hän nousee lähteäkseen aamuviiden junalle. Novellin muodonmuutos on sisäisen maailman muuttumista ulkoiseksi ilman, että Gregorin minäkuva siitä muuttuisi. Voisi myös sanoa, että Gregorin uudessa hahmossa on tullut todelliseksi se, mikä aikaisemmin oli metaforista: alistetun ja alennetun ihmisen itseinhoinen syöpäläisen identiteetti; sillä mikä lopulta erottaa häntä vahtimestarista?

Mitä tapahtuu, jos syöpäläiseksi itsensä tunteva paljastaa tämän todellisuutensa muille? Mistä silloin löytyy inhimillisyys, vai löytyykö mistään? Kuka tuhoutuu, kuka jaksaa vähän aikaa, kuka selviytyy, kuka kenties muuttuu? Lukekaa tarina loppuun! Kafkan logiikka pitää loppuun asti. Tarinaa voi peilata monenlaisiin tilanteisiin ja yhdistää se vaikkapa perheväkivaltaan, nykyisen työelämän ehtoihin tai kysymykseen suvaitsevaisuudesta.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

Kääntäjän painajainen eli kirjailijan ja lukijan tasaveroisuudesta

Arto Rintala kirjoittaa:

Niin paljon kuin olen pitänytkin Milan Kunderan (s. 1929) romaaneista, hänen mielipiteensä kääntämisestä ovat lyhytnäköisyydessään tyrmääviä. Kunderan vaatimukset kääntäjiä, ammattimaisia tekstin tulkitsijoita, kohtaan nousevat sellaisiin sfääreihin, että voidaan jo kysyä, vastaako mikään minkä amatööritulkitsijana olen ymmärtävinäni, sitä mitä Kundera haluaa niin kiivaasti kirjoistaan luettavan?

En syytä ahdistuksestani suomentajaa vaan kirjailijaa. Kundera pyrkii näköjään harjoittamaan ehdotonta auktoriteettia paitsi tekstinsä välittämisessä hänelle tuntemattomiin kieliin, myös sen tulkinnassa. Kääntäjä on lukija, mutta toisin kuin useimmat, hän on jatkuvasti vastuussa sekä tekijän intentioille että omankieliselleen vastaanottavalle yleisölle, aina parhaan ymmärryksensä mukaan. Tämä vaatii loputonta tasapainoilua ymmärtämisen ja selittämisen välillä, eikä Kunderan komentelusta siinä ainakaan avuksi liene. Esseekokoelmassaan Petetyt testamentit (Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt) Kundera luettelee nipun sääntöjä, jotka ovat omiaan sementoimaan merkitykset ainakin näennäisesti paikoilleen ja estämään ”liiallisia” tulkinnan mahdollisuuksia. Voiko tällainen edes olla mahdollista, kun kyse on kirjallisuudesta? Ja jos kääntäjä on tulkitsijana näin kahlittu, mitä Kundera sitten ajattelee lukijoistaan?

Onhan näitä muuallakin kuultu; ”täsmälleen” alkutekstiä vastaavat virkerakenteet ja välimerkittäminen, synonyymien pannaan julistaminen... Pitkän päälle se vain on yksinkertaisesti mahdotonta, ja on varsin outoa että sitä pitää vielä erikseen selittää. Ei ole tarpeen mennä keskusteluihin mistään saarikoskelaisesta suomentamisesta, sillä liukumaa tapahtuu jo hyvin vaatimattomalla tasolla ja sitä Kundera tuntuu kammoavan.

Jokainen kääntäjä ymmärtää, että kielijärjestelmät (edes yksityiset) eivät vastaa täydellisesti ja jäännöksettömästi toisiaan kuten suureet = -merkin oikealla ja vasemmalla puolella. Itse asiassa se on eräs ensimmäisistä asioista, jotka jo pikkulapsi oppii saadessaan kiinni äidinkielestään; ajatus siitä, että opittu sana tarkoittaisi kaikkine mahdollisine vivahteineen ja mielleyhtymineen samaa vauvalle itselleen ja vanhemmalle, on pakostakin hylättävä jo kehityksen alkuvuosina atavistisena fantasiana. Meille jää ainoastaan likimääräisyys ja toive toisen ihmisen tavoittamisesta; henkilö, joka kykenee tähän suhteellisen hyvin kielen avulla, saattaa usein päätyä juuri kirjailijaksi.

Milan Kundera ei huomaa, ettei koko maailma puhu ”hänen” kieltään, vaikka hän on itsekin kirjoituskieltä vaihdettuaan tuottanut selvästi aiempaa vaatimattomampia teoksia. Sen luulisi herättävän ajatuksia puhtaiden siirtymien mahdollisuuksista eri kielijärjestelmien välillä - ja Kunderan omasta kyvystä mestaroida äidinkielensä ulkopuolella.

Vaikuttaa siltä, että Kundera on Testamentteja kirjoittaessaan kriisiytynyt pahan kerran, kenties saatuaan kuulla tuotannostaan liian pitkälle meneviä tulkintoja. Siitä huolimatta koen hänen menneen liian pitkälle kieltäessään käytännössä kirjallisuudelta sen kollektiivisen luonteen. Ainakin omasta mielestäni kirjallisuus on ja tulee aina olemaankin lukuisten ihmisten keskenään rakentama, jatkuva prosessi. Siihen ei luojan kiitos mahdu mitään 1800-lukulaisten määritelmien erehtymättömiä goetheaanisia neroja, joiden papereihin jättämät kahvitahratkin on toistettava uskollisesti.

Usein on sanottu, että romaani – taidemuoto jota Kundera itse on syvällisesti ja laajasti pohtinut – on epäonnistumisen taidetta. Tämä voidaan käsittää myös niin, että siinä missä kirjailija on pakotettu instrumenttinsa epätarkkuuden vuoksi aina jossain määrin epäonnistumaan, lukija kerää levinneet palikat ja rakentaa niistä oman taideteoksensa. Vasta silloin teos alkaa elää, vaikka kirjoittaja joutuukin palkakseen sietämään ikuista vaaran mahdollisuutta: liiallista väärintulkintaa.

Tulkinnan tiellä meillä ei ole suuntaviittoinamme muuta kuin historiallinen ja kulttuurillinen taustatieto teoksen ympäriltä ja se paljon puhuttu ”maalaisjärki”, joka ainakin toivon mukaan estää useimpia tulkitsemasta esimerkiksi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumia (1991) 'syvästi uskonnollisena teoksena', kuten eräs lukeneesta menevä, lahkonsa silmälasit päähän sementoinut ja Keltaisen Kirjaston auktoriteettia kumartava henkilö kerran minulle esitti.

Joskus taustatieto tai maalaisjärkikään ei riitä. Loisteliaimpia esimerkkejä tästä lienee miljoonia ihmisiä puhutellut Franz Kafka, jonka vaikuttimet ja intentiot ovat jälkipolville suurelta osin täysin tuntemattomat – mutta tässä tapauksessa nimenomaan tuosta mysteeristä on osaltaan tullut se käyttövoima, jonka avulla Kafkan teokset elävät ja voivat hyvin vuosikymmenestä toiseen.

Kundera itse kirjoittaa Testamenteissaan Kafkasta laveasti ja pitkään, yrittäen oikeuttaa kirjailijan diktatorista valtaa yli tulkitsijoiden – hän muun muassa valittaa, miten kustantajat ovat tuhonneet Kafkan ominaislaadun, koska hänen teoksiaan ei koskaan ole painettu kapitaaleilla. Tällaisen toiveen Kafka on Kunderan mukaan joskus heittänyt ilmaan. (Emme tosin tunne lausahduksen kontekstia.) Toisaalta Kundera puolustelee Kafkan teosten julkaisua vaikka se olikin vastoin hänen viimeistä toivomustaan. Ehkäpä Kafkan aikoma taideteos olikin täydellinen unohdus ja tyhjyys, kukapa tietää? Yhden miehen taideteoksen sijaan saimme kuitenkin uuden tavan ymmärtää maailmaa, ja pakostakin se tuntuu arvokkaammalta.

Mitä tulee Kunderaan, en kiistä postmodernistien tavoin kirjailijan oikeuksia tekstiinsä ja oikeutta vaikuttaa sen tulkintoihin, mutta en myöskään hyväksy tekijän pakkoneuroottisen rigidisti harjoittamaa ”yksinoikeutta” teokseensa, sillä silloin sillä ei oikeastaan ole enää arvoa kenellekään muulle. Tämän toivoisi Kunderankin ymmärtävän.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.