Kuolevaisuudella päähän

Kuvalähde: Kustantamo ntamon verkkosivut.

Eugène Ionesco: Kuningas kuolee
(Alkuteos Le Roi se meurt, 1962)
Kansallisteatteri/ntamo, 2014
suomentanut Reita Lounatvuori

Virpi Alanen kirjoittaa:

Voiko näytelmä olla kiinnostava, jos se perustuu kokonaisuudessaan kuolevaisuuden tolkuttamiselle, ja yleisöä pidetään kuolemateemassa herkeämättä kiinni sekuntikellon kera? Voi.

Eugène Ionescon näytelmässä Kuningas kuolee (Le Roi se meurt, 1962) pääosassa on kaikkivoipuuden kuvitelmissaan elävä ihminen, kuningas, jonka aika loppuu vääjäämättä kesken, vaikka käytettävissä on ollut vuosisatoja. Kuoleman hetki lähenee, ja eletyn elämän pienet merkitykset ja suuret merkityksettömyydet alkavat purkautua esiin.

Kansallisteatterin esityksessä teatterin katossa olevan digitaalisen laskurin sekunnit hupenevat koko esityksen ajan. Näytelmän kuningas käy kohti loppuaan, jonka tiedämme samalla olevan näytelmän loppu. Monella merkitystasolla operoiva näytelmä käsittelee ennen kaikkea ihmisen käsitystä omasta vallastaan ja tuon vallan heiveröisyyttä kuolevaisuuden äärellä. Jukka Puotilan esittämä kuningas Bérenger I käy läpi hyytävän muodonmuutoksen, jossa ylelliset vallan merkit rappioituvat ja jäljelle jää vain ihmiskehon ja -mielen hauras alastomuus.

Uusi käännös, uusi kieliasu

Draama on Suomessa kirjallisuudenlajina jopa runouttakin marginaalisempi. Onkin ilahduttavaa, että Kansallisteatteri on alkanut satsata ajankohtaisten näytelmien uusiin suomennoksiin ja niiden kirjajulkaisuihin. Kuningas kuolee on nyt saatavilla uutena käännöksenä, joka on ilmestynyt Kansallisteatterin ja ntamo-kustantamon yhteisessä julkaisusarjassa.

Suomentaja Reita Lounatvuori on keskittynyt etenkin tekstin sujuvuuteen esitettävänä dialogina. Nykykielen mukaisessa kieliasussa mennään puhekielisen ilmaisun ehdoilla, mikä tuntuu raikkaalta ratkaisulta niin kirjaa lukiessa kuin esitystä kuunnellessakin. Rentoutunut nykykielisyys saa aiemman Pirkko Peltosen käännöksen (Otava 1964) vaikuttamaan hupaisuuteen asti kirjakieliseltä.

Toki myös suomennosten välisiä tulkinnallisia eroja on pohdittava. Nykykielistäminen vaikuttaa kuitenkin yllättävän paljon henkilöiden identiteetin muodostumiseen, niihin pieniin nyansseihin, joiden varassa tulkitsemme heitä kielellisessä kontekstissaan. Uudessa suomennoksessa ihmisistä käytetään pronomineja ”se” ja ”sä”. Kun 60-luvun käännöksessä palvelija kysyy ”Minä en siis tosiaankaan enää lakaise olohuonetta?” ja nykyversion palvelija ”Ai enks mä lakase olkkaria?”, syntyy dialogin uudistumisen myötä myös uusia tulkinnan mahdollisuuksia henkilöhahmon iästä, luokasta ja muusta asemasta akselilla juhlallinen─arkinen. Tekstin suuriin merkityssisältöihin nykypuhekielistäminen ei kuitenkaan ole suuresti vaikuttanut.

Mitä merkitsi työ, mitä rakkaus?

Kuninkaan hahmoa voi tulkita individualistisen nykyihmisen vertauskuvana, tai jopa koko länsimaisen maailmanhistorian saavutusten vertauskuvana. Omavaltaista maailmankuvaa määrittävät käsitys itsen kaikkivoipuudesta ja maailman muuttumisesta omien halujen mukaan. Näytelmän alussa kuningas on varma, että hänen päätösvaltansa ulottuu myös kuolemaan. Hän ei kuuntele lähipiirinsä toistuvia yrityksiä kertoa kuoleman lähestymisestä ja valtakunnan hajoamisesta.

”Lääkäri: Teidän Majesteettinne, kuningatar Marguerite puhuu totta. Te kuolette.
Kuningas: Joko taas? Keksikää jotain uutta! Totta kai minä kuolen. Neljänkymmenen vuoden päästä, viidenkymmenen, kolmensadan vuoden päästä. Myöhemmin. Sitten kun itse haluan, sitten kun ehdin ja päätän niin. Hoidetaanpa sitä ennen valtakunnan asioita. (Kiipeää valtaistuimen portaat.) Au! Nää jalat, tää selkä.” (Kuningas kuolee, s. 29-30)

Kuoleman lähestyessä kuningas alkaa vähitellen havainnoida elämän pieniä itsestäänselvyyksiä, joita ei ole ennen ajatellut. Hän pohtii, miten elämä, rumimmillaankin, on sentään elämää, tuskan ja onnen vuorottelua. Vanhuuden ja unohduksen surullisuus tuodaan näytelmässä esiin koskettavasti kuninkaan läheisten näkökulmasta. Rakkaus unohtuu, läheisten olemassaolo unohtuu, työsaavutukset unohtuvat, ja kuningas käpertyy omanapaisen epätoivon tilaan, jossa yritykset pitää elämästä kiinni typistyvät hokemaan: ”Minä. Minä. Minä.”

Vakavista teemoistaan huolimatta Kuningas kuolee on komedia. Esityksessä etenkin absurdeja tilannetiedotuksia tekevän vartijan (Tuomas Rinta-Panttila) hahmo tuo mukaan tärkeän humoristisen vivahteen, helpottavan elementin näytelmän raskaaseen maailmaan. Kuninkaan dementian edetessä vartijan rooli syvenee. Hän kertoo yleisölle kuninkaan ammatilliset saavutukset, joihin kuuluvat muun muassa ruudin keksiminen, tulen varastaminen jumalilta, maailman ensimmäisten ahjojen rakentaminen, teräksen valmistuksen, ilmalaivan ja ilmapallon keksiminen, ensimmäisen lentokoneen rakentaminen omin käsin: ”Ensimmäiset koelentäjät, Ikaros ja mitä näitä nyt oli, putosivat mereen, kunnes hän sitten päätti lentää itse”. Kuninkaan saavutuksiin kuuluvat myös kottikärryjen, raiteiden, rautatien ja automobiilin keksiminen, Eiffelin tornin suunnittelu, sirppi, aura, leikkuupuimuri ja traktori, sekä tulivuorien sammuttaminen ja käynnistäminen, Rooman, New Yorkin, Moskovan ja Geneven rakentaminen, Pariisin perustaminen, vallankumouksen, vastavallankumouksen, uskon, uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen nostattaminen, Iliaan ja Odysseian kirjoittaminen ja tragedioiden ja komedioiden kirjoittaminen salanimellä Shakespeare.

Näytelmä onnistuu kuolevan kuninkaan hahmon kautta havainnoimaan ihmisyyttä ja romahtavaa valtaa kiinnostavasti. Syntyy kuva elämän kauniista surkeudesta, joka tragikoomisuudessaan säilyttää ajankohtaisuutensa halki vuosikymmenten.


Kirjoittaja:
Virpi Alanen on runoilija ja kriitikko. Hän näki Kuningas kuolee -esityksen Kansallisteatterissa 25.4.2014


Kansallisteatterin Kuningas kuolee -esityksen on ohjannut Minna Leino. Rooleissa esiintyvät Jukka Puotila (kuningas), Minka Kuustonen (Kuningatar Marie), Paula Siimes (Kuningatar Marguerite), Markku Maalismaa (lääkäri), Marja Salo (siivooja) ja Tuomas Rinta-Panttila (vartija). Ensi-ilta oli 4.12.2013 ja esitykset jatkuvat vielä syyskaudelle 2014.

Esitysajat ja muuta lisätietoa Kansallisteatterin sivuilla
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/kuningas-kuolee/

Kuvia esityksestä Kansallisteatterin Flickr-sivulla https://www.flickr.com/photos/kansallisteatteri/sets/72157633399972484

Kirja ntamon nettisivuilla/nettikaupassa
http://www.ntamo.net/product/693/eugne-ionesco-kuningas-kuolee

Suna Vuoren arvio ensi-illan esityksestä Helsingin Sanomissa 6.12.2013
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1386228111037

Godotuksen vapaudessa

Tutkija, kriitikko Virpi Alanen kirjoittaa:

Kun Samuel Beckettin tunnetuin näytelmä Godota odottaessa (En attendant Godot, 1948-1949) tuli syksyllä 2011 Arto af Hällströmin ohjaamana ja uudelleen suomentamana versiona Kansallisteatteriin, kaupungissa tuntui pieni absurdi kohahdus - kuin siipien suhinaa. Lehtien kahinaa. Hiekan rahinaa. Oli taas mitä odottaa.

Pääosien esittäjät Esko Salminen (Vladimir), Eero Aho (Estragon), Hannu-Pekka Björkman (Pozzo) ja Janne Reinikainen (Lucky) poseerasivat ympäri kaupunkia levitetyissä mainosjulisteissa vakavina kuin sodan juuri kokeneet. Heti heidän knallihattujensa jälkeen huomio kiinnittyi uudelleen näytelmän käännettyyn nimeen, jossa suomen kielen merkityskerrostuma synnyttää uudissanan ’godottaa’. Sanan, joka tuntuu jo silkalla äänneasullaan viestivän toiminnan nyrjähtäneisyydestä ja outoudesta.

Näytelmän ihmiskuva on samanaikaisesti ankara ja lämmin. Siitä huokuu ajattoman eksistenssikriisin lumovoimainen mukaansatuudittelevuus. Näytelmää on esitetty jo kuusi vuosikymmentä, ja edelleen se kiehtoo ja antaa virikkeitä lukuisille tulkinnoille. Teosta on tulkittu muun muassa poliittisten metaforien, sotahistorian, uskonnollisen symboliikan tai eksistentialististen filosofioiden kautta, freudilaisittain, queer-teorian kautta ja lukuisin muin tavoin. Godot’n odottamisen epävarmuuteen on vuosikymmenten saatossa tullut nostalginen hehku: ikään kuin perimmäisen inhimillisen surkeuden taustalla kytevä tiedostamisen kipinä, elämä maailmassa, jossa lopullisen varmaa on vain epävarmuus - Vladimir ja Estragonhan eivät näytelmässä kykene edes kuolemaan, vaan heidän ainaisen odotuksen tilansa antaa kuolemankin odottaa.

Moinen epävarmuuden tila ei tietenkään olisi mahdollinen ilman modernin yhteiskunnan myötä tullutta vapautta. Vladimir ja Estragon (Didi ja Gogo) ovat, riippuen siitä miten heidän tilannettaan tulkitsee, joko vankeina tai vapautuneina epävarmuuden ja odotuksen tilassaan. Toisaalta heillä ei ole mitään minkä avulla päästä pois - tila siis vaikuttaa kovin lopulliselta - mutta toisaalta heitä on tulkittu myös auktoriteeteista, uskonnosta yms. vapautuneen ihmisen kuvauksena. Joka tapauksessa, perusasetelma on hyvin älyllinen, ja ryysyisten maankiertäjähahmojen akateemissävyinen puheenparsi on askarruttanut tulkitsijoita läpi vuosikymmenten. Toistelluin anekdootti on kriitikko Vivian Mercierin Beckettille heittämä huomio siitä, että Didi ja Gogo puhuvat aivan kuin olisivat filosofian tohtoreita. ”Mistä tiedät, etteivät he ole?” vastasi Beckett.

”Ei sinulla satu olemaan köyttä?”

Godota odottaessa sisältää vaudevilleperinteestä ammentavia ja fyysiseen, klovneriaa lähenevään vitsinkerrontakulttuuriin taipuvia kohtia, jotka näyttämöllä kuitenkin saavat oman absurdin ominaissävynsä. Huomio kiinnitetään usein Vladimirin ja Estragonin surkuhupaisaan kadunmiehen olemukseen, heidän kuluneisiin kenkiinsä ja hattuihinsa, nukkavieruihin vaatteisiinsa. Hattuja vaihdetaan henkilöltä toiselle monimutkaisten näyttämöohjeistusten kera, taskuista kaivellaan porkkanoita ja nauriita, kenkä ei lähde jalasta, housut putoavat. Dialogissa musta huumori läpäisee vakavimmat tilanteet, kuten hirttäytymisen suunnittelun yhteydessä heitetty viaton kysymys: ”Ei sinulla satu olemaan köyttä?”.

”Surkimus! Syöpäläinen! Keskonen! Sittiäinen! Jyrsijä! Kuraattori! Krumeluuri! Krriitikko!”, kuuluu näytelmän tunnettu haukkumasanaketju nykyasussaan suomeksi. Beckett on humoristisissa kohdissaan ilkikurisen vakava: henkilöhahmoilla on sekä ilonpilke että kuolemanvarjo silmänurkassaan. Uuden suomennoksen kieli on arkisen puhekielen piirteitä noudattelevaa nykysuomea, sanavalinnat on tehty mahdollisten käännösvaihtoehtojen joukosta paikoin hyvinkin värikkäitä ilmaisumahdollisuuksia suosien. Af Hällström on luopunut muun muassa kankeista me-muotoisista lauseista ja korvannut ne puhekielen tyylin mukaisilla passiiveilla.

”No niin, lähdetäänkö? Lähdetään. Eivät liikahdakaan.”

Beckettin näytelmien lumovoima tulee epäilemättä säilymään, vaikka ajat muuttuvat. Godota odottaessa on yksinkertaisen muotonsa vuoksi helposti lähestyttävä ja koskettava, vaikka lukija/yleisö ei tietäisi entuudestaan mitään näytelmän historiasta. Yksinkertaisuus sisältää moneuden, lukuisat tulkinnat, aikaan kuin aikaan sopimisen. Vladimir ja Estragon ovat filosofiselta kannalta loputtoman kestäviä hahmoja.

Beckett on onnistunut mestarillisesti vangitsemaan hahmoihinsa ne inhimilliset ominaisuudet, jotka tavalla tai toisella toistuvat yhtä absurdeina läpi ihmiskunnan historian ja nykyisyyden. Markkinavetoisen maailman sorvaamaa eriarvoistumiskehitystä pohtiessa mieleen tulee väistämättä Pozzon ja Luckyn surkea suhde, epäreiluuden ja jopa julmuuden läpäisemä riippuvuus toinen toisistaan. Entäpä Godot sitten, tuo uskonnollisia tulkintoja usein herättänyt poissaoleva hahmo - hänet voi tulkita vaikkapa sen mukaan mihin mikin aikakausi uskoo, olipa se sitten talouskasvu tai muu jumalankaltaisena pidetty asia. Jos ajatukset uskonnollisesta vapahtajahahmosta tai yhteiskunnallisesta vapauttajahahmosta jätetään Godot-tulkinnasta hetkeksi sivuun, Godot’n voisi tulkita pelkän vapauden käsitteen kautta: ihmiset ikiajoiksi jähmettyneinä omaan vapauden odotukseensa.


Kansallisteatterissa vielä huhtikuuhun asti.
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/godota-odottaessa/