”Ehkä ei ollutkaan vielä liian myöhäistä istuttaa omenapuu”: Vera Valan Italialainen peli

 

Vera Vala: Italialainen peli. WSOY 2024.

Joel Kuortti kirjoittaa:

 

”Salla oli halunnut kadota vanhasta elämästään” (41)

Vera Valan (Veera Alanärä, s. 1976) Italiaan sijoittuvat teokset aloitti kuusiosainen Arianna de Bellis -dekkarisarja. Adriana on suomalais-italialainen yksityisetsivä. Vuonna 2021 ilmestyi romanttisempi teos Aprikoosiyöt. Aprikoosiöiden Laura on elämänsä suuntaa Italiaan etsimään lähtevä nuori nainen. Valan uusimmassa, Salla Kotka -sarjassa, päähenkilö Salla on puolestaan oikeuspsykologian opiskelija Milanon psykologian tiedekunnassa. Sarjan avaa Italialainen peli (WSOY 2022), jossa Harlekiiniksi kutsuttu sarjamurhaaja tappaa prostituoituja.

Sallan suosikkiopettaja on laitoksen apulaisprofessori, kukas muukaan kuin Arianna de Bellis. Syy oli siinä, että Arianna ”meni yleensä suoraan asiaan” – ”Toisin kuin antiikin retoriikkaan mieltyneet, kiemuraisin korulausein puhuvat professorit” (24). Kun Salla on lukukauden lopussa etsimässä kesätyötä ja erikoistumiskoulutusta, Arianna ehdottaa hänelle työharjoittelua professoressa Ruth Segren alaisuudessa – palkattomana, kuten Italiassa aina – sekä palkallista työtä etsivätoimistossa. Italialainen peli, giuco piano, on aloitteijoille sopiva klassinen shakkialoitus. Nimenä se sopii Valan uuden sarjan aloitukseksi ja kirjan luvut on rakennettu pelin mukaisesti siirroiksi, joiden välissä on eri henkilöiden näkökulmista kerrottuja jaksoja.

Kuten Valan aiemmissakin teoksissa, myös Sallan menneisyydestä nousee esiin kipeitä asioita. Asianajotoimiston profiloijana Salla kohtaa muiden menneisyyksien ohella omansa. Muutamaa vuotta ennen Milanoon muuttamistaan Salla oli ollut kosmologian väitöskirjatutkija, mutta oli vaihtanut alaa, koska oli menettänyt uskonsa ”absoluuttiseen totuuteen” (52) ja kyllästyi ”akateemiseen maailmaan” (91). Psykologian alalla tämä ei olisi ongelma. Lisäksi Sallan työharjoittelun ohjaaja Ruth kuvaa sarjamurhaajan jahtaamista shakkipeliksi, jossa pitää ”ennakoida vastustajan siirrot” (54).

”Nyt on paras siirtyä syömään” (56)

Veran aiempien kirjojen tapaaan myös Salla Kotka -sarjassa ruoalla ja siitä nauttimisella on iso merkitys – kuten Donna Leonin Guido Brunetti -sarjassa. Salla kertoo, että muutto Italiaan muutti hänen suhtautumisensa ruokaan: ”Suomessa syötiin, jotta pysyttiin elossa, kun taas täällä eletään, jotta pystyttäisiin syömään” (301–302). Valkokastikkeisen sienilasagnen äärellä Salla äityy tutkijataustastaan analysoimaan sen makua: ”Umami syntyy, kun proteiinien hajoamistuotteet glutamaatti ja eräät nukleotidit yhdistyvät tietyissä ruoissa, niin kuin tässä pastassa! (300–301). Hänen kollegansa Antonio ”Kiinnostaako sinua ruoka vai japanilainen kulttuuri? … Vai hajotatko sinä vain uunipastankin atomeiksi?” (301).

Ruoan lisäksi italialainen kulttuuri ja maisema nivoutuu tarinaan monin muinkin tavoin. Ehkä kirjan rakenne ja italialaisen pelin siirrot kertovat shakinpelaajille enemmän kuin peliä syvemmin ymmärtämättömälle, mutta monien käänteiden ja uusien tapahtumien jälkeen loppuratkaisu tulee melko yllättäen.

Hieman romantiikkaakin tavoitellen kirja päättyy toiveikkaaseen viittaukseen – ei suinkaan Martti Lutheriin vaan Juice Leskisen kappaleeseen ”Myrkytyksen oireet”: ”Ehkä ei ollutkaan vielä liian myöhäistä istuttaa omenapuu” (410). Tämän ennakoivan cliffhangerin jälkeen tulee vielä toinenkin, pahaenteisempi ennakkoaavistus sarjan jatkosta ….

Kirjasta WSOY:n sivuilla:

https://www.wsoy.fi/kirjat/italialainen-peli/

 

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Kielletyt muistot: Vera Valan Aprikoosiyöt

Vera Vala: Aprikoosiyöt, Gummerus 2021. Kansikuva: Gummerus.

Joel Kuortti kirjoittaa:

”Menneisyys kuin musta aukko”

 Vera Vala jatkaa Italiaan sijoittuvien teosten kirjoittamista. Tällä kertaa kyseessä ei ole Adrianna de Berllis -dekkari, kuten hänen kuusi edellistä kirjaansa vaan jännitystä ja romantiikkaa tarjoava Aprikoosiyöt (Gummerus 2021). Keskeinen hahmo on suomalainen Laura, 38-vuotias osa-aikainen palkanlaskija, joka ei ”enää tiedä kuka minä olen”. Hänen poikaystävänsä Robin toteaa tähän: ”Sinä olet Laura ja olet loman tarpeessa” (s. 65).

 Loma Lauralla onkin mielessä, sillä hän on menossa Italiassa asuvan Aino-tädin luokse kolmeksi viikoksi. Kesken matkasuunnitelmien, Aino joutuu onnettomuuden vuoksi sairaalaan ja on entistä tärkeämpää mennä tämän tueksi. Edellisestä Italian-matkasta on kulunut jo 20 vuotta, joten matka hieman arveluttaa. Toisaalta suhde Robinin kanssa vetelee viimeisiään, ja opinnotkin olivat jääneet kesken: ”Gradu on ollut kesken viimeiset kymmenen vuotta, siinä ei muutama lisäviikko tunnu missään. Kukaan ei palkkaa melkein neljäkymmentävuotiasta humanistia ilman alan työkokemusta”. Kirjoittamisesta kiinnostunut Laura oli valinnut aineikseen kirjallisuuden, historian ja italian, minkä johdosta hänen lähes 20 vuotta vanhempi isosiskonsa ”oli alkanut saarnata edes yhdestä käytännöllisestä sivuaineesta” (s. 52). Hän ei kuitenkaan halunnut englannin ja ranskan opettajaksi, eikä italia sinällään elättäisi.

 Italia on kirjassa läsnä tuoksuina ja makuina, maisemina ja tunnelmina. On vaikeatöisiä macaroneja, herkullista herkkutattirisottoa, muhkeita pastoja. Samettisia aprikooseja, rehevää persiljaa, täyteläistä Brunelloa. Maisemassa ”kohoavat kukkuloiden huiput näyttivät satumaailman lumotuilta saarilta” (s. 245), yössä tanssahtelevat tulikärpäset, ja voi maistaa ”aprikoosin kirpeänmakean maun” (s. 368).

 Laura pääsee perille Italiaan, Ainon Villa Alba -huvilaan. Se sijaitsee Toscanan rajalla Tolfan vuoristossa, 100 kilometriä Roomasta pohjoiseen. Paikalla on Michelle, Ainon puutarhaa hoitava afrikkalaistaustainen mies, jolta Laura saa avaimen. Michele kertoo, että hän oli löytänyt tämän muurilta pudonneena vakavasti loukkaantuneena ja vieneensä tämän sairaalaan. Ennen lähtöään, Michele sanoo, ettei usko Ainon putoamisen olleen onnettomuus. Mitä ihmettä tämä tarkoitti? Sen lisäksi, että oli ”menneisyys kuin musta aukko” (s. 19), myös nykyisyys tuntui salaperäiseltä.

”Kaikki tuntuivat salailevan jotain, ja hän oli väsynyt nyhtämään ihmisiltä murunen kerrallaan”

Muiden Lauraa Italiaan lähtöön sysänneiden syiden lisäksi on myös kirje, jonka hän löytää äitinsä Annan vanhan reseptikirjan välistä. Laura käy läpi lapsuusmuistoja, kun äiti oli sairastunut Alzheimeriin ja hän halusi virkistää kuvaansa lapsuudesta. Laura oli lukenut kirjeen puhelimessa Ainolle, mutta tämä ei ollut suostunut puhumaan siitä puhelimessa. Oli siis otettava se puheeksi paikan päällä.

Monenlaiset avoimet asiat, salaisuudet ja kysymykset kiusaavat Lauraa. Hän yrittää selvittää kirjeen salaisuutta, Ainon epämääräistä onnettomuutta sekä vanhan, pitkäaikaikaisen italialais-yhdysvaltalaisen kirjeenvaihtoystävän, Alexin kanssa päättynyttä suhdettaan. Ylioppilaskeväänä he olivat tavanneet Italiassa, mutta suhde päättyi ja jätti arvet molempiin. Sitäkin Laura murehtii, muiden murheiden lisäksi. Alexilla on omia suuria murheita, mikä käy selväksi, kun he tapaavat uudelleen, mutta ”millaisilla sanoilla saattoi kuroa umpeen kaksikymmentä vuotta?” (s. 153). Alex työskentelee eläinlääkärinä ja avustaa vapaaehtoisjärjestö Auxiliumia, joka huolehtii sekä löytöeläimistä että paperittomista (jollainen Michelekin on). Hän pyytää Lauraa mukaan toimintaan ja tämä suostuukin.

Sen sijaan, että asiat alkaisivat selkiytyä, ne mutkistuvat, synkkenevät ja vaarallistuvat: ”Kaikki tuntuivat salailevan jotain, ja hän oli väsynyt nyhtämään ihmisiltä murunen kerrallaan” (s. 219). Pettymykset ja odotukset rakkaudessa, pelko uhkaavasta vaarasta, onnettomuudet ja kuolemantapaukset värittävät tarinaa.

”Kuinka paljon pitää antaa anteeksi toiselle?”

Lauran tarinan rinnalla kulkee toinen, menneisyydessä kulkeva juonne, jonka minäkertojan henkilöllisyys ei ole selvillä. En tässäkään kerro sitä, vaikka asia selviääkin loppua kohti. Erilaiset salaisuudet ja totuudet, menneisyydet ja nykyisyydet, kuolleet ja elävät kietoutuvat toisiinsa Veran romaanissa. Vaikeneminen näyttää olevan ennemminkin tapa kuin satunnaista hiljaisuutta ja kiellettyjen muistojen menneisyys alkaa näyttää haamujen täyttämältä.

Salaisuuksien, arvoitusten, rikostenkin vyyhti alkaa kuitenkin purkautua ja asiat selvitä. Monet seikat ovat vaikeasti sulatettavia ja kirjan toistuvana teemana onkin, ”kuinka paljon pitää antaa anteeksi toiselle?” (s. 29). Aikakerrokset ja kertojanäänet vaihtelevat nopeassa rytmissä, joten niiden erilaiset, myös toisiinsa limittyvät henkilöt ja tapahtumat pysyvät mielessä. Veralla on hyvä ote ja paikallistuntemus, ja kirja pitää mielenkiintoa yllä

LINKKEJÄ:

Kirjasta Gummeruksen sivuilla

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512421572/aprikoosiyot/

https://www.gummerus.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/XYDbaBYlQAWiQkgsNfpaRw/uusi-avaus-dekkaristina-tunnetulta-vera-valalta-aistivoimainen-lukuromaani-aprikoosiyot-vie-kukkivaan-italiaan-/

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Ennakkoaavistus: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 4

 

Dolores Redondo, Sydämen pohjoispuoli (La cara norte del corazón, 2019). Baskimaan murhat 4. Suom. Sari Selander, Gummerus, 2020. 735 s.

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vuonna 2016 esittelin Café Voltairessa goottilaista baskihenkeä Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogian osalta. Sarjan neljäs osa, Sydämen pohjoispuoli, on itse asiassa sen esiosa, eli tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen kuin päähenkilö, Pamplonan poliisin 25-vuotias vanhempi rikoskonstaapeli – myöhemmissä kirjoissa rikosylikonstaapeli – Amaia Salazar, joutuu trilogian aluksi ratkomaan murhaa kotikyläänsä Elizondoon Baztánin laaksossa. Sydämen pohjoispuoli sijoittuu pääasiassa Yhdysvaltoihin, missä Amaia osallistuu eurooppalaisena poliisina FBI:n akatemian koulutukseen. Erikoisagentti Aloisius Dupreen luennolla Amaia joutuu silmätikuksi, mutta hänen tukihenkilönsä agentti Emerson pitää sitä meriittinä: ”Vau, vanhempi konstaapeli Salazar, taisitte tehdä pomoon vaikutuksen” (s. 33).     

Koulutuksen kuluessa tulee ilmi epäilyttävien kuolemien sarja, joka liittyy luonnonkatastrofeihin. Katastrofien kaaoksen keskellä epäillään toimivan perheitä surmaavan sarjamurhaajan. Erään silminnäkijän kertomuksen perusteella epäilty tekijä saa lisänimen ”säveltäjä”. Uhrien viktimologiaa ja tekijän profiilia sekä tapahtumia ja tilanteita tutkimalla Amaia ja muut tutkijat päätyvät siihen, että tekijä iskisi pian uudelleen. Amaia esittää myös, että jo tunnistettujen tapausten lisäksi olisi vielä yksi. Hän perustaa tämän latentteihin muuttujiin: ”Sellaisia muuttujia, joita ei huomaa suoraan, mutta jotka ovat johdettavissa toisista, jo havaituista muuttujista” (s. 64). Amaian deduktiivinen päättely on hyvin tieteellistä. Se ei ole ihme, sillä olihan hän suorittanut tutkinnon katolisessa Loyolan yliopistossa Bostonissa ”pääaineinaan oikeustiede, valtio-oppi ja käyttäytymistieteet” (s. 47). Hänen gradunsa aihe oli ”Nonverbaalin viestinnän soveltaminen syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin” (s. 49). Espanjassa hän sitten jatkoi opintojaan ennen poliisin uraansa.

Meksikonlahdella kehittyvä hurrikaani uhkaa Floridaa ja sinne lähetetään tutkijaryhmä. Samaan aikaan myös New Orleansiin odotetaan myrskyä. Amaia lähtee toisen ryhmän mukana sinne. On elokuu 2005. Hirmumyrsky Katrina on iskemässä Louisianaan. Amaia odottaa muiden kanssa uutta tragediaa tyhjenevässä kaupungissa ja samalla käydään läpi aiempien tapauksen yksityiskohtia ja mahdollisen epäillyn profiilia. Myrskyn voimistumisen myötä tutkinnan tielle nousee monenlaisia esteitä.

Aiemmista Baskimaan murhat -sarjan teoksista tutut mystiset elementit ovat läsnä myös Sydämen pohjoispuolen tarinassa. Baskimyyttien oheen sekoittuvat louisianalaisen rämealueen – le grand bayoun – cajun-yhteisön tavat sekä voodoo-uskonnon ominaispiirteet. Kirjassa olevassa sanastossa molempia kulttuuripiirteitä selitetään yhtä paljon, mikä on hieman outoa, koska kirja sijoittuu pääosin New Orleansiin. Toisaalta kirjassa käsitellään Amaian lapsuutta ja sellaisia seikkoja, joita ei aiemmissa osissa ole käsitelty. Näin hänen oma baskitaustansa nivoutuu yhteen Dupreen voodoo-näkemyksiin. Amaian ja Dupreen välillä on toinenkin yhteys: he molemmat uskovat ennakkoaavistuksiin. Jo aiemmin Amaia oli selvittänyt rikoksen ennakkoaavistuksen perusteella: ”Kun Amaia joutui selittämään loppuraportissa, mikä hänet oli johdattanut keräilijän jäljille, ei hän ollut osannut vastata muuta kuin että ennakkoaavistus” (s. 31).

Kahteen osaan jaettu kirja on tietyllä tavalla kolmiosainen, vaikkei siinä kolmatta osaa olekaan. Ensimmäisessä osassa juoni keskittyy murhakysymyksen hahmottamiseen ja tutkinnan rakentamiseen. Toinen osa sijoittuu Katrina-myrskyn jälkeiseen aikaan ja siirtyy rämealueelle. Siinä on psykologinen vire, kun Amaia ja Dupree käsittelevät omia traumojaan sekä niiden yhteyksiä myytteihin ja uskomuksiin. Kolmas osa kokoaa sitten nopeasti asioita yhteen ja rikosasia tulee ratkaistuksi. Ennakkoaavistus toimii jälleen johtotähtenä.

Neljäntenä osan voisi vielä pitää kautta kirjan kulkevaa kertomusta Amaian lapsuudesta ja siitä miten hän päätyi nuorena Yhdysvaltoihin. Se ei kuitenkaan kuljeta juonta vaan selittää Amaian elämää tarkemmin, vaikka käsittääkin 16 lukua kirjan 79:stä luvusta. Baski- tai voodoomytologiaa keskeisempi elementti kirjassa on Katrinan tuhojen keskellä toimivien tutkijoiden kokemukset ja näkemykset. Paikalliset agentit Bill ja Bull kokevat hävityksen hyvin raskaasti: ”Katrina ja tämä kaupunki …: tämä on kuin Harmageddon” (s. 376). Tuhon keskellä löytyy kuitenkin myös myönteisiä asioita, välittämistä ja sinnikkyyttä.

Sydämen pohjoispuoli saa nimensä pohjoisen läpikäyvästä läsnäolosta Redondon teoksista. Amaian koiran nimi on Ipar, joka on baskia ja tarkoittaa juuri pohjoista. Ennen varsinaisen tarinan alkua on lyhyt teksti, jossa Redondo kuvaa pohjoisen merkitystä: ”Mistään ei löydy kuitenkaan yhtä kylmää ja lohdutonta paikkaa kuin ihmissydämen pohjoispuoli” (s. 6). Tämän kylmän pohjoisen kanssa Amaia kipuilee läpi elämänsä. Mielenkiintoinen kirja Redondolta jälleen, ainakin jos on lukenut aiemmat sarjan osat. Oma ennakkoaavistukseni on, että sellaiselle, joka ei ole aiempia osia lukenut, kirja ei ehkä samalla tavalla avaudu. Ehkä voisi kirjoittaa jutun Redondon kirjasta Tämän kaiken minä annan sinulle (2016)?

Linkit ja lähteet:

Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo

Café Voltaire: Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 1-3 (avaincafevoltaire.blogspot.com)

Gummeruksen sivuilla lyhyesti Redondon teoksesta Sydämen pohjoispuoli:

Sydämen pohjoispuoli | Gummerus Kustannus

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Perveen Mistry Satapurin ruhtinaskunnassa

 

Sujata Massey, Satapurin jalokivi (Gummerus 2020, pokkarina 2021; The Satapur Moonstone, 2019). Suom. Maija Heikinheimo. Joel Kuortti 20.1.2021, Café Voltaire

Joel Kuortti kirjoittaa: 

Sujata Masseyn intialainen juristisankari, Parveen Mistry, seikkailee 1920-luvun Intiassa. Kotikaupungissaan Bombayssä tapahtuneen ensimmäisen tapauksen jälkeen Parveen kutsutaan brittihallinnon avuksi selvittämään Bombayn hallintoalueeseen kuuluvaa Kolhapurin edustustoa, jonka ”valvonnassa on kaksikymmentäviisi ruhtinaskuntaa ja läänitysaluetta Intian länsiosissa” (12). Vaikka romaanin tapahtumien maantieteellinen sijoittuminen ei olekaan todenmukaista, on se asiallisesti hyvin realistinen.

Brittiläinen Intia koostui 15 provinssista, joilla oli vuodesta 1919 alkaen laaja itsehallinto. Kokonaisuuteen kuului lisäksi yli 500 ruhtinaskuntaa (princely states), jotka eivät kuitenkaan olleet suoraan brittihallinnon alaisuudessa vaan niitä johtivat intialaiset ruhtinaat. Kaiken kaikkiaan ”Iso-Britannia hallitsi noin 60:tä prosenttia Intian niemimaasta. … Hallitsijat maksoivat briteille mittavat verot rahana ja sato-osuuksina siitä hyvästä, että heidän alueidensa ei tarvinnut alistua brittivallan alle” (13), joskin britit hoitivat ruhtinaskuntien ulkosuhteet, puolustus ja monet muut hallinnolliset asiat, eriasteisten sopimusten mukaan.

Avunpyynnön Parveenille esittää hänen ystävänsä Alicen isä, Sir David Hobson-Jones, kuvernöörin neuvonantaja. Ruhtinaskunta, jossa on ilmennyt selvittämistä vaativa ongelma, on Satapur, jonka maharadža Mahendra Rao oli kuollut koleraan ja vallanperijä, uusi maharadža Jiva Rao on vasta kymmenvuotias.  Itse ongelma on vanhan ja nuoren maharanin (ruhtinattaren), Jiva Raon äidin ja isoäidin, välinen ”katkera erimielisyys siitä, miten prinssin koulunkäynti pitäisi järjestää” (16).  Parveen hyväksyy tarjouksen ja saa vielä neuvoteltua palkkionsa säälliseksi.

Parveen lähtee kohti hankalaa määränpäätä, ensin junalla, sitten postivaunuilla ja myöhemmin kantotuolillakin. Satapurissa Parveenin ottaa vastaan brittihallinnon asiainhoitaja Colin Sandringham. Vaikkei briteillä ollutkaan valtaa ruhtinaskunnissa, he toimivat välittäjinä ristiriitatilanteissa. Tähän tarvittiin Sandringhamin kaltaisia asiainhoitajia – ja nyt Parveenia. Kaikessa hiljaisuudessa Parveen kuului Kongressipuolueeseen, jota oli vuodesta 1920 johtanut Mohandas Gandhi. Se ajoi avoimesti Intian itsenäisyyttä. Parveenin tavatessa Gandhin, tämä oli toivonut hänen rohkaisevan ”lisää naisia liittymään toimintaan” (28). Brittihallinnon näkökulmasta tässä olisi ollut selkeä intressiristiriita, mutta Parveenin jäsenyys ei ollut tullut ilmi. Tarinassa on siis selkeä antikolonialistinen poliittinenkin vire. Tähän liittyvät myös Intian sähkö- ja rautatieverkkojen laajentamiseen liittyvät hankkeet. Niin Masseyn Rei Shimura -dekkareissa kuin nyt Parveen Mistry -tarinoissa keskeistä on naisten aseman ja mahdollisuuksien pohdinta. Parveenin kohdalla kyse on kulttuurishistoriallisen taitekohdan korostamisessa. Vaikka Intian itsenäistymisprosessi on tavallisesti kuvattu hyvin patriarkaalisesti, Masseyn naiset toimivat ”malliesimerkkinä intialaisten naisten voimasta” (392).

Masseyn romaanissa sekoittuvat niin Intian sisäiset ja paikalliset kasti-, uskonto- ja palatsivastakkainasettelut kuin laajemmat kolonialistiset taloudelliset, poliittiset ja valtakuviot. Jälleen kerran oman erityisvärinsä antaa Parveenin kuuluminen parsivähemmistöön. Näin tavanomainen ja monissa muissa teoksissa keskeinen hindu–muslimi -vastakkainasettelu jää syrjään, tai ainakin vähemmälle huomiolle. Parveenin katse, ja häneen itseensä kohdistunut mielenkiinto, ohjaa lukijaa pohtimaan ”ulkopuolisen” silmin.

Tämä asetelma on, monien muiden diasporisista positioista kirjoitettujen teosten lailla, ongelmallinen, koska kohdeyleisö ei ole se, josta kirjoitetaan, vaan muu, erityisesti länsimainen kirjallisuuden kuluttajien joukko. Tähän viittaa myös teoksen loppuun liitetty sanasto, jossa selitetään lyhyesti joitain tekstissä esiintyviä sanoja ja käsitteitä, vaikkei niistä useimmiten mainita, mistä kielestä tai kontekstista ne juontuvat tai kumpuavat. Kaikista näistä varauksista huolimatta Masseyn tarina on hyvin luettava, kiinnostava, jopa jännittävä.

 

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

 

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

 

Linkki Mistryn ensimmäisen tapauksen arvioon Café Voltairessa:

http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2020/07/bombayn-ensimmainen-naispuolinen.html

 

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Gummeruksen sivuilla:

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512416578/satapurin-jalokivi/

 

Sujata Masseyn kotisivut:

https://sujatamassey.com

 

**

 

Kuva: Gummerus

”Bombayn ensimmäinen naispuolinen lakimies”

Sujata Massey, Murha Bombayssa (Gummerus 2019; The Widows of Malabar Hill, 2018)
Suom. Maija Heikinheimo

Joel Kuortti kirjoittaa:

Yhdysvaltalainen kirjailija Sujata Massey tuli 1990-luvulla tunnetuksi Rei Shimura -dekkareistaan. Kun arvioin toistaiseksi viimeisimmän Rei-romaanin Rei Shimura menetysten rannikolla (2016) Café Voltaireen, kysyin: ”Viekö Masseyn mukanaan oma, intialais–saksalais–englantilainen syntyperä vai Rein toisenlainen diasporinen identifikaatio – vai jokin muu? Tämä jää nähtäväksi, mutta niin tai näin, lupaavalta näyttää.”

Nyt tähän kysymykseen on saatu vastaus. Massey on kirjoittanut 1920-luvun Intiaan sijoittuvan dekkarin Murha Bombayssa (2019), jossa seikkailee Perveen Mistry. Perveen kuuluu Intian zarathustralaiseen parsiväestöön, joka muutti maahan Persiasta muslimivalloituksen jälkeen. Zarathustralaiset joutuivat Persiassa vainotuksi, mutta saivat turvapaikan Intian Gujaratista, missä pienestä yhteisöstä kasvoi kulttuurisesti merkittävä: ”Vaikka Bombayn asukkaista vain kuusi prosenttia oli parseja, kaikista kaupungin lakimiehistä näitä oli kolmannes” (14).

Perveen on ”Bombayn ensimmäinen naispuolinen lakimies” (15). Hän hoitaa perheen lakitoimiston sopimusasioita, koska naisena hänellä ei ole pääsyä itse tuomioistuimeen. Tätä kautta hän pääsee selvittämään toimiston asiakkaana olevan perheen asioita, jossa asianosaisina on kolme leskeä, englanninkielisen teoksen nimen mukaiset ”Malabar Hillin lesket”. Koulutuksensa Perveen oli saanut Englannissa St. Hildan collegessa Oxfordin yliopistossa (samasta opinahjosta kuin isänsä), kun naiset saivat vuonna 1920 tutkinto-oikeuden. Hän ei ollut alun perin halunnut lähteä Englantiin, mutta henkilökohtainen tragedia (josta ei tässä sen enempää) pakottaa hänet lähtemään.

Perveen on saanut innoituksensa brittiläisen Intian ja samalla Ison-Britannian ensimmäisestä naisasianajajasta Cornelia Sorabjista (1866–1954), joka oli myös parsi. Sorabji ei ollut vain juristi ja yhteiskunnallinen uudistaja vaan myös näytelmä-, novelli-, romaani- ja tietokirjailija. Hänen ensimmäinen novellikokoelmansa oli Love and Life behind the Purdah (1901). Myös hänen tietokirjansa The Purdahnashins (1917) on tässä yhteydessä relevantti. Sorabjin lisäksi oman äidin ja muiden parsinaisten esimerkki kannustaa Perveenia ajamaan naisten oikeuksia, vaikka hänen isänsä toteaakin: ”Olet myös puhunut naisten oikeuksista enemmän kuin useimmat ovat valmiita kuulemaan” (29).

Sorabjin esimerkin mukaisesti Perveen auttaa romaanissa purdahnashineja, eristyksessä eläviä muslimileskiä näiden testamenttiasioissa. Pian tapaus muuttuu murhatutkinnaksi, jonka yhteydessä Perveeninkin henki on uhattuna. Häntä auttaa hänen opiskeluaikainen aatelisystävänsä Alice Hobson-Jones, joka kirjan alussa palaa Intiaan vanhempiensa luokse.

Kirjan ajallinen kontekstista ei ole kovin paljon viitteitä, lukuun ottamatta sitä, että osat on nimetty vuosien mukaisesti. Esimerkiksi vuosien 1916–1917 tapahtumien yhteydessä ei ole viittauksia maailmansotaan, lukuun ottamatta mainintaa, ettei armeijassa ole parsiosastoja (65) tai että Perveenin oli vaikeaa saada lippua lähtiessään Oxfordiin, koska vain harvoja laivoja kulki Intian ja Englannin välillä (381). Mohandas Gandhiin tai intialaiseen vapausliikehdintään ei viitata, mutta muihin ajallisiin ankkureihin kuuluvat Irlannin vapaavaltion synty vuonna 1921 (405), Al Jolsonin vuonna 1920 levyttämä George Gershwinin ja Irving Caesarin laulu ”Swanee” (300) ja ensimmäinen filmatisointi Kalidasan näytelmästä Śakuntalā (1920, ohj. Suchet Singh), jossa pääosaa esitti yhdysvaltalainen Dorothy Kingdom, koska, kuten Perveen toteaa: ”Yksikään intialainen perhe ei antaisi tyttärensä mennä töllisteltäväksi valkokankaalle. … Meillä naisilla on vielä pitkä tie edessämme, niin elokuvissa kuin oikeassakin elämässä” (300).

Kirjan lopussa on nelisivuinen sanasto, jossa selitetään persian ja Intian eri kielten sanojen merkityksiä. Sanoista puheen ollen, Hobson-Jonesien nimi viittaa Henry Yulen ja Arthur C. Burnellin klassiseen sanakirjaan Hobson-Jobson: A Glossary of Colloquial Anglo–Indian Words and Phrases, and of Kindred Terms, Etymological, Historical, Geographical and Discursive (1886). Rein ja Perveenin välissä Massey kirjoitti erityisesti brittiläiseen Intiaan sijoittuvia historiallisia kertomuksia: 1930-luvulle sijoittuvan romaanin The Sleeping Dictionary (2013) ja novellikokoelman India Gray (2015), jonka tarinat sijoittuvat 1920-luvun ja II maailmansodan aikaiseen Intiaan, nykyajan Pakistaniin, sekä vuoden 1919 Oxfordiin. Tässä tarinassa seikkailevat jo Perveen ja Alice.

Perveenin toinen romaaniseikkailu, Satapurin jalokivi (2020) on juuri ilmestynyt, joten myös siitä on odotettavissa arvio tänne lähiaikoina.


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

Joel Kuortti Rei Shimura on palannut. Café Voltaire (10.6.2016), http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2016/08/rei-shimura-on-palannut.html.

Henry Yule & Arthur C. Burnell, Hobson-Jobson (1886),
https://archive.org/stream/hobsonjobsonbein00yuleuoft#page/n7/mode/2up

Cornelia Sorabji. The Purdahnashin. Calcutta: Thacker, Spink & Co., 1917. Luettavissa:
Gale Nineteenth Century Collections Online, European Literature, 1790–1840: The Corvey Collection.

Cornelia Sorabji. Love and Life behind the Purdah. London: Freemantle, 1901.
https://digital.library.upenn.edu/women/sorabji/purdah/purdah.html

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Gummeruksen sivuilla:
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512414192/murha-bombayssa/
**

”Raha on täysin ennakkoluulotonta”: Liza Marklund, Helmifarmi

Liza Marklund: Helmifarmi. Suom. Laura Beck. (Pärlfarmen, 2018) Otava 2018.

Joel Kuortti kirjoittaa:

”Minä suunnittelen tulevaisuutta. Lyhyen tähtäimen tavoitteeni on löytää kookosrapuja …. Pitkän tähtäimen tavoitteeni on nousta pintaan. Vetää taas henkäys ihmisten valtakunnassa, puhua elävien kanssa” (488).

Ruotsalaisen dekkaristin Liza Marklundin kolmivuotinen kirjallinen hiljaiselo päättyi vuonna 2018, kun hän julkaisi erillisen (tavallaan romanttisen) trillerin Helmifarmi (suom. Laura Beck; Pärlfarmen, 2018). Marklundin aiempien dekkareiden toimittaja Annika Bengtsonin sijaan päähenkilönä on nyt Kiona Matavera, Cookinsaarilta (ratorongaksi Kūki ’Āirani, itsenäinen, Uuteen-Seelantiin vapaasti assosioitunut itsehallintoalue) kotoisin oleva nuori helmensukeltaja.

Tarina alkaa Manihikillä, Cookinsaarten pohjoisella koralliatollisaarella, lukuun ottamatta prologia, joka sitoo kertomuksen sen loppuun. Kionan perhe ja suku elää ’mustien’ mustahuulisimpukoiden helmien (lat. Pinctada margaritifera) – itse helmien väri, muoto, koko, laatu ja näiden myötä arvo vaihtelee – kalastuksella, joka on Manihikin pääelinkeino. Saaren ikiaikainen rauha rikkoontuu, kun atollin rantaan haaksirikkoutuu purjevene ja sen myötä ruotsalainen Erik Bergman. Ajallinen konteksti on 1990-luvun alku, kun maailman poliittinen kaksinapaisuus oli murtunut Neuvostoliiton hajoamiseen ja Kiina oli Venäjän kanssa muovaamassa uutta maailmanjärjestystä.

Suomeksi Manihikin nimi heijastaa romaanin teemaa – rahan valtaa ihmisiin, kuten Kionan Los Angelesissa tapaama Clay – tai Rita Hollingworth, Frank Miller, Rita Miller, Frank Hollingworth – toteaa: ”Raha on täysin ennakoluulotonta …. Raha ei syrji ketään …. Rahalla on arvoa koska me uskomme niin” (354). Korallisaarten ’kommunistisesta’ rahattomasta kulttuurista on huima matka globaaliin valuuttamaailmaan, johon lopulta ajaudutaan (tai hakeudutaan) hyvinkin syvälle.

Kulttuuristen etäisyyksien lisäksi kirjassa taitetaan maantieteellisiä matkoja Polynesiasta Yhdysvaltoihin, Englantiin, Tansaniaan ja jopa Ruotsiin. Matkojen eri vaiheissa huomio kiinnittyy tekstin deskriptiivisyyteen. Oli sitten kyse Kionan kotiympäristöstä, polynesialaisesta helmenkalastusyhteisöstä, yhdysvaltalaisesta suurkaupungista tai afrikkalaisesta kaupunkiympäristöstä, nuori Kiona tarjoaa lukijalle ikään kuin ulkopuolisia kulttuurisia havaintoja.

Manihikin osalta tämä vaikuttaa erikoiselta, koska Kiona esimerkiksi selittää asioita vieraille – ”poimimme rau kotahaa, syötävää saniaislajiketta, joka höyrytettiin kypsäksi ja syötiin kookosmaidon kera” (55) –, kun taas vaikkapa hänen LA:n Venice Beachin rantabulevardin kuvaus on ennemminkin turistin näkökulma: ”Siellä oli paljon lihaksikkaita miehiä, jotka harjoittivat painonnostoa raskain painoin, siellä oli jonglöörejä ja yksi tulennielijä ja rullaluistimilla luisteleva mies, joka soitti kitaraa iso turbaani päässään” (252).

Tyynen valtameren tyrskyistä Ruotsin sosialidemokraattiseen onnelaan – ”Opaskirja oli oikeassa. Ruotsissa kaikki toimi” (408) – siirtyvä tarina on parhaimmillaan kirjan alkupuolella. Myöhemmin Kionan toiminta ei välttämättä vastaa hänen saarella saamansa koulutuksen ja kokemuksen kanssa, mutta ei ole myöskään täysin epäuskottavaa.

Marklundilla on ensikäden tietoa ja kokemusta Cookinsaarten ja erityisesti Manihikin olosuhteista. Tämä näkyy tekstistä, joka kääntyy (ainakin suomennoksessa) hiukan eksotisoivaksi tai kuvailevaksi. Kuvailu on kaikesta huolimatta vakuuttavaa, vaikka tekijän suhde kuvattavaan kulttuuriin ei ole kovin syvällinen. Vuoden 1997 syklonikatastrofi tuhosi lähes koko Manihikin atollin, joten romaani käsittelee hyvin kouriintuntuvaa aihetta – sen lisäksi, että aiheina ovat muun muassa ajankohtainen HIV-epidemia, Mobutun Zairen diktatuuri, evoluutioteoria, kansainvälisen valuuttajärjestelmän ongelmat sekä erilaiset uskontoon, maailmankuvaan, perhesuhteisiin ja seksuaaliseen identiteettiin liittyvät kysymykset.

Helmifarmin markkinointia edistävät ylistävät kommentit saattavat (ehkä odotetusti) olla ylisanoja, mutta lukukokemuksena kirja on vetävä. Se liikkuu sujuvasti neljällä mantereella (merellä) ja yhdistelee sekä antropologisia että populaarikulttuurisia elementtejä. Lopun ratkaisu on myöskin mielenkiintoinen, vaikkakin sitä pohjustetaan hienovaraisesti eri vaiheissa: ”Kukaan ei tiedä että olen täällä” (487).

LINKKEJÄ:

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Otavan sivuilla:
https://otava.fi/kirjat/9789511333876/

Manihikin taustaa Wikipedia-sivustolla:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Manihiki

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Arianna de Bellis Seychelleillä: Vera Valan Suden hetki

”Totuus saattoi myös vahingoittaa.”
Vera Vala: Suden hetki. Gummerus 2018.

Joel Kuortti kirjoittaa:


Välillä tuntui, että hän oli eksyneempi kuin koskaan ennen. Hän yritti leikata itsensä muotoista hahmoa palapeliin, jonka oli tarkoitus olla hänen elämänsä. Mutta mitä enemmän hän hioi särmiään, sitä suurempia paloja hän huomasi leikkaavansa, ja sitä laajempia ulottuvuuksia hän lisäsi sinne, minne niitä ei kuulunut. Lopulta hän ei tunnistanut enää palapeliä. Eikä itseään. (s. 73)

Tällaisia tunnelmia on Arianna de Bellisillä Vera Valan uusimmassa romaanissa Suden hetki (Gummerus 2018). Siinä siirrytään aiempien teosten tapahtumapaikoista Italiassa Intian valtamerelle Seychelleille. Tarina alkaa takautumilla Sveitsissä ja Italiassa, mutta hyvin pian siirrytään jo Afrikkaan, Seychellien pääkaupungin Victorian edustalla olevalle Eden Islandille. Arianna on muuttanut sinne tyttärensä Selenan kanssa. Arianna oli ottanut kuukauden loman väitöskirjatyöstään, kun hänen miehensä Bartolomeo on saanut määräaikaisen pestin YK:n huumeiden ja rikollisuuden torjunnasta vastaavassa toimistossa (UNDOC) toimipaikkana Seychellit. Huolimatta Seychellien tarjoamasta paratiisimaisesta ympäristössä, kirjassa ei kovin paljoa hehkuteta eteläisen Afrikan maisemia – eniten ehkä pohjoisimman saaren, Bird Islandin, luontoa, linnustoa sekä merikilpikonnia.

Bartolomeon työnä on selvittää rahanpesuasioita, mutta pian käy selväksi, että siihen liittyy paljon muutakin ja paljon karmaisevampaa. Madagaskarilla puhjennut keuhkorutto uhkaa levitä myös pohjoisemmaksi Seychelleille. Käy ilmi, ettei kyse ole tavanomaisesta epidemiasta vaan joukkotuhoase, johon liittyy lisäksi rikollista lääketeollisuutta: ”PharmaEden oli tunnetun sveitsiläisen lääkeyrityksen tytäryhtiö. Sen toimipaikaksi oli valittu Intian valtameri puhtaasti verotuksellisista syistä. PharmaEdenin puuttuminen länsimaisista rekistereistä ei liittynyt toimitusjohtajan mukaan mitenkään siihen, että se teki arveluttavia kokeita Madagaskarin kaltaisissa, Jumalan hylkäämissä loukoissa” (s. 133). Panama paperit, laittomat lääkekokeet, veronkierto … liikutaan siis kansainvälisen rikollisuuden transnationaalisella hämärällä alueella.

Vaikka seikkailu onkin uusissa maisemissa, ei Ariannan menneisyys ole takana päin. Se seuraa häntä mukana ja aiempien kirjojen aikana väläytellyt kohtaukset hänen muistikatkoksensa aikaisesta elämästä alkavat loksahdella paikoilleen. Näin uskollista lukijaa palkitaan vuosien odottelusta. Mafiakytkösten, muukalaislegioonan, tappavan taudin ja salaliittojen lomassa juonena kulkee jo aiemmista teoksista tuttu Legio Sacrorum -salaseura sekä Mithra-kultti. Sen lonkerot ulottuvat moniin paikkoihin ja lopulta myös Ariannan elämään, kun Paholaisrausku astuu kuvioihin: ”Paholaisrausku? Lähettikö teidät Paholaisrausku?” (s. 412). Kun Selena ja tämän lastenhoitaja, suomalais-israelilainen Vilja sairastuvat, Arianna joutuu yhä syvemmälle tapahtumien pyörteeseen. Käydään kilpajuoksua elämän ja kuoleman välillä.

Vala kuljettaa tarinaansa vauhdilla, vaikka kirjassa sukkuloidaan eri aikojen ja paikkojen välillä. Monipolvisuudesta johtuen kirjan esittely lyhyesti on myös haastavaa, koska pitäisi selittää niin monia henkilöitä, juonenkäänteitä, paikkoja jne., joten tyydyttäköön tässä nyt tähän. Juonessa mukana pysymistä auttaa kieltämättä se, että on lukenut aiemmat Arianna-kirjat, koska monet henkilöt ja tapahtumat ovat jossain määrin tuttuja. Kirja päättyy hyvin yllättävästi, ja vaikka Valan mukaan Arianna olisi jäämässä tauolle, niin lopetus tarjoaa ainakin erinomaisen asetelman mahdollista jatkoa varten.

**

115 saaresta koostuva Seychellit itsenäistyi Isosta-Britanniasta vuonna 1976. Saarivaltion kolmas virallinen kieli englannin ja ranskan ohella on seychellien kreoli. Vaikka englannin asema saarilla on vahvistunut, on kreoliksi julkaissut mm. seychelliläiskirjallisuuden isäksi kutsuttu Antoine Abel (1934–2004). Seychellit eivät liiemmin kuitenkaan kirjallisuudessa esiinny. Valan kirjan lisäksi suomeksi löytyy Leena Väisäsen Aldabran lehmä ja kesyt hait. Matka Seychellien graniittisaarilta korallisaarille (Pilot-kustannus 2008). Suomennoksista Wilbur Smithin Armottomat (suom. Jyri Ravio, Otava 1981; Wild Justice, 1979) liikkuu osittain saaarilla lentokonekaappauksen merkeissä ja pojan ja delfiinin suhteesta kertoo Denis R. Shermanin Meren veljet (Valitut Palat Kirjavaliot, 1984, suom. Lippo Salonen [Koiravaljakko, Sara Dane, Klovnien vuoro, Meren veljet]; Brothers of the Sea, 1966). Teemaan sopivasti mainittakoon vielä Sally Pomeroyn dekkari Butler Did It! (2011) sekä Glynn Burridgen thrilleri Kolony (2008).

LINKKEJÄ:

Gummeruksen sivuilla lyhyt luonnehdinta Suden hetki -kirjasta:
https://www.gummerus.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/xBHsrWcySaqE16tkFVdZ-A/dekkaristi-vera-vala-inspiroitui-seychelleilla-viettamastaan-vuodesta/.

Vera Vala elämästä Seychelleillä Me Naiset -lehden blogissa:
https://www.menaiset.fi/blogit/cafe-au-lait/vera-vala-muutti-paratiisisaarille-onneksi-minulla-tama-kirjoittaminen-muutenhan

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

”Keksimme jotain”: Anna Ekberg, Salattu nainen

Anna Ekberg, Salattu nainen (Den hemmelige kvinde, 2016). Suom. Katarina Luoma. Minerva Crime 2018.
Ruotsiksi: Den hemliga kvinnan, kääntäjä Lars Ahlström, Massolit 2017.

Joel Kuortti kirjoittaa:

Pohjoismaisten naisdekkaristien maine maailmalla on vahva. Sitä mainetta hyödyntää myös Anna Ekbergin tuore teos Salattu nainen (2016; suom. 2018). Erikoiseksi asian tekee se, ettei Anna Ekberg ole lainkaan naisdekkaristi vaan pseudonyymi, jonka ovat ottaneet käyttöön tanskalaiset miesdekkaristit Anders Rønnow Klarlund ja Jacob Weinreich. Heidän toinen Anna Ekberg -dekkarinsa Kjaerlighed for voksne julkaistiin vuonna 2017.

Teoksen otsikko ja aihe, salattu nainen, luo kuvaa naisiin liittyvästä teemasta. Tietyllä tapaa näin onkin, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin kovin miehinen maailmankuva. Dekkarikontekstissa tämä ei sinänsä ole yllättävää, mutta tunnettujen dekkaristien naamioituminen naiseksi jättää kyllä kyseenalaisen maun lukukokemukseen.

Itse luin kirjan tuoreeltaan ilman tietoa tekijöistä. Lukiessa kysymys tekijyydestä ei noussut pintaan, vaikka tarinassa jotkin piirteet vaivasivatkin. Näitä piirteitä ovat ensinnäkin keskeisten hahmojen, Louisen ja Joachimin, toiminta, joka on paikoitellen epäloogista sekä epäuskottavaa. Toiseksi, henkilökuvaus jää välillä vajavaiseksi, kun juoni tätä edellyttää. Tilanteissa, joissa muutoin olettaisi täydempää kuvausta, jätetään olennaisia asioita kertomatta, mikä edistää juonta, mutta ei ole aina luontevaa henkilöiden rakentumisen kanssa. Joachimin vastaus ”kaikkiin hänen huoliinsa” on: ”Keksimme jotain” (s. 420).

Näistä narratiivisista hankaluuksista huolimatta kirja oli melkoisen vetävää ja juonen kuljetus kiinnostavaa. Pienen idyllisen Christiansøn saaren rauha, vaikkakin näennäinen, rikkoutuu ja tapahtumat alkavat opeasti tiivistyä. Kirjan varsinainen salaisuus, salattu nainen, on hyvin erityislaatuinen ja luo siihen vahvan jännitteen – tosin ehkä hieman turhan hitaasti, peräti 421 sivun kuluessa. Alun asetelma, jossa Louise ja Joachim kohtaavat, on yllättävä, mutta sen perusteella juoni saa hyvän alun.

Juonipaljastusten välttämiseksi en syvenny tässä sen enempää ’Ekbergin’ kirjan luentaan, kunhan totean, että siinä liikutaan niin taidemaailman kuin sodanaikaistenkin julmemman tason rikosten maailmassa – muiden lisäksi. Kirjaa on käsitelty lukuisissa kirjablogeissa, joista löytää tarkempia kuvauksia, jollei halua lukea itse teosta. Linkkinä vielä kustantajan, Minervan, kirjaesittely.


Linkit:
Minervan, kirjaesittely:
http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1411

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 1-3

Joel Kuortti kirjoittaa:

Dolores Redondo: Baskimaan murhat 1-3
1: Näkymätön vartija (2015; En guardián invisible, 2013)
2: Luualttari (2015; Legado en los huesos, 2013)
3: Myrskyuhri (2016; Ofrenda a la tormenta, 2014)
Suom. Sari Selander, Gummerus.

Etnisten dekkareiden nousu

Erityisesti 1990-luvun lopulta alkaen Suomessakin on kasvanut kiinnostus etnisiin dekkareihin, ja samalla näiden julkaiseminen on lisääntynyt. Tätä aiemminkin on toki ollut etnisiä dekkareita – esimerkiksi hollantilaisen Robert van Gulikin kiinalainen Tuomari Dee 1940–1960-luvuilla tai yhdysvaltalaisen John Ballin afro-amerikkalainen Virgil Tibbs 1960–1980-luvuilla [yhdysvaltalaiselta John P. Marquandilta ei ole suomennettu japanilaisen Mr Moton seikkailuja 1930–1950-luvuilta] –, mutta viimeisten 20 vuoden aikana ilmiö on vahvistunut.

Etnisyys dekkareissa voi esiintyä monin tavoin. Esimerkiksi kirjailijan tausta voi olla etninen (kuten afro-amerikkalaisen Pauline E. Hopkinsin), kirjan etsivä voi olla taustaltaan etninen (rhodesialais-skotlantilaisen Alexander McCall Smithin botswanalainen Mma Ramotswe tai englantilaisen H. R. F. Keatingin intialainen tarkastaja Ghote) tai teoksen tematiikka voi liittyä etnisyyteen (yhdysvaltalaisen Leighton Gagen brasilialaisen etsivän Mario Silvan tutkimukset). Nämä piirteet voivat myös yhdistyä eri muodoissa kuten navajotausta ja teemat Tony Hillermanin navajopoliisien Joe Leaphornin ja Jim Cheen tutkimuksissa.

Etnisyys on määritteenä itsessään ongelmallinen, mutta etniseksi määritelty teos näyttäisi edustavan valtavirrasta erottuvaa, usein vähemmistökulttuuria edustavaa tekijää, päähenkilöä tai teemaa. Näin ollen esimerkiksi espanjalaisen Manuel Vázquez Montalbánin yksityisetsivä Pepe Carvalho ei olisi ’etninen’, mutta kuubalais-yhdysvaltalaisen Carolina García–Aguileran miamilaisetsivä Lupe Solano olisi, tai yhdysvaltalaisen S. J. Rozanin dekkareista Bill Smith ei olisi etninen ja Lydia Chin olisi. Etnisiksi lukeutuisivat myös kiinalais-yhdysvaltalaisen Qiu Xiaolongin shanghailainen tarkastaja Chen sekä Café Voltairessakin esitellyt Sujata Masseyn Rei Shimura ja Tarquin Hallin Vish Puri. Oman lukunsa muodostavat muista syistä, kuten vaikkapa Nordic Noir -käsitteen kautta, etnisiksi leimautuvat dekkarit, jotka sinänsä edustavat valtakulttuuria: islantilaisen Arnaldur Indriðasonin komisario Erlendur Sveinsson, norjalaisen Anne Holtin etsivä Hanne Wilhelmsen, ruotsalaisen Anna Janssonin rikostutkija Maria Wern tai tanskalaisen Jussi Adler–Olsenin Osasto Q-sarja. Myös suomalaiset dekkarit sijoittuvat tähän joukkoon, ellei rajauksena ole Scandi Noir.

Suomalaisissa dekkareissa esiintyy myös etnisiä päähenkilöitä. Näitä ovat esimerkiksi Kati Hiekkapellon Serbian unkarilainen Anna Fekete, Eppu Nuotion afrikkalaissyntyisen isän ja suomalaisen äidän tytär, tv-toimittaja Pii Marin ja Matti Röngän inkerinsuomalainen Viktor Kärppä. Uusin tuttavuus on myös Caféessa esitelty Vera Valan italialais-suomalainen Arianna de Belli.

Goottilaista baskihenkeä Dolores Redondon teoksissa

Johdatus etniseen dekkariin johtaa meidät seuraavaksi Espanjan Baskimaalle, jonne sijoittuvat Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjan kolme teosta, Näkymätön vartija (2013, suom. 2015), Luualttari (2013, 2015) ja Myrskyuhri (2014, 2016). Ne ovat ilmestyneet nopeaan tahtiin, ja yhtä tiiviisti ne on suomennettu. Teoksillaan espanjalainen Dolores Redondo (Meira) on noussut erittäin suosituksi ja myydyksi kirjailijaksi, jonka kirjoja on käännetty viidelletoista kielelle. Yhtenä osoituksena suosiosta on, että jo ensimmäisen kirjan jälkeen kirjan tapahtumapaikoille järjestettiin opastettuja kierroksia.

Redondon päähenkilö on Pamplonan poliisin rikosylikonstaapeli Amaia Salazar, joka trilogian aluksi joutuu ratkomaan murhaa kotikyläänsä Elizondoon Baztánin laaksossa. Amaia on lähtenyt kylästä nuorena, eikä paluu ole helppo. Tämä henkilöhistoriallinen tausta ja julma perhesalaisuus on takautumien kautta läsnä kautta koko trilogian, samoin kuin eräät toiset temaattiset juonteet, vaikka jokaisessa osassa on myös omat erityiset ratkottavat rikoksensa ja ominaispiirteensä. Myös Amaian asema naisjohtajana maskuliinisessa ympäristössä luo omia jännitteitään juonen edetessä. Lukijan kannalta kirjat lienee paras lukea järjestyksessä, koska niissä henkilöt ja asiat kerrostuvat vähitellen.

Etnisyyden näkökulmasta trilogia on mielenkiintoinen erityisesti baskikulttuurin ja -kielen kannalta. Kulttuurisia seikkoja esitellään vähitellen ja jokaisessa kirjassa on pieni (osittain päällekkäinen) sanasto baskitermeistä. Kaikkia kirjassa esiintyviä termejä ei kuitenkaan sanastoon ole sisällytetty, ja toisaalta useimmat on selitetty myös itse tekstissä.

Monista (etnisistä) dekkareista poiketen Redondon teoksissa ei juurikaan esitellä paikallisia ruokia ja juomia, eikä niissä ole lainkaan reseptejä. Yksi poikkeus on navarralainen txatxingorri-leivos (tai txatxigorri, chanchigorri), jolla on erityinen asema Näkymättömässä vartijassa (s. 31) ja jonka merkitys kokonaisuudelle selviää Myrskyuhrissa. Jonkinlaisen käsityksen gastronomiasta kyllä saa kirjat luettuaan, mutta mitään kulinaarista ilotulitusta ei missään vaiheessa voi kokea.

Trilogia muodostuu goottilaiseksi jännitysnäytelmäksi, johon sekoittuu taikuutta, magiaa, esi-kristillisiä uskomuksia ja myyttejä sekä yliluonnollisia kokemuksia. Osa näistä liittyy baskikulttuuriin, mutta mukana on myös voodoota, taroteja ja katolista eksorsismia. Goottilaisuutta korostaa myös tapahtumien ja ympäristön välinen yhteys: murhia ja niiden selvittelyä ympäröi kaikkea muuta kuin idyllinen luonto. Baskimaa ei näyttäydy (kuin välähdyksittäin) mairittelevana turistikohteelta vaan ennemminkin kesyttömänä, karuna ja alkuvoimaisena ympäristönä, jossa myrskyää, tuulee ja sataa vettä, räntää sekä lunta, ja jossa musta jää vaanii mutkaisia teitä ajavia: ”Hyytävää aamukoleutta seurasi sakea sumu, jota sen sisälle tiivistynyt vesi painoi maata kohti” (Luualttari, s. 394). Metsissä ja rotkoissa asustaa myös tuntemattomia olentoja (basajaun, tarttalo), joiden olemassaoloa ei ole voitu todistaa.

Teokset ovat suhteellisen pitkiä (469, 609 ja 576 sivua), mutta missään vaiheessa ne eivät tunnu pitkästyttäviltä. Ennemminkin odottaisi jatkoa, mistä kolmannen osan loppu saattaisikin antaa viitteitä. Kielellisesti teksti on sujuvaa, joskin välillä minua häiritsi nimien sekava käyttö; jopa samassa kappaleessa henkilöistä saatetaan käyttää eri nimiä: ”Amaia nousi portaita ja vilkaisi kelloa puhelimestaan. … Kokoushuoneeseen astuessaan Salazar näki työtovereidensa katselevan naamat pitkinä fläppitaulun kuvia” (Myrskyuhri, s. 529). Tämän voisi ymmärtää paremmin, jos kyse olisi esimerkiksi jonkinlaisesta näkökulmatekijästä, mutta näin ei näyttäisi olevan. Nyt se vain häiritsee – onneksi vain marginaalisesti.

Redondon trilogia muodostaa jännittävän ja mukaansa tempaavan kokonaisuuden, joka on yhtäältä perinteistä dekkarikerrontaa ja erilaisuudellaan kiinnostavaa kuvausta vähemmän tutusta kulttuuripiiristä.

Linkit ja lähteet:

Christian, Ed (toim.): The Post-Colonial Detective. Palgrave, 2001.
Gummerus: Redondo-sivut. http://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/dolores-redondo/491/
Kantokorpi, Otso: Pääkirjoitus – Etnisen etsivän käyttö. Ruumiin kulttuuri 3/1991.
Lehti, Anu-Elina: Etninen dekkari kapusi suosikiksi, Taloussanomat 30.6.2003.
http://www.taloussanomat.fi/arkisto/2003/07/01/etninen-dekkari-kapusi-suosikiksi/200326542/12
Piipponen, Maarit: Dekkarit ja etnisyys: Onko värillä väliä? Naistutkimus–Kvinnoforskning 17.4 (2004): 86–90.

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Rei Shimura on palannut

Sujata Massey: Rei Shimura menetysten rannikolla. Suom. Terhi Leskinen. Gummerus 2016.

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vuonna 2008 Rei Shimura -faneja odotti pettymys. Kahdentoista vuoden ja yhdeksän kirjan verran oltiin saatu seurata kekseliään yhdysvaltalais–japanilaisen naisen edesottamuksia murhien selvittelyissä. Teosten kirjoittaja, Sujata Massey, päätti päästää nuoren etsivänsä varhaiseläkkeelle, ja niin sarjan kymmenennessä kirjassa, Rei Shimura Havaijilla, tämä jääkin Havaijille avioliiton satamaan Michaelin kanssa.

Nyt kolmekymppinen Rei on jälleen tullut mukaan kuvioihin. Vuoden 2011 maaliskuun tuhoisan tsunamin myötä Massey palasi kirjoittamaan Reistä, ja tuloksena on hyvää jälkeä. Rei Shimura menetysten rannikolla (Gummerus 2016; eng. The Kizuna Coast 2014) on taattua laatua ja sisältää paljon erilaisia nyansseja. Kirjan lähtökohtana on tsunamiuutinen, joka tavoittaa Rein Havaijilta keskeltä töitä, remonttiurakan loppuvaihetta. Peloista huolimatta tuhoaalto ei juuri yllä Havaijille asti, mutta Rei saa puhelun vanhalta yhteistyötoveriltaan, antiikkikauppias Ishidalta. Tämä on loukkaantuneena tsunamialueella ja tarvitsee Rein apua. Rein ensimmäinen ongelma onkin, miten päästä Japaniin ja tuhoalueelle. Michaelin avulla hän saa järjestettyä itsensä Koreaan ja sitä kautta lautalla Osakaan.

Kuusi vuotta aiemmin, ensi kertaa vastavalmistuneena maisterina tullessaan Reillä oli ollut epärealistisia ajatuksia mahdollisuuksistaan toimia Japanissa. Vähintään yhtä vähän käsitystä hänellä on nyt, kun hän saapuu katastrofista vasta toipuvaan maahan. Herra Ishidan Hachikō-koira aiheuttaa lisähuolta, mutta Rei lähtee lopulta sen kanssa ensimmäisten vapaaehtoisten siviilityöntekijöiden matkassa auttamaan tsunamin uhreja Tōhokun rannikolle, toivoen löytävänsä ystävänsä.

Tsunamin tuhojen karmeuden paljastuessa paikan päällä, Reillä ei ole kuitenkaan aikaa jäädä niitä kauhistelemaan. Hän saa tehtäväksi keiton ja teen jakamisen, ja Hachikōn kouluttamisen uhrien etsimiseen. Kaiken sekasorron keskellä Rei ryhtyy selvittämään vielä herra Ishidan apulaisen, Kimura Mayumin, kuolemaan liittyvää epäselvyyttä. Osoittautuu, että epäilyksiin onkin syytä ja avususoperaatiosta tulee samalla murhatutkimus. Toisaalla Michael on saanut myös tehtäväksi Fukushiman ydinvoimalan turvallisuusongelmat, joten tsunamin vaikutukset ovat pariskunnan yhteinen asia, joskin erillään toisistaan.

Masseyn aiempien kirjojen tapaan Menetysten rannikkokin tuo esiin erityisiä japanilaisen kulttuurin ilmiöitä. Tällä kertaa näihin kuuluvat muun muassa benjo-taide – urinaaleihin tehtyjä posliinikuviointeja, jotka tässä tapauksessa ovat klassisten maalausaiheiden sijaan “maalattu sarjakuvatyyliin vaaleanpunaisia ja violetteja prinsessoja” (s. 298) –; enjo-kōsai – “’seurustelua korvausta vastaan’, … [jota] voisi pitää erittäin rahvaanomaisena, nykyaikaisena versiona geishan ja asiakkaan suhteesta” (s. 306) –; ja kizuna – “joka tarkoittaa jotain sellaista kuin ‘rakastavia ystävyyssuhteita’. Se eroaa länsimaisesta rakkauden käsitteestä, sillä näkökulmana on muille antaminen” (s. 151).

Kizuna-termi on itse asiassa ainoa (suurempi) ongelma kirjan suomennoksessa. Kirjan alkuperäinen nimi on The Kizuna Coast, joka antaa hyvin erilaisen vaikutelman kuin ”menetysten rannikko,” vaikka japania taitamattomalle englanninkielinen nimi aukeaakin vasta hyvän matkaa kirjaa luettua. Suomenkielinen nimi taas korostaa tuon tsunamin myötä syntyneen auttamishalun sijaan tuhoa ja menetyksiä. Ongelmaksi (jos se ongelma onkaan) asia muodostuu kuitenkin vain, jos pohtii näitä kahta versiota rinnakkain ja tarkastelee niitä myös suhteessa aiempien Shimura-kirjojen teemoihin (kuten ikebana, manga tai yakuza). Vaikka kyseessä on jo kolmas Shimura-kääntäjä (Titta Leppämäki käänsi ensimmäiset yhdeksän teosta, Paula Korhonen kymmenennen), ei Terhi Leskinen suoriudu tehtävästään lainkaan huonosti, kirjan nimestä huolimatta. [Lienee selvä, että minusta alkuperäinen nimi olisi parempi.] Teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja oivaltavaa – hankala laquer/liquer-dilemmakin selviää mallikkaasti (s. 394).

Kun Sujata Massey vieraili Suomessa vuonna 2007, hän kertoi, että suomalaiset Rei-fanit ovat aktiivisimpien joukossa. Voin hyvin kuvitella, että uusi romaani tulee täällä löytämään lukijansa. Kirja tulee varmasti myös antamaan uusia näkökulmia niin suurtuhon aiheuttamiin inhimillisiin kärsimyksiin kuin sen myötä syntyneisiin kizuna-yhteyksiin. Japanilaiselle yhteiskunnalle se on joka tapauksessa merkinnyt paljon: ”Tsunami oli mullistanut perinpohjaisesti niin monia asioita” (s. 440).

Saa myös nähdä, mitä merkitsevät Rein mietteet kirjan lopussa, kun hän pohtii ”kuinka tämän oli tarkoitus olla erään matkan loppu. Mutta jotenkin se tuntui jonkin uuden alulta” (s. 444). Tarkoitti tämä Rein tutkimusten jatkumista tai ei, Massey on Rein viime seikkailujen välillä kirjoittanut kolme mielenkiintoista, brittiläiseen Intiaan sijoittuvaa historiallista romaania: The Sleeping Dictionary (2013), The Ayah’s Tale (2013) ja India Grey (2015). Viekö Masseyn mukanaan oma, intialais–saksalais–englantilainen syntyperä vai Rein toisenlainen diasporinen identifikaatio – vai jokin muu? Tämä jää nähtäväksi, mutta niin tai näin, lupaavalta näyttää.

Lisätietoja:
Kuortti, Joel (2005) Ruumis todisteena: Rei Shimura monikulttuurisena feministisenä etsivänä. Naistutkimus 18.1 (2005): 64–70.

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Vish Puri lemmen jäljillä

Tarquin Hall, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus (The Case of the Love Commandos, 2013)
Suomentanut Tero Valkonen, Gummerus, 2015; 377 sivua

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vish Puri -sarjan neljännessä osassa Lemmenkommandojen tapaus kietoudutaan curry-kastikkeiden ohella muun muassa kastiongelmiin. Puri saa tehtäväkseen toimia rakkauden asialla ratkomassa kahden rakastuneen – ylempikastisen naisen Tulsin ja kastittoman miehen Ramin – ja heidän perheidensä välistä kiistaa. Purin apulainen Kasvovoide on tämän tietämättä mukana Lemmenkommadojen toiminnassa, salanimellä Laxmi. Laxmi halveksii syvästi Tulsin isää, Vishnu Mishraa, joka ”edusti kaikkea, minkä lemmenkommandot tahtoivat Intiassa muuttaa” (s. 8).

Jos ei ota lukuun suhdetta kilpailija Hariin, ei neljäs Puri-kirja tarjoa paljoa uutta Purin persoonasta, mutta se liikkuu erilaisissa, erityisesti maaseutumiljöissä, kuin aiemmat teokset. Jossain määrin voisi sanoa, että kirja on aiempaa sosiologisempi ja vähemmän juonellinen, mutta risteävät juonet pitävät yllä myös dekkareille tärkeää jännitettä. Tällä kertaa en kiinnitä huomiota näihin romaanin ulottuvuuksiin.

Kirjassa on aiempaan tapaan reseptejä (biriyani, pakora, chutney ja halva) sekä sanasto. Suomentajaksi on edellisen kääntäjän Jaana Kapari-Jatan jälkeen palannut Tero Valkonen, joka suomensi myös kaksi ensimmäistä osaa. Käännös on kaikin puolin sujuvaa, mutta yksi yksityiskohta häiritsee heti alussa – intialainen, englanninkielinen arranged marriage -käsite on käännetty monin paikoin ”sovituksi avioliitoksi,” vaikka vakiintunut termi on ”järjestetty avioliitto.” Tälle saattaa olla peruste alkuteoksessa (jota en ole lukenut), mutta siinäkin tapauksessa asia olisi ongelmallinen. Muilta osin teksti on hyvinkin toimivaa.

Tarquin Hallin uusimman romaanin aihe voi tuntua monesta mielikuvitukselliselta, mutta Intiassa todella toimii Lemmenkommadot-niminen vapaaehtoisjärjestö, joka auttaa rakastuneita (hetero)pareja (Butki 2013). Vuonna 2012 BBC:n Intian toimitus raportoi järjestön toiminnasta (Anand 2012), minkä sen jälkeen se on aika ajoin päässyt kansainväliseen (länsimaiseen) uutislevitykseen. Kuten Hall romaanissaan kirjoittaa: ”Hyväntekeväisyysjärjestö auttoi eri kasteja ja uskontoja edustavia intialaispareja pääsemään naimisiin ja asettumaan sitten aloilleen, usein salanimien turvin” (s. 10). Tämä lähtökohta tulee esiin myös Hallin haastattelussa (Butki 2013).

Kastijärjestelmä ja sen kritiikki onkin yksi romaanin keskeisistä teemoista. Vaikka kyseessä ei ole koskaan ollut kattava tai yksiselitteinen järjestelmä, yleinen käsitys on, että intialaisessa kastijärjestelmässä varnat olivat (ja edelleen ovat) neljä Veda-kirjoituksiin perustuvaa luokkaa (bramiinit, kshatriyat, vaišyot ja šudrat) ja myöhemmin muodostuneet (lukemattomat) jātit puolestaan syntymän perusteella rakentuneita, erityisesti ammattikunnittain periytyviä jaotteluita. Näiden molempien ulkopuolelle jäivät kastittomat. Vaikka vuoden 1950 perustuslain myötä Intia luopui kastijärjestelmän perusteista, järjestelmä on käytännössä edelleen hyvin määräävässä asemassa monilla elämänalueilla politiikasta yksityiselämään.

Sen lisäksi, että neljäs Puri on kiinnostava niin rikoskirjallisuutena kuin sosiologisena kommentaarina, se on myös osa laajempaa jälkikoloniaalista rikoskirjallisuuden buumia, joka on vahvistunut erityisesti vuosituhannen vaihteessa (Manninen 2016; ks. Pearson & Singer 2009, Matzke & Muehleisen 2006, Kuortti 2005, Reddy 2003, Christian 2001, Gosselin 1998). Tältä osin Hallin kirja ja koko teossarja nousee yleisemmälle tasolle kuin mitä se muutoin olisi. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö kirjat olisi mielenkiintoisia itsessään, mutta lisävärin niihin antaa tämä laajempi konteksti, jossa etnis-kansalliset erityispiirteet tarjoavat tulkinnallisia haasteita lukijoille.

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

Anand, Anu. The ’love commandos’ protecting young Indian couples. BBC, New Delhi 5.6.2012.http://www.bbc.com/news/magazine-18280997
Butki, Scott. Interview with Tarquin Hall, Author of The Case of the Love Commandos. 8.10.2013.http://blogcritics.org/an-interview-with-tarquin-hall-author-of-the-mystery-the-case-of-the-love-commandos/
Christian, Ed (ed.) The Post-Colonial Detective. MacMillan 2001.
Gosselin, Adrienne J. (ed.) Multicultural Detective Fiction: Murder From the ’Other’ Side. Routledge 1998.
Gummerus, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus. 2015.http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512099436/vish-puri-ja-lemmenkommandojen-tapaus/
Kuortti, Joel. Ruumis todisteena: Rei Shimura monikulttuurisena feministisenä etsivänä. Naistutkimus 18.1 (2005): 64–70.
Love Commandos, The, organisation. http://lovecommandos.org/
Manninen, Mari. Dekkarit käyvät myös matkaoppaista. Helsingin Sanomat -verkkolehti 17.1.2016.
Matzke, Christine & Susanne Muehleisen (eds) Postcolonial Postmortems: Crime Fiction from a Transcultural Perspective. Rodopi 2006.
Pearson, Nels & Marc Singer (eds) Detective Fiction in a Postcolonial and Transnational World. Ashgate 2009.
Reddy, Maureen T., Traces, Codes, and Clues: Reading Race in Crime Fiction. Rutgers UP, 2003.


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

PS. Tässä linkit Joel Kuortin aiempiin Vish Puri -arvioihin:

http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2013/03/vish-puri-ratkoo-rikoksia-intiassa.html
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2014/08/vish-purin-tutkimukset-jatkuvat.html
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2015/04/vish-purin-kolmas.html

Vish Purin kolmas

Joel Kuortti kirjoittaa:
Tarquin Hall
Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2014; 377 sivua
(alkuteos The Case of the Deadly Butter Chicken, 2012)

Vish Purin kolmas tapaus seurailee samoja linjoja kuin aiemmat romaanit. Toisiinsa limittyvät juonet kulkevat läpi tarinan ja muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota ryydittää voimakas intialaisuuden mauste – tässä tapauksessa erityisen kulinaarinen sellainen. Pullukaksi kutsuttu Puri kamppailee paino-ongelman – varsinaisesti siis vaimonsa ja koko sukunsa mielestä ongelman – kanssa ja yrittää epätoivoisesti laihduttaa, samalla kun nautiskelee herkkuja. Hän aloittaa Satya Pal Bhallan tapauksen tutkinnan, koska mieheltä on viety toinen puoli viiksistä. Eikä mistä tahansa viiksistä vaan hän on menettänyt ”Viiksien Taj Mahalin” (s. 18), lähes nelimetriset ylpeytensä, joita hän oli yli kolmekymmentä vuotta vaalinut.

Tämä on alkusoittoa varsinaiselle tapaukselle, joka sattuu Delhi Cowboysien ja Kolkata Coltsien välisen krikettiottelun jälkeisellä vastaanotolla – sen jälkeen, kun vesikauhuisen koiran episodin keskeyttämä peli oli saatu päätökseen. Se, että kolkatalaisten vahvistukseksi oli hankittu – kaikista mahdollisista maista – pakistanilainen Kamran Khan, saa kansallismielisen Purin hyvin epäileväksi. Selviää tosin, että hänenkin vanhempansa olivat tulleet Delhiin Rawalpindistä vuonna 1947.

Livahtaessaan tilaisuuden tullen salaa nauttimaan voikanaa noutopöydästä, hän todistaa hämärän tapauksen, johon liittyy Kamranin isä, Faheem. Palattuaan muiden seuraan hän toteaa: ”Jotain epäilyttävää on itse asiassa meneillään” (s. 46). Siinä samassa Faheem Khan alkaa käyttäytyä oudosti, suu vaahdoten ja kuolee nopeasti. Näin alkoi Voikanasurman tapaus. Mutta Purin epäonneksi hän ei pääse tutkimaan sitä, koska hänellä ei ole asiakasta. Kriisin hetkellä hätiin tulee brittiläinen James Scott, Kansainvälisen krikettiliiton korruption vastaisen yksikön entinen johtaja, nyttemmin uuden Clean Up Cricket -kampanjan agentti. Scott palkkaa Purin taistelemaan lajin korruptiota vastaan ja selvittämään Faheem Khanin kuoleman. Ja ensimmäiseksi hänen pitäisi matkustaa Pakistaniin, joka oli ”se ainoa maa, jonne hän oli vannonut ettei ikinä astuisi jalallaan” (s. 68).

Tarina ei olisi purimainen, jollei siihen liittyisi myös Purin äidin omat tutkimukset. Olihan hän mielestään ”todennäköisesti ainoa ihminen koko maailmassa, jolla oli mahdollisuus selvittää tämä murha” (s. 96). Pullukalle ei tosin saisi kertoa mitään, koska hänen mielestään: ”’Yksityisetsivät eivät ole äitejä’! Hah” (s. 97). Näistä eväistä saakin jo aikaan aikamoisen juhlan.

Tavalliseen tapaan teoksessa on intialaista kulttuurisanastoa ja -ilmiöitä selvittävä sanasto. Sen lisäksi mukana on kolme herkullista reseptiä voikanan, rajman ja Punjabin curryn valmistukseen. Sinänsä mielenkiintoista, ettei voikanasta käytetä sen hindinkielistä nimeä murgh makhani, vaikka suurin osa ruokasanastosta on hindiksi. Teoksessa onkin jonkin verran epätarkkuuksia, mutta ne eivät haittaa kokonaisuutta. Kääntäjäksi on Tero Valkosen tilalle vaihtunut Jaana Kapari-Jatta, joten osaavissa käsissä on suomennos jälleen tehty. Lopussa tarinoiden juonteet purkautuvat ja selviää sekin, miten Pullukan paino-ohjelman kanssa kävi.

Sarjan neljäs osa, Lemmenkommandojen tapaus (The Case of the Love Commandoes), ilmestyi alkuvuodesta 2015. Siinä kietoudutaan muun muassa kastiongelmiin – curry-kastikkeiden ohella.


KUVA: Laitetaan voikanaa.

LINKIT:
Gummeruksen sivuilla tietoa kirjasta ja kirjailijasta:
http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512094691/vish-puri-ja-kohtalokkaan-voikanan-tapaus/

Aiemmat Puri-arviot Café Voltairessa:
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/search/label/Intia

Vish Purin tutkimukset jatkuvat

Joel Kuortti kirjoittaa:

Tarquin Hall
Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus, 2013; 332 sivua
(alkuteos The Case of the Man Who Died Laughing, 2010)

Tarquin Hallin intialaisesta yksityisetsivästä Vish Purista kertova teossarja alkoi kertomuksella Kadonneen palvelijattaren tapaus. Sarjan toinen osa on Nauruun kuolleen miehen tapaus. Edellisen tapaan siihen sisältyy pääjuonen ohella muitakin tarinoita – kirjan aloittaakin Pohjois-Carolinasta Intiaan ”palanneen” ydinfyysikon Shanmuga Sundaram Rathinasabapathyn lasten koulunkäynnin järjestämiseksi Vish Purin toimesta toteutettava lahjusoperaatio. Siinä huijataan ’soveltaja’ Rupinder Khullaria, joka ”on työntänyt sormensa joka samosaan” ja järjestää ”mitä tahansa, jos vain hinnasta sovitaan” (s. 41).

Kirjan varsinainen tarina on sitten nauruun kuolleen miehen tapaus, johon Puri pääsee käsiksi komisario Jagat Prakash Singhin pyytäessä apua ennennäkemättömän kuolemantapauksen ratkaisemisessa, kuten usein ”kun tuli kyse hienostuneemmista rikoksista” (s. 49). Tällä kertaa oli kyse Rajpathin naurukerhon jäsenen Suresh Jhan kuolemasta. Hänet oli selittämättömästi miekalla surmannut ilmielävä Kali-jumalatar. Näin Delhin rationalismi- ja koulutuslaitoksen perustaja ja maankuulu ’gurunmurtaja’ kohtasi loppunsa kuoleman jumalattaren iskusta.

Näin ainakin suuri yleisö uskoo, mutta Puri ei – uskonnollisuudestaan huolimatta – usko yliluonnollisiin murhaajiin. Jostain muusta täytyy olla kyse, vaikka esimerkiksi Naurukerhon jäsen sähköinsinööri, professori R. K. Pandey pitää ihmettä mahdollisena. Mutta ei ollut ”ristiriitaa siinä, että tiedemies uskoi täydellä sydämellä ihmeisiin. Se oli Intiassa tyypillistä” (s. 115). Seuraa sarja illuusioita, illuusioiden paljastamisia ja illuusioita illuusioissa. Paljastuu myös erinäisiä rikoksia ja väärinkäytöksiä. Ja samalla, kun Puri ratkoo ihmeen arvoitusta, hänen äitinsä ratkaisee naistenkutsuilla tapahtuneen ryöstön. Tietysti pojaltaan salassa, koska tämä vain ”käskee olemaan osallistumatta. Äidit eivät ole etsiviä ja sitä rataa” (s. 99).

New Delhissä asuvan Hallin paikallistuntemus näkyy kaupunkikuvauksessa. Esimerkiksi Khan Marketin alueen muuttuminen kuvataan lämmöllä. Kaupungin uuden metron rakentaminen on puolestaan ”huikea menestystarina” ja metro itse ”oli synnyttänyt jonkinasteisen sosiaalisen vallankumouksen”, kun kaikkien piti matkustaa yhdessä ja samassa junassa ilman erillisiä luokkia tai osastoja (s. 117). Puri itse matkusti metrolla vain harvoin, turvautuen omaan Ambassador-autoonsa. Sekin on nyt historiallinen, sillä toukokuussa ilmoitettiin vuonna 1958 alkaneen tuotannon päättyvän.

Kieleltään kirja on edellisen osan kaltainen ja hyödyntää intialaista kulttuurisanastoa ja -ilmiöitä. Teoksessa on seitsemän sivun sanasto, mikä on vain puolet ensimmäisen kirjan sanastosta. Vaikka kohdeyleisö onkin ei-intialainen, kaikkea ei kuitenkaan selitetty. Muun muassa Sharukh Khanin juontama Kaun Banega Crorepati mainitaan vain ohjelmana, mutta ei sitä, että kyseessä on Haluatko miljonääriksi? -konsepti (s. 93). Lisäksi Khan juonsi vain ohjelman kolmannen kauden vuonna 2007, muulloin (2000–2014) juontajana on ollut Intian elokuvamaailman suurhahmo Amitabh Bachchan.

Kuluvana kesänä ilmestyi myös sarjan seuraava osa, Kohtalokkaan voikanan tapaus (The Case of the Deadly Butter Chicken). Saa nähdä mitä voikana onkaan syönyt. Puria lainataksen, ”raja laittoman ja laillisen välillä on Intiassa usein joltisenkin epäselvä.”


Lue lisää Gummeruksen sivuilta:
http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512089383/vish-puri-ja-nauruun-kuolleen-miehen-tapaus/


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Lue Kuortin pohdintaa Vish Puri -sarjan ensimmäisestä osasta:
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2013/03/vish-puri-ratkoo-rikoksia-intiassa.html



Tällaisella Ambassadorilla kulkee myös Vish Puri.