Perveen Mistry Satapurin ruhtinaskunnassa

 

Sujata Massey, Satapurin jalokivi (Gummerus 2020, pokkarina 2021; The Satapur Moonstone, 2019). Suom. Maija Heikinheimo. Joel Kuortti 20.1.2021, Café Voltaire

Joel Kuortti kirjoittaa: 

Sujata Masseyn intialainen juristisankari, Parveen Mistry, seikkailee 1920-luvun Intiassa. Kotikaupungissaan Bombayssä tapahtuneen ensimmäisen tapauksen jälkeen Parveen kutsutaan brittihallinnon avuksi selvittämään Bombayn hallintoalueeseen kuuluvaa Kolhapurin edustustoa, jonka ”valvonnassa on kaksikymmentäviisi ruhtinaskuntaa ja läänitysaluetta Intian länsiosissa” (12). Vaikka romaanin tapahtumien maantieteellinen sijoittuminen ei olekaan todenmukaista, on se asiallisesti hyvin realistinen.

Brittiläinen Intia koostui 15 provinssista, joilla oli vuodesta 1919 alkaen laaja itsehallinto. Kokonaisuuteen kuului lisäksi yli 500 ruhtinaskuntaa (princely states), jotka eivät kuitenkaan olleet suoraan brittihallinnon alaisuudessa vaan niitä johtivat intialaiset ruhtinaat. Kaiken kaikkiaan ”Iso-Britannia hallitsi noin 60:tä prosenttia Intian niemimaasta. … Hallitsijat maksoivat briteille mittavat verot rahana ja sato-osuuksina siitä hyvästä, että heidän alueidensa ei tarvinnut alistua brittivallan alle” (13), joskin britit hoitivat ruhtinaskuntien ulkosuhteet, puolustus ja monet muut hallinnolliset asiat, eriasteisten sopimusten mukaan.

Avunpyynnön Parveenille esittää hänen ystävänsä Alicen isä, Sir David Hobson-Jones, kuvernöörin neuvonantaja. Ruhtinaskunta, jossa on ilmennyt selvittämistä vaativa ongelma, on Satapur, jonka maharadža Mahendra Rao oli kuollut koleraan ja vallanperijä, uusi maharadža Jiva Rao on vasta kymmenvuotias.  Itse ongelma on vanhan ja nuoren maharanin (ruhtinattaren), Jiva Raon äidin ja isoäidin, välinen ”katkera erimielisyys siitä, miten prinssin koulunkäynti pitäisi järjestää” (16).  Parveen hyväksyy tarjouksen ja saa vielä neuvoteltua palkkionsa säälliseksi.

Parveen lähtee kohti hankalaa määränpäätä, ensin junalla, sitten postivaunuilla ja myöhemmin kantotuolillakin. Satapurissa Parveenin ottaa vastaan brittihallinnon asiainhoitaja Colin Sandringham. Vaikkei briteillä ollutkaan valtaa ruhtinaskunnissa, he toimivat välittäjinä ristiriitatilanteissa. Tähän tarvittiin Sandringhamin kaltaisia asiainhoitajia – ja nyt Parveenia. Kaikessa hiljaisuudessa Parveen kuului Kongressipuolueeseen, jota oli vuodesta 1920 johtanut Mohandas Gandhi. Se ajoi avoimesti Intian itsenäisyyttä. Parveenin tavatessa Gandhin, tämä oli toivonut hänen rohkaisevan ”lisää naisia liittymään toimintaan” (28). Brittihallinnon näkökulmasta tässä olisi ollut selkeä intressiristiriita, mutta Parveenin jäsenyys ei ollut tullut ilmi. Tarinassa on siis selkeä antikolonialistinen poliittinenkin vire. Tähän liittyvät myös Intian sähkö- ja rautatieverkkojen laajentamiseen liittyvät hankkeet. Niin Masseyn Rei Shimura -dekkareissa kuin nyt Parveen Mistry -tarinoissa keskeistä on naisten aseman ja mahdollisuuksien pohdinta. Parveenin kohdalla kyse on kulttuurishistoriallisen taitekohdan korostamisessa. Vaikka Intian itsenäistymisprosessi on tavallisesti kuvattu hyvin patriarkaalisesti, Masseyn naiset toimivat ”malliesimerkkinä intialaisten naisten voimasta” (392).

Masseyn romaanissa sekoittuvat niin Intian sisäiset ja paikalliset kasti-, uskonto- ja palatsivastakkainasettelut kuin laajemmat kolonialistiset taloudelliset, poliittiset ja valtakuviot. Jälleen kerran oman erityisvärinsä antaa Parveenin kuuluminen parsivähemmistöön. Näin tavanomainen ja monissa muissa teoksissa keskeinen hindu–muslimi -vastakkainasettelu jää syrjään, tai ainakin vähemmälle huomiolle. Parveenin katse, ja häneen itseensä kohdistunut mielenkiinto, ohjaa lukijaa pohtimaan ”ulkopuolisen” silmin.

Tämä asetelma on, monien muiden diasporisista positioista kirjoitettujen teosten lailla, ongelmallinen, koska kohdeyleisö ei ole se, josta kirjoitetaan, vaan muu, erityisesti länsimainen kirjallisuuden kuluttajien joukko. Tähän viittaa myös teoksen loppuun liitetty sanasto, jossa selitetään lyhyesti joitain tekstissä esiintyviä sanoja ja käsitteitä, vaikkei niistä useimmiten mainita, mistä kielestä tai kontekstista ne juontuvat tai kumpuavat. Kaikista näistä varauksista huolimatta Masseyn tarina on hyvin luettava, kiinnostava, jopa jännittävä.

 

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

 

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

 

Linkki Mistryn ensimmäisen tapauksen arvioon Café Voltairessa:

http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2020/07/bombayn-ensimmainen-naispuolinen.html

 

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Gummeruksen sivuilla:

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512416578/satapurin-jalokivi/

 

Sujata Masseyn kotisivut:

https://sujatamassey.com

 

**

 

Kuva: Gummerus

”Bombayn ensimmäinen naispuolinen lakimies”

Sujata Massey, Murha Bombayssa (Gummerus 2019; The Widows of Malabar Hill, 2018)
Suom. Maija Heikinheimo

Joel Kuortti kirjoittaa:

Yhdysvaltalainen kirjailija Sujata Massey tuli 1990-luvulla tunnetuksi Rei Shimura -dekkareistaan. Kun arvioin toistaiseksi viimeisimmän Rei-romaanin Rei Shimura menetysten rannikolla (2016) Café Voltaireen, kysyin: ”Viekö Masseyn mukanaan oma, intialais–saksalais–englantilainen syntyperä vai Rein toisenlainen diasporinen identifikaatio – vai jokin muu? Tämä jää nähtäväksi, mutta niin tai näin, lupaavalta näyttää.”

Nyt tähän kysymykseen on saatu vastaus. Massey on kirjoittanut 1920-luvun Intiaan sijoittuvan dekkarin Murha Bombayssa (2019), jossa seikkailee Perveen Mistry. Perveen kuuluu Intian zarathustralaiseen parsiväestöön, joka muutti maahan Persiasta muslimivalloituksen jälkeen. Zarathustralaiset joutuivat Persiassa vainotuksi, mutta saivat turvapaikan Intian Gujaratista, missä pienestä yhteisöstä kasvoi kulttuurisesti merkittävä: ”Vaikka Bombayn asukkaista vain kuusi prosenttia oli parseja, kaikista kaupungin lakimiehistä näitä oli kolmannes” (14).

Perveen on ”Bombayn ensimmäinen naispuolinen lakimies” (15). Hän hoitaa perheen lakitoimiston sopimusasioita, koska naisena hänellä ei ole pääsyä itse tuomioistuimeen. Tätä kautta hän pääsee selvittämään toimiston asiakkaana olevan perheen asioita, jossa asianosaisina on kolme leskeä, englanninkielisen teoksen nimen mukaiset ”Malabar Hillin lesket”. Koulutuksensa Perveen oli saanut Englannissa St. Hildan collegessa Oxfordin yliopistossa (samasta opinahjosta kuin isänsä), kun naiset saivat vuonna 1920 tutkinto-oikeuden. Hän ei ollut alun perin halunnut lähteä Englantiin, mutta henkilökohtainen tragedia (josta ei tässä sen enempää) pakottaa hänet lähtemään.

Perveen on saanut innoituksensa brittiläisen Intian ja samalla Ison-Britannian ensimmäisestä naisasianajajasta Cornelia Sorabjista (1866–1954), joka oli myös parsi. Sorabji ei ollut vain juristi ja yhteiskunnallinen uudistaja vaan myös näytelmä-, novelli-, romaani- ja tietokirjailija. Hänen ensimmäinen novellikokoelmansa oli Love and Life behind the Purdah (1901). Myös hänen tietokirjansa The Purdahnashins (1917) on tässä yhteydessä relevantti. Sorabjin lisäksi oman äidin ja muiden parsinaisten esimerkki kannustaa Perveenia ajamaan naisten oikeuksia, vaikka hänen isänsä toteaakin: ”Olet myös puhunut naisten oikeuksista enemmän kuin useimmat ovat valmiita kuulemaan” (29).

Sorabjin esimerkin mukaisesti Perveen auttaa romaanissa purdahnashineja, eristyksessä eläviä muslimileskiä näiden testamenttiasioissa. Pian tapaus muuttuu murhatutkinnaksi, jonka yhteydessä Perveeninkin henki on uhattuna. Häntä auttaa hänen opiskeluaikainen aatelisystävänsä Alice Hobson-Jones, joka kirjan alussa palaa Intiaan vanhempiensa luokse.

Kirjan ajallinen kontekstista ei ole kovin paljon viitteitä, lukuun ottamatta sitä, että osat on nimetty vuosien mukaisesti. Esimerkiksi vuosien 1916–1917 tapahtumien yhteydessä ei ole viittauksia maailmansotaan, lukuun ottamatta mainintaa, ettei armeijassa ole parsiosastoja (65) tai että Perveenin oli vaikeaa saada lippua lähtiessään Oxfordiin, koska vain harvoja laivoja kulki Intian ja Englannin välillä (381). Mohandas Gandhiin tai intialaiseen vapausliikehdintään ei viitata, mutta muihin ajallisiin ankkureihin kuuluvat Irlannin vapaavaltion synty vuonna 1921 (405), Al Jolsonin vuonna 1920 levyttämä George Gershwinin ja Irving Caesarin laulu ”Swanee” (300) ja ensimmäinen filmatisointi Kalidasan näytelmästä Śakuntalā (1920, ohj. Suchet Singh), jossa pääosaa esitti yhdysvaltalainen Dorothy Kingdom, koska, kuten Perveen toteaa: ”Yksikään intialainen perhe ei antaisi tyttärensä mennä töllisteltäväksi valkokankaalle. … Meillä naisilla on vielä pitkä tie edessämme, niin elokuvissa kuin oikeassakin elämässä” (300).

Kirjan lopussa on nelisivuinen sanasto, jossa selitetään persian ja Intian eri kielten sanojen merkityksiä. Sanoista puheen ollen, Hobson-Jonesien nimi viittaa Henry Yulen ja Arthur C. Burnellin klassiseen sanakirjaan Hobson-Jobson: A Glossary of Colloquial Anglo–Indian Words and Phrases, and of Kindred Terms, Etymological, Historical, Geographical and Discursive (1886). Rein ja Perveenin välissä Massey kirjoitti erityisesti brittiläiseen Intiaan sijoittuvia historiallisia kertomuksia: 1930-luvulle sijoittuvan romaanin The Sleeping Dictionary (2013) ja novellikokoelman India Gray (2015), jonka tarinat sijoittuvat 1920-luvun ja II maailmansodan aikaiseen Intiaan, nykyajan Pakistaniin, sekä vuoden 1919 Oxfordiin. Tässä tarinassa seikkailevat jo Perveen ja Alice.

Perveenin toinen romaaniseikkailu, Satapurin jalokivi (2020) on juuri ilmestynyt, joten myös siitä on odotettavissa arvio tänne lähiaikoina.


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

Joel Kuortti Rei Shimura on palannut. Café Voltaire (10.6.2016), http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2016/08/rei-shimura-on-palannut.html.

Henry Yule & Arthur C. Burnell, Hobson-Jobson (1886),
https://archive.org/stream/hobsonjobsonbein00yuleuoft#page/n7/mode/2up

Cornelia Sorabji. The Purdahnashin. Calcutta: Thacker, Spink & Co., 1917. Luettavissa:
Gale Nineteenth Century Collections Online, European Literature, 1790–1840: The Corvey Collection.

Cornelia Sorabji. Love and Life behind the Purdah. London: Freemantle, 1901.
https://digital.library.upenn.edu/women/sorabji/purdah/purdah.html

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Gummeruksen sivuilla:
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512414192/murha-bombayssa/
**

Vish Puri lemmen jäljillä

Tarquin Hall, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus (The Case of the Love Commandos, 2013)
Suomentanut Tero Valkonen, Gummerus, 2015; 377 sivua

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vish Puri -sarjan neljännessä osassa Lemmenkommandojen tapaus kietoudutaan curry-kastikkeiden ohella muun muassa kastiongelmiin. Puri saa tehtäväkseen toimia rakkauden asialla ratkomassa kahden rakastuneen – ylempikastisen naisen Tulsin ja kastittoman miehen Ramin – ja heidän perheidensä välistä kiistaa. Purin apulainen Kasvovoide on tämän tietämättä mukana Lemmenkommadojen toiminnassa, salanimellä Laxmi. Laxmi halveksii syvästi Tulsin isää, Vishnu Mishraa, joka ”edusti kaikkea, minkä lemmenkommandot tahtoivat Intiassa muuttaa” (s. 8).

Jos ei ota lukuun suhdetta kilpailija Hariin, ei neljäs Puri-kirja tarjoa paljoa uutta Purin persoonasta, mutta se liikkuu erilaisissa, erityisesti maaseutumiljöissä, kuin aiemmat teokset. Jossain määrin voisi sanoa, että kirja on aiempaa sosiologisempi ja vähemmän juonellinen, mutta risteävät juonet pitävät yllä myös dekkareille tärkeää jännitettä. Tällä kertaa en kiinnitä huomiota näihin romaanin ulottuvuuksiin.

Kirjassa on aiempaan tapaan reseptejä (biriyani, pakora, chutney ja halva) sekä sanasto. Suomentajaksi on edellisen kääntäjän Jaana Kapari-Jatan jälkeen palannut Tero Valkonen, joka suomensi myös kaksi ensimmäistä osaa. Käännös on kaikin puolin sujuvaa, mutta yksi yksityiskohta häiritsee heti alussa – intialainen, englanninkielinen arranged marriage -käsite on käännetty monin paikoin ”sovituksi avioliitoksi,” vaikka vakiintunut termi on ”järjestetty avioliitto.” Tälle saattaa olla peruste alkuteoksessa (jota en ole lukenut), mutta siinäkin tapauksessa asia olisi ongelmallinen. Muilta osin teksti on hyvinkin toimivaa.

Tarquin Hallin uusimman romaanin aihe voi tuntua monesta mielikuvitukselliselta, mutta Intiassa todella toimii Lemmenkommadot-niminen vapaaehtoisjärjestö, joka auttaa rakastuneita (hetero)pareja (Butki 2013). Vuonna 2012 BBC:n Intian toimitus raportoi järjestön toiminnasta (Anand 2012), minkä sen jälkeen se on aika ajoin päässyt kansainväliseen (länsimaiseen) uutislevitykseen. Kuten Hall romaanissaan kirjoittaa: ”Hyväntekeväisyysjärjestö auttoi eri kasteja ja uskontoja edustavia intialaispareja pääsemään naimisiin ja asettumaan sitten aloilleen, usein salanimien turvin” (s. 10). Tämä lähtökohta tulee esiin myös Hallin haastattelussa (Butki 2013).

Kastijärjestelmä ja sen kritiikki onkin yksi romaanin keskeisistä teemoista. Vaikka kyseessä ei ole koskaan ollut kattava tai yksiselitteinen järjestelmä, yleinen käsitys on, että intialaisessa kastijärjestelmässä varnat olivat (ja edelleen ovat) neljä Veda-kirjoituksiin perustuvaa luokkaa (bramiinit, kshatriyat, vaišyot ja šudrat) ja myöhemmin muodostuneet (lukemattomat) jātit puolestaan syntymän perusteella rakentuneita, erityisesti ammattikunnittain periytyviä jaotteluita. Näiden molempien ulkopuolelle jäivät kastittomat. Vaikka vuoden 1950 perustuslain myötä Intia luopui kastijärjestelmän perusteista, järjestelmä on käytännössä edelleen hyvin määräävässä asemassa monilla elämänalueilla politiikasta yksityiselämään.

Sen lisäksi, että neljäs Puri on kiinnostava niin rikoskirjallisuutena kuin sosiologisena kommentaarina, se on myös osa laajempaa jälkikoloniaalista rikoskirjallisuuden buumia, joka on vahvistunut erityisesti vuosituhannen vaihteessa (Manninen 2016; ks. Pearson & Singer 2009, Matzke & Muehleisen 2006, Kuortti 2005, Reddy 2003, Christian 2001, Gosselin 1998). Tältä osin Hallin kirja ja koko teossarja nousee yleisemmälle tasolle kuin mitä se muutoin olisi. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö kirjat olisi mielenkiintoisia itsessään, mutta lisävärin niihin antaa tämä laajempi konteksti, jossa etnis-kansalliset erityispiirteet tarjoavat tulkinnallisia haasteita lukijoille.

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

Anand, Anu. The ’love commandos’ protecting young Indian couples. BBC, New Delhi 5.6.2012.http://www.bbc.com/news/magazine-18280997
Butki, Scott. Interview with Tarquin Hall, Author of The Case of the Love Commandos. 8.10.2013.http://blogcritics.org/an-interview-with-tarquin-hall-author-of-the-mystery-the-case-of-the-love-commandos/
Christian, Ed (ed.) The Post-Colonial Detective. MacMillan 2001.
Gosselin, Adrienne J. (ed.) Multicultural Detective Fiction: Murder From the ’Other’ Side. Routledge 1998.
Gummerus, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus. 2015.http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512099436/vish-puri-ja-lemmenkommandojen-tapaus/
Kuortti, Joel. Ruumis todisteena: Rei Shimura monikulttuurisena feministisenä etsivänä. Naistutkimus 18.1 (2005): 64–70.
Love Commandos, The, organisation. http://lovecommandos.org/
Manninen, Mari. Dekkarit käyvät myös matkaoppaista. Helsingin Sanomat -verkkolehti 17.1.2016.
Matzke, Christine & Susanne Muehleisen (eds) Postcolonial Postmortems: Crime Fiction from a Transcultural Perspective. Rodopi 2006.
Pearson, Nels & Marc Singer (eds) Detective Fiction in a Postcolonial and Transnational World. Ashgate 2009.
Reddy, Maureen T., Traces, Codes, and Clues: Reading Race in Crime Fiction. Rutgers UP, 2003.


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

PS. Tässä linkit Joel Kuortin aiempiin Vish Puri -arvioihin:

http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2013/03/vish-puri-ratkoo-rikoksia-intiassa.html
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2014/08/vish-purin-tutkimukset-jatkuvat.html
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2015/04/vish-purin-kolmas.html

Vish Purin kolmas

Joel Kuortti kirjoittaa:
Tarquin Hall
Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2014; 377 sivua
(alkuteos The Case of the Deadly Butter Chicken, 2012)

Vish Purin kolmas tapaus seurailee samoja linjoja kuin aiemmat romaanit. Toisiinsa limittyvät juonet kulkevat läpi tarinan ja muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota ryydittää voimakas intialaisuuden mauste – tässä tapauksessa erityisen kulinaarinen sellainen. Pullukaksi kutsuttu Puri kamppailee paino-ongelman – varsinaisesti siis vaimonsa ja koko sukunsa mielestä ongelman – kanssa ja yrittää epätoivoisesti laihduttaa, samalla kun nautiskelee herkkuja. Hän aloittaa Satya Pal Bhallan tapauksen tutkinnan, koska mieheltä on viety toinen puoli viiksistä. Eikä mistä tahansa viiksistä vaan hän on menettänyt ”Viiksien Taj Mahalin” (s. 18), lähes nelimetriset ylpeytensä, joita hän oli yli kolmekymmentä vuotta vaalinut.

Tämä on alkusoittoa varsinaiselle tapaukselle, joka sattuu Delhi Cowboysien ja Kolkata Coltsien välisen krikettiottelun jälkeisellä vastaanotolla – sen jälkeen, kun vesikauhuisen koiran episodin keskeyttämä peli oli saatu päätökseen. Se, että kolkatalaisten vahvistukseksi oli hankittu – kaikista mahdollisista maista – pakistanilainen Kamran Khan, saa kansallismielisen Purin hyvin epäileväksi. Selviää tosin, että hänenkin vanhempansa olivat tulleet Delhiin Rawalpindistä vuonna 1947.

Livahtaessaan tilaisuuden tullen salaa nauttimaan voikanaa noutopöydästä, hän todistaa hämärän tapauksen, johon liittyy Kamranin isä, Faheem. Palattuaan muiden seuraan hän toteaa: ”Jotain epäilyttävää on itse asiassa meneillään” (s. 46). Siinä samassa Faheem Khan alkaa käyttäytyä oudosti, suu vaahdoten ja kuolee nopeasti. Näin alkoi Voikanasurman tapaus. Mutta Purin epäonneksi hän ei pääse tutkimaan sitä, koska hänellä ei ole asiakasta. Kriisin hetkellä hätiin tulee brittiläinen James Scott, Kansainvälisen krikettiliiton korruption vastaisen yksikön entinen johtaja, nyttemmin uuden Clean Up Cricket -kampanjan agentti. Scott palkkaa Purin taistelemaan lajin korruptiota vastaan ja selvittämään Faheem Khanin kuoleman. Ja ensimmäiseksi hänen pitäisi matkustaa Pakistaniin, joka oli ”se ainoa maa, jonne hän oli vannonut ettei ikinä astuisi jalallaan” (s. 68).

Tarina ei olisi purimainen, jollei siihen liittyisi myös Purin äidin omat tutkimukset. Olihan hän mielestään ”todennäköisesti ainoa ihminen koko maailmassa, jolla oli mahdollisuus selvittää tämä murha” (s. 96). Pullukalle ei tosin saisi kertoa mitään, koska hänen mielestään: ”’Yksityisetsivät eivät ole äitejä’! Hah” (s. 97). Näistä eväistä saakin jo aikaan aikamoisen juhlan.

Tavalliseen tapaan teoksessa on intialaista kulttuurisanastoa ja -ilmiöitä selvittävä sanasto. Sen lisäksi mukana on kolme herkullista reseptiä voikanan, rajman ja Punjabin curryn valmistukseen. Sinänsä mielenkiintoista, ettei voikanasta käytetä sen hindinkielistä nimeä murgh makhani, vaikka suurin osa ruokasanastosta on hindiksi. Teoksessa onkin jonkin verran epätarkkuuksia, mutta ne eivät haittaa kokonaisuutta. Kääntäjäksi on Tero Valkosen tilalle vaihtunut Jaana Kapari-Jatta, joten osaavissa käsissä on suomennos jälleen tehty. Lopussa tarinoiden juonteet purkautuvat ja selviää sekin, miten Pullukan paino-ohjelman kanssa kävi.

Sarjan neljäs osa, Lemmenkommandojen tapaus (The Case of the Love Commandoes), ilmestyi alkuvuodesta 2015. Siinä kietoudutaan muun muassa kastiongelmiin – curry-kastikkeiden ohella.


KUVA: Laitetaan voikanaa.

LINKIT:
Gummeruksen sivuilla tietoa kirjasta ja kirjailijasta:
http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512094691/vish-puri-ja-kohtalokkaan-voikanan-tapaus/

Aiemmat Puri-arviot Café Voltairessa:
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/search/label/Intia

Vish Purin tutkimukset jatkuvat

Joel Kuortti kirjoittaa:

Tarquin Hall
Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus, 2013; 332 sivua
(alkuteos The Case of the Man Who Died Laughing, 2010)

Tarquin Hallin intialaisesta yksityisetsivästä Vish Purista kertova teossarja alkoi kertomuksella Kadonneen palvelijattaren tapaus. Sarjan toinen osa on Nauruun kuolleen miehen tapaus. Edellisen tapaan siihen sisältyy pääjuonen ohella muitakin tarinoita – kirjan aloittaakin Pohjois-Carolinasta Intiaan ”palanneen” ydinfyysikon Shanmuga Sundaram Rathinasabapathyn lasten koulunkäynnin järjestämiseksi Vish Purin toimesta toteutettava lahjusoperaatio. Siinä huijataan ’soveltaja’ Rupinder Khullaria, joka ”on työntänyt sormensa joka samosaan” ja järjestää ”mitä tahansa, jos vain hinnasta sovitaan” (s. 41).

Kirjan varsinainen tarina on sitten nauruun kuolleen miehen tapaus, johon Puri pääsee käsiksi komisario Jagat Prakash Singhin pyytäessä apua ennennäkemättömän kuolemantapauksen ratkaisemisessa, kuten usein ”kun tuli kyse hienostuneemmista rikoksista” (s. 49). Tällä kertaa oli kyse Rajpathin naurukerhon jäsenen Suresh Jhan kuolemasta. Hänet oli selittämättömästi miekalla surmannut ilmielävä Kali-jumalatar. Näin Delhin rationalismi- ja koulutuslaitoksen perustaja ja maankuulu ’gurunmurtaja’ kohtasi loppunsa kuoleman jumalattaren iskusta.

Näin ainakin suuri yleisö uskoo, mutta Puri ei – uskonnollisuudestaan huolimatta – usko yliluonnollisiin murhaajiin. Jostain muusta täytyy olla kyse, vaikka esimerkiksi Naurukerhon jäsen sähköinsinööri, professori R. K. Pandey pitää ihmettä mahdollisena. Mutta ei ollut ”ristiriitaa siinä, että tiedemies uskoi täydellä sydämellä ihmeisiin. Se oli Intiassa tyypillistä” (s. 115). Seuraa sarja illuusioita, illuusioiden paljastamisia ja illuusioita illuusioissa. Paljastuu myös erinäisiä rikoksia ja väärinkäytöksiä. Ja samalla, kun Puri ratkoo ihmeen arvoitusta, hänen äitinsä ratkaisee naistenkutsuilla tapahtuneen ryöstön. Tietysti pojaltaan salassa, koska tämä vain ”käskee olemaan osallistumatta. Äidit eivät ole etsiviä ja sitä rataa” (s. 99).

New Delhissä asuvan Hallin paikallistuntemus näkyy kaupunkikuvauksessa. Esimerkiksi Khan Marketin alueen muuttuminen kuvataan lämmöllä. Kaupungin uuden metron rakentaminen on puolestaan ”huikea menestystarina” ja metro itse ”oli synnyttänyt jonkinasteisen sosiaalisen vallankumouksen”, kun kaikkien piti matkustaa yhdessä ja samassa junassa ilman erillisiä luokkia tai osastoja (s. 117). Puri itse matkusti metrolla vain harvoin, turvautuen omaan Ambassador-autoonsa. Sekin on nyt historiallinen, sillä toukokuussa ilmoitettiin vuonna 1958 alkaneen tuotannon päättyvän.

Kieleltään kirja on edellisen osan kaltainen ja hyödyntää intialaista kulttuurisanastoa ja -ilmiöitä. Teoksessa on seitsemän sivun sanasto, mikä on vain puolet ensimmäisen kirjan sanastosta. Vaikka kohdeyleisö onkin ei-intialainen, kaikkea ei kuitenkaan selitetty. Muun muassa Sharukh Khanin juontama Kaun Banega Crorepati mainitaan vain ohjelmana, mutta ei sitä, että kyseessä on Haluatko miljonääriksi? -konsepti (s. 93). Lisäksi Khan juonsi vain ohjelman kolmannen kauden vuonna 2007, muulloin (2000–2014) juontajana on ollut Intian elokuvamaailman suurhahmo Amitabh Bachchan.

Kuluvana kesänä ilmestyi myös sarjan seuraava osa, Kohtalokkaan voikanan tapaus (The Case of the Deadly Butter Chicken). Saa nähdä mitä voikana onkaan syönyt. Puria lainataksen, ”raja laittoman ja laillisen välillä on Intiassa usein joltisenkin epäselvä.”


Lue lisää Gummeruksen sivuilta:
http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512089383/vish-puri-ja-nauruun-kuolleen-miehen-tapaus/


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Lue Kuortin pohdintaa Vish Puri -sarjan ensimmäisestä osasta:
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2013/03/vish-puri-ratkoo-rikoksia-intiassa.html



Tällaisella Ambassadorilla kulkee myös Vish Puri.

Vish Puri ratkoo rikoksia Intiassa

Tarquin Hall:
Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus.
Suomentanut Tero Valkonen.
Gummerus, 2012; 360 sivua
(Alkuteos The Case of the Missing Servant: From the Files of Vish Puri, Most Private Investigator, 2009.)

Joel Kuortti kirjoittaa:

Delhiläinen yksityisetsivä Vish Puri kapinoi. Uhmaten tohtori Mohanin neuvoa välttää paistettua ruokaa ja makeita jälkiruokia hän nauttii pakoroista, samosoista, tikka-kanasta, jalebeista ja ladooista – vaimonsa Rumpin valmistamien terveysruokien lisäksi. Herkkusuu ei sylje myöskään lasiin, etenkään viskilasiin. Hän on tarkka myös pukeutumisestaan, tapausarkistostaan ja kattopuutarhassaan hän kasvattaa ruukuissa fiikuksia ja chilejä. On kyseessä kerta kaikkiaan ylemmän keskiluokan intialainen herrasmies. Hänelle yksityisetsivän työn ensimmäinen sääntö: ”Muista aina syödä aamiaiseksi hyvää aloo paranthaa. Ajattelemiseen tarvitaan täyttä vatsaa” (s. 344).

Vish Puri on brittikirjailija Tarquin Hallin (s. 1969) Intiaan sijoittuvan dekkarisarjan päähenkilö. Sarjan ensimmäisessä teoksessa Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus (suom. 2012; alun perin 2009) pureudutaan tavanomaisiin intialaisen nyky-yhteiskunnan ongelmiin: järjestettyjen avioliittojen järjestämisen vaikeuksiin modernissa maailmassa, korruptioon ja poliisin epäpätevyyteen ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Delhin lisäksi Jaipuriin ja Jharkhandiin. Puri, jota hänen vaimonsa ja äitinsä kutsuvat Pullukaksi, inhoaa sitä, kun häntä verrataan Sherlock Holmesiin. Holmesin sijaan hänen esikuvanaan on Chanakya, Maurya-valtakuntaa 300-luvulla eaa. hallinneen Chandraguptan poliittinen neuvonantaja, ”maailman ensimmäinen mestarivakooja” (s. 125). Huolimatta Purin omasta näkemyksestä, kirjallisena hahmona hänen esikuviaan ovat eittämättä niin Conan Doylen Holmes kuin Christien Hercule Poirot tai Stoutin Nero Wolfe.

Vaikka Intiassa yksityisetsivän ammatti ei olekaan arvostettu, Puri on ylpeä työstään ja Mitä yksityisimmät etsivät Oy -yrityksestään. Kirja on kirjoitettu historiallisten dekkareiden hengessä, mutta mukana on myös viimeisintä teknologiaa salakuunteluvälineineen ja peiteoperaatioihin käytettyine puhelinlinjoineen. Herrasmiesetsivän on pysyttävä ajan tasalla muuttuvassa maailmassakin. Mutta arvoista ei tingitä: ”Intia nykyaikaistuu …, mutta meidän on pidettävä kiinni perhearvoistamme, eikö? Mihin joutuisimme ilman niitä?” (s. 340).

Perinteiseen sosiaaliseen arvojärjestykseen uskovasta Vish Purista naisten ei sovi sekaantua sellaisiin asioihin kuin etsiväntoimeen. Kun hän kirjan alussa joutuu uransa kahdennentoista murhayrityksen kohteeksi, hänen äitinsä, entinen Modern Schoolin johtava opettajatar päättää selvittää asian huolimatta Pullukan vastalauseista: ”Minä vielä näytän mihin äidit pystyvät” (s. 107). Ja niinhän siinä käy, että pojaltaan loppuun asti salassa hän selvittää kuin selvittääkin visaisen rikoksen. Muita neuvokkaita naishahmoja kirjassa ovat etsivätoimiston puhelinlinjoja hoitava rouva Chadha ja Kasvovoide, nepalilainen pakolaisnainen, joka osallistui moniin Pullukan peiteoperaatioihin. Tästä huolimatta Puri pitää kiinni perinteisistä työnjaosta: ”Intiassa oli tärkeää pitää kiinni komentoketjusta; ihmiset olivat tottuneet hierarkiaan ja kunnioittivat auktoriteetteja” (s. 11).

Hall käyttää kirjassaan paljon intialaista kulttuurisanastoa ja viittauksia monenlaisiin kulttuuri-ilmiöihin, Bollywood-elokuvista Rudyard Kiplingin Kimiin. Monet näistä selitetään tekstissä, minkä lisäksi teoksessa on romaaniksi laaja, 14 sivun sanasto. Kirjaa ei selvästikään ole tarkoitettu intialaiselle lukijakunnalle. Mikäli tämänkaltainen selittely ei lukijaa häiritse niin silloin voi nauttia kirjan dekkariperinnettä kunnioittavasta kerronnasta. Ja jos Hallin kirja herättää oikeita tai kirjallisia ruokahaluja, voi niitä lisätä ja lievittää Seija Vilénin ja Anna Kortesalmen teoksella Sormet sahramissa: Ruokaa ja kirjoja Intiasta (Avain 2011), jossa yhdistellään intialaisia reseptejä ja tarinoita. Hallin kirjojen sarjassa ovat ilmestyneet myös The Case of the Man Who Died Laughing (2010) ja The Case of the Deadly Butter Chicken (2012), jotka lupaavat hyvää jatkoa ensimmäiselle osalle. Purikin on vakuuttunut, että totuus aina lopulta paljastuu.


Lue lisää:
Marie Kajavan kritiikki samasta kirjasta, Maailman Kuvalehti 3/2013
http://www.maailmankuvalehti.fi/kulttuuri/12476

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori,jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus, intialainen diasporinen kirjallisuus ja karibialainen kirjallisuus.