PROFESSORIPOOLI: Mika Waltarin Mikael Hakim

Mika Waltari, Mikael Hakim. Porvoo - Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1949.

Mika Waltarin historiallisten romaanien joukossa kolme kohoaa omaan luokkaansa: Sinuhe egyptiläinen, Johannes Angelos ja Mikael Hakim. Pikemminkin kuin roomalaisajan (Ihmiskunnan viholliset, Valtakunnan salaisuus) tai etruskilaisajan (Turms kuolematon) kuvauksissa Waltarin kertojanlahjat, mielikuvitus ja historiallinen tietämys pääsivät oikeuksiinsa joko todella kaukaisen menneisyyden, Egyptin, tai sitten kuohuvan renessanssiajan kuvauksessa, Johannes Angeloksen ja Mikael Hakimin ohella myös Mikael Karvajalassa ja postuumisti julkaistussa Nuoressa Johanneksessa.

Liki 1000-sivuinen Mikael Hakim, alaotsikoltaan Kymmenen kirjaa Mikael Carvajalin eli Mikael El-Hakimin elämästä vuosina 1527-38 hänen tunnustettuaan ainoan Jumalan ja antauduttuaan Korkean Portin palvelukseen, on tapahtumiltaan jatkoa Mikael Karvajalalle, mutta sen voi kuitenkin hyvin lukea omana kokonaisuutenaan. Romaani on värikäs kuvaus nimihenkilön ja hänen ystävänsä Antin vaiheista Välimeren ja Turkin valtakunnan historiallisten tapahtumien keskellä. Historialliselle romaanille tyypilliseen tapaan siinä heijastuvat kirjoittamisajankohdan valtapoliittiset asetelmat ja tunnelmat. Klassisten historiallisten romaanien rekvisiittaan ovat kuuluneet talismanit, kultaiset kaulanauhat ja ihmeelliset sormukset, joilla kertomuksen kuluessa on omat vaiheensa. Niitä vastaa Mikael Hakimissa timantit, jotka yllättäen putkahtavat esille ja jotka lopulta Mikael saa haltuunsa.

Keskeisten hahmojen, Mikaelin, hänen vaimonsa Giulian ja Antin sekä historiallisten suurvisiiri Ibdrahimin ja sulttaani Solimanin vaimon Khurremin (eli Roxelanen) ohella mukana on sivuhenkilöinä joukko kiinnostavia historian hahmoja, kuten venetsialainen juonittelija Lodovico Gritti, Magellanuksen (Magalhãesin) kanssa purjehtinut Antonio Pifagetta, merirosvo ja amiraali Khaireddin, osmanien pääluotsi Piri-reis karttoineen ja suuri arkkitehti Sinan. Varsin sattuvasti Waltari on pannut merkille 1500-luvun alun suurvaltapoliittiset konstellaatiot (Solimanin Turkki, Frans I:n Ranska, Kaarle V:n valtakunta, Venetsian tasavalta, uskonkiistojen jakama Saksa, Persia) samoin kuin taloudelliset aspektit ja juutalaiset rahoittajina.

Mikael Hakimia voi lukea asiantuntevana renessanssiajan eräänlaisena pikareskityyppisenä kuvauksena. Esitys on nimittäin täynnä enemmän tai vähemmän huumorin täyttämiä tapauksia, jopa niin, että vaikka päitä katkotaan miekalla ja Mikaelkin joutuu kantamaan kukistuneen Selim ben-Hafsin pään kultaisella vadilla sotapäällikkö Khaireddinille, esitys ei silloinkaan ole kuolemanvakavaa. Ehkä vakavimmillaan esitys on romaanin loppupuolella, kun mykät kuristavat epäsuosioon joutuneen suurvisiiri Ibdrahimin – joka korkean arvonsa mukaisesti kuristetaan nimenomaan vihreällä silkkiköydellä ja jolle Mikael oman henkensä uhalla järjestää kunnialliset hautajaiset. Toisinaan lukijalla on mahdollisuus tuntea liikutusta, etenkin raajarikon prinssi Dsihangirin kuvauksessa, samoin prinssin lempiapinan sairauden ja kuoleman kuvauksessa.

Siinä missä Don Quijote seikkailee Sancho Panzan kanssa, Mikael Hakimin kumppanina on Antti, väkivahva ja alkoholille perso, mutta älynlahjoiltaan tuskin Mikaelin vertainen hahmo. Hänessä on kuitenkin sellaista todellisuudentajua kuin Sancho Panzalla. Kolmanneksi keskeiseksi henkilöhahmoksi nousee nainen, Giulia, jossa erityisen huomiota herättävää ovat silmät, toinen sininen, toinen ruskea, todellinen femme fatale, jonka suhteessa palvelija Albertoon on sadomasokistinen juonne. Seurueeseen kuuluu olennaisena myös Mikaelin koira Rael ja Giulian kissa.

Merkille pantavaa on Mikaelin, suomalaisen ja entisen kristityn, ihailu osmanien valtakuntaa kohtaan: ”Kuta enemmän ajattelin osmanien vähäisestä alusta rakentamaa jättiläisvaltakuntaa, joka sulki sisäänsä niin monta kansaa, etten tiennyt edes kaikkien nimiä, sitä enemmän hämmästyin suurta valtiotaitoa, joka piti sen koossa ja teki elämän siinä mieluisaksi ja turvalliseksi. Tätä valtakuntaa hallitsivat lempeämmät ja oikeudenmukaisemmat lait kuin kristikunnan maita eikä sen kevyitä veroja voinut edes verrata kristikunnan armottomien ruhtinaiden kantamiin veroihin, jotka monissa maissa näännyttivät köyhän kansan veriin asti. Osmanien osoittama uskonnollinen suvaitsevaisuus oli myös ennen kuulumaton, sillä täällä ei ketään vainottu hänen uskonsa tähden paitsi joskus persialaisia shiittejä, jotka olivat islamin harhaoppisia.” Jonkin verran mukana on islamin ja kristinuskon vertailua, eikä suinkaan kristinuskolle eduksi. Mikaelin toveri Antti ilmaisee tämän varsin suorasukaisesti: ”Muslimien joukossa olen kohdannut monta verrattomasti parempaa kristittyä kuin kristillisissä maissa eikä heidän oppinsa ole liian ahdas, vaan sen voi väljentää tai kiristää mielensä mukaan kuin panssarin, joka kyljistä kurotaan kiinni nahkahihnoin niin että miehelle jää kasvunvaraa.” Samansuuntaisia ajatuksia ilmaisee myös Mikael nähdessään Istanbulissa uskostaan ylpeileviä kristittyjä.

Mikael Hakimin, renegaatin, uskonluopion yhdeksi esikuvaksi on Matti Klinge päiväkirjassaan Paššan epäsuosio (2017) arvellut ranskalaista kreivi C. A. de Bonnevalia, josta Korkean Portin palvelukseen antauduttuaan ja islamin uskoon käännyttyään tuli Bonneval Ahmet Pašša. Waltari on ollut tietoinen Bonnevalista, josta Lorenz von Numers on kirjoittanut teoksen Paschan i onåd (1981).

Cervantes oli Don Quijotessa pannut merkille Välimeren alueen kulttuurien monikielisyyden. Waltari on vienyt tämän kulttuurisen näkökulman vieläkin pitemmälle. Mikael Hakimissa on mainintoja eräiden muiden kielten ohella italiasta, saksasta, latinasta, arabiasta, unkarista ja turkista mutta myös eräänlaisesta merimiesten ja satamissa puhutusta sekakielestä. Tulkit ja kääntäminen on myös muistettu mainita.

Mikael Hakim on myös eräänlainen elämänfilosofinen kirja sikäli, että nimihenkilö esittää jatkuvasti pohdintojaan elämästä ja kuolemasta. Jo romaanin ensimmäinen virke avaa tämän linjan: ”Ratkaisevan päätöksen tehtyään ihminen saa tunnolleen rauhan ja vapautuu hämmästyttävällä tavalla tuskittelustaan ja kurjuutensa tunnosta”. Mitään syvällisiä ajatukset eivät ole, mutta edustavat sinänsä sangen hyväksyttävää ja käyttökelpoista ajattelua. Mikaelin rinnalla myös Antilla on kokemusperäistä ja myös Raamatusta saatua viisautta. Mutta ehkä syvimmän elämänviisauden tuo sittenkin esille Egyptin sulttaani, Soliman eunukki, joka teoksen epilogissa osoittaa suosiotaan Mikaelille; hän painottaa sitä, että hänen vatsansa on toiminut hyvin. Eräänlaiseksi voittajaksi romaanin loppusivuilla kohoaa Mikaelin kuuromykkä orja, joka ylenee niiden seitsemän mykän joukkoon, joiden tehtävänä on kuristaa epäsuosioon joutuneet.

Waltarin samoin kuin Pierre Lotinsa lukeneiden tulenkantajien suuren kiinnostuksen ja ihailun kohde oli Bysantti/Istanbul. Mikael Hakimin ja Johannes Angeloksen ohella sitä osoittavat matkakirjat Yksinäisen miehen juna ja Lähdin Istanbuliin. Istanbul on Mikael Hakimille vaikuttava kokemus, eli kuten hän toteaa: ”Hengittäessäni Istanbulin yön ilmaa hengitin itseeni vuosisatoja ja vuosituhansia, jotka olivat vyöryneet tämän ikuisen niemenkärjen yli kahden maanosan rajalla ja tehneet siitä maailman hämmästyttävimmän kaupungin. // Ajattelin kreikkalaisten keisarien rauennutta loistoa, jonka sulttaanit olivat perineet, ajattelin intohimoja, vihaa ja juonia jotka olivat noituneet tämän tienoon vuosisadasta vuosisataan, eikä kaikesta siitä kuitenkaan ollut jäljellä kuin kourallinen tomua, rauennut muurinharja, marmorinpalanen, jonka potkaisin jalkineeni kärjellä tieltäni. Kaikki he olivat poissa nuo menneet, mutta hengittivät näkymättöminä tummassa yössä ympärilläni”. Ajatus Bysantin kreikkalaisten keisarien kukistumisesta tuo samalla mukaan melankolisen sävyn.

Kaikesta värikkyydestään, kekseliäisyydestään ja historiallisesta tarkkuudestaan huolimatta Mikael Hakimilla on myös ilmeiset puutteensa. Esitystä haittaavat Waltarin helmasynnit, monisanaisuus, toistot ja eräät tyylilliset maneerit. Sulttaani Soliman, jolle jälkimaailma on antanut sellaisia määreitä kuin Suuri ja Magnificent, jää aivan sivuhahmoksi, siitäkin huolimatta, että hänestä on romaanin viidennen kirjan alussa kiinnostava henkilökuva ja mainitaan myös hänen työstään suurena lainsäätäjänä. Vaikka Mikael on joissakin asioissa järkevän epäileväinen, hänen hyväuskoisuutensa suhteessa vaimoonsa Giuliaan ja tämän palvelijaan Albertoon saa lukijan tuntemaan suorastaan myötähäpeää.

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Günter Grassin Grimmin sanat

Günter Grass, Grimmin sanat. Rakkaudentunnustus. Suomennos ja jälkisanat Oili Suominen. Helsinki: Teos, 2015. (Saksal. alkuteos Grimms Wörter. Eine Liebeserklärung, 2010)

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Nimi Grimm tuo tietenkin mieleen ensin Grimmin veljekset ja heidän kokoelmansa Lasten- ja kotisatuja (Kinder- und Hausmärchen). Mutta veljekset kuuluvat myös saksalaiseen kielitieteeseen sanakirjansa ansiosta. Deutsches Wörterbuchin ensimmäinen osa, A:sta sanaan Biermolke (oluthera) ilmestyi Leipzigissa 1854. Sanakirja saatettiin päätökseen kuitenkin vasta paljon myöhemmin, vuonna 1961, mutta työ jatkui täydentämisen osalta 2000-luvulle asti. Jacob Grimm tunnetaan myös saksan kieliopistaan, Deutsche Grammatik (1819-1837).

Günter Grassin Grimmin sanat on alaotsikkonsa mukaisesti rakkaudentunnustus – se on rakkaudentunnustus Grimmin sanakirjalle mutta samalla myös sanoille ja niiden etymologioille, sanalliselle ilmaisulle ja saksan kielelle yleensä. Siinä tulee esille myös kiinnostus vanhempaa saksalaista kirjallisuutta kohtaan, josta varhaisemman esimerkin Grassin tuotannossa tarjoaa 30-vuotisen sodan loppuaikaan mutta samalla myös toisen maailmansodan loppumisen tuntoja ja tuolloista Ryhmä 47:ää heijasteleva teos Kirjailijakokous (Das Treffen in Telgte, 1979).

Grimmin sanat on kiehtova yhdistelmä Grimmin veljesten henkilöhistoriaa, sanakirjan synnyn ja sen avustajien ja työn jatkajien historiaa, Grassin omaelämäkertaa ja hänen kirjailijanuransa ja myös poliittisen aktiivisuutensa muistelua ja kommentointia.

Veljesten sanakirjatyö on heittäytymistä keskelle ”aakkosten aaltoja, sanojen syövereitä”. Grass on parhaimmillaan kuvatessaan, miten veljekset etsivät ja valikoivat sanojaan ja miten hän itse sirottelee mukaan omia mieltymyksiään esimerkiksi seuraavaan tapaan:

Jacob ei E:stä paljon perustanut. Minua E:n monipuolisuus sen sijaan viehättää. Pidän saksan kielen sanoista Esche, Eiche, Euter, marinoin sillejä etikassa, laulan kernaasti es war ein König in Thule tai es zogen zwei Grenadiere. Sanon mielelläni ”ei” ja pidän elegioista. E-kirjaimesta on moneksi.

Wilhelmin viipyillessä D:n monissa yksitavuisissa sanoissa (Dank, Deich, Dieb, Dorn) Jacob on ehtinyt E:hen ja moitiskelee sitä ”ei-alkuperäiseksi ja siksi myös horjuvaiseksi, epämääräiseksi vokaaliksi. ” Jacobin mieltymykset käyvät ilmi myös seuraavasta:

Esimerkillisenä Jacob piti puhdasta ja voimallista A:ta, joka niin kauniisti soi gootin kielessä: ”vas manna habands ahman”. Hiukan keinotekoisella lauseella hän pyrki osoittamaan, miten ohuelta ja voimattomalta E kuulosti: ”vergebens, er endete erst den letzten jenner”, lisäsipä vielä että ”moista yksitoikkoisuutta tuskin muissa mielissä onkaan”.

Sanakirjalla oli luonnollisesti omat arvostelijansa, ”kaksi hämähäkkiä”, joiden nimiä Jacob Grimm ei mainitse, mutta jotka Grass nimeää. Toinen oli Christian Friedrich Ludwig Wurm, jonka sukunimi (Wurm = mato) sai Grimmin kannattajat esittämään pahanilkisiä huomautuksia. Toista, vakuuttavampaa kritiikkiä esittänyttä Daniel Sandersia, puolestaan herjattiin juutalaisena. Grimm itsekin totesi, että Sanders ”on juutalainen, joten hän on ryhtynyt laatimaan juutalais-saksalaista sanakirjaa, mikä selittääkin aika paljon”.

Veljekset olivat myös poliittisia hahmoja. Jacob esimerkiksi joutui Hessenin vaaliruhtinaskunnan lähetystöneuvoksena osallistumaan Wienin kongressiin ja ”sietämään kaiken sen kamalan tanssimisen ja samanaikaiset lehmänkaupat” ja ”kohtaamaan isomahaisen Friedrich von Schlegelin, joka esitteli Metternichille taantumuksellisia ajatuksiaan”. Grass asettaa rinnakkain oman puheensa ”Lahjaksi saatu vapaus” ja Jacobin muistopuheen tiedeakatemiassa veljestään Wilhelmistä. Kummallekin, Grassille ja Grimmille, keskeistä oli vapaus, Freiheit. Mutta mikä oli tulos? ”Hänen puheensa akatemiassa, minun puheeni. Kumpikin kaikui kuuroille korville, mutta oli silti välttämätön.” Frei-sanan (vapaa) kohdalla Grass viipyy pitempäänkin. Yksi teoksen vaikuttavimmista jaksoista liittyykin juuri siihen. Grass näkee veljekset keväisessä luonnossa:

Menen lähemmäs, kiertelen heidän ympärillään, kuuntelen, tekee mieli puuttua puheisiin, houkuttelen heitä puhumaan vapaudesta, näistä F-sanoista: Freiheitsgebot! Freiheitskrieg! Freibier!

Ja kas, kun Wilhelm yhä vain ruokkii häntä kiltisti seuraavia sinisorsia, Jakob tarttuu syöttiin ja toteaa frei-sanan johtuvan latinan sanasta liber. ”Gootissa freis, muinaisyläsaksassa fri”, hän sanoo ja puhuu ”vapaasta omaisuudesta” ja verbistä freien, kosia. Hänen käsityksensä mukaan samaa juurta ovat myös froh ja freuen. Hän puhuu vapautetuista orjista eikä ole näkevinään minua, vaikka sai minulta iskusanan. Hän toteaa Wilhelmille, että oli puhunut Paavalinkirkossa aivan turhaan, koska enemmistö oli torjunut hänen ehdotuksensa, että hylättäisiin kaikkinaiset kunniamerkit, samaten perinnölliset aatelisarvot ja aatelin etuoikeudet: ”Pois vain!”

Sitten hän työntää mielestään kaikki aivan liian raskaat muistot menneiltä ajoilta, äkkää keväisestä linnunlaulusta sanan vogelfrei, toteaa Goethen tavoin olevansa in freier Luft, nauraa kaksimielisesti, mikä on hänelle varsin tavatonta, kertoo Logaun käyttäneen sanontaa freie Brüste, paljaat rinnat, ja huomauttaa, että Luther käyttää maksullisista naisista fraasia freie Dirnen, sillä frei voi tarkoittaa myös röyhkeää, frech.

Ylevän frei-sanan pohdinta siteeratussa jaksossa paljastaa etymologian ja kieli- ja kirjallisuushistorian kautta siis myös vähemmän yleviä yhteyksiä.

Jacob ja Wilhelm Grimmin ohella teoksessa tulee esille joukko kiinnostavia henkilöhahmoja. Näitä on ennen kaikkea Bettine von Arnim, kirjailija Achim von Arnimin vaimo ja toisen kirjailijan, Clemens Brentanon sisar:

Bettine oli aikansa puhetorvi. Hänen vastustamaton vuolassanaisuutensa niin kirjoissa, joissa ei arkailtu eikä arasteltu, kuin kirjeissäkin, joissa salaisuudet paljastuivat. Etenkin Jacob kärsi hänen tunkeilevasta löpinästään. Yhä uudelleen Bettine teki tiettäväksi, että Martin Opitzin neuvo ”ei pidä arkailla vaan puhua suunsa puhtaaksi” oli hänestä oikeus ja kohtuus. Hän kehtasi käydä eläintarhassa yhdessä opiskelijoiden kanssa – täysikuun aikaan! ja hänen perheessään vallitsi kunnon porvarien mielestä täysi kaaos.

Bettinen touhukkuus ja kapinallisuus johtavat jopa vankilatuomioon ja saivat lapset häpeämään äitiään. Levottomana sieluna esiintyy myös kirjailija Hoffmann von Fallersleben, joka joutuu aina liikkumaan urkkijat kintereillään ja joka kirjallisuushistoriaan jää lastenlauluistaan.

Mukana on myös kuvauksia monista Grassin omaan henkilöhistoriaan kuuluvista henkilöistä, kuten kustantajista Maria Sommerista ja Helen Wolffista, jotka Grassin omien sanojen mukaan tunsivat hänen salaiset huoneensa ja piiloleikkiensä säännöt paremmin kuin hän halusi tietääkään. Sanakirjan julkaisemiseen kiinteästi sitoutunut Hirzelin kustantamo ja siinä toimineet eri sukupolvet tulevat niin ikään luonnollisesti esille.

Grimmin sanat on ollut haasteellinen tehtävä kääntäjälle. Oili Suominen on kääntänyt ja osin sovittanut teoksen onnistuneesti suomen kielelle. Loppuun on suomentaja liittänyt kiinnostavan katsauksen ”Sanoista, saduista ja suomennoksesta”. Mukana on myös hyödyllinen luettelo, jossa on suomennettuina teoksessa esiintyvät saksan sanat ja fraasit.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Senecan Oidipus

Kuukauden klassikko:
Seneca, Oidipus. Teoksessa: Lucius Annaeus Seneca, Kaksi tragediaa: Faidra & Oidipus. Suomennos ja selitykset Antti T. Oikarinen ja Maija-Leena Kallela. Helsinki: Viisas Elämä OY, 2016. 186 s.

Hannu K. Riikonen kirjoittaa:

Kreikkalaisen Sofokleen tragedia Kuningas Oidipus on Homeroksen eeposten ja Vergiliuksen Aeneiksen ohella antiikin kirjallisuuden luultavasti kuuluisin ja arvostetuin teos. Antiikin Kreikassa tiedetään kuitenkin kirjoitetun pitkälti toistakymmentä muuta Oidipus-aiheista tragediaa, jotka kuitenkin ovat kadonneet lukuun ottamatta Sofokleen Oidipus Kolonoksessa –näytelmää. Sen sijaan roomalaisen filosofin Senecan (n. 4 eKr. – 65 jKr.) kirjoittama Oidipus on säilynyt samoin kuin joukko muita Senecan tragedioita; ne ovatkin Octavian ja Hercules Oetaeuksen (joita myös on toisinaan pidetty Senecan kirjoittamina) ohella ainoat kokonaisina säilyneet roomalaiset tragediat. Lisäksi on säilynyt Hosidius Getan erikoislaatuinen Medea, ns. cento-tyyppinen teos, joka koostuu Vergiliukselta saaduista runosäkeistä.

Oma kysymyksensä on, missä määrin Senecan näytelmiä esitettiin antiikin aikana. Koska niiden teatteriesityksistä antiikin aikana ei ole tietoja, niitä on pidetty resitaatiodraamoina, näyttelijän ja ehkä kuoron jollakin tavalla draamallisesti esittäminä esimerkiksi yksityistilaisuuksissa. Senecan verenhuurteiset ja kauhuefektejä tavoittelevat, mutta myös elämänfilosofiaa ja hienoa lyriikkaa sisältävät näytelmät kokivat uuden tulemisensa renessanssin aikana kuningatar Elisabetin Englannissa, jossa niillä oli huomattavaakin vaikutusta ajan dramatiikkaan Shakespearea myöten.

Senecan Oidipus avautuu nimihenkilön laajalla monologilla, jossa tämä murehtii Teebassa vallitsevaa onnetonta tilannetta, kaupungissa riehuvaa ruttoa. Tässä tilanteessa hän ei voi iloita asemastaan ja hän laajentaa näkemyksensä koskemaan yleensä valta-asemia: ”Juuri niin kuin korkeat vuorenselänteet pyydystävät aina tuulet, / ja niin kuin kalliosärkkiä, jotka järkäleillään halkovat aavoja meriä, / piiskaavat aallot, vaikka meri olisi kuinka tyyni, aivan samoin ovat korkeat valta-asemat Onnettaren armoilla.” Samantapaisia ajatuksia esiintyy Senecan Thyesteessä, jossa nimihenkilö toteaa, miten ”kaikki suuri on mieluisaa vain valheellisten nimitysten takia” ja miten ”todella suurta kuninkuutta on se, että pystyy tulemaan toimeen ilman kuninkuutta.”

Kun Oidipus on saanut tiedon siitä, että mies, jonka hän oli surmannut, on hänen isänsä, ja että nainen, jonka kanssa hän on mennyt naimisiin ja saanut lapsia, on hänen äitinsä, hän näytelmän lopussa monologissaan esittää itsensä sijaiskärsijänä. Monologin lopussa onkin nähty suorastaan kristillisiä sävyjä: ”Kaikki te sydämeltänne väsyneet ja sairauden raskauttamat, jotka / puolikuolleina raahaatte ruumiitanne, katsokaa, minä pakenen, poistun: / nostakaa päänne, lempeämmät taivaalliset olosuhteet / seuraavat minun jälkeeni.”

Senecan näytelmän eräänlaista oratorionomaisuutta ilmentävät eräät muut monologit ja kuoron huomattavan laajat osuudet; kuoron osuus on paljon keskeisempi kuin Sofokleen Kuningas Oidipuksessa. Erikoinen ratkaisu on tietäjä Teiresiaan kehotus toisessa näytöksessä laulaa Bakkhoksen ylistystä hänen päästäessään Styksin salat julki. Kuoron esittämä ylistys, joka päättää toisen näytöksen, onkin paitsi vaikuttava myös metrisesti taidokas (mikä ei suomennoksesta valitettavasti välity). Kolmannen näytöksen keskiössä on Kreonin unenomainen monologi, jossa hän kertoo Teiresiaan esiin manaaman Laioksen, Oidipuksen surmaaman isän, ilmestymisestä ”paakkuisena verestä, joka valuu pitkin hänen ruumistaan, saastainen tukka inhottavan lian peitossa”. Myös kolmas näytös päättyy kuoron lauluun. Neljännessä näytöksessä Oidipus saa tietää totuuden, minkä jälkeen kuoro jälleen lopettaa näytöksen esittämällä traagisen tilanteen vastapainoksi antiikin kirjallisuudessa ja filosofiassa yleisen keskitien ajatuksen: ”Kaikki, mikä ylittää kohtuuden rajat, / horjuu epävakaassa tilassa”. Kuoron laulu sisältää viittauksia Horatiuksen runoihin ja Daidaloksen ja Ikaroksen tarinaan, joka tunnetaan Ovidiuksen Metamorfooseista.

Viimeisen näytöksen alussa sanansaattaja esittää vaikuttavan, lähes groteskin kertomuksen Oidipuksen reaktioista hänen saatuaan tietää totuuden: ”Hän koukisti kätensä ja tunnusteli niillä ahnaasti silmiään, / riuhtaisi silmämunat irti syvältä niiden alimpia juuria myöten / sekä työnsi ne pois; hänen sormensa viipyivät tiukasti / syvällä tyhjissä kuopissa ja kynsin raatelivat pohjia myöten / silmien onttoja sopukoita ja tyhjiä onkaloita.” Näkeminen ja silmät oli ennakoivasti mainittu jo näytelmän aloittavassa Oidipuksen monologissa. Viimeinen näytös sisältää myös Oidipuksen ja hänen äitinsä/puolisonsa Iokasten kohtaamisen, Iokasten itsemurhan ja Oidipuksen jo edellä mainitun loppurepliikin.

Kreikkalaisten draamojen konventioihin kuului, että verisiä tapahtumia ei esitetä näyttämöllä vaan niistä kertoo esimerkiksi sanansaattaja. Näin on menetellyt myös Senecan Oidipuksen sokaisukohtauksen osalta. Vastaavasti Senecan Faidrassa sanansaattaja kertoo Hippolytoksen kohtalosta. Kuitenkin Medeiassa Seneca antaa nimihenkilön surmata lapsensa katsojien silmien edessä. Kreikkalaisten draamojen 400 vuotta vanhaa konventiota ei enää roomalaisaikana tarvinnut noudattaa.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Shūsaku Endōn Samurai

KUUKAUDEN KLASSIKKO:
Shusaku Endo, Samurai. Suomentanut Seppo Sauri. Jälkikirjoitus: Samurain totuudellisuus, kirjoittanut Van C. Gessel. Helsinki: Otava, 1983. 367 s.
Hannu K. Riikonen kirjoittaa:

Japanilaisen Shūsaku Endōn (1923-1996) vuonna 1980 ilmestynyt romaani Samurai kertoo yhdestä historian kummallisimmista diplomaattisen lähetystön matkoista. Vuonna 1613 lähetettiin Japanista neljä hierarkiassa melko alhaisessa asemassa olevaa samuraita neuvottelemaan kaupallisista toimiluvista Nueva Españassa (Meksikossa) ja länsimaisten lähetyssaarnaajien toimiluvasta Japanissa. Historiallisena hahmona esiintyy romaanissa Hasekura-niminen samurai. Keskeisenä kristittyjä edustavana henkilönä on uskonkiihkoinen, Paavalia esikuvanaan pitävä fransiskaani-isä Velasco, jonka historiallisena esikuvana on isä Luis Sotelo (1574-1624). Lähetystön matka suuntautui Japanista Meksikoon, sitten Espanjaan ja lopuksi Roomaan, kunnes Hasekura mitään sopimuksia saamatta pääsee palaamaan seitsemän vuoden kuluttua (romaanissa tapahtuma-aikaa on tiivistetty) takaisin Japaniin, jossa tilanne on melko lailla muuttunut: kristittyjä ei enää suvaita. Koko Hasekuran toiminnalta on mennyt pohja pois ja hän itse joutuu tilanteesta kärsimään. Isä Velasco palaa kielloista huolimatta Japaniin, jossa hän kokee marttyyrikuoleman. Romaanissa vuorottelevat kaikkitietävän kertojan ja isä Velascon kertomat jaksot.

Samurai Hasekura ei olisi halunnut tehtävää, mutta joutuu tottelemaan ylempiään. Hänen perheensä oli menettänyt edullisen asuinpaikkansa, mutta hän oli alkanut kotiutua uuteen hänelle annettuun paikkaan, joka on marskimaata. Lähetystömatkan alkaessa hän tuntee menettävänsä senkin: ”Jossakin vaiheessa marskimaa oli alkanut tuntua hänestä samanlaiselta kuin kotilo etanalle. Nyt hänet kiskottaisiin väkisin kotilostaan.” Koko pitkäksi venyneen matkan ajan hän tuntee olevansa kiskottu pois omasta kotoisesta ympäristöstään. Romaania sävyttää Hasekuran jatkuvasti tuntema alakulo ja kaipuu kotiseudulle. Vastapainona on isä Velascon vahva luottamus toimintansa oikeutukseen.

Hasekura joutuu pelinappulaksi erilaisten intressien ja intressiryhmien välillä eli kuten hän kotiin palattuaan pohtii miettiessään keskusteluaan toisen samurain kanssa: ”Heidät oli tosiaan lähetetty suureen maailmaan heidän tietämättä tai käsittämättä mitään. Edo oli yrittänyt käyttää läänitysaluetta hyväkseen, läänitysalue oli yrittänyt käyttää Velascoa hyväkseen, Velasco oli yrittänyt pettää läänitysaluetta, jesuiitat olivat käyneet likaista kilpailua fransiskaanien kanssa – ja tämän petoksen ja eripuran keskellä nämä kaksi miestä olivat vaeltaneet pitkää taivaltaan.” Hasekuraa käyttävät hänen ylempänsä häikäilemättä hyväkseen ja antaen myös vääriä lupauksia. ”Sinulla oli huono onni joutua hallituksen vaihtuvien vuorovesien ajeltavaksi,” toteaa ruhtinas Ishida Hasekuralle.

Shūsaku Endō, joka itse oli kristitty ja jota on kutsuttu Japanin Graham Greeneksi, tuo romaanissaan esille selvästi ne vaikeudet, joita kristinuskon levittämisellä Japaniin oli ja miten japanilainen moraali ja mentaliteetti erosivat kristittyjen moraalikäsityksistä. Kun isä Velasco toteaa: ”Samalla lailla kuin nainen etsii miehestä kiihkeää intohimoa, Jumala etsii meistä antaumusta”, samurai Matsuki vastaa: ”Äärimmäisyyksistä ei pidetä Japanissa. Te ja teidänlaisenne olette minusta perin outoja.” Endōn romaanissa Vaitiolo esillä oleva kysymys siitä, miksi Jumala vaikenee, on mukana myös Samuraissa: ”Mutta edessäni on vain ammottava äänettömyys. Sankan pimeyden keskellä Jumala on vaiti. Toisinaan kuulen vain sen nauravan äänen. Pilkallisesti nauravan naisen äänen”, miettii Velascon epätoivon hetkellä. Hän kuitenkin muistaa Jeesuksen huudon ristiltä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Velasco katsoo, että Jeesus oli epätietoinen Jumalan tahdosta niin kuin hän, Velasco, sillä hetkellä.

Samurain merkittävyys perustuu uskonnollisten, moraalisten ja mentaliteetteja koskevien kysymysten ohella myös vaikuttavaan historiallisen ajan ja miljöön kuvaukseen. Kun teoksen rakenne perustuu matkan kuvaukseen, romaani tarjoaa monenlaisia tapahtumia ja eräitä kiinnostavia matkan varrella tavattuja henkilöitä. Mainittakoon vain lähetystön ja Mexicon Cityn arkkipiispan sekä lähetystön ja paavi Paavali V:n, ”valkoviittaisen vanhan miehen, joka tuskin jaksoi kohottaa jalokivisormuksia säihkyvää kättään”, kohtaaminen. Erityisen vaikuttava on kuvaus fransiskaani-isä Velascon ja jesuiitta Valenten väittelystä piispainkokouksessa. Jesuiitta on ulkonaisesti raihnainen ja mitätön eikä hänen ulkoinen olemuksensa paljasta lainkaan hänen merkittävyyttään. Tässä suhteessa hän hieman muistuttaa Vaitiolon kristittyjä vainoavaa lääninherraa.

Lumella on oma erityinen symbolinen merkityksensä Japanissa (vrt. esimerkiksi Yasunari Kawabatan romaani Lumen maa). Sen on myös Endō ottanut huomioon: romaani alkaa toteamuksella lumen satamisesta. Lopussa, Hasekuran saatua tuomionsa, sataa jälleen lunta.

Shūsaku Endōn tuotannosta on käännetty suomeksi Samurain ja muutaman muun romaanin ohella myös mainittu romaani Vaitiolo (1966). Molemmissa suomennoksissa on omat puutteensa. Vaitiolon suomensi lähetystyössä Japanissa toiminut Vappu Kataja. Suomennos on kylläkin tehty alkukielestä, mutta se vilisee painovirheitä ja sen suomen kieli olisi vaatinut viimeistelyä. Samurain suomennoksen Seppo Sauri on tehnyt englanninnoksen pohjalta. Mukana on joitakin selittäviä alaviitteitä, mutta ei mitenkään johdonmukaisesti. Vaitiolosta on Martin Scorsese ohjannut vaikuttavan elokuvan Silence. Se noudattelee varsin uskollisesti romaania. Elokuvan lääninherra on suorastaan vaikuttavampi kuin romaanivastineensa.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Ongelmaisen ihmisen tapaus: Italo Svevon Zenon tunnustuksia

Kuukauden klassikko:
Italo Svevo: Zenon tunnustuksia. (La coscienza di Zeno, 1923.) Suom. Mirjam Polkunen. 1. painos 1971. Uusin painos 1984. Weilin & Göös.
Hannu K. Riikonen kirjoittaa:

Liikemies ja kirjailija ei ole kovinkaan yleinen yhdistelmä maailmankirjallisuudessa. Kuitenkin eräät 1900-luvun alkupuolen merkittävät kirjailijat ovat toimineet liike-elämässä. Heihin kuuluu ennen kaikkea kaksi Itävalta-Unkarissa, Habsburgien monarkiassa uransa aloittanutta kirjailijaa, Hermann Broch ja Ettore Schmitz, edellinen Wienissä, jälkimmäinen Triestessä. Heidän joukkoonsa voidaan lisätä kirjallisiakin ambitioita omannut liikemies ja Weimarin tasavallan poliitikko, vuonna 1922 murhattu Walther Rathenau, jonka piirteitä on Robert Musilin suuren romaanin Der Mann ohne Eigenschaften (suom. Mies vailla ominaisuuksia) Paul Arnheimissa.

Liike-elämässä omalla nimellään toiminut Ettore Schmitz tunnetaan kirjailijana nimellä Italo Svevo. Hänen kirjallinen uransa alkoi hankalasti: hänen kaksi ensimmäistä romaaniaan, Una vita (Eräs elämä) ja Senilitá (Vanhuus) eivät saavuttaneet juuri mitään vastakaikua, etenkin kun ne kielellisesti ja tyylillisesti erosivat täysin Gabriele d’Annunzion kaunopuheisesta tyylistä. Kuitenkin eräs onnellinen yhteensattuma sai Ettore Schmitzin ryhtymään uudestaan kirjoittamaan. Liiketoimiaan varten hän opiskeli englantia. Sitä hänelle opetti tuolloin Triestessä asunut James Joyce, joka puolestaan ymmärsi Italo Svevon kyvyt kirjailijana. Tuloksena oli 1900-luvun klassikoihin kuuluva romaani Zenon tunnustuksia. Mutta tässäkin tapauksessa toteutui sanonta Nemo propheta in patria, ei kukaan ole profeetta omassa maassaan. Vasta tultuaan tunnetuksi Pariisin kirjallisissa piireissä Italo Svevo kohosi maineeseen.

Zenon tunnustuksia koostuu Zeno Cosini -nimisen triesteläisen liikemiehen psykoanalyytikko-lääkärinsä kehotuksesta laatimista teksteistä. Teoksen lopussa olevissa vuoteen 1915 päivätyissä jaksoissa Zeno tarkastelee suhdettaan psykoanalyysiin, jonka hän oli kohdaltaan keskeyttänyt. Romaanin alussa on puolestaan tohtori S:n allekirjoittama lyhyt esipuhe, jossa S (Schmitzin ja Svenon alkukirjain!) toteaa julkaisevansa Zenon tekstit kostoksi; jos Zeno jatkaisi keskeyttämäänsä hoitoa, hän olisi valmis jakamaan tekijänpalkkiot tämän kanssa. Nämä asetelmat jo itsessään osoittavat, että romaani kokonaisuutena suhtautuu enemmän tai vähemmän ironisesti psykoanalyysiin.

Zenon lääkärilleen kirjoittama omaelämäkerta koostuu viidestä jaksosta: Viimeinen savuke, Isäni kuolema, Avioliittoni tarina, Vaimo ja rakastajatar ja Liikekumppanuus. Näiden jaksojen perusteella Zeno näyttää olevan malliesimerkki monenlaisten kompleksien vallassa olevasta ihmisestä. Hänen kompleksinsa tulevat esille, olipa kysymyksessä yritykset lopettaa tupakanpoltto, suhde isään, vaimoon ja rakastajattareen tai liiketoimintaan ja liikekumppaniin. Mutta muitakin ongelmia ilmenee: ”Samoihin aikoihin minuun tarttui pieni sairaus. josta en koskaan enää parantunut: vanhaksi tulemisen ja ennen kaikkea kuoleman pelko. Luulen, että se syntyi erikoisesta mustasukkaisuuden muodosta.” Zeno nimittäin kuvittelee, miten hänen kuoltuaan hänen vaimonsa Augusta ryhtyisi heti säädyllisen ajan jälkeen etsimään Zenolle seuraajaa ja miten uusi ”mies saisi sitten viettää samaa tervettä ja säännöllistä elämää, joka nyt onnellisti minua”.

Zenoa vaivaavat myös monet kuvitellut sairaudet: ”Kaikki diagnoosit sopivat täsmälleen vaivoihini ja kilpailivat keskenään ensimmäisestä sijasta. On päiviä, jolloin kärsin virtsaputken tulehduksesta ja toisia, jolloin tulehduksen on tappanut, toisin sanoen parantanut, verisuonten tulehdus.” Todella järjestyksessä Zenon elämässä ovatkin vain lääkelaatikot. Zenon lähipiirissä puolestaan on ihmisiä, joilla on todellisia sairauksia. Kun hänen vaimonsa Augustan sisar Ada on sairastunut Basedowin tautiin, Zeno kehittelee omalaatuisen yhteiskuntateorian, jossa hän toteaa muun muassa: ”Yhteiskunta menee eteenpäin, koska basedowilaiset sitä tyrkkäävät, mutta se ei etene nopeasti, koska toiset haraavat vastaan. Olen varma, että jos haluaisi rakentaa yhteiskunnan, sen voisi tehdä yksinkertaisemmallakin tavalla, mutta asia nyt on vain näin. Toisessa päässä on struuma ja toisessa vesipöhö; sille ei mahda mitään. Välillä ovat ne, joilla on struuman tai vesipöhön alje, eikä koko suoralla, koko ihmiskunnassa, ole olemassakaan täydellistä terveyttä.” Teoria on osaltaan erikoinen kehitelmä Aristoteleen keskivälin (keskitien) ajatuksesta.

Zenon kuvaukset elämästään, jotka itsessään osoittavat varsin tarkkaa ja selvänäköistä itseanalyysia, eivät ole vailla tragikoomisia ja groteskejakin ulottuvuuksia. Hänelle myös sattuu kaikenlaisia pienempiä epäonnistumisia. Hän esimerkiksi vakuuttaa vaimonsa toiselle sisarelle Albertalle, että latina oli ollut hänen mieliaineensa, mutta: ”[o]lin kuitenkin niin kevytmielinen, että käytin heti sen jälkeen latinankielistä sitaattia, jota Albertan täytyi korjata. Todellinen munaus.”

Zenon tunnustuksia on myös mielenkiintoinen ajankuva Triestestä. Sen sijaan Rooma, jossa Zeno käy vaimonsa kanssa, ja sitä myöten antiikin kulttuuri asettuvat koomiseen valoon: päihtynyt ajuri ajaa heidät päin antiikin muuria, vakuuttaa, että antiikin roomalaiset tunsivat sähkön ja käyttivät sitä moniin tarkoituksiin, ja deklamoi vakuudeksi runoja latinaksi.

Teoksen lopussa Zeno palaa sairautta ja terveyttä koskeviin pohdintoihinsa. Terveyden palauttamiseksi tarvittaisiin jokin valtava mullistus, kun joku valmistaa uuden tuhoisan räjähdysaineen, eli kuten Zeno teoksen viimeisessä virkkeessä toteaa: ”Siitä tulee mahtava räjähdys, jota kukaan ei kuule, ja tähtisumuksi palannut maa harhailee avaruudessa puhtaana loisista ja sairauksista.”

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Roomalainen ”henkien taistelu”: Petroniuksen Satyricon

Kuukauden klassikko:
Petronius Arbiter, Satyricon. Kääntänyt ja selityksillä ja jälkisanalla varustanut Pekka Tuomisto. Tammi, 2003.

Hannu K. Riikonen kirjoittaa:

Roomalainen Gaius Petronius (Petronius Arbiter, n. 20-66) tunnetaan henkilönä vain siitä kuvauksesta, jonka Tacitus on esittänyt historiateoksessaan Annales (suom.). Sen mukaan kyseessä oli tehokkaasti toiminut virkamies, joka sittemmin oli antautunut ”paheelliseen tai paheita jäljittelevään elämäntyyliinsä ja oli päässyt Neron lähimpien ystävien joukkoon”. Itsemurhastaankin Petronius oli Tacituksen kuvauksen perusteella järjestänyt erikoisen näytelmän.

Tacitus ei puhu mitään Petroniuksen kirjallisesta toiminnasta. Jälkimaailmakaan ei ole saanut Petroniuksen alun perin poikkeuksellisen laajaa teosta Satyricon (Satyyrikertomuksia) kokonaisuudessaan luettavakseen, ainoastaan fragmentteja, joiden perusteella romaanin juoni voidaan kuitenkin hahmottaa. Vaikka teosta voidaan kutsua romaaniksi, se antiikin luokitusten mukaan oli ns. menippolainen satiiri, jossa yhdistettiin proosaa ja runomittaisia jaksoja. Kyseessä on myös pikareskityyppinen teos, joka kertoo kolmen kaveruksen, Encolpiuksen, Ascyltoksen ja Gitonin, seikkailuista ensin mainitun kertomana. Mukana on myös joukko muita henkilöitä, kuten Troijan valloitus- ja Kansalaissota-aiheisia eepoksiaan tyrkyttävä runoilija Eumolpus; hän vuodattaa runojaan ”kuin suunnaton sanojen suihkulähde”.

Satyriconin tapahtumapaikkoja ovat esimerkiksi reetorikoulu, ilotalo, majatalo, tori ja taidenäyttely. Välillä ollaan nousukas Trimalchion pidoissa, joka muodostaa laajimman säilyneen jakson, välillä tehdään laivamatka, jonka kuluessa kuullaan tarina makaaberi tarina Efesoksen leskestä (ns. miletolainen kertomus, jollaiset olivat suosittuja) ja joka päättyy haaksirikkoon. Säilyneiden jaksojen loppuosat sijoittuvat Krotonin kaupunkiin ja niissä kerrotaan muun muassa perinnönmetsästäjistä, jotka ovat valmiit jopa kannibalismiin, kun testamentti määrää syömään vainajan ruumiin.

Petroniuksen teoksesta muodostuu ihmisten kaikenlaisten paheitten, naurettavuuksien, mauttomuuksien ja turhamaisuuksien kavalkadi. Mauttomuudesta erityisen paljon esimerkkejä on Trimalchion pitoja koskevassa jaksossa; tällöin ei voi olla ajattelematta keisari Neron erikoisia taideharrastuksia, joista antiikin aikainen elämäkerturi Suetonius on antanut esimerkkejä Neron elämäkerrassaan (suom.). Pitojen ruokalajit ovat yhdistelmää ylellisyydestä ja keinotekoisuudesta. Mauttomuuksien huippukohta saavutetaan isännän halutessa saada esimakua omista hautajaisistaan. Paikalle on kutsuttu torvensoittajat, jotka ”puhalsivat rämisevän hautajaissoiton”. Torventoitotus saa paikalliset palovartijat luulemaan tulen päässeen irti ja rupeavat törmäilemään ympäriinsä kirveineen ja vesisankoineen. Syntyneessä hämmingissä seikkailijat onnistuvat pakenemaan.

Satyricon on mielenkiintoinen ja tärkeä teos paitsi satiirisena ajankuvana myös sikäli, että se käyttää hyväkseen koko edeltävän kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden traditiota. Se on parodisessa suhteessa niin Odysseiaan kuin seikkailukertomusta ja rakkaustarinaa yhdistelevään kreikkalaiseen romaaniin. Esimerkiksi kreikkalaisen romaanin heteroseksuaalinen rakkaus on Petroniuksella kääntynyt tilanteeksi, jossa kaksi miestä Encolpius ja Ascyltos kiistelevät kolmannen miehen, Gitonin rakkaudesta. Eumolpuksen runoilut puolestaan parodioivat roomalaisten eepoksia – esimerkiksi runoilija Lucanus oli kirjoittanut sekä kansalaissodasta että Troijasta. Eumolpuksen aiheita on myös kaljupäisyys. Trimalchion pidot –jakso saa lisävärikkyyttä siitä, että paikalle kokoontunut seurue käyttää värikästä puhekieltä – kyseessä on antiikin puhekielen tutkijalle arvokas lähde.

Ivalta ei säästy myöskään Petroniuksen aikalainen, samoin Neron hovissa toiminut filosofi Seneca. Kun haaksirikossa menehtyneen Lichaan ruumis löytyy rannalta, Encolpius yltyy pitämään Lichaalle onton ruumissaarnan, joka jäljittelee Senecan lyhytsanaista tyyliä esimerkiksi seuraavaan tapaan: ”Sotilaan pettävät hänen aseensa. Uhrilupaukset eivät auta sitä, joka jää sortuvan kotinsa raunioihin. Kiireinen matkamies heittää henkensä vaunuista pudotessaan. Mässäilijä tukehtuu ruokaansa, pidättyväinen nääntyy omaan kunnollisuuteensa. Jos asioita tutkii joka puolelta, huomaa että haaksirikko uhkaa kaikkialla.”

Naurettavaan valoon asettuvat myös monet seksuaalisen käyttäytymisen muodot. Siinä missä Odysseus pakeni merenjumala Poseidonin vihaa, siinä Encolpius pakenee Priapoksen, hedelmällisyyden jumalan vihaa. ”Välillä hän hyökkäsi rääkättyjen takapuoliemme kimppuun, välillä hän suuteli meitä pahanhajuisella suullaan,” kertoo Encolpius seurueen kohtaamasta rattopojasta. Eumolpus puolestaan kerskailee siitä, miten hän oli iloitellut tapaamansa kvestorin kauniin pojan kanssa: ”Kahmin ensin käsiini hänen maidonvalkeat rintansa, sitten suutelin häntä ja lopulta täytin kaikki toiveeni”.

Säilyneissä fragmenteissa on kirjallisuuden ohella otettu huomioon roomalaisessa kulttuurissa tärkeä retoriikka – monet kirjailijat pohtivat Roomassa retoriikan opettamista ja myös retoriikan rappiota – ja kuvataide, johon on varsin paljon viittauksia. Trimalchion pidot –jaksossa mainitut laulut ja tanssit antavat kuvaa aikansa kansanomaisemmasta kulttuurista. Satyricon on alkuperäisessä laajuudessaan ollut kaikesta päättäen laajamuotoinen satiiri koko aikansa kulttuurista, epäilemättä roomalainen vastine suurelle suomalaiselle satiirille, Joel Lehtosen Henkien taistelulle, jossa muuten yksi jakso onkin nimetty Trimalchion pitojen mukaan.

Satyricon on innoittanut Federico Fellinin ohjaamaan elokuvan Fellini Satyricon. Ikimuistoisen kuvan Petroniuksesta on puolestaan esittänyt Henryk Sienkiewicz historiallisessa romaanissaan Quo vadis? Teos on kiinnostanut myös monia 1900-luvun modernistikirjailijoita James Joycea ja T. S. Eliotia myöten.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Professoripooli: Kuukauden klassikko – mikä se on?

Professoripooli kirjoittaa:

Café Voltaire -blogissa aloitetaan helmikuussa 2017 uusi palsta, jonka ideana on esitellä kerran kuukaudessa jokin upea, mahdollisesti viimeaikaisesta keskustelusta syrjään jäänyt, jo hieman vanhempi teos – klassikko; mukana voi olla myös hyvin tunnettujakin teoksia, joihin kirjoittajat tarjoavat jonkin tuoreen näkökulman. ”Klassikko” käsitetään kahdessa mielessä laajasti: ajallisesti mukana on kirjallisuutta Homeroksen ajoista 2000-luvun vaihteeseen, eli kaikenikäistä kirjallisuutta aivan uutuusteoksia lukuun ottamatta; ja kirjoittajat katsovat oikeudekseen nimetä ”klassikoksi” jonkin merkittävänä pitämänsä teoksen, on sillä sitten klassikon asema kirjallisuuden kaanonissa tai ei. Tämä klassikoksi väittäminen merkitsee haastetta myös lukijoille, joiden toivomme kirjoittavan lukukokemuksistaan – löydöistään ja mahdollisista eriävistä mielipiteistään.

Kirjoittajat ovat kirjallisuudentutkimuksen konkareita, jotka uskovat kirjallisuuden voimaan ja haluavat pitää yllä tietoisuutta siitä, että on paljon muutakin kuin uutuuskirjat, jotka ansaitsevat lukijoiden huomion. ”Professoripooliksi” itsensä nimenneeseen joukkoon kuuluvat Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori Leena Kirstinä, Helsingin yliopiston Venäjän kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen, Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Bo Pettersson, Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori Hannu K. Riikonen, Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby ja Åbo Akademin kirjallisuustieteen emeritusprofessori Clas Zilliacus. Olemme sopineet, että Clas voi halutessaan kirjoittaa ruotsiksi, ja uskomme, että palstan suomenkieliset lukijat ottavat mielellään tämän pienen haasteen vastaan. Poolilaiset lähtevät tehtävään innostunein mielin: toivomme pystyvämme toimittamaan lukijoiden näköpiiriin teoksia, joihin tutustuminen osoittautuu kannattavaksi. Pyrimme helpottamaan lukemisvihjeen seuraamista sillä, että rajoitamme haluamme tarjota klassikkoina Karamazovin veljesten tai Odysseuksen kaltaisia jättiläisteoksia, joihin kuukausi ei helposti riitäkään.

Toivomme voivamme jakaa innostustamme ja edistää hienojen lukukokemusten syntymistä!

Professoripoolin puolesta

H.K. Riikonen Liisa Steinby