Hanna Meretoja kirjoittaa:
Olin Yle 1:n Kirjakerhossa keskustelemassa Stefan Mosterin kanssa saksalaisesta nykykirjallisuudesta, erityisesti Jenny Erpenbeckin Kodin ikävästä ja Martin Walserin romaanista Muuan rakastava mies. Vaikka puhuimme kirjoista tunnin, paljon jäi sanomatta, joten – kuten lupasin – jatkan vielä tässä hieman siitä, mihin ajatukseni jäivät.
Luin Kodin ikävää erityisesti romaanina ajan, muistin ja historian luonteesta. Sen ”päähenkilönä” toimii järven rannalla seisova talo, joka todistaa sadan vuoden aikana, miten erilaiset historian heittelemät ihmiset – perheet, pariskunnat, yksilöt – tulevat ja asettuvat, lähtevät ja kaipaavat. Samalla talo toimii ajan ja muistin kuvana. Kuten erään henkilöhahmon näkökulmasta todetaan, menneisyys on meissä toisiaan risteävinä, rinnakkaisina aikoina, joissa voi kulkea kuin maisemassa tai kuin talon huoneesta toiseen: ”Tänään voi olla tänään mutta myös eilen tai kaksikymmentä vuotta sitten, ja hänen naurunsa on naurua nyt, eilen ja kaksikymmentä vuotta sitten, ihan kuin hän voisi käyttää aikaa kuin taloa, jossa hän voi astua milloin yhteen, milloin toiseen huoneeseen.” (s. 63)
Kokemus menneen jatkuvasta läsnäolosta nykyhetkessä määrittää etenkin niiden kokemusmaailmaa, jotka ovat saaneet elää vanhoiksi: ”Nyt kun on vanha ja elää vain ollakseen elossa, kaikki on läsnä yhtä aikaa.” (s. 117) Toisaalta sodan jälkeen moni haluaisi unohtaa ja aloittaa alusta, mutta mennyttä ei pääse pakoon: ”Missä uusi ihminen haluaa aloittaa, hänen on kasvettava vanhasta. […] Uusi maailma syököön vanhan, vanha pitää puoliaan, uusi ja vanha asuvat vierekkäin samassa ruumiissa.” (s. 106)
Talo on perinteisesti toiminut kirjallisuudessa minän metaforana. Kodin ikävässäkin pohditaan monisyisesti, miten rakennamme elämäämme kuin taloa, mutta samalla kysytään, miten paljon siitä on lopulta meidän itsemme rakentamaa. Talon tyttären lapsuudentoverista todetaan: ”Joskus hän miettii, olisiko, jos isät eivät olisi melkein kuin salaa sopineet tekevänsä tytöstä ja hänestä leikkikaverit, olisiko hänen elämästään siinäkin tapauksessa tullut hänen elämänsä? (s. 141)
Romaanissa paitsi yhden ihmisen elämä myös laajemmin historia näyttäytyy rakentamisen ja tuhoamisen kuvaston kautta. Romaani herättää kysymyksen, missä määrin olemme ylipäätään tekemässä historiaa aktiivisina toimijoina ja missä määrin olemme historian heittelemiä olentoja, joille asiat pikemminkin tapahtuvat ja jotka joutuvat mukaan sellaiseen, mitä eivät ole halunneet tai suunnitelleet. Tämä ajatus nousee esiin romaanista nimenomaan kysymyksenä, ei väitteenä tai vastauksena. Se kiteytyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa lapset katsovat, kuinka heidän toverinsa raiskaa toisen lapsen. He ovat piilossa seinän takana tirkistelemässä. Ensin on liian aikaista puuttua asiaan, sitten liian myöhäistä. Hetki, jolloin puuttuminen, toiminta, olisi ollut mahdollista, on häviävän pieni. Se on ohi ennen kuin lapset ovat edes tajunneet sitä. Äkkiä heillä on vain häpeä ja syyllisyys.
Romaani tuntuisi esittävän, että laajemmassa mittakaavassa jotakin samantapaista on sotien taustalla. Ensin on liian aikaista toimia, sitten liian myöhäistä. Äkkiä nuoret miehet huomaavat olevansa mukana jossakin, mihin voivat vaikuttaa hyvin vähän. Heille jää pelko, kärsimys, raivo. Nuoret venäläissotilaat tahrivat ulosteillaan rikkaiden saksalaisten taloja, ja heidän nuori johtajansa ajattelee: ”Yhdet paskantavat pelosta, toiset koska eivät pääse ulos piilostaan ja kolmannet koska ovat raivoissaan, ja kaikki yhdessä tarkoittaa sotaa.” (s. 87)
Tapahtumien pyörteessä ihminen muuttuu vaivihkaa toiseksi – ja koti vieraaksi. Se, mikä on ensin kammottavaa, unheimlich, muuttuu tutuksi ja siihen sopeutuu. Eräs henkilöhahmo kokee voimakkaasti, että sodan myötä aika muuttuu toiseksi ja koti vieraaksi: hän ei enää tiedä mitään mistään, mitkään vanhat säännöt eivät päde, ja hän haluaa palata siihen, mitä oli, minkä tunsi, missä asioilla oli turvallinen järjestys. Ensin tulee primitiivireaktio: en halua olla osa tätä. Ja sitten, vähitellen, kammottavimpaankin sopeutuu, nopeammin kuin on aavistanut. Jäljelle jää vain kodin ikävä: ”häneen, jonka kotimaa ei olisi enää yksikään maa vaan ihmisyys, asettui epätoivo ikuiseksi koti-ikäväksi” (s. 103).
Romaanin otsikon kodin ikävä tuntuisikin olevan kaipuuta kotiin, jota ei ole. Se on kaipuuta lapsuuden kokemukseen siitä, että maailma on hyvä ja turvallinen, että kullakin on siinä oma paikkansa, jossa asiat ovat kohdallaan. Se on kaipuuta viattomuuden aikaan, jolloin asioilla oli tuttu järjestys ja saattoi uskoa, että ihmiset (oma itse mukaan lukien) ovat pohjimmiltaan hyviä. Sodan jälkeen saksalaiset kaipaavat takaisin tällaiseen viattomuuden aikaan, mutta paluuta ei ole. Ihmiset kaipaavat Saksaa ennen hirmutekoja, Saksaa, jota ei enää ole eikä tule.
Kylävieras pohtii, ”eikö asioiden ja ihmisten kulku, elämäksi muunnettuna, olekin periaatteessa aina sama kuin paon aikana […]. Kun on tultu perille, kutsutaanko pakoa yhä paoksi? Ja kun paetaan, päästäänkö koskaan perille?” (s. 117) Romaani maalaa näkyviin kuvan elämästä jatkuvana pakenemisena, köyhyyden, sodan, milloin minkäkin pakenemisena. Ensin pakenemme sitä pahaa, joka tulee ulkopuoleltamme, lopulta pakenemme myös itseämme. Talo edustaa kotia, paikkaa, johon kuuluisi, perilletuloa. Mutta perilläolon tunnetta ei tule, on vain pysyvä kodin ikävä.
Talon läpi kulkevia ihmisiä seuratessa syntyy vaikutelma siitä, että elämä on jatkuvaa opettelemista ja rakentamista, ja lopulta kaikki opittu, ymmärretty ja rakennettu raukeaa tyhjiin, se otetaan pois, väkivalloin tai yksinkertaisesti siksi, että aika murentaa ja tuhoaa lopulta kaiken.
Kaksitoistavuotias Doris piiloutuu kaappiin, kuten hänen äitinsä neuvoi lähtiessään. Siellä hän ”haluaisi jonkin todisteen siitä että on olemassa mutta todistetta ei ole”; hänellä on vain muistoja siitä, kuka hän oli, ”todennäköisesti oli” (s. 70). Se, kuka hän oli, otetaan lopullisesti pois, kun hänet löydetään. Kun hän astuu laudalle ammuttavaksi, koko hänen elämänsä raukeaa tyhjiin:
Kolme vuotta oli tyttö opetellut pianonsoittoa mutta nyt, kuolleen ruumiin luisuessa monttuun, ihmiset ottavat pois piano-sanan, rekillä tehdyn takavoltin, jonka tyttö hallitsi paremmin kuin yksikään toinen koulutoveri, ja kaikki uimarin tekemät liikkeetkin, ottavat pois rapujen pyydystämisen ja purjehduksessa tarvittavan lyhyen solmuopin, ottavat kaiken pois keksimättömien asioiden joukkoon, ja lopulta, aivan viimeiseksi, tytön nimen, jolla kukaan ei sitä enää koskaan kutsu: Doris. (s. 80)
Silti romaani ei ole lohduton. Kirkkailla lauseillaan se osoittaa kirjallisuuden kyvyn taistella omalla tavallaan historian tuhoisia voimia vastaan. Romaani itsekin reflektoi tätä kykyä Erpenbeckin alter egona toimivan kirjailijahahmon kautta:
Saksaan tulostaan asti koko hänen intohimonsa on kohdistunut yritykseen muuttaa kirjaimien avulla omat muistot toisten muistoiksi, kuljettaa oma elämä paperilla kuin lautalla toisiin elämiin. Kirjainten avulla on hän nostanut pinnalle monia asioita, jotka ovat vaikuttaneet hänestä varjelemisen arvoisilta, ja työntänyt takaisin menneisyyteen sellaista, mikä on tehnyt kipeää. (s. 109)
Kodin ikävä puolestaan on todiste kirjailijan kyvystä käsitellä myös sitä, mikä tekee kipeää. Samalla se osoittaa kirjallisuuden voiman sanoa sellaista, mitä muuten ei voi sanoa.
Walserin Goethe saa nyt jäädä toiseen kertaan, mutta olen Stefan Mosterin kanssa samaa mieltä siitä, että näiden romaanien tärkein yhtymäkohta on kielitietoisuus. Se ei kuitenkaan estä niitä toimimasta kiinteässä yhteydessä tähän maailmaan ja historiaan. Kumpikin kirjailija on etsinyt juuri sitä kielellistä muotoa, jolla voi ilmaista juuri tietyn historian kokemuksen. Molemmissa muoto ja sisältö ovat erottamattomasti yhtä ja määrittävät toinen toistaan.
Lopuksi toivotan kaikille lukijoillemme antoisaa joululomaa hyvien kirjojen parissa. Ja tervetuloa Café Voltaireen jakamaan lukukokemuksianne – olemme auki koko joulun!
----------------------------------------------------------------------------------
Jenny Erpenbeck: Kodin ikävä (Heimsuchung). Suom. Helen Moster. Avain, 2011.
”Kirjakerho: Historian kuvat saksalaisessa nykykirjallisuudessa” on kuunneltavissa vielä 10 päivän ajan Ylen Areenassa http://areena.yle.fi/audio/1322219607649:
”Kirjakerhossa puhutaan saksalaisesta nykykirjallisuudesta, Goethen rakkaudesta ja unohdukseen kykenevästä muistista. Pietari Kylmälän vieraina ovat kirjallisuudentutkija Hanna Meretoja ja kirjailija-kääntäjä Stefan Moster. Puheenaiheena ovat Jenny Erpenbeckin romaani Kodin ikävä sekä Martin Walserin romaani Muuan rakastava mies. Erpenbeckin romaanin on suomentanut Helen Moster ja Walserin romaanin Otto Lappalainen. Ohjelmassa kuullaan myös, mikä on Goethe-syndrooma.”