Tutkija, kriitikko Virpi Alanen kirjoittaa:
Kun Samuel Beckettin tunnetuin näytelmä Godota odottaessa (En attendant Godot, 1948-1949) tuli syksyllä 2011 Arto af Hällströmin ohjaamana ja uudelleen suomentamana versiona Kansallisteatteriin, kaupungissa tuntui pieni absurdi kohahdus - kuin siipien suhinaa. Lehtien kahinaa. Hiekan rahinaa. Oli taas mitä odottaa.
Pääosien esittäjät Esko Salminen (Vladimir), Eero Aho (Estragon), Hannu-Pekka Björkman (Pozzo) ja Janne Reinikainen (Lucky) poseerasivat ympäri kaupunkia levitetyissä mainosjulisteissa vakavina kuin sodan juuri kokeneet. Heti heidän knallihattujensa jälkeen huomio kiinnittyi uudelleen näytelmän käännettyyn nimeen, jossa suomen kielen merkityskerrostuma synnyttää uudissanan ’godottaa’. Sanan, joka tuntuu jo silkalla äänneasullaan viestivän toiminnan nyrjähtäneisyydestä ja outoudesta.
Näytelmän ihmiskuva on samanaikaisesti ankara ja lämmin. Siitä huokuu ajattoman eksistenssikriisin lumovoimainen mukaansatuudittelevuus. Näytelmää on esitetty jo kuusi vuosikymmentä, ja edelleen se kiehtoo ja antaa virikkeitä lukuisille tulkinnoille. Teosta on tulkittu muun muassa poliittisten metaforien, sotahistorian, uskonnollisen symboliikan tai eksistentialististen filosofioiden kautta, freudilaisittain, queer-teorian kautta ja lukuisin muin tavoin. Godot’n odottamisen epävarmuuteen on vuosikymmenten saatossa tullut nostalginen hehku: ikään kuin perimmäisen inhimillisen surkeuden taustalla kytevä tiedostamisen kipinä, elämä maailmassa, jossa lopullisen varmaa on vain epävarmuus - Vladimir ja Estragonhan eivät näytelmässä kykene edes kuolemaan, vaan heidän ainaisen odotuksen tilansa antaa kuolemankin odottaa.
Moinen epävarmuuden tila ei tietenkään olisi mahdollinen ilman modernin yhteiskunnan myötä tullutta vapautta. Vladimir ja Estragon (Didi ja Gogo) ovat, riippuen siitä miten heidän tilannettaan tulkitsee, joko vankeina tai vapautuneina epävarmuuden ja odotuksen tilassaan. Toisaalta heillä ei ole mitään minkä avulla päästä pois - tila siis vaikuttaa kovin lopulliselta - mutta toisaalta heitä on tulkittu myös auktoriteeteista, uskonnosta yms. vapautuneen ihmisen kuvauksena. Joka tapauksessa, perusasetelma on hyvin älyllinen, ja ryysyisten maankiertäjähahmojen akateemissävyinen puheenparsi on askarruttanut tulkitsijoita läpi vuosikymmenten. Toistelluin anekdootti on kriitikko Vivian Mercierin Beckettille heittämä huomio siitä, että Didi ja Gogo puhuvat aivan kuin olisivat filosofian tohtoreita. ”Mistä tiedät, etteivät he ole?” vastasi Beckett.
”Ei sinulla satu olemaan köyttä?”
Godota odottaessa sisältää vaudevilleperinteestä ammentavia ja fyysiseen, klovneriaa lähenevään vitsinkerrontakulttuuriin taipuvia kohtia, jotka näyttämöllä kuitenkin saavat oman absurdin ominaissävynsä. Huomio kiinnitetään usein Vladimirin ja Estragonin surkuhupaisaan kadunmiehen olemukseen, heidän kuluneisiin kenkiinsä ja hattuihinsa, nukkavieruihin vaatteisiinsa. Hattuja vaihdetaan henkilöltä toiselle monimutkaisten näyttämöohjeistusten kera, taskuista kaivellaan porkkanoita ja nauriita, kenkä ei lähde jalasta, housut putoavat. Dialogissa musta huumori läpäisee vakavimmat tilanteet, kuten hirttäytymisen suunnittelun yhteydessä heitetty viaton kysymys: ”Ei sinulla satu olemaan köyttä?”.
”Surkimus! Syöpäläinen! Keskonen! Sittiäinen! Jyrsijä! Kuraattori! Krumeluuri! Krriitikko!”, kuuluu näytelmän tunnettu haukkumasanaketju nykyasussaan suomeksi. Beckett on humoristisissa kohdissaan ilkikurisen vakava: henkilöhahmoilla on sekä ilonpilke että kuolemanvarjo silmänurkassaan. Uuden suomennoksen kieli on arkisen puhekielen piirteitä noudattelevaa nykysuomea, sanavalinnat on tehty mahdollisten käännösvaihtoehtojen joukosta paikoin hyvinkin värikkäitä ilmaisumahdollisuuksia suosien. Af Hällström on luopunut muun muassa kankeista me-muotoisista lauseista ja korvannut ne puhekielen tyylin mukaisilla passiiveilla.
”No niin, lähdetäänkö? Lähdetään. Eivät liikahdakaan.”
Beckettin näytelmien lumovoima tulee epäilemättä säilymään, vaikka ajat muuttuvat. Godota odottaessa on yksinkertaisen muotonsa vuoksi helposti lähestyttävä ja koskettava, vaikka lukija/yleisö ei tietäisi entuudestaan mitään näytelmän historiasta. Yksinkertaisuus sisältää moneuden, lukuisat tulkinnat, aikaan kuin aikaan sopimisen. Vladimir ja Estragon ovat filosofiselta kannalta loputtoman kestäviä hahmoja.
Beckett on onnistunut mestarillisesti vangitsemaan hahmoihinsa ne inhimilliset ominaisuudet, jotka tavalla tai toisella toistuvat yhtä absurdeina läpi ihmiskunnan historian ja nykyisyyden. Markkinavetoisen maailman sorvaamaa eriarvoistumiskehitystä pohtiessa mieleen tulee väistämättä Pozzon ja Luckyn surkea suhde, epäreiluuden ja jopa julmuuden läpäisemä riippuvuus toinen toisistaan. Entäpä Godot sitten, tuo uskonnollisia tulkintoja usein herättänyt poissaoleva hahmo - hänet voi tulkita vaikkapa sen mukaan mihin mikin aikakausi uskoo, olipa se sitten talouskasvu tai muu jumalankaltaisena pidetty asia. Jos ajatukset uskonnollisesta vapahtajahahmosta tai yhteiskunnallisesta vapauttajahahmosta jätetään Godot-tulkinnasta hetkeksi sivuun, Godot’n voisi tulkita pelkän vapauden käsitteen kautta: ihmiset ikiajoiksi jähmettyneinä omaan vapauden odotukseensa.
Kansallisteatterissa vielä huhtikuuhun asti.
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/godota-odottaessa/