PROFESSORIPOOLI: Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy

Kuukauden klassikko
Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY. 1. painos 1986. Uusin eli 4. painos 2005.
Clas Zilliacus kirjoittaa:

Först kom diktatorerna, sedan skrevs det romaner om dem. Båda sorterna har gärna velat vara värst. Jämfört med många latinamerikanska självhärskare kan en Nero eller en Caligula te sig ganska vek och tafatt. I gengäld kan hela tre litterära nobelpristagare – Miguel Angel Asturias 1967, Gabriel García Márquez 1982 och Mario Vargas Llosa 2010 – räkna in en roman om en diktator bland sina främsta meriter.

Under tidigt 1800-tal hade Latinamerika tack vare sina libertadores Bolívar och San Martín kastat av sig det imperiala oket. Men redan 1835 fick Argentina en envåldshärskare. De första diktatorsromanerna handlade om honom, Juan Manuel de Rosas. Sedan dess har det fyllts på med nya diktatorer, samt romaner om dem. Hit hör kolombianen Márquez El otoño del patriarca från 1975; mästerligt förfinskad av Pentti Saaritsa (WSOY 1986) som Patriarkan syksy.

Romanen är ett oavbrutet hårresande möte mellan å ena sidan den magiska realism som Márquez själv med Cien años de soledad 1967 hade varit med om att göra till boom, å den andra den bisarra barock som är latinamerikansk konsttradition. Boken består av vidpass etthundra meningar, som piskar läsaren framåt och som fyller upp drygt tvåhundra sidor. Har läsaren dristat sig in i labyrinten finns bara en väg ut: att stå ut med den tropiken och troperna och läsa till slut.

Impulsen till boken säger sig Márquez ha fått i Caracas 1958. Där bevittnade han den venezolanske autokraten Pérez Jiménez fall och blev fundersam. Bland diktatorer hörde denne dock till de hyggligare. Det som inspirerade Márquez var inte tanken att skildra någon lokal máximo líder utan diktaturen som fenomen. Alternativt har han som skrivimpuls angett att han ville överträffa guatemalanen Asturias El Señor Presidente (1932/1946), länge Latinamerikas mest kända diktatorsroman. Också en tredje impuls har nämnts: en vadslagning om vem som lyckas bäst i genren. Och faktiskt berikades diktatorsromanen under två korta år (1974-1975) med hela tre tillskott, i dag klassiska: av paraguayanen Augusto Roa Bastos (Yo el Supremo), av kubanen Alejo Carpentier (El recurso del método), och av Márquez.

Om alla tre vittnesbörd stämmer antyder de att romanen tog tid på sig. Den var väl svårskriven. Om Márquez gick med på ett kollegialt vad på sjuttiotalet berodde det nog på att han visste att han äntligen hade löst ett segt problem. Själva berättartekniken kunde han ju. Den hade han tränat upp som novellist, journalist, filmscenarist, och med sin hundraårssuccéroman. Men med sin diktatorsroman ville han något annat.

Här var projektet inte att dra en historia utan att suga in läsare i diktaturens miasmer, in i en feberyra där inte bara koordinaterna för tid och rum utan rentav konturerna hos aktörerna i historien suddas ut. Márquez ville skapa ett slags yrsel, dra undan fotfästet för en väl besinnad läsning. Hans ämne är inte en diktator och inte diktaturen som politisk patologi. Han ville få fram det overkliga i en diktatur för dem som lever i den: dess inre liv, där folket göds av rykten och svältföds på information. ’Han’ kan avse patriarken, landets måttlösa välgörare, men samma pronomen kan – mitt i en mening – övergå till att avse ett berättarjag, eller en anonym informant, eller något fjärde eller femte. Om jag och du och han och vi görs liknämniga blir sikten nedsatt. Det blir mörkt som i odjurets buk.

Också tempus sviker. Patriarken har levt, eller styrt, i mellan 107 och 232 år. Kanske. Med visshet vet vi inte ens om han någonsin har funnits. Kanske har han bara varit en projektion, en fantasm, ett sugande centrum av fruktan, ett beläte konstruerat för att hålla folket i tukt. Kanske är – var? – han ett påhitt, legitimation för en junta som sålt först landet och sedan hela havet till främmande makt. Bortom marinsoldaternas pansarkryssare ute vid piren ”såg han” de tre karavellerna, läser vi. Med dessa tre avses i Amerika alltid Kolumbus skepp. Tiden är ingenting, all tid har tryckts ihop till ett nu.

Romanens långa och vilt förgrenade kapitel tar alla ansats i att folket upptäcker diktatorns ruttnande lik inne i hans palats. Där finns sedan länge bara han och de höns och kor som delat palatsets murknade pompa med honom, nu dock bara med biljardbordens gröna ängar som betesmark. Fysiska teman, såsom föda, är ständigt närvarande i romanen; vi påminns om att människokroppen kan fås till mycket bara gränserna för vad den tål blir klart utsagda. Sådant vet en diktator: han är per definition en som säger. Mitt i boken heter det så här; detta är ungefär den sista tiondelen av slutmeningen i ett kapitel:
... och in kom den förnäme divisionsgeneralen Rodrigo de Aguilar på silverbricka liggande så lång han var på en garnering av blomkål och lagerblad, behandlad med kryddor, brynt i ugnen, anrättad i uniformen med fem mandlar av guld för högtidliga tillfällen och oskattbara epåletter på axlarna, fjorton skålpund medaljer på bröstet och en liten persiljekvist i munnen, färdig att serveras på en kamratfest av de officiella uppskärarna inför den förstenade skräcken hos oss inbjudna som utan att andas upplevde styckningens och utdelningens utsökta ceremoni, och när det på varje tallrik fanns en lika stor portion försvarsminister späckad med pinjefrön och doftande örter, gav han order om att man skulle börja, smaklig måltid mina herrar. (Övers. Kjell A. Johansson)

Den som här har blivit uppdukad som dagens rätt är alltså en av patriarkens svekfulla förtrogna. Detta är karibisk barock. Men det är också en hyllning till språket, en spelande tunga som är redo att bjuda vilken diktator som helst ett rent furiöst motstånd, ord mot ord. Man kan hävda att romanens stora påstående är att i språket finns friheten framom andra, en resurs diktatorn inte kommer åt. Márquez patriark kan någon gång mjukna, men någon mjukhet kommer aldrig författare till del. De har en feber i pennan, de är sjukdomsspridare, de ges aldrig någon pardon.

Márquez’ patriarkporträtt är i högsta grad text från Karibiens kust, otempererad. Men alla latinamerikanska diktatorsromaner är ju inte karibiska. Graham Greenes The Comedians (1966) skildrar Haitis Papa Doc med brittisk återhållsamhet. Vargas Llosas El Fiesta del Chivo (2000), porträtterar Dominikanska republikens trettiåra envåldshärskare Trujillo med peruansk distans. Diktatorsromanen är en genre med avläggare snart sagt överallt. Man kan säga att för det litterära gestaltandet av den politiska perversion diktaturen utgör har ribban satts högt. Det är inte minst Márquez som gjort det, med sin sorgfälligt artikulerade mardröm.

Clas Zilliacus on Åbo Akademin kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Legenda Guatemalasta

Arto Rintala kirjoittaa:

Latinalaisamerikkalaisen modernin kirjallisuuden suurimpiin klassikoihin kuuluu itseoikeutetusti –ainakin muualla jos ei meillä – vuonna 1967 Nobelilla palkittu guatemalalainen Miguel Ángel Asturias (1899-1974). Asturias oli maagisen realismin ensimmäinen merkittävä, maailmanlaajuista tunnustusta osakseen saanut nimi.

Asturiasin keskeisistä teoksista on suomeksi saatavilla Latinalaisen Amerikan kirjallisuusperinteeseen sittemmin vahvasti kotoutuneen ”diktaattoriromaanin” varhaisimpiin edustajiin lukeutuva Herra Presidentti (valmistui 1933, ilmestyi 1946). Sen esimerkkiä on seurattu, sekä jäljitellen että kritisoiden, lukuisissa teoksissa, kuten Gabriel García Márquezin Patriarkan syksy tai Mario Vargas Llosan Vuohen juhla.

Vaatimattomampi väliteos on sen sijaan luultavasti pääasiassa poliittisista syistä suomennettu Week-end Guatemalassa (1956). Novellikokoelma sisältää kuitenkin sekin huomionarvoisen tarinan: teoksen päättävä ”Torotumbo” käsittelee eurooppalaisessa ajattelussa usein puhtaasti positiivisessa, ilakoivassa hengessä käsitetyn karnevaalin väkivaltaista puolta.

Näiden ohella Asturiasilta on suomennettu muutamia runoja Pentti Saaritsan valikoimassa Kello 0 (1969) ja pari lyhyttä kertomusta Matti Rossin antologiassa Kolmas maailma (1966). Yllättävää kyllä, avain Asturiasin merkittävimpään tuotantoon löytyy näistä vähän tunnetuista kokoelmista. Saaritsan suomentamat otteet ovat pääasiassa peräisin klassikon asemaan kohonneesta runoelmasta Clarivigilia primaveral (”Keväthorros”, 1965), kun taas Rossi otti suomennettavakseen osan Asturiasin kenties kiehtovimmasta teoksesta Leyendas de Guatemala (”Guatemalan legendoja”, 1930).

Asturiasin syntymän 100-vuotisjuhlallisuuksien tuloksena Amerikoissa syntyi suorastaan pienenpuoleinen tutkimuksellinen myrsky, jonka keskiöön kohosivat erityisesti romaani Hombres de Maíz (1949) ja kirjailijan esikoisteoksena ilmestynyt mainittu legendakokoelma.

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Leyendasin ilmestyessä aikakauden avantgardistit ottivat tämän unenomaisen, lähinnä proosarunoudeksi luokiteltavan kahdeksan tarinan kokoelman innostuneesti vastaan, ja seuraavina vuosina siitä tuli kirjallisuushistorian ensimmäinen latinalaisamerikkalainen best-seller. Latinalaisamerikkalainen kirjallisuus kohosi samanlaiseen näkyvyyteen uudelleen vasta vuonna 1967, kun Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyttä alettiin kirjoittajansa sanoin 'myydä kaikkialla kuin kuumia nakkeja'.

Leyendas heijastaa tekijänsä monenkirjavaa taustaa. Pariisissa mayatutkija Georges Raynaudin johdolla opiskellut ja muun muassa tämän Popol Vuh -ranskannoksen espanjaksi kääntänyt Asturias eli lapsuutensa kosketuksissa Guatemalan mayaheimohin; osa kirjan tarinoista on vahvasti sidoksissa Asturiasin lapsena kuulemiin alkuperäisasukkaiden satuihin ja hänen opiskelijana tutkimiinsa esikolumbiaanisiin myytteihin. Muutamat kertomukset ovat saaneet innoituksensa uuden ajan alun valloituskronikoista, osa taas mestitsiväestön kansanperinteestä. Lopputuloksena syntyi eksoottinen, sadunkaltainen teos, jonka muodossa heijastuvat Asturiasin Pariisin-vuosien lähipiirin lietsomat modernit virtaukset symbolismista surrealismiin.

Asturiasilla lienee ollut halu luoda teos Guatemalasta ja sen omimmasta kulttuuriperinnöstä – tämän varmasti suomalainenkin hyvin ymmärtää Kalevaloineen. Leyendas on eräänlainen tutkimusmatka maan muinaisuuden eri kerroksiin, 'suunnattu lapsille ja lapsenmielisille, ei vakaville tutkijoille'. Temaattisesti se kartoittaa Guatemalan historiaa omaperäisen kansantarinoiden tulkintansa kautta.

Johdannossa kertoja palaa kotimaahansa ja näkee sielunsa silmin ympärillään vuosisatojen aikana toistensa päälle kasvaneet arkeologiset kerrostumat aina 20-luvun pikkukylistä siirtomaa-aikojen raunioiden läpi muinaisiin mayojen kaupunkeihin, etsii käsiinsä pari ulkoisesti vaatimatonta, mutta taikataitoista intiaanivanhusta ja osallistuu lähes loitsumaiseksi muuttuvan kerronnan kuvailemaan shamanistiseen istuntoon. Sen myötä kertojasta kuoriutuu esiin ajan ja paikan ulkopuolella elävä myyttinen olento, ”Kultainen Talja”. Lukijan rinnalla hän saa kuulla kahdeksan eri aikoihin sijoittuvaa tarinaa tai legendaa.

Leyendas de Guatemalan monitasoisuus hämmentää jopa Asturiasin tuotantoon tottunutta lukijaa. Asturiasin kerronta on yleensäkin eufonisen maalauksellista, ja pyrkii pikemminkin heräämään itse eloon kuin kuvaamaan tekstin ulkoista todellisuutta. Sitä lukiessa mieleen muistuu professori Raynaudin pitkä esipuhe mayojen rituaalinäytelmä Rabinal Achin modernissa käännöksessä – opettajansa tavoin Asturias lienee uskonut ajatukseen laulusta ja tanssista puhetta edeltävinä kommunikaatiomuotoina, joiden tarkoitus oli pikemminkin luoda yhteisesti jaettu tunnetila kuin siirtää tarkoin määriteltyä informaatioita. Leyendasin tarinoissa kyse tuntuu olevan poikkeuksellisen vahvasti mielentiloista, ehkä jopa jonkinlaisesta rituaalista – missään tapauksessa se ei tyhjenny yksinkertaisiin analyyseihin. Johdantoa seuraavat tarinat siirtävät lukijan satuja ihmetellen kuuntelevan lapsen asemaan ja nostavat kuvatun maan historian esiin kasteenraikkaana ja koskemattomana kaikissa omalaatuisissa muodoissaan.

Asturiasin ja monen muunkin vanhemman polven kirjailijan epäonneksi heidän varhaistuotantonsa aikoihin syntyi poliittisissa piireissä suosituksi osoittautunut ajatus mestitsaatiosta, rotujen ja kulttuurien sekoittumiseen nojaavasta Latinalaisen Amerikan perusolemuksesta. Eurooppalaiselle lienee yllättävää, että modernistumiseen liittyvät ajatukset eugeniikasta ja ihmisyyden tieteellisestä parantamisesta saivat 1900-luvun alun iberoamerikkalaisissa maissa vastineen nimenomaan etnisyyksien sekoittamispyrkimyksistä – alan vaikutusvaltaisin teos lienee meksikolaisen José Vasconcelosin jo nimeään myöten varsin yksiselitteinen hahmotelma Etelä-Amerikan tulevaisuudesta, La Raza Cósmica (1925). Myöhemmin aate on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä intiaaniväestön suunnalta. Kansanmurhien ja sekasorron jälkeisen vuosisadan jäljiltäkin noin puolet guatemalalaisista kuuluu mayakansoihin (siinä missä toinen puoli identifioituu lähinnä mestitseiksi) ja monet vasta vuosisadan loppupuolella esiin päässeet alkuperäisväestöä edustavat kirjailijat ovat kysyneet hyvällä syyllä, mikä oikeus valloittajien jälkeläisillä on puhua ryöstetystä maasta kotinaan tai puuttua natiivien asioihin ”kosmisten rotujen” kampanjoillaan. Näihin kyseenalaistajiin kuului esimerkiksi 1984 murhattu Luis de Líon, jonka postuumisti julkaistua romaania El tiempo principia en Xibalbá (”Aika alkaa Xibalbássa”, 1985) pidetään yhtenä hienoimmista uudemman latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden tuotteista.

Mitä tulee Asturiasiin, en usko hänen ajaneen taiteilijana vasconcelolaista ohjelmaa, kuten jotkut kritisoijat ovat väittäneet. Pikemminkin Asturias pyrki tavoittamaan Guatemalan ihmisten todellisuuden aidoimmillaan, jolloin väestön etninen kirjavuus on vain osa asiaankuuluvaa status quota. On melko epäreilua sälyttää Asturiasin niskoille toisten tahojen samanaikaisesti puhaltelemia akateemisia kuplia. Sen sijaan kriitikot ovat täysin oikeassa siinä suhteessa, että Asturiasin kaltaisilla mestitseillä ylipäätään on ollut huomattavasti paremmat mahdollisuudet saada äänensä julki jo verrattain varhain.

Tärkeintä lienee kuitenkin muistaa Asturiasin mahtava työ sekä mayakulttuurien että Väli-Amerikan poliittisen tilanteen maailmanlaajuisen tunnettuuden puolesta. Guatemalan kirjallisuuden ”grand old man” löi myös vuosikymmeniä kestäneen ja erilaisten diktatuurien katkoman kirjailijan, radioäänen ja kulttuurivaikuttajan urallaan lähtemättömän jälkensä kovia kokeneen synnyinmaansa ihmisten sydämiin eräänlaisena kansan isähahmona, etnisistä ryhmistä riippumatta. 2000-luvulla hänen teostensa värikylläistä maisemaa voidaan viimeinkin tarkastella vapaasti, vailla niihin ulkopuolelta kytkettyä poliittista painolastia. Kenties Leyendas de Guatemalan ja monien muiden suomalaisille vielä tuntemattomien teosten todellinen vaellus kirjallisuuden maailmassa on vasta alkanut.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

Kuvalähde: http://autobiografialectora.blogspot.com/2011/08/miguel-angel-asturias-leyendas-de.html

Macondon sade lankeaa

Arto Rintala kirjoittaa:

Kuluneen kesän aikana latinalaisamerikkalaisen nykyklassikon Gabriel García Márquezin (s. 1927) veli Jaime vahvisti jo pitkään Márquezin ihailijoiden keskuudessa levinneet huhut, joiden mukaan kirjailija on sairastunut vanhuusiän dementiaan. Tämä todennäköisesti merkitsee päätöstä Gabon kirjailijauralle. Hän itsekin ilmoitti jo vuosia sitten, ettei aio kirjoittaa päätökseen kolmiosaiseksi aiottua elämäkertaansa Elää kertoakseen (I osa, 2002). Salailevaan ja yksityiselämäänsä suojelevaan tapaansa kirjailija ilmoitti tuolloin syyksi tunnetun taipumuksensa taikauskoon. Elämäkertaprojektin keskeytymisen jälkeen Márquez on julkaissut ainoastaan yhden romaanin – oikeastaan pienoisromaanin – Muistojeni ilottomat huorat (2005), joka sai ilmestyessään varsin ristiriitaisen vastaanoton.

Márquezin omalaatuinen lapsuus ja mielenterveysongelmien kanssa painiva lähipiiri on varmasti tarjonnut runsaasti materiaalia hänen teoksilleen. Mikäli Márquez olisi toisenlaisen kulttuuripiirin kasvatti, hän olisi kuka ties saattanut anglosaksiseen tapaan ryhtyä vaikkapa perinteiseksi kauhukirjailijaksi purkaakseen perinnöllisen dementian harhoissa kamppailevien lähimpiensä käytöksen aiheuttamia kipeitä muistoja. Kaikeksi onneksi Márquezin täytyi kuitenkin luoda oman kulttuurinsa perinteistä käsin jotain täysin uudenlaista. Maagiseksi realismiksi kutsuttu kirjallisuussuuntaus ammentaa syvältä espanjankielisen kirjallisuuden vuosisataisesta perinteestä ja liittää mukaan paljon latinalaisen Amerikan alkuperäiskansoilta ja vähemmistöiltä omaksuttuja maailmanhahmottamistapoja. Modernismin jälkeisistä liikkeistä latinalaisamerikkalainen perinne on kenties kaikkein elinvoimaisin ”postmoderni” uudistusliike, jolla on ollut paljon annettavaa niin postkolonialistisille kirjailijoille (esimekiksi lukuisat anglointialaiset bestsellerit) kuin uudelle eurooppalaiselle taidekirjallisuudellekin. Maagisen realismin vaikutuksen rinnalla yhdysvaltalainen beat tai ranskalainen nouveau roman vaikuttavat lähinnä kirjallisten sisäpiirien teennäiseltä rankkuuden- ja erikoisuudentavoittelulta.

Márquez on usein maininnut haastatteluissa, miten kertojana kaikkein suurimman, jopa Franz Kafkan ja Virginia Woolfin ylittävän vaikutuksen nuoreen Gaboon teki hänen isoäitinsä doña Tranquilina Iguarán. Perheen vaikuttava matriarkka oli ”sinisilmäinen nainen, joka vanhetessaan sokeutui [ja] kadotti lopulta rajan elävien ja edesmenneiden välillä kokonaan. Hän puhui kuolleille, kuunteli heidän valitustaan ja huokauksiaan”, kuten Anni Valtonen kirjoittaa HS:n jutussa ”Eversti Aureliano Buendía asui täällä” (9.7.2000). Márquez itse on tunnustanut, ettei hän koskaan ole päässyt eroon peloista ja yksinäisyyden tunteesta, joita joutui kokemaan pienenä poikana perheenjäseniensä epätodellisuuden kansoittamassa kotitalossaan Aracatacassa.

Tämä kaikki sai epäilemättä Márquezin hakemaan todellisuudelleen rajoja tavallista syventyneemmin ja määrittelemään sen teoksissaan yhä uudelleen erilaisista näkökulmista. Ehkä ihmiset eivät nouse ”oikeasti” taivaaseen pyykkiä kuivatessaan, mutta syrjäisen pikkukylän juorupiireissä se voisi olla hyvä tapa selittää parhain päin raskaaksi tulleen nuoren neidon salaperäinen katoaminen, sillä mistäpä kukaan saisi selville, onko tapaus objektiivisesti totta. Tuon pienen kylän asukkaiden joukossa siitä tuli totta, ja siitä eteenpäin maailman meno sai luvan kääntyä huhujen mukaiseksi. Kyseinen kylähän on tietenkin nykyään maailmanlaajuisesti tunnettu Macondo.

Pääteoksessaan Sadan vuoden yksinäisyys (1967) Márquez esittelee lukijoille tuon jossain Kolumbian sumuisten, huohottavien viidakoiden keskellä makaavan pienen kylän, joka lopulta hukkuu vuosikausia kestävään sateeseen. Ääriviivat hämärtyvät, yksityiskohdat pyyhkiytyvät olemattomiin. Lopulta jäljellä ei ole mitään, ja ainutkertainen maailma katoaa, koskaan palaamatta. Loputon sade kuvaa mieliinpainuvasti unohduksen ja katoamisen teemoja, jotka niin läheisesti näyttävät liittyvän myös kirjailijan omaan historiaan tämän sukua vaivanneen sairauden muodossa. Sairauden, joka nyt näyttää saaneen kiinni myös hänet itsensä. Márquezin harvojen suomentamattomien teosten joukkoon kuuluva, Sadan vuoden yksinäisyyteen linkittyvä novelli "Monólogo de Isabel viendo llover en Macondo" (1968) tuo teeman esille, jos mahdollista, vieläkin voimakkaammin.

On siis kyseenalaista, jatkuuko Márquezin kirjailijanura enää. Tähän astisella urallaan hän on joka tapauksessa jo osoittanut olevansa eräs suurimmista 1900-luvun kirjailijoista. Márquezin ja maagisen realismin käsittelemät teemat ovat levinneet laajalle nykykirjallisuuteen (perässä hiihtävistä elokuvista ja televisiosarjoista puhumattakaan). Nykyfiktion piirissä maagisen realismin ensimmäisen suursuosikin esittelemien ideoiden sulautuminen myöhempään valtavirtaan on ollut niin saumatonta, ettei monikaan enää edes tunne alkuperäistä inspiraation lähdettä. Vain hyvin harva kirjailija on kyennyt luomaan todellisuutta, jonka olemassaolo todella kykenisi muokkaamaan sitä todellisuutta mihin kirjailija itse aikanaan syntyi. Jorge Luis Borges unelmoi siitä, ja Márquez sai sen aikaan; ei liene liioiteltua väittää, että Sadan vuoden yksinäisyys saattaa hyvinkin olla eräänlainen nykypäivän Don Quijote.

Jaime García Márquezin antamien tietojen mukaan Gabo itse on säilyttänyt hyvän tuulensa ja toimintakykynsä dementiastaan huolimatta, ja näyttää siltä, ettei sairaus juurikaan häiritse tämän arkielämää – lähinnä se on noussut esteeksi kirjoittamisen vaatimalle pitkäjänteiselle ja suurisuuntaiselle ajatustyölle. Vaikkei Márquezin tuotanto enää saisikaan jatkoa, olemassa olevassakin on jo enemmän kuin voisimme pyytää. Siksi voimmekin rauhassa toivoa, muiden ihailijoiden rinnalla, että mies itse eläisi vielä pitkään ja onnellisena. Itse aion tarttua jälleen kerran pöydälläni odottavaan novellikokoelmaan Oudot vaeltajat: kaksitoista kertomusta (1992) ja sukeltaa Gabon maailmaan.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

”Kenelle minä kirjoitan tämän?” – Carlos Fuentes 1928–2012

Arto Rintala kirjoittaa:

Meksikolainen nykyklassikko Carlos Fuentes Macías, eräs 60-luvulla alkaneen latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden buumin suurista nimistä, oli aktiivisesti viemässä maanosansa menneisyyden kahleisiin juuttunutta kirjallisuutta kohti uutta aikaa ja maailmanlaajuista lukijakuntaa. Koskaan hän ei kuitenkaan kuvitellut sanojen tarvitsevan enempää kuin kynän, paperin ja tyhjälle arkille esitetyn hiljaisen kysymyksen: ”Kenelle minä kirjoitan tämän?”

Kysymys saattoi johtaa omintakeisiin lopputuloksiin, kuten goottilaisen kauhun tunnelmissa liikkuvassa pienoisromaanissa Aura (1962), missä tarinan kertoja sinuttelee kertomuksen päähenkilöä. Mutta juuri tämän ansiosta fatalistisen piinaavalla varmuudella etenevä tarina sieppaa sivusta tirkistelevän lukijan mukaansa yhtä varmasti kuin päähenkilö Felipe tulee kohtaamaan ”Auran” salaisuuden.

Fuentes hyödynsi runsaasti erilaisia tyylisuuntauksia. Kirjailijan Meksiko piirtyy eri näkökulmista niin Lohikäärmeen pään (1978) jännittävässä dekkaritarinassa kuin maailmanlaajuiseksi bestselleriksi kohonneen Vanhan gringon (1985) kuvitteellisessa elämäkerrassa, joka kertoo kirjailija Ambrose Biercen vaiheista tämän mystisen katoamisen jälkeen vuoden 1913 loppupuolella. Aina ei tietenkään voida puhua täysosumasta; vuonna 2001 ilmestynyt Inez haeskelee leimallisia 1900-luvun eurooppalaisen taidekirjallisuuden teemoja, mutta jää melko pastissinomaiseksi.

Suomalaisen lukijan näkökulmasta Fuentesista jääkin hieman rikkonainen kuva – meillä on sentään ulottuvillamme Tarina Heredian suvusta (1980) ja Kotkan istuin (2003), mutta Fuentesin upea klassikko Artemio Cruzin kuolema (1962) on nykyisin erittäin vaikeasti saatavilla, vaikka lukijoita tälle kiehtovalle teokselle varmasti riittäisi. Kuolinvuoteellaan makaavan Artemio Cruzin mielessä välähtelevistä muistoista kasvaa rikas ja moniääninen, yht'aikaisesti syvälle historialliseen todellisuuteen ja yksilön identiteettiin sukeltava kokonaisuus, joka hakee veroistaan Fuentesin hyvän ystävän, Gabriel García Márquezin keskeisistä teoksista.

Useimmat Fuentesin taiteellisesti kunnianhimoisimmista teoksista, kuten esikoisromaani La región más transparente (1958), monumentaalinen, 2000 vuoden ajalle levittäytyvä kronikka Terra Nostra (1975) tai dystooppisen, mutta nykypäivää edustavan Makesicko Cityn eräässä synnytyssairaalassa maailmaan tulemistaan odottavan vauvan pohdinnoista kasvava Cristóbal Nonato (1987), ovat valitettavasti meikäläiselle yleisölle lähes täysin tuntemattomia. Itsekin olen Fuentesin kohdalla syyllistynyt aliarvioimaan kirjailijaa helpommin saatavilla olevien teosten luoman, hieman yksipuolisen kuvan pohjalta, mikä on sääli. Viimeistään vielä suomentamattomien teosten parissa selviää, että Fuentesin maine ja suuri vaikutus nykykirjallisuuteen ovat syntyneet aivan ansiosta.

Panamássa vuonna 1928 diplomaattiperheeseen syntynyt Fuentes vietti lapsuutensa ja nuoruutensa isänsä työtehtävien vuoksi lukuisissa Etelä-Amerikan kaupungeissa ja Yhdysvalloissa. Hänen perheensä asettui pysyvästi Meksikoon tulevan kirjailijan ollessa 16-vuotias. Opiskelun ohella hän aloitti uransa lehtimiehenä ja julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa vuonna 1954. Fuentes tuli kotimaassaan tunnetuksi myös elokuvakäsikirjoittajana ja poliittisena hahmona.

Modernin latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ystävät tunsivat hänet kautta maailman 60-luvun ”lattaribuumin” keskeisenä hahmona ja merkittävänä kulttuurivaikuttajana. Fuentesin julkisuustyö latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden puolesta vaikutti merkittävästi García Márquezin, Mario Vargas Llosan, Julio Cortázarin ja muiden buumikirjailijoiden maailmanmaineen syntyyn. Fuentesin vuonna 1969 ilmestynyt La nueva novela hispanoamericana on samaan aikaan mielenkiintoinen esteettinen esseeteos ja korvaamattoman sisäpiirin näkökulman tarjoava dokumentti lattaribuumin syntyajoilta. Fuentes jatkoi kirjallisuusesseistiikan parissa koko uransa ajan.

Fuentesin pitkä elämä päättyi 15.5.2012 Ciudad de Méxicossa. Hän ei elänyt tarpeeksi pitkään päästäkseen vastaanottamaan monessa yhteydessä ennustetun Nobelin, mutta lieneekö yhdellä palkinnolla niin suurta merkitystä? Hän onnistui vastaamaan omaan kysymykseensä paremmin kuin tuskin itsekään osasi uskoa ja kirjoitti miljoonille vastaanottajille lähes 60-vuotisen uransa ajan. Sitä paitsi hän osasi suhtautua huumorilla jälkeensä jäävän maailman tarjoilemiin pönäköihin kunnianosoituksiin:

”Kaikkein viimeksi minä haluaisin muuttua patsaaksi. Patsaat ovat pulujen kakkapaikkoja. Postimerkki olisikin sitten ihan toinen juttu. Postimerkkinä on hyvä olla – saat olla ihmisten keskinäisen kommunikaation väline, ja koko ajan joku on nuolemassa takapuoltasi.” – CF

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

Gummerus julkaisi 2000-luvun alussa nämä kaksi Fuentesin romaania. Tekstin alussa olevan Auran julkaisi Like 1997.