Legenda Guatemalasta

Arto Rintala kirjoittaa:

Latinalaisamerikkalaisen modernin kirjallisuuden suurimpiin klassikoihin kuuluu itseoikeutetusti –ainakin muualla jos ei meillä – vuonna 1967 Nobelilla palkittu guatemalalainen Miguel Ángel Asturias (1899-1974). Asturias oli maagisen realismin ensimmäinen merkittävä, maailmanlaajuista tunnustusta osakseen saanut nimi.

Asturiasin keskeisistä teoksista on suomeksi saatavilla Latinalaisen Amerikan kirjallisuusperinteeseen sittemmin vahvasti kotoutuneen ”diktaattoriromaanin” varhaisimpiin edustajiin lukeutuva Herra Presidentti (valmistui 1933, ilmestyi 1946). Sen esimerkkiä on seurattu, sekä jäljitellen että kritisoiden, lukuisissa teoksissa, kuten Gabriel García Márquezin Patriarkan syksy tai Mario Vargas Llosan Vuohen juhla.

Vaatimattomampi väliteos on sen sijaan luultavasti pääasiassa poliittisista syistä suomennettu Week-end Guatemalassa (1956). Novellikokoelma sisältää kuitenkin sekin huomionarvoisen tarinan: teoksen päättävä ”Torotumbo” käsittelee eurooppalaisessa ajattelussa usein puhtaasti positiivisessa, ilakoivassa hengessä käsitetyn karnevaalin väkivaltaista puolta.

Näiden ohella Asturiasilta on suomennettu muutamia runoja Pentti Saaritsan valikoimassa Kello 0 (1969) ja pari lyhyttä kertomusta Matti Rossin antologiassa Kolmas maailma (1966). Yllättävää kyllä, avain Asturiasin merkittävimpään tuotantoon löytyy näistä vähän tunnetuista kokoelmista. Saaritsan suomentamat otteet ovat pääasiassa peräisin klassikon asemaan kohonneesta runoelmasta Clarivigilia primaveral (”Keväthorros”, 1965), kun taas Rossi otti suomennettavakseen osan Asturiasin kenties kiehtovimmasta teoksesta Leyendas de Guatemala (”Guatemalan legendoja”, 1930).

Asturiasin syntymän 100-vuotisjuhlallisuuksien tuloksena Amerikoissa syntyi suorastaan pienenpuoleinen tutkimuksellinen myrsky, jonka keskiöön kohosivat erityisesti romaani Hombres de Maíz (1949) ja kirjailijan esikoisteoksena ilmestynyt mainittu legendakokoelma.

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Leyendasin ilmestyessä aikakauden avantgardistit ottivat tämän unenomaisen, lähinnä proosarunoudeksi luokiteltavan kahdeksan tarinan kokoelman innostuneesti vastaan, ja seuraavina vuosina siitä tuli kirjallisuushistorian ensimmäinen latinalaisamerikkalainen best-seller. Latinalaisamerikkalainen kirjallisuus kohosi samanlaiseen näkyvyyteen uudelleen vasta vuonna 1967, kun Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyttä alettiin kirjoittajansa sanoin 'myydä kaikkialla kuin kuumia nakkeja'.

Leyendas heijastaa tekijänsä monenkirjavaa taustaa. Pariisissa mayatutkija Georges Raynaudin johdolla opiskellut ja muun muassa tämän Popol Vuh -ranskannoksen espanjaksi kääntänyt Asturias eli lapsuutensa kosketuksissa Guatemalan mayaheimohin; osa kirjan tarinoista on vahvasti sidoksissa Asturiasin lapsena kuulemiin alkuperäisasukkaiden satuihin ja hänen opiskelijana tutkimiinsa esikolumbiaanisiin myytteihin. Muutamat kertomukset ovat saaneet innoituksensa uuden ajan alun valloituskronikoista, osa taas mestitsiväestön kansanperinteestä. Lopputuloksena syntyi eksoottinen, sadunkaltainen teos, jonka muodossa heijastuvat Asturiasin Pariisin-vuosien lähipiirin lietsomat modernit virtaukset symbolismista surrealismiin.

Asturiasilla lienee ollut halu luoda teos Guatemalasta ja sen omimmasta kulttuuriperinnöstä – tämän varmasti suomalainenkin hyvin ymmärtää Kalevaloineen. Leyendas on eräänlainen tutkimusmatka maan muinaisuuden eri kerroksiin, 'suunnattu lapsille ja lapsenmielisille, ei vakaville tutkijoille'. Temaattisesti se kartoittaa Guatemalan historiaa omaperäisen kansantarinoiden tulkintansa kautta.

Johdannossa kertoja palaa kotimaahansa ja näkee sielunsa silmin ympärillään vuosisatojen aikana toistensa päälle kasvaneet arkeologiset kerrostumat aina 20-luvun pikkukylistä siirtomaa-aikojen raunioiden läpi muinaisiin mayojen kaupunkeihin, etsii käsiinsä pari ulkoisesti vaatimatonta, mutta taikataitoista intiaanivanhusta ja osallistuu lähes loitsumaiseksi muuttuvan kerronnan kuvailemaan shamanistiseen istuntoon. Sen myötä kertojasta kuoriutuu esiin ajan ja paikan ulkopuolella elävä myyttinen olento, ”Kultainen Talja”. Lukijan rinnalla hän saa kuulla kahdeksan eri aikoihin sijoittuvaa tarinaa tai legendaa.

Leyendas de Guatemalan monitasoisuus hämmentää jopa Asturiasin tuotantoon tottunutta lukijaa. Asturiasin kerronta on yleensäkin eufonisen maalauksellista, ja pyrkii pikemminkin heräämään itse eloon kuin kuvaamaan tekstin ulkoista todellisuutta. Sitä lukiessa mieleen muistuu professori Raynaudin pitkä esipuhe mayojen rituaalinäytelmä Rabinal Achin modernissa käännöksessä – opettajansa tavoin Asturias lienee uskonut ajatukseen laulusta ja tanssista puhetta edeltävinä kommunikaatiomuotoina, joiden tarkoitus oli pikemminkin luoda yhteisesti jaettu tunnetila kuin siirtää tarkoin määriteltyä informaatioita. Leyendasin tarinoissa kyse tuntuu olevan poikkeuksellisen vahvasti mielentiloista, ehkä jopa jonkinlaisesta rituaalista – missään tapauksessa se ei tyhjenny yksinkertaisiin analyyseihin. Johdantoa seuraavat tarinat siirtävät lukijan satuja ihmetellen kuuntelevan lapsen asemaan ja nostavat kuvatun maan historian esiin kasteenraikkaana ja koskemattomana kaikissa omalaatuisissa muodoissaan.

Asturiasin ja monen muunkin vanhemman polven kirjailijan epäonneksi heidän varhaistuotantonsa aikoihin syntyi poliittisissa piireissä suosituksi osoittautunut ajatus mestitsaatiosta, rotujen ja kulttuurien sekoittumiseen nojaavasta Latinalaisen Amerikan perusolemuksesta. Eurooppalaiselle lienee yllättävää, että modernistumiseen liittyvät ajatukset eugeniikasta ja ihmisyyden tieteellisestä parantamisesta saivat 1900-luvun alun iberoamerikkalaisissa maissa vastineen nimenomaan etnisyyksien sekoittamispyrkimyksistä – alan vaikutusvaltaisin teos lienee meksikolaisen José Vasconcelosin jo nimeään myöten varsin yksiselitteinen hahmotelma Etelä-Amerikan tulevaisuudesta, La Raza Cósmica (1925). Myöhemmin aate on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä intiaaniväestön suunnalta. Kansanmurhien ja sekasorron jälkeisen vuosisadan jäljiltäkin noin puolet guatemalalaisista kuuluu mayakansoihin (siinä missä toinen puoli identifioituu lähinnä mestitseiksi) ja monet vasta vuosisadan loppupuolella esiin päässeet alkuperäisväestöä edustavat kirjailijat ovat kysyneet hyvällä syyllä, mikä oikeus valloittajien jälkeläisillä on puhua ryöstetystä maasta kotinaan tai puuttua natiivien asioihin ”kosmisten rotujen” kampanjoillaan. Näihin kyseenalaistajiin kuului esimerkiksi 1984 murhattu Luis de Líon, jonka postuumisti julkaistua romaania El tiempo principia en Xibalbá (”Aika alkaa Xibalbássa”, 1985) pidetään yhtenä hienoimmista uudemman latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden tuotteista.

Mitä tulee Asturiasiin, en usko hänen ajaneen taiteilijana vasconcelolaista ohjelmaa, kuten jotkut kritisoijat ovat väittäneet. Pikemminkin Asturias pyrki tavoittamaan Guatemalan ihmisten todellisuuden aidoimmillaan, jolloin väestön etninen kirjavuus on vain osa asiaankuuluvaa status quota. On melko epäreilua sälyttää Asturiasin niskoille toisten tahojen samanaikaisesti puhaltelemia akateemisia kuplia. Sen sijaan kriitikot ovat täysin oikeassa siinä suhteessa, että Asturiasin kaltaisilla mestitseillä ylipäätään on ollut huomattavasti paremmat mahdollisuudet saada äänensä julki jo verrattain varhain.

Tärkeintä lienee kuitenkin muistaa Asturiasin mahtava työ sekä mayakulttuurien että Väli-Amerikan poliittisen tilanteen maailmanlaajuisen tunnettuuden puolesta. Guatemalan kirjallisuuden ”grand old man” löi myös vuosikymmeniä kestäneen ja erilaisten diktatuurien katkoman kirjailijan, radioäänen ja kulttuurivaikuttajan urallaan lähtemättömän jälkensä kovia kokeneen synnyinmaansa ihmisten sydämiin eräänlaisena kansan isähahmona, etnisistä ryhmistä riippumatta. 2000-luvulla hänen teostensa värikylläistä maisemaa voidaan viimeinkin tarkastella vapaasti, vailla niihin ulkopuolelta kytkettyä poliittista painolastia. Kenties Leyendas de Guatemalan ja monien muiden suomalaisille vielä tuntemattomien teosten todellinen vaellus kirjallisuuden maailmassa on vasta alkanut.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

Kuvalähde: http://autobiografialectora.blogspot.com/2011/08/miguel-angel-asturias-leyendas-de.html

Macondon sade lankeaa

Arto Rintala kirjoittaa:

Kuluneen kesän aikana latinalaisamerikkalaisen nykyklassikon Gabriel García Márquezin (s. 1927) veli Jaime vahvisti jo pitkään Márquezin ihailijoiden keskuudessa levinneet huhut, joiden mukaan kirjailija on sairastunut vanhuusiän dementiaan. Tämä todennäköisesti merkitsee päätöstä Gabon kirjailijauralle. Hän itsekin ilmoitti jo vuosia sitten, ettei aio kirjoittaa päätökseen kolmiosaiseksi aiottua elämäkertaansa Elää kertoakseen (I osa, 2002). Salailevaan ja yksityiselämäänsä suojelevaan tapaansa kirjailija ilmoitti tuolloin syyksi tunnetun taipumuksensa taikauskoon. Elämäkertaprojektin keskeytymisen jälkeen Márquez on julkaissut ainoastaan yhden romaanin – oikeastaan pienoisromaanin – Muistojeni ilottomat huorat (2005), joka sai ilmestyessään varsin ristiriitaisen vastaanoton.

Márquezin omalaatuinen lapsuus ja mielenterveysongelmien kanssa painiva lähipiiri on varmasti tarjonnut runsaasti materiaalia hänen teoksilleen. Mikäli Márquez olisi toisenlaisen kulttuuripiirin kasvatti, hän olisi kuka ties saattanut anglosaksiseen tapaan ryhtyä vaikkapa perinteiseksi kauhukirjailijaksi purkaakseen perinnöllisen dementian harhoissa kamppailevien lähimpiensä käytöksen aiheuttamia kipeitä muistoja. Kaikeksi onneksi Márquezin täytyi kuitenkin luoda oman kulttuurinsa perinteistä käsin jotain täysin uudenlaista. Maagiseksi realismiksi kutsuttu kirjallisuussuuntaus ammentaa syvältä espanjankielisen kirjallisuuden vuosisataisesta perinteestä ja liittää mukaan paljon latinalaisen Amerikan alkuperäiskansoilta ja vähemmistöiltä omaksuttuja maailmanhahmottamistapoja. Modernismin jälkeisistä liikkeistä latinalaisamerikkalainen perinne on kenties kaikkein elinvoimaisin ”postmoderni” uudistusliike, jolla on ollut paljon annettavaa niin postkolonialistisille kirjailijoille (esimekiksi lukuisat anglointialaiset bestsellerit) kuin uudelle eurooppalaiselle taidekirjallisuudellekin. Maagisen realismin vaikutuksen rinnalla yhdysvaltalainen beat tai ranskalainen nouveau roman vaikuttavat lähinnä kirjallisten sisäpiirien teennäiseltä rankkuuden- ja erikoisuudentavoittelulta.

Márquez on usein maininnut haastatteluissa, miten kertojana kaikkein suurimman, jopa Franz Kafkan ja Virginia Woolfin ylittävän vaikutuksen nuoreen Gaboon teki hänen isoäitinsä doña Tranquilina Iguarán. Perheen vaikuttava matriarkka oli ”sinisilmäinen nainen, joka vanhetessaan sokeutui [ja] kadotti lopulta rajan elävien ja edesmenneiden välillä kokonaan. Hän puhui kuolleille, kuunteli heidän valitustaan ja huokauksiaan”, kuten Anni Valtonen kirjoittaa HS:n jutussa ”Eversti Aureliano Buendía asui täällä” (9.7.2000). Márquez itse on tunnustanut, ettei hän koskaan ole päässyt eroon peloista ja yksinäisyyden tunteesta, joita joutui kokemaan pienenä poikana perheenjäseniensä epätodellisuuden kansoittamassa kotitalossaan Aracatacassa.

Tämä kaikki sai epäilemättä Márquezin hakemaan todellisuudelleen rajoja tavallista syventyneemmin ja määrittelemään sen teoksissaan yhä uudelleen erilaisista näkökulmista. Ehkä ihmiset eivät nouse ”oikeasti” taivaaseen pyykkiä kuivatessaan, mutta syrjäisen pikkukylän juorupiireissä se voisi olla hyvä tapa selittää parhain päin raskaaksi tulleen nuoren neidon salaperäinen katoaminen, sillä mistäpä kukaan saisi selville, onko tapaus objektiivisesti totta. Tuon pienen kylän asukkaiden joukossa siitä tuli totta, ja siitä eteenpäin maailman meno sai luvan kääntyä huhujen mukaiseksi. Kyseinen kylähän on tietenkin nykyään maailmanlaajuisesti tunnettu Macondo.

Pääteoksessaan Sadan vuoden yksinäisyys (1967) Márquez esittelee lukijoille tuon jossain Kolumbian sumuisten, huohottavien viidakoiden keskellä makaavan pienen kylän, joka lopulta hukkuu vuosikausia kestävään sateeseen. Ääriviivat hämärtyvät, yksityiskohdat pyyhkiytyvät olemattomiin. Lopulta jäljellä ei ole mitään, ja ainutkertainen maailma katoaa, koskaan palaamatta. Loputon sade kuvaa mieliinpainuvasti unohduksen ja katoamisen teemoja, jotka niin läheisesti näyttävät liittyvän myös kirjailijan omaan historiaan tämän sukua vaivanneen sairauden muodossa. Sairauden, joka nyt näyttää saaneen kiinni myös hänet itsensä. Márquezin harvojen suomentamattomien teosten joukkoon kuuluva, Sadan vuoden yksinäisyyteen linkittyvä novelli "Monólogo de Isabel viendo llover en Macondo" (1968) tuo teeman esille, jos mahdollista, vieläkin voimakkaammin.

On siis kyseenalaista, jatkuuko Márquezin kirjailijanura enää. Tähän astisella urallaan hän on joka tapauksessa jo osoittanut olevansa eräs suurimmista 1900-luvun kirjailijoista. Márquezin ja maagisen realismin käsittelemät teemat ovat levinneet laajalle nykykirjallisuuteen (perässä hiihtävistä elokuvista ja televisiosarjoista puhumattakaan). Nykyfiktion piirissä maagisen realismin ensimmäisen suursuosikin esittelemien ideoiden sulautuminen myöhempään valtavirtaan on ollut niin saumatonta, ettei monikaan enää edes tunne alkuperäistä inspiraation lähdettä. Vain hyvin harva kirjailija on kyennyt luomaan todellisuutta, jonka olemassaolo todella kykenisi muokkaamaan sitä todellisuutta mihin kirjailija itse aikanaan syntyi. Jorge Luis Borges unelmoi siitä, ja Márquez sai sen aikaan; ei liene liioiteltua väittää, että Sadan vuoden yksinäisyys saattaa hyvinkin olla eräänlainen nykypäivän Don Quijote.

Jaime García Márquezin antamien tietojen mukaan Gabo itse on säilyttänyt hyvän tuulensa ja toimintakykynsä dementiastaan huolimatta, ja näyttää siltä, ettei sairaus juurikaan häiritse tämän arkielämää – lähinnä se on noussut esteeksi kirjoittamisen vaatimalle pitkäjänteiselle ja suurisuuntaiselle ajatustyölle. Vaikkei Márquezin tuotanto enää saisikaan jatkoa, olemassa olevassakin on jo enemmän kuin voisimme pyytää. Siksi voimmekin rauhassa toivoa, muiden ihailijoiden rinnalla, että mies itse eläisi vielä pitkään ja onnellisena. Itse aion tarttua jälleen kerran pöydälläni odottavaan novellikokoelmaan Oudot vaeltajat: kaksitoista kertomusta (1992) ja sukeltaa Gabon maailmaan.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

Kääntäjän painajainen eli kirjailijan ja lukijan tasaveroisuudesta

Arto Rintala kirjoittaa:

Niin paljon kuin olen pitänytkin Milan Kunderan (s. 1929) romaaneista, hänen mielipiteensä kääntämisestä ovat lyhytnäköisyydessään tyrmääviä. Kunderan vaatimukset kääntäjiä, ammattimaisia tekstin tulkitsijoita, kohtaan nousevat sellaisiin sfääreihin, että voidaan jo kysyä, vastaako mikään minkä amatööritulkitsijana olen ymmärtävinäni, sitä mitä Kundera haluaa niin kiivaasti kirjoistaan luettavan?

En syytä ahdistuksestani suomentajaa vaan kirjailijaa. Kundera pyrkii näköjään harjoittamaan ehdotonta auktoriteettia paitsi tekstinsä välittämisessä hänelle tuntemattomiin kieliin, myös sen tulkinnassa. Kääntäjä on lukija, mutta toisin kuin useimmat, hän on jatkuvasti vastuussa sekä tekijän intentioille että omankieliselleen vastaanottavalle yleisölle, aina parhaan ymmärryksensä mukaan. Tämä vaatii loputonta tasapainoilua ymmärtämisen ja selittämisen välillä, eikä Kunderan komentelusta siinä ainakaan avuksi liene. Esseekokoelmassaan Petetyt testamentit (Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt) Kundera luettelee nipun sääntöjä, jotka ovat omiaan sementoimaan merkitykset ainakin näennäisesti paikoilleen ja estämään ”liiallisia” tulkinnan mahdollisuuksia. Voiko tällainen edes olla mahdollista, kun kyse on kirjallisuudesta? Ja jos kääntäjä on tulkitsijana näin kahlittu, mitä Kundera sitten ajattelee lukijoistaan?

Onhan näitä muuallakin kuultu; ”täsmälleen” alkutekstiä vastaavat virkerakenteet ja välimerkittäminen, synonyymien pannaan julistaminen... Pitkän päälle se vain on yksinkertaisesti mahdotonta, ja on varsin outoa että sitä pitää vielä erikseen selittää. Ei ole tarpeen mennä keskusteluihin mistään saarikoskelaisesta suomentamisesta, sillä liukumaa tapahtuu jo hyvin vaatimattomalla tasolla ja sitä Kundera tuntuu kammoavan.

Jokainen kääntäjä ymmärtää, että kielijärjestelmät (edes yksityiset) eivät vastaa täydellisesti ja jäännöksettömästi toisiaan kuten suureet = -merkin oikealla ja vasemmalla puolella. Itse asiassa se on eräs ensimmäisistä asioista, jotka jo pikkulapsi oppii saadessaan kiinni äidinkielestään; ajatus siitä, että opittu sana tarkoittaisi kaikkine mahdollisine vivahteineen ja mielleyhtymineen samaa vauvalle itselleen ja vanhemmalle, on pakostakin hylättävä jo kehityksen alkuvuosina atavistisena fantasiana. Meille jää ainoastaan likimääräisyys ja toive toisen ihmisen tavoittamisesta; henkilö, joka kykenee tähän suhteellisen hyvin kielen avulla, saattaa usein päätyä juuri kirjailijaksi.

Milan Kundera ei huomaa, ettei koko maailma puhu ”hänen” kieltään, vaikka hän on itsekin kirjoituskieltä vaihdettuaan tuottanut selvästi aiempaa vaatimattomampia teoksia. Sen luulisi herättävän ajatuksia puhtaiden siirtymien mahdollisuuksista eri kielijärjestelmien välillä - ja Kunderan omasta kyvystä mestaroida äidinkielensä ulkopuolella.

Vaikuttaa siltä, että Kundera on Testamentteja kirjoittaessaan kriisiytynyt pahan kerran, kenties saatuaan kuulla tuotannostaan liian pitkälle meneviä tulkintoja. Siitä huolimatta koen hänen menneen liian pitkälle kieltäessään käytännössä kirjallisuudelta sen kollektiivisen luonteen. Ainakin omasta mielestäni kirjallisuus on ja tulee aina olemaankin lukuisten ihmisten keskenään rakentama, jatkuva prosessi. Siihen ei luojan kiitos mahdu mitään 1800-lukulaisten määritelmien erehtymättömiä goetheaanisia neroja, joiden papereihin jättämät kahvitahratkin on toistettava uskollisesti.

Usein on sanottu, että romaani – taidemuoto jota Kundera itse on syvällisesti ja laajasti pohtinut – on epäonnistumisen taidetta. Tämä voidaan käsittää myös niin, että siinä missä kirjailija on pakotettu instrumenttinsa epätarkkuuden vuoksi aina jossain määrin epäonnistumaan, lukija kerää levinneet palikat ja rakentaa niistä oman taideteoksensa. Vasta silloin teos alkaa elää, vaikka kirjoittaja joutuukin palkakseen sietämään ikuista vaaran mahdollisuutta: liiallista väärintulkintaa.

Tulkinnan tiellä meillä ei ole suuntaviittoinamme muuta kuin historiallinen ja kulttuurillinen taustatieto teoksen ympäriltä ja se paljon puhuttu ”maalaisjärki”, joka ainakin toivon mukaan estää useimpia tulkitsemasta esimerkiksi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumia (1991) 'syvästi uskonnollisena teoksena', kuten eräs lukeneesta menevä, lahkonsa silmälasit päähän sementoinut ja Keltaisen Kirjaston auktoriteettia kumartava henkilö kerran minulle esitti.

Joskus taustatieto tai maalaisjärkikään ei riitä. Loisteliaimpia esimerkkejä tästä lienee miljoonia ihmisiä puhutellut Franz Kafka, jonka vaikuttimet ja intentiot ovat jälkipolville suurelta osin täysin tuntemattomat – mutta tässä tapauksessa nimenomaan tuosta mysteeristä on osaltaan tullut se käyttövoima, jonka avulla Kafkan teokset elävät ja voivat hyvin vuosikymmenestä toiseen.

Kundera itse kirjoittaa Testamenteissaan Kafkasta laveasti ja pitkään, yrittäen oikeuttaa kirjailijan diktatorista valtaa yli tulkitsijoiden – hän muun muassa valittaa, miten kustantajat ovat tuhonneet Kafkan ominaislaadun, koska hänen teoksiaan ei koskaan ole painettu kapitaaleilla. Tällaisen toiveen Kafka on Kunderan mukaan joskus heittänyt ilmaan. (Emme tosin tunne lausahduksen kontekstia.) Toisaalta Kundera puolustelee Kafkan teosten julkaisua vaikka se olikin vastoin hänen viimeistä toivomustaan. Ehkäpä Kafkan aikoma taideteos olikin täydellinen unohdus ja tyhjyys, kukapa tietää? Yhden miehen taideteoksen sijaan saimme kuitenkin uuden tavan ymmärtää maailmaa, ja pakostakin se tuntuu arvokkaammalta.

Mitä tulee Kunderaan, en kiistä postmodernistien tavoin kirjailijan oikeuksia tekstiinsä ja oikeutta vaikuttaa sen tulkintoihin, mutta en myöskään hyväksy tekijän pakkoneuroottisen rigidisti harjoittamaa ”yksinoikeutta” teokseensa, sillä silloin sillä ei oikeastaan ole enää arvoa kenellekään muulle. Tämän toivoisi Kunderankin ymmärtävän.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

”Kenelle minä kirjoitan tämän?” – Carlos Fuentes 1928–2012

Arto Rintala kirjoittaa:

Meksikolainen nykyklassikko Carlos Fuentes Macías, eräs 60-luvulla alkaneen latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden buumin suurista nimistä, oli aktiivisesti viemässä maanosansa menneisyyden kahleisiin juuttunutta kirjallisuutta kohti uutta aikaa ja maailmanlaajuista lukijakuntaa. Koskaan hän ei kuitenkaan kuvitellut sanojen tarvitsevan enempää kuin kynän, paperin ja tyhjälle arkille esitetyn hiljaisen kysymyksen: ”Kenelle minä kirjoitan tämän?”

Kysymys saattoi johtaa omintakeisiin lopputuloksiin, kuten goottilaisen kauhun tunnelmissa liikkuvassa pienoisromaanissa Aura (1962), missä tarinan kertoja sinuttelee kertomuksen päähenkilöä. Mutta juuri tämän ansiosta fatalistisen piinaavalla varmuudella etenevä tarina sieppaa sivusta tirkistelevän lukijan mukaansa yhtä varmasti kuin päähenkilö Felipe tulee kohtaamaan ”Auran” salaisuuden.

Fuentes hyödynsi runsaasti erilaisia tyylisuuntauksia. Kirjailijan Meksiko piirtyy eri näkökulmista niin Lohikäärmeen pään (1978) jännittävässä dekkaritarinassa kuin maailmanlaajuiseksi bestselleriksi kohonneen Vanhan gringon (1985) kuvitteellisessa elämäkerrassa, joka kertoo kirjailija Ambrose Biercen vaiheista tämän mystisen katoamisen jälkeen vuoden 1913 loppupuolella. Aina ei tietenkään voida puhua täysosumasta; vuonna 2001 ilmestynyt Inez haeskelee leimallisia 1900-luvun eurooppalaisen taidekirjallisuuden teemoja, mutta jää melko pastissinomaiseksi.

Suomalaisen lukijan näkökulmasta Fuentesista jääkin hieman rikkonainen kuva – meillä on sentään ulottuvillamme Tarina Heredian suvusta (1980) ja Kotkan istuin (2003), mutta Fuentesin upea klassikko Artemio Cruzin kuolema (1962) on nykyisin erittäin vaikeasti saatavilla, vaikka lukijoita tälle kiehtovalle teokselle varmasti riittäisi. Kuolinvuoteellaan makaavan Artemio Cruzin mielessä välähtelevistä muistoista kasvaa rikas ja moniääninen, yht'aikaisesti syvälle historialliseen todellisuuteen ja yksilön identiteettiin sukeltava kokonaisuus, joka hakee veroistaan Fuentesin hyvän ystävän, Gabriel García Márquezin keskeisistä teoksista.

Useimmat Fuentesin taiteellisesti kunnianhimoisimmista teoksista, kuten esikoisromaani La región más transparente (1958), monumentaalinen, 2000 vuoden ajalle levittäytyvä kronikka Terra Nostra (1975) tai dystooppisen, mutta nykypäivää edustavan Makesicko Cityn eräässä synnytyssairaalassa maailmaan tulemistaan odottavan vauvan pohdinnoista kasvava Cristóbal Nonato (1987), ovat valitettavasti meikäläiselle yleisölle lähes täysin tuntemattomia. Itsekin olen Fuentesin kohdalla syyllistynyt aliarvioimaan kirjailijaa helpommin saatavilla olevien teosten luoman, hieman yksipuolisen kuvan pohjalta, mikä on sääli. Viimeistään vielä suomentamattomien teosten parissa selviää, että Fuentesin maine ja suuri vaikutus nykykirjallisuuteen ovat syntyneet aivan ansiosta.

Panamássa vuonna 1928 diplomaattiperheeseen syntynyt Fuentes vietti lapsuutensa ja nuoruutensa isänsä työtehtävien vuoksi lukuisissa Etelä-Amerikan kaupungeissa ja Yhdysvalloissa. Hänen perheensä asettui pysyvästi Meksikoon tulevan kirjailijan ollessa 16-vuotias. Opiskelun ohella hän aloitti uransa lehtimiehenä ja julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa vuonna 1954. Fuentes tuli kotimaassaan tunnetuksi myös elokuvakäsikirjoittajana ja poliittisena hahmona.

Modernin latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ystävät tunsivat hänet kautta maailman 60-luvun ”lattaribuumin” keskeisenä hahmona ja merkittävänä kulttuurivaikuttajana. Fuentesin julkisuustyö latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden puolesta vaikutti merkittävästi García Márquezin, Mario Vargas Llosan, Julio Cortázarin ja muiden buumikirjailijoiden maailmanmaineen syntyyn. Fuentesin vuonna 1969 ilmestynyt La nueva novela hispanoamericana on samaan aikaan mielenkiintoinen esteettinen esseeteos ja korvaamattoman sisäpiirin näkökulman tarjoava dokumentti lattaribuumin syntyajoilta. Fuentes jatkoi kirjallisuusesseistiikan parissa koko uransa ajan.

Fuentesin pitkä elämä päättyi 15.5.2012 Ciudad de Méxicossa. Hän ei elänyt tarpeeksi pitkään päästäkseen vastaanottamaan monessa yhteydessä ennustetun Nobelin, mutta lieneekö yhdellä palkinnolla niin suurta merkitystä? Hän onnistui vastaamaan omaan kysymykseensä paremmin kuin tuskin itsekään osasi uskoa ja kirjoitti miljoonille vastaanottajille lähes 60-vuotisen uransa ajan. Sitä paitsi hän osasi suhtautua huumorilla jälkeensä jäävän maailman tarjoilemiin pönäköihin kunnianosoituksiin:

”Kaikkein viimeksi minä haluaisin muuttua patsaaksi. Patsaat ovat pulujen kakkapaikkoja. Postimerkki olisikin sitten ihan toinen juttu. Postimerkkinä on hyvä olla – saat olla ihmisten keskinäisen kommunikaation väline, ja koko ajan joku on nuolemassa takapuoltasi.” – CF

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

Gummerus julkaisi 2000-luvun alussa nämä kaksi Fuentesin romaania. Tekstin alussa olevan Auran julkaisi Like 1997.