PROFESSORIPOOLI: Aino Kallas: Vaeltava vieraskirja 1946–1956

 

Aino Kallas, Vaeltava vieraskirja 1946-1956. Helsinki: Otava, 1957. 394 sivua.

1950-luvulla julkaistiin viisi nidettä Aino Kallaksen päiväkirjoja, jotka kattoivat vuodet 1897–1931. Ne saivat varsin positiivisen vastaanoton, mutta paheksuviakin reaktioita herätti vuosien 1916–1921 päiväkirja, jossa Kallas avomielisesti paljasti suhteensa Eino Leinoon. Myöhemmät päiväkirjat joutuivat hukkaan, mutta Kallas ryhtyi 1940-luvun lopulla pitämään vieraskirjaa, joka pian hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin otsikolla Vaeltava vieraskirja. Se on osittain vieraskirja, jossa on vieraiden merkintöjä, mutta suurelta osalta se on päiväkirja, jonka merkinnät usein käsittelevät muistoja varhaisemmista tapahtumista. Vieraskirjan merkinnät ovat yleisesti ottaen suppeampia kuin päiväkirjojen, ja etenkin loppuajan kohdalla vähäisiä kirjailijan sairauksien vietyä voimat, Kaiken kaikkiaan se on kuitenkin vaikuttava dokumentti kirjailijan viimeisistä vuosista. Teoksen päättävä merkintä on kirjan toimittaneen Annikki Setälän: ”Aino Kallas kuoli Säde-kodissa marraskuun 9. p. 1956.”

Aino Kallas oli Suomen kansainvälisimpiä kirjailijoita, joka oli matkustanut laajalti ja asunut useita vuosia Lontoossa ja Virossa ja jolla oli laaja kansainvälinen tuttavapiiri. Kuten Vaeltavasta vieraskirjasta ilmenee, Kallaksen sukulaisetkin olivat hajaantuneet ympäri maailmaa. Vieraskirjan vuosina matkusteleminenkin on jo hyvin rajallista: hän asuu maanpakolaisuudessa Tukholmassa, siirtyy sitten takaisin Suomeen ja tekee ainoan ulkomaanmatkansa Lontooseen, jossa hänen poikansa Hillar asuu. Paitsi että Kallas muistelee tapahtumia ja henkilöitä ulkomailla, hän miettii myös kosmopoliittisuutta ja patriotismia. Vuonna 1952 hän tekee merkinnän: ”Parantumaton kaipuu… juurilleni… Minäkin, juuriltani irroitettu ja vereni kokoonpanolta kansainvälinen yksilö, kohtalon toiselta rannalta toiselle heittelemä  ̶   ̶  minäkin haluaisin hautani sijaksi tuon Taivallahden rantapengermän – enkä mitään muuta.” Helsingin olympialaiset samana vuonna herättää hänessä seuraavan kommentin: ”Kuuntelin radiossa olympiakisojen alkusoittoa ja eri maitten urheilijajoukkueitten ohimarssia. Itsellenikin yllätykseksi ja ihmetykseksi täyttyi kansainvälinen sieluni puhtaasti patrioottisella ihailulla ja ylpeydellä, että tämä tapahtui minun syntymämaassani.” Tukholmassa asuessaan vuonna 1953 hän saa Helsingistä Ainon päivänä sinivalkoisen korusähkeen ja pohtii: ”On jotain luonnonvastaista siinä, etten saa viettää viimeisiä elinvuosiani Suomessa, vaan vieraalla maalla.” Kallas panee myös merkille päiväkirjastaan tunnetun Amielin sanat pienistä kansoista: ”Pienten, vapaiden, ainoastaan riippumattomuutta haluavien kansojen liitto näyttää inhimillisimpien historiallisten aatteiden luonnolliselta isänmaalta, jalostettujen sivistysteoriojen maaperältä”.

Vaeltavaan vieraskirjaan on tallennettu useita merkintöjä kirjailijoista ja luetusta kirjallisuudesta, Amielista Agatha Christieen, Koskenniemestä Sillanpäähän. Esimerkiksi Koskenniemi oli varsin nuivasti suhtautunut Aino Kallaksen tuotantoon, mutta oli sittemmin muuttanut käsitystään ja vaikuttanut siihen, että Wihurin rahasto myönsi Kallakselle suuren palkintonsa. Ystävällisen tapaamisen jälkeen Kallas tekee seuraavan merkinnän: ”Koskenniemi askarruttaa yhä tahtomattanikin ajatuksiani, ikään kuin vaikeasti ratkaistava ongelma. Ja totuus lienee, että tulos riippuu siitä särmiöstä, jonka lävitse valaistussäteet taittuvat. Absoluutiota, joka suhteessa pätevää totuutta, ei ole edes olemassa. Näkökulmamme on rajoitettu.” Mutta Kallas jatkaa vielä: ”Yli-ihminen – sen olen milloin tahansa valmis myöntämään Koskenniemeä arvioitaessa. Mutta käyttäisinkö empimättä ”nero”-sanaa, en tiedä.”

Mutta tästäkin teoksesta käy ilmi, kuka oli Kallakselle keskeisin kirjailija: ”Niin kuin kuningas Midaksen kosketus muutti kaiken kuolleeksi kullaksi, niin muutti Runoilijan, Goethen, kosketus kaiken eläväksi runoksi”. Toisaalla Kallas käyttää Goethesta ilmaisua ”Suuri Oppi-isäni”. Hänestä onkin  tullut ”Goethereif”, ”Goethe-kypsä”, kypsä lukemaan ja ymmärtämään Goethea. Jo vuonna 1909 Kallas oli todennut: ”Goethen konkreettisuus, objektiivisuus, harmoonisuus, rakkaus luontoon ja vastenmielisyys matematiikkaa ja abstraktista ajattelua kohtaan, hänen vähäinen mielenkiintonsa puolue-elämää ja valtiollisia kysymyksiä kohtaan, hänen egoismiksi väärin nimitetty itsesuojeluvaistonsa, jonkunlainen jäykkä muodollisuus – kaikki nämä kielet soivat minussakin. Mitä siitä, että ne Goethessä soivat suurena sinfoniana ja minussa hapuilevina, aavistavina, minnekään kuulumattomina yksityisinä säveleinä!” Goethen arvostuksessa Kallakseen vertautuu suomalaisista naiskirjailijoista lähinnä vain Kersti Bergroth. Luetusta kirjallisuudesta Kallakseen tekee erityisen vaikutuksen Olof Lagercrantzin teos Agnes von Krusenstjernasta: ”Luin sen yhteen menoon sekä kauhunsekaisella jännityksellä että herpaantumattomalla myötäelämyksellä. Suvun kirous, johon toinen toisensa jälkeen sortuu… Enkö itsekin tunne sitä liiankin hyvin – minä, jonka äiti oli toista vuosikymmentä mielisairaana… Itse olen ihmeellisesti siitä säästynyt – luultavimmin luovan kykyni ansiosta, joka aina on toiminut liikapaineen purkautumisväylänä ja sähköjohdattimena.”’

Kallas pohtii myös Viroa (hänelle se on aina Eesti, vaikka toisaalta hän puhuu virolaisista): ”Suomen Itsenäisyyspäivä. Entä Eestin? – Koittaako se koskaan enää? Vai menikö se iäksi mailleen verenpurppuraan ja yömustaan pimeyteen?” Hän panee merkille myös Ruotsiin siirtyneiden virolaisten tilanteen: ”On jotain takaperoista ja suuresti surtavaa, että haaksirikosta pelastunut kansansirpale, kuten Ruotsiin joutuneet virolaiset, ei ymmärrä eikä oivalla omaa vaaranalaista tilannettaan, vaan heikentää sitä alituisilla riidoilla, toinen toisensa panettelulla ja julkisella häväisyllä.” Kallas tuntee myös suuttumusta siitä tavasta, jolla Ruotsiin siirtynyt Artur Adson oli häneen suhtautunut.

Vaeltavaan vieraskirjaan Kallas on tehnyt merkintöjä myös päiväkirjojen julkaisuprosessista. Esimerkiksi Eino Leino -suhteen paljastaneesta päiväkirjasta Kallas toteaa heinäkuussa 1953: ”Lukenut Päiväkirjaani vuodelta 1917 – niinkuin olisin nähnyt sieluni apposen alasti, niin verhoton se on näillä lehdillä. Varmasti se tulee herättämään pahennusta, ehkä monellakin taholla.” Kuitenkin Kallas jatkaa: ”Mutta en enää saa enkä voi peräytyä, vaikka minut kivitettäisiin siihen paikkaan.”  Vieraskirjan kattamana aikana Kallas saattoi myös todeta tulleensa jo tutkimuskohteeksi. Hänen elämäkertaansa kirjoittavasta Kai Laitisesta on useita merkintöjä (elämäkerran ensimmäinen osa, jossa on myös paljon teosanalyysiä ja lähteiden selvittelyä, ilmestyi kuitenkin vasta 1973), valmiiksi ehti Eino Krohnin tutkielma. Kallaksen teokset olivat saaneet myös näyttämöllisiä toteutuksia Tauno Pylkkäsen oopperoiden myötä. Ilon aiheita tuotti Kordelinin säätiön myöntämä apuraha ja jo mainittu Wihurin rahaston suuri palkinto sekä teosten vironnokset. Kallas osallistuu myös Eino Leinon patsaan paljastukseen liittyviin juhlallisuuksiin, mutta seuraava päivä on ankea, ”täynnä muistojen vihlaisevaa kouraisua”. Kallas vie kukkia Godenhjelmien haudalle ja Krohnin suvun perhehaudalle, jossa myös Oskar Kallas lepää. Lopuksi hän vie punaisia neilikoita Eino Leinon haudalle: ”Ja näin olin siis tervehtinyt niitä kahta miestä, joita olen elämässäni syvimmin rakastanut.”

Kirjallisuutta ja monia muita asioita koskevista kiinnostavista havainnoista huolimatta merkittävintä ja vaikuttavinta Vaeltavassa vieraskirjassa ovatkin muistot kuolleista. Heidän syntymä- ja hääpäiviensä ohella Kallas muistaa kuolin- ja hautajaispäiviä Vieraskirjan saadessa lähes morbidia luonnetta. Harva suomalainen muistelma- tai päiväkirjateos lienee niin kuolemalla kyllästetty kuin tämä Kallaksen viimeinen päiväkirja – lukuun ottamatta ehkä Olavi Paavolaisen Synkkää yksinpuhelua, jonka yleinen sävy on kuitenkin aivan toisenlainen. Vieraskirjan tapahtuma-aikana moni Kallaksen tuntema tai tapaama henkilö kuolee. ”Surunvalittelukirjeitten kirjoittaminen kuuluu nyt miltei jokaviikkoisiin tehtäviini,” hän toteaa syyskuussa 1951. Suomalaisia vainajia ovat esimerkiksi Elsa Enäjärvi-Haavio, Otto Manninen ja Maila Talvio, virolaisia ovat August Alle, Gustav Suits ja Henrik Visnapuu, muita ulkomaalaisia esimerkiksi George Bernard Shaw ja kuningas Yrjö VI.

Kuitenkin aivan erityisesti esillä ovat Kallaksen omien perheenjäsenten ja sukulaisten usein traagiset kohtalot. Niistä hänellä oli omakohtaista kokemusta isän hukkumisesta alkaen: ”Isäni Julius Krohnin kuolemasta, 1888, on siis tänään kulunut 63 vuotta. Siitä alkoi elämässäni tuo yhä päättymätön lähimpäini traagillinen kuolemansarja,” hän kirjoittaa Vieraskirjassa 28. elokuuta 1951. Aino Kallaksen lapsista Sulev ja Laine olivat kuolleet aikaisemmin, Virve kuolee syöpään Vieraskirjan aikana. Virven sairaudesta ja hoidoista tehdyt merkinnät ovat järkyttäviä, mutta vaikuttavimmillaan Kallas on kuvatessaan poikansa Sulevin viimeiset vaiheet: tämä oli joutunut Virossa G. P. U:n kuulusteltavaksi ja tehnyt itsemurhan, ennen kuin hänet tultiin hakemaan aivan ilmeisesti vankileirille Siperiaan. Laajuudessaan Sulevin kohtalon kuvaus poikkeaa Vieraskirjan yleisestä linjasta. Kuoleman ajatus koskee myös elämäkertaa, eli kuten Kallas aforistisesti toteaa: ”Elämäkerta päätyy pakostakin aina kuolemaan, jos sen on oltava täydellinen. Se on kaiken piste.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen

 

Aino Kallas, Barbara von Tisenhusen. Liivinmaalainen tarina. Somistanut Topi Vikstedt. Helsinki: Otava, 1923. 96 sivua.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Tallinnassa 1500-luvun lopulla pappina toiminut Balthasar Russow kertoo keskialasaksaksi kirjoittamassaan Liivinmaan kronikassa ruotsalaisten hyökkäyksestä: ”Ruotsalaiset kulkivat pikamarssia tiheiden ja ryteikköisten metsien läpi ja yllättivät yöllä Ubakalun kylässä Rannun linnan isännän Jürgen Tiesenhausenin ja hänen lippueensa, jossa olivat mukana myös lähes kaikki liivinmaalaiset junkkerit. Ruotsalaiset tappoivat, surmasivat ja polttivat sisälle taloihin kaikki lippueen miehet ja saivat komean sotasaaliin. Näin kostettiin ja maksettiin Jürgen Tiesenhausenille samalla mitalla takaisin se, mitä hän oli tehnyt ratsumiestensä kanssa omaa isänmaataan vastaan ja myöskin se, että vastoin veljellistä rakkautta ja vastoin veljellisiä tunteita hän oli antanut hukuttaa säkissä oman lihallisen sisarensa, koska tämä oli rakastunut erääseen kirjuriin ja hairahtunut tämän miehen kanssa ja halunnut tämän aviopuolisokseen.” (suom. Timo Reko).

Russowin mainitseman hukuttamistapauksen ja muiden asiaa koskeneiden vanhojen lähteiden pohjalta Aino Kallas on kirjoittanut pienoisromaanin Barbara von Tisenhusen. Teoksessaan Kallas käyttää kehittämäänsä ja muissakin teoksissaan käyttämää vanhojen kronikoiden tyylin ja kielen mukaelmaa. Kertojana on Rannun kirkkoherra Jeremias Friesner. Hän kertoo Barbara von Tisenhusenin ja Franz Bonniuksen traagisen tarinan vuosia tapahtumien jälkeen.

Teoksen alussa Friesner hahmottelee yleisiä olosuhteita Saksalaisen ritarikunnan hallitsemalla Liivinmaalla: ”Mutta niinä aikoina, kuin nämä kaikki tapahtuivat, oli Liivinmaa vielä Ordon hallussa, ja sitä hallitsivat Ordon Suurmestarit yhdessä piispain kanssa. Ja se oli vielä silloin ylen äveriäs ja siunattu maa eikä ollut vielä ehtinyt joutua kaikilta nation’eilta elikkä kansakunnilta surkeasti raadelluksi. Vaan sitä nimitettiin Livland = Blivland, koskapa jokainen, joka sinne kerran joutui, sinne myöskin jäädä halusi eikä enää pois pyrkinyt.” Mutta Friesner katsoo myös, että vaikka Liivinmaalla kasvoi rikkaus ja hyvinvointi, samalla kasvoi myös ”Saatanan kylvöstä kaikkinainen rikkaruoho, kuin ovat prameus ja hekuma sekä hallitsijain että alamaisten seassa”.

Tapahtumien ja juonen kulku on sinänsä varsin yksinkertainen ja rakentuu, kuten Aino Kallaksen elämää ja tuotantoa koskevan tutkimuksen perustan luonut Kai Laitinen on osoittanut, muutamien avainkohtausten varaan. Niitä ovat Tallinnan hääpidot, Bonniuksen tulo ja kohtaus linnan portilla, karhuleikki, Barbaran ja pappi Friesnerin keskustelu Pärnun sopimuksesta, oikeudenkäynti ja hukuttamiskohtaus. Teoksen lopussa Friesner kertoo Jürgen von Tisenhusenin kohtalon, jonka myös Russow on kronikassaan maininnut.

Orvoksi joutunut Barbara kasvaa tätinsä Anna von Tödwenin suojeluksessa. Ensimmäisessä julkisessa esiintymisessään, erään sukulaisen häissä, hän jo herättää paikallisten ritarien huomiota, nämä ”surisevat” hänen ympärillään ”niin kuin mettiäiset mesikukan vaiheilla”. Paluumatkalla häistä Barbara suhtautuu näkemänsä ja kuulemansa perusteella kansaan uudella tavalla. Hänessä on tapahtunut, kuten Friesner panee merkille, ”mutatio elikkä mielenmuutos”. Friesner kuvaa muutoksen seurausta: ”Tämä neitsykäinen Barbara on alkanut käydä epäsaksalaisten savupirteissä, joissa he yhdessä elukoittensa kanssa viheliäisesti asuvat, ja on ryhtynyt puheisiin heidän vaimojensa ja tyttäriensä kanssa, kuin myös opastamaan heitä erinäisissä taidoissa, kuten ovat ompeleminen ynnä hienompi kehruu.”

Kirjurin toimeen kutsuttu Franz Bonnius saapuu paikalla. Barbara on erehtynyt pitämään häntä ritarina. Friesner sattuu itse olemaan paikalla ja kuulemaan lyhyen sananvaihdon. Hän kuvaa vaikutelmaansa: ”Ja minä tunsin, koska nämä kaksi nuorta ihmistä toisillensa nämä sanat sanoivat, että heidän välillänsä tänä hetkenä tapahtui, mitä ei kenkään taida tekemättömäksi tehdä, ja mikä kaikilta salattu on, ja heidän toinen toiseensa sidottiin yhdellä väkevällä ja voimallisella siteellä, joka oli kestävä aina kuolemaan astikka. Mutta tästä kaikesta eivät he vielä itsekään mitään tienneet.”

Kohtauksessa, jossa aatelisto huvittelee katselemalla, miten koirat usutetaan karhun kimppuun, Barbara osoittaa itsenäisyyttään vastustamalla luontokappaleen kiusaamista. Veli, Jürgen von Tisenhusen sanoo tämän johdosta vielä nujertavansa neitsykäisen – uhkaus jonka hän myöhemmin toteuttaa karmealla tavalla. Jälleen Friesner on tapahtuman todistajana: ”Silloin minun silmäni sattuivat juuri sen kirjurin, sen Franz Bonniuksen kohdalle, ja minä äkkäsin hänen muodossansa  äkillisen muutoksen, Sillä hän oli sen näköinen, kuin hän olisi tahtonut siinä tuokiossa herra Jürgenin kurkkuun karata, niinkuin ajokoirat karhun kimppuun.” Friesner on todistamassa myös Barbaran ja Bonniuksen kohtausta näiden suudellessa.

Barbara tiedustelee Friesneriltä ns. Pärnun sopimuksesta, joka oli tehty siinä tarkoituksessa, ”että jalosukuiset neitsyet eivät avioliittoja solmisi alhaissukuisten kanssa, vaan verensä puhtaana säilyttäisivät”. Barbara uhmaa kieltoa ja Friesner joutuu omantunnontuskiin sen suhteen, pitäisikö hänen ilmoittaa asia Anna von Tödwenille ja Jürgen von Tisenhusenille. Aamun koittaessa hän kuitenkin päättää kätkeä kaiken sydämeensä.

Rakastunut pari pakenee reellä. Barbara kuitenkin saadaan kiinni ja tuodaan tuomittavaksi. Hän osoittaa sellaista uhmakkuutta, joka lukijalle voi tuoda mieleen Sofokleen Antigonen. Friesnerin kysyttyä, katuuko Barbara syntiään, tämä vastaa itsetietoisesti: ”Isäni, anna minulle anteeksi, jos olen mieltäsi pahoittanut. Mutta jos sinä synniksi sitä nimität, että minä sieluni ja ruumiini rakkaudessa Franz Bonniukselle annoin, niin tiedä, etten minä sitä kadu, vaan riemulla kuolemaan menen, sillä minä olen suuren autuuden nähnyt.”

Tuomio pannaan täytäntöön järven jäällä. Friesner kertoo: ”Ja minä olin yhä rukouksessa, kun he ottivat neitsykäisen Barbaran ja veivät hänet avannon partaalle. / Niin minä kuulin neitsykäisen sanovan, - sillä mikä minä olen hänen neitsyyttään arvostamaan! – niin neitsykäinen sanoi heikolla äänellä: / ”Veljeni, - vesi on kylmää!” / Ja tämä oli ainoa kerta, että hänen lihansa oli hänen henkeänsä heikompi.” Talonpojat kieltäytyvät hukuttamasta Barbaraa, joten Jürgen von Tisenhusen omin käsin yhdessä veljiensä kanssa upottaa sisarensa avantoon.

Franz Bonnius esiintyy Barbaran kuoleman jälkeen eräänlaisena Mikael Kohlhaasina, joka kostaa vääryyksiä. Hän on kuitenkin menestyksekkäämpi kuin Kohlhaas saatuaan Puolan kuninkaalta lupakirjan kostolleen, mutta kuolee taistelussa. Jürgen von Tisenhusen puolestaan saa surmansa ”Suomesta saapuneen Kankaisten herran Carl Henrikinpojan käden kautta”.

Kertoja, pappi Friesner on tavallaan ollut sympaattinen Barbaraa kohtaan ja puhunut hänen puolestaan oikeudenkäynnissä; hän on myös kehottanut Jürgen von Tisenhusenia armahtamaan sisarensa. Mutta Friesner on voimaton: hän ei pysty vastustamaan aatelisherroja, minkä lisäksi häntä sitovat uskonnon määräykset, sillä Barbaraa ei ollut vihitty avioliittoon.

Barbara von Tisenhusen jatkaa Kallakselle tyypillistä ”surmaavan Eroksen” teemaa. Samalla se liittyy hänen kiinnostukseensa Viron historiaan Saksalaisen ritarikunnan aikana. Teosta vallitsee koko ajan jylhän balladin tunnelma. Sitä korostaa vanha kronikkatyyli, jossa kronikoitsija kertoo myös taivaan merkeistä, epätavalliselta vaikuttavasta kuusta ja pyrstötähdestä. Friesnerin kannalta hänen esityksensä on moraliteetti, sillä, kuten hän alkusanoissaan mainitsee, hän on kirjoittanut ”hyödyksi ja ylösrakennukseksi kuin myös murheelliseksi varoitukseksi”.

Aino Kallaksen teokset ovat soveltuneet hyvin oopperan käyttöön. Tauno Pylkkänen on säveltänyt niiden pohjalta oopperat Bathseba Saarenmaalla, Mare ja hänen poikansa ja Sudenmorsian, virolainen säveltäjä Eduard Tubin puolestaan oopperan Barbara von Tisenhusen, jonka libreton on Kallaksen teoksen pohjalta kirjoittanut Jaan Kross. Hannu-Ilari Lampilan arvion mukaan Tubinin ooppera on ”raskaimpia ja synkimpiä teoksia, mitä milloinkaan on syntynyt”.

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.