PROFESSORIPOOLI: Chinua Acheben Kaikki hajoaa: Kolonialistinen tragedia

 Chinua Achebe, Kaikki hajoaa (Things Fall Apart, 1958). Suom. Heikki Salojärvi. Helsinki: Basam Books, 2014.

 

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ghanalaiseen fante-heimoon kuuluneen Joseph Ephraim Casely Hayfordin teosta Ethiopia Unbound: Studies in Race Emancipation vuodelta 1911 pidetään ensimmäisenä afrikkalaisena romaanina ja nigerialaisen joruban Amos Tutuolan kirjaa Palmuviinijuoppo ja hänen kuollut palmuviininlaskijansa kuolleiden kylässä (kirjoitettu 1946, julkaistu 1952) mantereen ensimmäisenä laajempaa näkyvyyttä saaneena romaanina. Tämän jälkeen painettu afrikkalainen kirjallisuus kasvanut tärkeäksi osaksi maailmankirjallisuutta.

Kirjallisuudentutkijan Isidore Okpewhon mukaan nigerialaisen igbon Chinua Acheben (1930–2013) ensimmäinen romaani Kaikki hajoaa on Afrikan luetuin kirja Raamatun ja Koraanin jälkeen. Sitä on käännetty noin kuudellekymmenelle kielelle, ja se lienee siis myös maailman luetuin afrikkalainen romaani.

Kaikki hajoaa (1958) on monivivahteinen kuvaus brittiläisestä kolonialismista ja siitä, kuinka se häivytti igbo-heimon kulttuurin eteläisessä Nigeriassa 1800-luvun lopulla. Ollakseen esikoisteos se on harvinaisen viimeistelty ja, mikä parasta, se luonnehtii sekä heimoyhteisöä että siirtomaavaltaa armottoman tarkkanäköisesti ja elävästi.

Romaani afrikkalaisittain

Kirja kertoo Okonkwosta, igbo-heimon sankarista ja hänen surullisesta kohtalostaan, jossa on kreikkalaisen tragedian piirteitä. Lajityyppinä on romaani, mutta Achebe käyttää siis hyväkseen myös muita länsimaisen kirjallisuuden muotoja. Kuitenkin hän muuntaa kolonialistisen kirjallisen perinnön afrikkalaiseksi tai oikeammin igbolaiseksi, näin ironisoiden sitä kulttuuria, joka on vallannut hänen heimonsa. Sulavassa käännöksessään Heikki Salojärvi käyttää nykyistä termiä igbo, eikä ibo, joka oli yleinen vielä 1950-luvulla.

Afrikkalaisuus näkyy varsinkin yksityiskohtaisessa kuvauksessa Umuofiasta, yhdeksän kylän igbo-yhteisöstä, ja sen elämästä. Kun igbo-kielisiä sananlaskuja – ”palmuöljyä jonka avulla puheet maustetaan” – ja sanoja viljellään runsaasti (kirjan lopussa on sanalista), niin lukija saa hyvän käsityksen Igbomaan kulttuurista, tavoista ja puheesta.

Siirtomaavallan lonkerot

Igbo-perinteeseen kuuluu, että miehen kuuluu olla vahva, eikä saa näyttää minkäänlaista heikkoutta. Okonkwo on tietoinen tästä, mikä johtaa siihen, että hän vierastaa lempeää mutta laiskaa isäänsä Unokaa ja ylenkatsoo herkkää poikaansa Nwoyea. Räväkkä tytär Ezinma on hänen suosikkinsa, mutta tämä ei naisena voi toimia kuin mies. Vaimojaan Okonkwo saa piestä, vaikka toinen vaimo Ekwefi välillä uskaltaa sanoa vastaan.

Igbo-yhteisön käyttäytymissäännöt ovat siis tarkkaan määriteltyjä itse kullekin, mikä merkitsee sitä, että erilaisuutta vieroksutaan. Okonkwon alamäki alkaa, kun hänen aseensa vahingossa laukeaa ja tappaa kylänvanhimman pojan. Vaikka kyse on tapaturmasta, hänet häädetään Umuofiasta seitsemäksi vuodeksi. Näin Achebe näyttää, ettei ”kaikki hajoa” vain siirtomaavallan takia, vaan että perinteisissä elintavoissa on piirteitä, jotka heikentävät, jopa hajottavat yhteisöä.

Okonkwon ollessa maanpaossa brittiläinen siirtomaavalta saa Umuofian otteeseensa hallinnon vakiintumisen ja uskonnon kautta, muiden muassa Nwoye kääntyy kristinuskoon. Igbo-yhteisön perustukset hajoavat. Keskus on pettänyt, kuten W. B. Yeats toteaa tunnetussa runossaan ”Toinen tuleminen”, josta Acheben romaanin otsikko Kaikki hajoaa on peräisin. Tätä alluusiota vahvistaakseen Salojärvi lisää neljä säettä runosta kirjan motoksi – ainakaan minun englanninkielisessä laitoksessani sellaista ei ole.

Kerronta, kieli ja kolonialismi

Romaanin tyyli on nasevaa. Dramaattisimmillaan kuvaus on kuin islantilaisesta saagasta, suorasukaista ja lähes kovaksikeitettyä. Päähenkilön taistelu valkoisen miehen lähettämän oikeudenpalvelijoiden päällikön (englanniksi head messenger) kanssa kuvataan näin: ”Yhdessä välähdyksessä Okonkwo veti viidakkoveitsensä tupesta. Päällikkö kumartui väistääkseen iskun. Turhaan. Okonkwon viidakkoveitsi osui kahdesti, minkä jälkeen pää lojui maassa virkapukuisen ruumiin vieressä”.

Muodollisesti nerokkaimpia piirteitä romaanissa on se, että kolonialismin myötä kerronta ja kieli muuttuvat yhä länsimaisemmiksi: sananparret ja igbonkieliset sanat vähenevät ja näkökulma on yhä useammin briteillä. Näkökulma on aluksi eri heimon päähenkilöillä ja kyläyhteisöllä, mutta siirtyy sitten valkoisiin pappeihin ja piirikomissaariin. Kirjan kolme osaa lyhenevät lyhenemistään, mikä tuntuu kuvaavan yhteiskuntamuutoksen nopeutumista. Paradoksaalista kyllä, juoni siis tihenee ja kerronnan koheesio kasvaa, kun Igbomaa ja sen sankari kulkevat kohti traagista kohtaloaan. Näin romaani piirtää vakuuttavan kuvan kolonialismin prosessista.

Acheben luonnehdinta siirtomaavallasta on viiltävää, mutta myös suhteellisen tasapuolista. Kaikki Umuofiassa eivät suhtaudu uuteen hallintoon niin kielteisesti kuin Okonkwo, sillä se tuo myös seudulle kauppa-aseman, ja palmuöljyn ja kopran myynnillä kyläyhteisö vaurastuu. Kuitenkin Kaikki hajoaa on kaunokirjallisuuden parhaita kuvauksia kolonialismin käytänteistä ja siitä, miten ne vähitellen uskonnon, opetuksen, hallinnon ja kaupankäynnin kautta, mutta myös väkivalloin, ottavat perinteisen kulttuurin valtaansa ja häivyttävät, jopa hävittävät sen.

Acheben viidestä romaanista on esikoisromaanin ohella suomennettu Kansan mies, mutta olisi paikallaan kääntää myös ainakin viimeinen, Anthills of the Savannah (1987), sillä se on verraton kertomus poliittisesta vehkeilystä Länsi-Afrikassa noin sata vuotta sen jälkeen, kun kaikki hajosi.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.   

 

 

                

PROFESSORIPOOLI: Naguib Mahfouzin Midaqq-kuja

Naguib Mahfouz, Midaqq-kuja. Suomentaneet Pekka Suni ja Mustafa Shikeben. Helsinki: Tammi, 1990. 403 s. (Arabiankielinen alkuteos Zuqaqu-l-Midaqq, 1947).

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Vuoden 1988 Nobelin palkinnon myötä egyptiläiseltä kirjailijalta Naguib Mahfouzilta (1911-2006) suomennettiin englannista novelli ”Siunatttu yö” (1988) ja arabiasta muutamia romaaneja vuosina 1989-1996. Sen jälkeen hän näyttää Suomessa joutuneen unohduksiin sikäli, että uusia suomennoksia ei ole ilmestynyt. Tässä suhteessa hänelle on käynyt samoin kuin toiselle nobelistille, australialaiselle eepikolle Patrick Whitelle. Kumpikin ansaitsisi tulla uudestaan huomioiduksi uusien käännösten muodossa. Näin siitäkin huolimatta, että Mahfouzin suomennettuihin romaaneihin eräät kriitikot suhtautuivat melko nihkeästi ja pitivät niitä vanhakantaisina.

Mahfouz kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka ovat ikuistaneet itselleen läheisen suurkaupungin. Hänen tapauksessaan se on Kairo, josta hän on kirjoittanut suuren ns. Kairo-trilogian (suomennettu otsikoilla Palatsikatu, Intohimon palatsi ja Sokerikuja). Hänen teoksensa Midaqq-kuja sijoittuu myös Kairoon, toisen maailmansodan aikaan, mutta lähes kokonaan pienelle kujalle.

Kujan asujaimistoon kuuluu kaikenlaista väkeä, kuten parturi, makeiskauppias, kahvilanpitäjä, avioliittojen järjestäjä, leskirouva, joka haluaa uudestaan naimisiin ja saakin itseään 20 vuotta nuoremman aviomiehen, sekä tohtoriksi tituleerattu hammaslääkäri, joka ei kuitenkaan ole suorittanut mitään tutkintoa vaan on hankkinut oppinsa hammaslääkärin apulaisena. Erikoisin ammatti, jollaista lienee vaikea löytää muusta maailmankirjallisuudesta, on ruumiinvammojen tuottaminen niille, jotka haluavat ryhtyä kerjäläisiksi ja myös tehdä uskottavan vaikutuksen kerjäläisinä. Hammaslääkärin ja ruumiinvammojen tuottajan kanssa mennään myös hautaan ryöstämään vainajan kultahampaita. Leskirouva, joka on hankkinut kultaiset tekohampaat naimisiin pääsynsä varmistaakseen, saa hysteerisen kohtauksen ymmärrettyään, mistä uudet hampaat ovat peräisin.

Kuvattu yhteiskunta on patriarkaalinen. Kun Radwan Hossein on menettänyt toivonsa saada valtaa yhteiskunnassa, hän suuntaa vallankäyttönsä vaimoonsa: ”Tyydyttääkseen kalvavan vallanhimonsa herra Hossein piti vaimonsa tiukasti Herran nuhteessa.” Kertoja yrittää ymmärtää tilannetta seuraavasti: ”Ei sovi kuitenkaan unohtaa tuon aikaisia paikallisia perinnäistapoja, naisen asemaa ja oikeuksia. Useimpien herra Hosseinin luokkaan kuuluvien miesten mielestä oli välttämätöntä kohdella naista kuin lasta, ennen kaikkea heidän oman onnensa vuoksi.” Niin patriarkaalinen kuin egyptiläinen yhteiskunta onkin, eräät Midaqq-kujan naishahmoista ovat kuitenkin sangen vahvoja. Avioliittoja järjestävä Umm Hamida on neuvokas, kun taas leipuri Hosneyia pitää miestään tohvelin alla.

Tavallaan pysyvyyttä edustaa makeiskauppias, Kamil-setä, joka herättää huomiota ulkoisella olemuksellaankin: 

”Kamil oli iso miehenjärkäle, jonka jalat näyttivät gilbaba-kaavun poimuissa suurilta vesisammioilta. Hänen istuessaan tuolilla hyllyvä takamus oli kuin moskeijan kupoli. Vain keskiosa lepäsi istuimella lopun riippuessa ilmassa. Hänen vatsansa oli kuin tynnyri, rinnat kuin pallot ja kaula tuskin näkyi. Hartioiden välissä oli turpeat punakat kasvot, joihin pakkaantunut veri häivytti kasvonpiirteet, niin että näytti kuin hänellä ei olisi lainkaan nenää ja silmiä. Kaiken tämän kattona oli pieni kalju päälaki, jonka väri ei paljoakaan poikennut hänen ihonsa vaaleasta punakkuudesta.”

Mahfouz kertoo näiden pieneläjien edesottamuksista värikkäästi ja värikkäitä ovat myös heidän puheensa, jotka ovat täynnä sekä vetoamisia uskontoon että meheviä haukkumasanoja. Sikäli kuin mennään kujan ulkopuolelle, paljastuukin enemmän tai vähemmän turmeltunut maailma, jossa harjoitetaan prostituutiota ja juodaan viiniä kujalaisten nautintoaineiden rajoittuessa tupakkaan, hasikseen ja makeisiin. Lisävivahteen teokseen tuovat maassa olevat englantilaiset sotilaat. Kujan ulkopuolisesta maailmasta mainitaan ohimennen juutalaiset. Hieman yllättäen kujan asukkaiden joukossa on myös homoseksuaali. Sävyt vaihtuvat koomisesta melodramaattiseen ja välillä ollaan miltei viihderomaanin ilmapiirissä. Toisinaan ei vaikutelma aikuisten sadusta ole kaukana.

Romaanin kiinnostavimpia ja samalla vaikuttavimpia kohtauksia on kuvaus Radwan Hosseinin lähdöstä pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan kujan asukkaiden ollessa saattamassa häntä. Kun hänelle toivotetaan hyvää matkaa ja turvallista kotiinpaluuta, hän torjuu jälkimmäisen toivotuksen: ”Veljeni, älä muistuta minua paluustani. Sillä ei ole sopivaa sille, joka on aikeissa vierailla Jumalan huoneessa, ajatella silloin hellin tuntein kotiseutuaan.” Radwan Hossein heittäytyy suorastaan runolliseksi kuvatessaan pyhää maata, jonne hän on menossa: ”Kunpa voisinkin jäädä noille pyhille paikoille lopuksi elämääni. Aamusta iltaan saisin nähdä tuon maan, jota Profeetan jalka on aikoinaan tallannut, ja taivaan, jolla enkelten siivet ovat havisseet niiden kuunnellessa pyhän ilmoituksen laskeutumista maan päälle, joka kohottaisi maahan sidotut ihmiset taivaisiin. Siellä ajatus kohdistuu vain ikuisuuskysymyksiin. Siellä sydän sykkii vain rakkaudesta Jumalaan. Siellä sielu saa lääkityksen ja lohdun.” Jatkossa Hossein esittää suoranaisen oman teologiansa, johon kuuluu myös itseanalyysia.

Kujalaisetkaan eivät elämässään välty onnettomuuksilta. Rakkaus ja rakkauden kaipuu mutta myös paremman elämän kaipuu ovat keskeisiä tekijöitä, jotka niihin johtavat. Tältä osin romaanissa seurataan erityisesti Hamida-neidon vaiheita. Suurimmaksi osaksi onnettomuudet tapahtuvat kujan ulkopuolisessa maailmassa ja aiheuttavat kuohuntaa kujan asukkaiden kuullessa niistä. Mutta kuohutkin asettuvat. Teoksen lopussa Midaqq-kuja palaa ”kunniakkaaseen unohdukseensa ja välipitämättömyyteensä”: ”Aamulla siellä itkettiin, jos joku antoi siihen aihetta, mutta illalla jo naurettiin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.” Kaikki kuitenkin loppuu, eli kuten englantia harrastava šeikki Darwish toteaa romaanin viimeisillä riveillä: ”Eikö kaikella ole loppunsa? Näin on asia. Kaikella on loppunsa ja se on englannin kielellä ”end”, kirjain kirjaimelta: e-n-d.”

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Murha talvisessa Kapkaupungissa

Deon Meyer: Kuolema päivänkoitteessa. (Orion / Dead at Daybreak, 2000.) Suom. Marja Luoma. Gummerus 2013.

Päivi Brink kirjoittaa:

Deon Meyer (s. 1958)on yksi Etelä-Afrikan suosituimpia ja myyvimpiä dekkarikirjailijoita, jonka romaaneja on käännetty 20 kielelle – nyt myös suomeksi. Hän kirjoittaa romaaninsa afrikaansiksi, joka on Etelä-Afrikassa hollannin pohjalta syntynyt ja 1600-luvulta alkaen omanlaisekseen kehittynyt kieli. Marja Luoman oikein sujuva suomennos Kuolema päivänkoitteessa perustuu ikävä kyllä englanninkieliseen käännökseen. Koetin pohtia, olisiko jotain afrikaansinkielisiä sanontoja tai kielileikkejä jäänyt sen vuoksi suomennoksesta uupumaan, mutta en keksinyt mitään. Suomennoksen ja englanninnoksen mitäänsanomaton nimi olisi kyllä voitu vaihtaa alkuperäiseen nimeen Orion.

Vuonna 2000 alkukielellä julkaistu Kuolema päivänkoitteessa esittelee yksityisetsivä Zatopek van Heerdenin. Entinen poliisi on vajonnut juopottelun ja nyrkkitappeluiden nuhruiselle tielle ja toimii nyt yksityisetsivänä. Hän saa toimeksiannon etsiä asuntomurron yhteydessä kadonnutta testamenttia. Asiakas on leskirouva, jonka mies piti menneisyytensä salaisuutena myös vaimoltaan. Mies murhattiin kiduttamalla kuoliaaksi ja hänen kassakaappinsa sisältö ryöstettiin. Samalla katosi testamentti, jonka piti jättää miehen omaisuus vaimolle. Rikos tapahtui afrikaanerien asuttamassa Kapkaupungin esikaupungissa Durbanvillessa ja sekä etsivä että uhri sekä suurin osa romaanin henkilöistä on afrikaanereita. Van Heerdenillä on viikko aikaa löytää testamentti.

Joka toinen luku kertoo Zatopek van Heerdenin elämäntarinan. Aluksi en pitänyt tätä rakennetta kovin onnistuneena, mutta pikkuhiljaa se alkoi näyttää toimivalta. Samalla kun van Heerden käsittelee menneisyytensä haamuja, lukijalle valkenee, mitä hänelle on tapahtunut.

Romaani sitoo mukavasti jännitysjuoneen Etelä-Afrikan lähimenneisyyttä. Se osoittaa, että väkivaltaisessa apartheidin läpitunkemassa yhteiskunnassa kukaan ei ollut voittaja – ei myöskään valkoinen vallanpitäjä. Rikokseen kietoutuu 1970-luvun armeijan operaatio Orion, johon osallistuneet eivät ole toipuneet henkisistä haavoistaan. Eri etnisten ryhmien välisiä suhteita käsitellään hienovaraisesti ja osoittelematta. Romaani on selvästi kirjoitettu paikallisia, eteläafrikkalaisia lukijoita mielessä pitäen, eikä menneisyyttä selitellä liikaa. Romaani ei kuitenkaan jää tämän vuoksi vaikeaksi ymmärtää.

Selkeimmin paikallinen lukijakunta näkyy miljöön kuvauksessa. Talvinen, sateinen Kapkaupunki on tuttu kaupungissa asuville, ei siellä turistina käyneille. Meyer kuvaa laitakaupunkia ja esikaupunkeja, ja maamerkki Pöytävuori vain vilahtaa ohimennen van Heerdenin ajellessa ympäri kaupunkia. Romaani sijoittuu heinäkuulle, joten sitä oli oikein mukava lukea täällä Kapissa näin heinäkuussa eli keskitalvella.

Meyer oli minulle oikein mukava uusi tuttavuus ja tarjosi jännitystä ja välähdyksiä maan väkivaltaiseen menneisyyteen. Oli kiinnostavaa, että romaani pyörii niin tiiviisti afrikaanereiden porukoissa, vaikka tietysti muitakin ihmisiä mahtuu mukaan. Minusta romaani muistutti aika lailla joitain suomalaisia dekkareita, kuten Jarkko Sipilää ja vahvisti näin yleistävää ajatustani, että afrikaanerit ovat jollain tapaa samanlaisia kuin suomalaiset. Huumori oli samantapaista ja van Heerden muistutti suomalaismiehiä: jäyhä ja vähäpuheinen. Hänessä on kuitenkin myös toinen puoli: hän pitää ruuanlaitosta ja kuuntelee Mozartia mielellään. Van Heerdenin suhde naisiin on olennainen osa romaania ja pehmensi ja syvensi kuvaa etsivästä. Vauhdikas Kuolema päivänkoitteessa koukutti minut lukemaan lisää Meyeriä. Kenties seuraavaksi vuorossa on menestysromaani Thirteen hours (2009), jossa seikkailee Meyerin tunnetumpi etsivähahmo Benny Griessel. Hienoa, että muissakin Meyerin dekkareissa Etelä-Afrikka on tiiviisti mukana luonnon ja kaupunkikuvauksen myötä miljöönä ja historiansa kautta.

Kirjailijan verkkosivut: http://www.deonmeyer.com/

Toimittaja ja kirjallisuudentutkija Päivi Brink (ent. Mäkirinta) kuuluu Café Voltaire -kirjasarjan kahden ensimmäisen osan toimituskuntaan ja toimii tämän blogin emäntänä.