Vaikeaselkoinen avaruusseikkailu

Hannu Rajaniemi: The Quantum Thief. Gollancz. London 2010.
Hannu Rajaniemi: The Fractal Prince. Gollancz 2012.
Suomennettu nimillä Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas. Suom. Antti Autio. Gummerus 2011 ja 2013.


Päivi Brink kirjoittaa:

Suomalainen Hannu Rajaniemi on asunut Iso-Britanniassa jo ainakin 10 vuotta. Nykyisin hän asuu Skotlannissa, ja hän on valmistunut tohtoriksi Edinburghin yliopiston matemaattisen fysiikan laitokselta. Kiinnostuin hänestä alun perin Kvanttivarkaan ilmestyttyä vuonna 2010, koska hän kirjoittaa englanniksi ja julkaisee romaaninsa brittiläisen kustantamon kautta. Hänen molemmat romaaninsa Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas on suomennettu, mutta ymmärtääkseni hän ei ole vaikuttanut suomennostyöhön millään lailla. Luin Kvanttivarkaan englanniksi ja heti perään suomeksi juuri suomennetun Fraktaaliruhtinaan. Täytyy kehua suomentaja Antti Autiota siitä, että romaanien tyyli ja kieli muistuttivat hyvin paljon toisiaan. Ihailin suomentajaa sitäkin enemmän, koska olin itse puolet lukuajasta auttamattomasti hukassa. Kuka? Missä? Mitä tapahtui? Palasin usein taaksepäin ja koetin selvittää, mistä lukemassani oli kyse.

Todettakoon heti, että romaanisarja kuuluu scifi-kirjallisuuden lajityyppiin, jota tunnen huonosti. Onko Rajaniemen tyyli sitten suomalaista vai brittikirjallisuudesta tuttua? Lähinnä sanoisin brittiläistä tai sellaista kansainvälistä englanninkielistä kirjallisuutta, jota on vaikea sijoittaa tietyn maan kirjallisuusperinteen jatkoksi. Mutta todennäköisemmin romaanit avautuvat parhaiten scifin ja fantasiapelien ystäville. Hyvä matematiikan tuntemus voisi myös tuoda lisää syvyyttä teoksien tulkintaan. Rajaniemi kirjoittaa selvästi kansainväliselle yleisölle, mikä perustelee myös kielivalinnan kirjoittaa englanniksi. Muun muassa Tähtivaeltaja-lehti kehuu: ”Kvanttivaras on vetävä ja ihmeen tuntua pursuava teos, jota ei tahdo päästää käsistään.” Kvanttivaras sai myös Tähtivaeltaja-palkinnon parhaasta suomeksi julkaistusta scifi-romaanista.

Kyseessä on romaanisarja, jonka päähenkilönä on mestarivaras Jean le Flambeur, joka elää aurinkokuntamme eri planeetoilla jossain tulevaisuudessa. Vai onko kyse sittenkin vain virtuaalimaailmoista? Todellisuuden ja paikan käsitteet rakentuvat omalakisesti Rajaniemen romaaneissa. Rajaniemi vinkkaa le Flambeurin esikuvan olevan Arsène Lupin. Lupinin charmi auttaa häntä eteenpäin varkaan uralla, mutta le Flambeurista mieleeni syntyi lähinnä hajanaisia mielikuvia, ei hurmaavaa sankaria. Romaanin henkilöiden identiteetit ovat jatkuvassa hajoamisen ja uudistumisen tilassa jo siksi, että he eivät ole ihmisiä vaan post-ihmisiä. He voivat vaihtaa ruumista ja toimia myös ilman fyysistä olomuotoa. He voivat kuolla ja syntyä uudestaan. Tai ainakin jotkut heistä voivat. Minua kiinnosti sankaria enemmän romaanisarjan sankaritar Mieli, jonka nimi on Mieli myös englanniksi. Hänen hahmoonsa Rajaniemi on tuonut joitain suomalaisia piirteitä. Mieli saunoo ja juo tervasnapsia. Hänen jumalattarensa ovat Ilmatar ja Kuutar ja hän kaipaa kotiinsa, missä kalevalaista laulantaa muistuttava laulu yhdistää kansaa ja tuo heille voimia. Mielessä oli herkkyyttä ja rohkeutta, jota arvostin.

Suomalainen kustantaja Gummerus kuvailee Kvanttivarasta näin: ”Jean le Flambeur on mestarivaras, huijari, josta tiedetään vähän mutta jonka teoista on kuultu kaikkialla. Hän teki kuitenkin yhden virheen ja maksaa siitä nyt virtuaalisessa dilemmavankilassa, jossa vangit pelaavat loputtomia kuolettavia pelejä tuhansia itsensä kopioita vastaan. Kunnes Mieli-niminen nainen tarjoaa hänelle mahdollisuuden vapauteen. Hänen on vain vietävä loppuun yksi keikka, jossa hän ei aikanaan aivan onnistunut…”

Ja Fraktaaliruhtinasta Gummerus kuvaa näin: ”Jean le Flambeur, mestarivaras, on paennut aurinkokuntaa hallitsevan Sobornost-kollektiivin peliteoreettisesta vankilasta ja voittanut itsensä Marsissa – kirjaimellisesti. Mutta lunastaakseen lopullisesti vapautensa salaperäiseltä pellegrini-jumalattarelta hänen on keksittävä keino murtautua Sobornostia hallitsevan fraktaaliruhtinaan mieleen.”

Itse en olisi pystynyt kertomaan romaanien juonesta näin selkeästi. Romaaneissa selvennetään kyllä välillä, mitä on tapahtunut, mutta lukijaa autetaan scifi-maailman sääntöihin ja logiikkaan usein jälkikäteen, kun jokin tapahtumaketju on jo kerrottu. Eri olentotyypit ja niiden toimintalogiikka jätetään aluksi kertomatta eikä näitä termejä, kuten ”dilemmavankila”, ”sobornost”, ”gogolit” ym. selvennetä sitä mukaa kuin niistä kerrotaan. Näin lukija (ainakin minä) elää jatkuvan hämmennyksen vallassa. Kun lisätietoa lopulta annetaan, jo kerrottua pitäisi jälkikäteen tulkita uuden tiedon varassa. Joskus tämä onnistuu, aina ei. Monimutkaiset kertojarakenteet ja tarinoiden sisään upotetut tarinat (tyyliin Tuhannen ja yhden yön tarinoita) vain sekoittivat minua entisestään. Koetin lähestyä teosta postmodernina romaanina, jonka henkilöiden identiteetit ovat pirstaloituneet, mutta tällainen teoretisointi ei auttanut lainkaan teoksen tulkinnassa.

Täytyy kuitenkin kehua Rajaniemen luoman scifi-maailman uskottavuutta. Kertojille tämä maailma on totta, sen osaset pelaavat yhteen ja maailmankaikkeuden rakenne tuntuu olevan selvänä kertojien päässä. Mielikuva vaan ei välity lukijalle asti. Tuntui siltä kuin romaani kuvaisi minulle täysin vierasta maailmaa sen asukkaiden näkökulmasta, minulle sitä selittämättä. Rajaniemi luo vaikuttavia visioita tulevaisuuden maailmasta ja taistelukohtauksia, joita meidän maailmamme lait eivät rajoita. Hänen kerrontansa kieli ja dialogi ovat sujuvia, ja maailmoja kuvaillaan monivivahteisesti.

Jos uit sujuvasti scifi-kirjallisuudessa, tartu ihmeessä Rajaniemen romaaneihin ja muodosta oma näkemyksesi. Jos olet yhtä pihalla kuin lumiukko (ja minä) tämän lajin periaatteista, näistä romaaneista ei ehkä kannata aloittaa. Sekavuuden tunne ei ollut nautinnollinen kokemus.

Lue lisää:
Gummerus: http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=9635
Wikipedia:
http://en.wikipedia.org/wiki/Hannu_Rajaniemi
Tähtivaeltaja:
http://tahtivaeltaja.com/t%C3%A4htivaeltaja-113/hannu-rajaniemi-t%C3%A4htivaeltajan-kryosohvalla

Tulevaisuuden kirjakauppa

Päivi Brink kirjoittaa:

Nettilehti BookRiot julkaisi tänään artikkelin, jossa futuristi David Houle pohtii kirjakauppojen tulevaisuutta vuonna 2015 ja 2020. Näin futuristi ennustaa (lyhennettynä ja vapaasti suomennettuna):

Yhdysvalloissa vuonna 2015 suurin osa kirjoista myydään digitaalisessa muodossa. Määrä voi olla 60 tai 70 %, mutta joka tapauksessa suurin osa uusista kirjoista myydään digitaalisessa muodossa. Lukulaitteet halpenevat, joten voittomarginaali saadaan kirjoista, ei laitteista. Kirjat ovat siis jälleen kirjakauppojen tärkein myyntiartikkeli. Laitteita ei myydä enää niin paljon, eivätkä ne vie tilaa myymälöissä. Laitteen saa luultavasti kaupan päälle, kun ostaa tarpeeksi kirjoja. Liiketilat ovat pienempiä, tehokkaampia ja monikäyttöisempiä kuin nykyään. Kirjakaupat voivat liittyä yhteen muita tuotteita myyvien kauppojen kanssa. Ihmiset ostavat sellaisia kirjoja painettuna, jotka ovat jollain tapaa erityisiä ja tärkeitä. Muuten kirjoja ei enää ajatella fyysisinä esineinä. Jotta lukija haluaa säilyttää kirjan esineenä, sen täytyy olla jollakin tapaa tärkeä. Käytettyjen kirjojen kauppa kasvaa.

Vuonna 2020 uudet kirjat ovat pääsääntöisesti digitaalisia. Fyysiset kirjakaupat ovat harvinaisia, myyvät pääsääntöisesti käytettyjä kirjoja ja niihin tullaan löytämään kirjoja, joita ei muuten tulisi hakutoiminnoilla vastaan verkkokirjakaupassa. Kirjakaupat ovat nostalgisia paikkoja, joissa tehdään antikvaarisia löytöjä. Niissä käydään tunnesyistä ja vuorovaikutuksen vuoksi, tapaamassa muita lukijoita.

Jutun toimittaja on Bethanne Patrick.

Café Voltairen tyyliin sopisi kirjakauppa-kahvila. Kirjakauppa-taidegalleriakaan ei olisi hullumpi... tai kirja- ja kukkakauppa!

Lue koko juttu täältä:
http://bookriot.com/2012/05/30/the-bookstore-of-the-future-part-iv-books-in-the-shift-age/

Sivun lopussa on linkkejä juttusarjan aiempiin osiin, joissa myös pohditaan kirjakaupan tulevaisuutta.

Haudantakainen näkökulma elämään

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Välillä on terveellistä yrittää miettiä, miltä tämä kaikki näyttäisi, jos sitä pääsisi katsomaan haudan takaa. Harva enää nykyisessä maallistuneessa yhteiskunnassamme uskoo kuolemanjälkeiseen elämään, mutta nyt onkin kyse ajatusleikistä: miltä oma elämämme ja nykyinen maailmanmeno näyttäisivät meistä itsestämme jälkikäteen, lopun jälkeen tarkasteltuna. Klassinen kertomuksen määritelmähän esittää, että kunnon kertomuksella on alku, keskikohta ja loppu. Vasta tarinan loputtua se voidaan kertoa. Mennyt muoto onkin kertomakirjallisuuden hallitseva aikamuoto. Elämä taas tapahtuu preesensissä. Toki kerromme jatkuvasti menneisyydestämme, mutta kerronnan näkökulmaa rajoittaa se, ettei koko elämämme kokonaisuus ole näköpiirissämme.

Brasilialaisen Machado de Assisin (1839-1908) romaani Brás Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat (1881) toteuttaa mestarillisesti tämän ajatusleikin haudantakaisesta näkökulmasta. Sen kertojana toimii kuollut Brás Cubas. Muistelmat on omistettu jäähyväislahjana ”madolle, joka ensimmäisenä jyrsi ruumiini kylmää lihaa”.

Kuolemanjälkeisen näkökulman parhaita puolia on sen tarjoama mahdollisuus ainutlaatuiseen rehellisyyteen. Haudantakaisen näkökulmansa suojasta kertoja kuvaa säälimättömän tarkkanäköisesti ja vailla rangaistuksen tai julkisen häpeän pelkoa niin oman aikansa brasilialaista yhteiskuntaa kuin omia paheitaan ja heikkouksiaan. Ja näin hän selittää rehellisyytensä lukijalle:

Lukijaa ehkä ällistyttää, että näin rehellisesti levittelen ja korostan keskinkertaisuuttani; tiedettäköön että vainajan päähyve on rehellisyys. Elämässä yleinen mielipide, eturistiriidat, ahneudesta aiheutuva taistelu pakottavat ihmiset salaamaan vanhat rääsynsä, kätkemään repeämät ja paikat, pitämään omana tietonaan omantunnon paljastukset; ja parhaiten selviää, jos petettyään muita lopulta pettää itseäänkin, sillä siten säästyy häpeältä, joka on kiusallinen tunne, ja tekopyhyydeltä, joka on inhottava pahe. Mutta kuoltuamme, mikä ero! mikä huojennus! mikä vapaus! Kun voi karistaa yltään verhot, siteet, maalit, hepeneet, heittää helyt katuojaan, tunnustaa suoraan millainen oli ja millainen ei ollut! Koska, lyhyesti sanottuna, enää ei ole naapureita, ei ystäviä eikä vihollisia, ei tuttuja eikä vieraita, ei yleisöä. (Brás Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat, 56-57)

Kirjaa lukiessa on hyvä pohtia, minkälaiset muistelmat itse kukin kirjoittaisi haudan takaa. Ja samalla se saa näkemään, miten hienoa on elämäntarinoidemme aukinaisuus. Juuri siksi, että oman elämän loppu on avoin, on samalla kaikki muukin jatkuvasti auki. Elämää, jo elettyäkin, voidaan aina kertoa toisin: siinä on ainekset loputtomaan määrään erilaisia kertomuksia ja niiden uudelleentulkintoja. Kaikki riippuu siitä, minkä tapahtumien ja kokemusten välillä näkee merkityksellisiä yhteyksiä, mitä nostaa esiin ja missä valossa, mitä unohtaa ja miten, millaisia jatkoja ja lopetuksia keksii kuvitella.

Loppumainintana vielä: Machado de Assisin vuonna 1881 ilmestynyt romaani osoittaa loistavasti, miten hankalia kirjallisuuden periodisoinnit ovat. Jos olisin lukenut kirjaa ilman ennakkotietoja, olisin hyvin saattanut pitää sitä postmodernina, vaikkapa 1960-luvulla tai nykypäivänä kirjoitettuna teoksena. Siinä on epäilemättä niin romantiikan kuin realisminkin piirteitä, mutta samalla se kritisoi, parodioi ja satirisoi näitä tyylisuuntia herkeämättä. Sen fragmentaarinen muoto, leikkisä itseironia, lukijan puhuttelu ja muut metafiktiiviset (omaa fiktiivisyyttään pohtivat) piirteet tekevät siitä postmodernismin edelläkävijän. Salman Rushdie onkin sanonut:

”Jos Borges on kirjailija, joka teki García Márquezin mahdolliseksi, ei ole liioiteltua sanoa, että Machado de Assis on kirjailija, joka teki Borgesin mahdolliseksi.”

Niinpä vaikka sekä Café Voltaire -sarjassa että täällä blogissa pääosassa on nykykirjallisuus, välillä on hyvä tehdä tutkimusmatkoja menneisyyteen, jonka varaan nykyisyyskin aina rakentuu. Siten voi keksiä myös uusia tapoja tähyillä tulevaan – ja kuvitteellisista tulevaisuuksista taas nykyhetkeen.

Machado de Assis, Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Alkuteos: Memoriás Póstumas de Brás Cubas (1881). Suom. Hilkka Mäki. Helsinki: Love Kirjat, 1991.