Teos kertoo
oman menneisyyden hahmottamisesta tarinoiden kudelmana, muistojen luomisesta ja
tulkinnasta. Se kysyy esimerkiksi: rakennammeko elämäntarinaamme luomalla
yhteyksiä erillisten tapahtumien ja kokemusten välille vai syntyvätkö yhteydet
jollain muulla tavoin? Erilaisten tarina- ja muistofragmenttien kautta se
näyttää, miten mielemme liittää asioita toisiinsa ilman, että olisimme tästä
kovinkaan tietoisia tai ymmärtäisimme logiikkaa, jolla asiat yhdistyvät tai
jäävät yhdistymättä.
Erityisen
kiinnostavasti teos pohtii toisten roolia tässä yhteyksien luomisessa ja
syntymisessä. Yksilön elämäntarinan - tai pikemmin tarinafragmenttien -
näytetään kietoutuvan toisten tarinoihin moninaisin säikein. Jopa siinä määrin,
että koko minä-pronomini alkaa tuntua ongelmalliselta.
Kirjailija
käy tapaamassa sairasta äitiään:
Ja hän
kysyi: Sinä siis kirjoitat?
Niin, sanoin. Ei minusta koskaa ollut mihinkään muuhun.
Kirjoitatko sinä koskaan sanaa minä? hän kysyi.
Ennen en koskaan kirjoittanut, sanoin. Mutta voi olla että joskus
kirjoitan.
Jos sen teet, hän sanoi, niin tiedätkö sinä kuka tämä minä on? Olenko minä
osa sitä minää? Ja kaikki esi-isät?
Olette,
sanoin. En ole koskaan kuvitellut että minä olen minä. Tietysti minä olen me.
Kirjoitan minä koska minulla ei ole oikeata sanaa. (Muistissa, 99.)
Persoonapronominit
hämäävät esittämällä, että olemme toisistamme erillisiä, kun todellisuudessa
raja minän ja muiden välillä on liukuva. Erilliset kategoriat peittävät
näkyvistä jatkumon minästä sinään, meistä teihin ja heihin. Tarinamme
rakentuvat tällä jatkumolla osana loputonta tarinoiden kudelmaa, josta
hahmotamme vain pienen osan. Ne ovat osa moninaisten äänten sekamelskaa, joista
kuulemme ja muistamme vain häviävän pienen fragmentin. Ja silti niin
merkityksellisen, sillä kuten minäkertojan isä toteaa: "Todellista on vain
se minkä pystymme muistamaan." (Muistissa,
60.)
Sitä, mitä
pystymme muistamaan, määrittää puolestaan se, mitä ja miten kerromme -
itsellemme ja toisille - ja mitä ja miten muut kertovat meille. Tällaisen tarinankerronnan
kautta rakentuvan vuoropuhelun pohjalta muotoutuu kokonaisuus, joka on
harvoin sellainen kuin olemme suunnitteleet:
En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin.
Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma. Eikä romaani,
niin kuin tahtoisin. (Muistissa, 146.)
Jos elämässäni on ollut joitain yhteneväisyyksiä, ne ovat olleet muiden
ihmisten luomia. Muut ihmiset, ventovieraat, ovat kuljettaneet minut yhdestä
askelesta toiseen, joidenkin nimi näyttää olleen Syy, toisten Seuraus. Vaikka
he olisivatkin kuolleet jo kauan sitten, he pitelevät yhä elämääni koossa.
Yksi ventovieraista, joka on pitänyt elämääni koossa viimeiset
viisikymmentä vuotta, on Thomas Mann. (Muistissa,
151.)
Tämä lienee
tuttu tunne ainakin meille kirjallisuusihmisille: toiset pitävät koossa
hauraita, pirstaleisia elämäntarinoitamme - ja näiden toisten joukossa on
ventovieras jos toinenkin.
Torgny
Lindgren: Muistissa (Minnen, 2010). Suom. Liisa Ryömä.
Helsinki: Tammi, 2012.