Päivi Brink kirjoittaa:
Kesälomalla aloin lukea Zadie Smithin esseekokoelmaa Changing my Mind (2009). Se on jaettu osiin: Reading, Being, Seeing, Feeling ja Remembering, ja olen päässyt vasta pisimmän, lukemista käsittelevän osan loppuun. Tämä ei johdu siitä, että Smith ei innostaisi – päinvastoin. Hänen esseensä saavat ajattelemaan koko kulttuurin kenttää, historiaa, ihmismieltä ja lukemista osana henkistä kasvua, joka jatkuu koko elämän ajan. Smith kirjoittaa vaivattomasti vetäen yhteen laajan lukeneisuutensa pohjalta syntyneitä ajatuksia, ilman itsetietoista älyllistä esiintymistä. Löysin kuitenkin sivupolun, jota lähdin kulkemaan Middlemarchiin. Smith kirjoitti niin kiinnostavasti George Eliotin vuonna 1870 kirjoittamasta 700-sivuisesta klassikkoromaanista ”Middlemarch”, että tartuin siihen saman tien. Kirja on julkaistu suomeksi samalla nimellä. Lukiessani pohdin sitäkin, mitä vaikutteita Smith on kenties saanut Eliotilta. (Nämä pohdinnat vievät nyt aika paljon tilaa, mutta onhan tässä mukana kaksi kirjaa!)
Middlemarch on Eliotin romaaniaan varten keksimä pikkukaupunki Englannissa, ja romaani on muotokuva ja analyysi tuon kaupungin yhteisöstä, sen ajattelutavoista, arvoista, yhteiskunnallisesta rakenteesta ja yksilöiden valinnan mahdollisuuksista. Romaani sijoittuu 1830-luvulle, mikä antaa kaikkitietävälle kertojalle mahdollisuuden katsoa tuota mennyttää aikaa hieman yläviistosta, jälkiviisaana. Romaanissa on lukuisia henkilöitä, mutta päähenkilöiksi nousevat ainakin kolme nuorta pariskuntaa: jaloluonteinen Dorothea Brooke ja romanttinen taiteilija-toimittaja Ladislaw, juuri kaupunkiin muuttanut lääkäri John Lydgate ja hänen vaimokseen päätyvä pikkusievä Rosamund Vincy sekä peluri Fred Vincy ja hänen kunniallinen rakastettunsa Mary Garth. Ainakin minun silmissäni tällä lukukerralla nämä pariskunnat kiinnostivat, koska luin Middlemarchia ennen muuta avioliittoromaanina.
Eliot pohtii yksilön mahdollisuuksia tehdä valintoja yhteisössä, jossa peritty raha ja suvun arvot päättävät suurelta osin hänen kohtalostaan. Tai ainakin pyrkivät päättämään. Esimerkiksi Fred Vincy odottaa perintöä, joka muuttaisi hänen elämänsä ja tekisi hänestä rikkaan. Hänen pinnallinen isänsä on köyhdyttänyt suvun perinnön elämällä ylellisesti. Sekä Fred että hänen sisarensa Rosamund ovat tottuneet rahan tuomaan turvaan ja mukavuuksiin. Mutta lopulta sisarten arvomaailma on hyvin erilainen. Fred haluaa voittaa puolelleen kunniallisen ja vähävaraisen Maryn, joten hän suostuu astumaan työtätekevään luokkaan, kun perintöä ei tulekaan. Rosamund sen sijaan nai lääkärin, mutta ei hyväksy miehensä tulotasoa, vaan tuhlaa entiseen tapaan. Hänen miehensä ei kykene vastustamaan vaimoaan, ja pariskunta ajautuu konkurssiin. Molemmat sisaret kasvavat kuitenkin ihmisinä romaanin aikana, koska he tapaavat ihmisiä, jotka ovat heitä parempia ja moraalisesti vahvempia. Eliot on hyvin optimistinen siinä, miten hyvyyden ja luottamuksen kohtaaminen katumuksen hetkellä voi nostaa ihmisen takaisin jaloilleen.
Älykäs ja hyvä Dorothea, joka oli ainakin minulle henkilöistä kiinnostavin, eroaa muista juuri suhtautumisessaan rahaan. Vaikka hänellä on runsaasti varallisuutta, hän ei ole valmis toimimaan moraalinsa vastaisesti pitääkseen rahansa. Hän haaveilee mahdollisuudesta tehdä hyvää muille, koko Middlemarchin yhteisölle ja laajemmin koko yhteiskunnalle, mutta naisena hänellä ei ole paljoa vaihtoehtoja eikä vaikutusvaltaa. Eliot kuvaa hienosti, kuinka nuoret naiset pohtivat naimakauppojaan kuin ammatinvalintaa: mitä voisin tehdä lääkärin rouvana? Upseerin rouvana? Liikemiehen rouvana? Samalla hän näyttää, kuinka naiset katkeroituvat, jos he eivät voi vaikuttaa työn laatuun ja tuloksiin, vaan joutuvat vierestä seuraamaan aviomiestensä saamattomuutta tai hidasta ajatumista tuhoon.
Dorothea haluaa tiedemiehen rouvaksi, ja haaveilee vatimattomasti voivansa edes kirjoittaa puhtaaksi miehensä korkealentoisia jatuksia. Se, että Dorothean ensimmäinen aviomies, uskonnontutkija Mr Casaubon on myös rikas, ei ole hänelle merkityksellistä. Oli todella koskettavaa lukea kuvausta Dorothean tunteista hänen pettyessään karvaasti aviomiehensä luonteeseen, hänen taitoihinsa tiedemiehenä ja erityisesti hänen torjuvaan tapaansa suhtautua vaimoonsa: ”What have I done – what am I – that he should treat me so? He never knows what is in my mind – he never cares. What is the use of anything I do? He wishes he had never married me.” Myös herra Casaubonin näkökulmasta kuvataan kipeästi, kuinka aviopari ajautuu erilleen kasvavan epäluottamuksen myötä. Casaubon kokee vaimon arvostelevan hänen työtään ja persoonaansa, vaikka hän odotti pyyteetöntä ihailua. Avioliitto näyttäytyy Dorothealle erämaana, missä hänellä ei ole mitään roolia. Miehen pikkumainen luonne ja moraalinen heikkous herättävät Dorotheassa kapinamieltä, mutta hänen roolinsa aviovaimona 1800-luvun Englannissa on alistua miehen tahtoon. Kun aviomies kuolee, nykylukija suorastaan innostuu: leskirouvalla sentään on mahdollisuus elää itsenäistä elämää ja tehdä päätöksiä. Eliotin taitavuus naisen aseman ja naisen vaikutusmahdollisuuksien kuvaajana on ihailtavaa. Dorothean vapaus on myös henkistä: hän ei välitä rahasta eikä asemasta vaan oikeudenmukaisuudesta ja mahdollisuudesta tehdä päätöksiä, jotka edistävät koko yhteisön hyvinvointia. Lukija hyväksyy Dorothean rakkauden taiteelliseen Ladislawiin juuri siksi, että myös Ladislaw on vapaa rahan rajoittavasta vaikutuksesta ja ahtaista moraalikäsityksistä. Ladislawin vaimona Dorothean vapautta ei siis rajoitettaisi.
Tärkeä syy romaanin viehätykselle on sen ironinen ja vahva kertoja,joka on tarinan ulkopuolinen ja kaikkitietävä. Ainakin minä ajattelin kaiken aikaa hänen olevan viisas, noin 50-vuotias naishenkilö, jollainen George Eliotkin oli kirjoittaessaan romaanin. Kertoja vaihtaa jatkuvasti näkökulmaa henkilöstä toiseen, ja pysähtyy välillä itse kommentoimaan tapahtumien kulkua tai henkilöiden luonnetta lempeän pisteliäästi: ”It was said of him, that Lydgate could do anything he liked, but he had certainly not yet liked to do anything remarkable.”
Tässä lainaus Smithin esseestä, jossa hän kuvaa hienosti Eliotin kerrontaa ja sen merkitystä romaanin sisällön kannalta:
”The result is that famous Eliot effect, the narrative equivalent of a surround sound. Here is the English novel at its limit, emplying an unprecedented diversity of ’central characters’, so different from the centrifugal narratives of Austen.The novel is a riot of subjectivity. To Mary Garth, Fred Vincy is the central character in Middlemarch. To Ladislaw, it is Dorothea. To Lydgate, it is Rosamond Vincy. To Rosamund, it is herself. And authorial attention is certainly diffuse; it seems to focus not simply on those who are most good, or most attractive or even most interesting, but on those who are ’there’.”
Tässä itse asiassa Smith muistuttaa Eliotia. Ajattelen erityisesti romaania ”Kauneudesta”, missä henkilöt edustavat tiettyä elämänkatsomusta ja asemaa hyvin samaaan tapaan kuin Eliotilla. Henkilöiden väliset keskustelut tuovat esiin kipupisteitä ja erilaisia mahdollisuuksia ratkaista ne. Smithin ajatellaan usein olevan ensisijaisesti rotua ja etnisyyttä pohtiva kirjailija, mutta nähdäkseni hän kuvaa nykyajan Britannian tai Yhdysvaltojen yhteiskunnan kokonaisuutta, missä monikulttuurisuus on olennainen osa kokonaisuutta. Hänen tapansa nähdä ihmisten valinnanvaihtoehdot aikaan ja paikkaan sidoittuina on samantapainen kuin Eliotilla. Kummankin romaaneissa vahva tahto saa noudattamaan omaa arvomaailmaa yhteisön normeista huolimatta. Smith tulkitsee, että juuri laajemman totuuden etsiminen, ei vain yhden ihmisen näkökulmasta nähty totuus, on Eliotin romaanikirjallisuudelle asettama tavoite. Romaanin moraalinen pohdinta on olennaista ihmisten keskinäisten suhteiden kannalta, ei niinkään uskonnon kannalta. Smith tiivistää: ”Eliot has replaced metaphysics with human relationships.” Näen, että kuten Eliot myös Smith on hyvin moraalinen kirjailija. Hänen henkilönsä pohtivat, mikä tie on oikea – ei vain heille itselleen vaan myös muiden ihmisten kannalta.
Smith korostaa, että romaanitaiteen on kehityttävä ajan myötä, eikä nykykirjailijan ole tarkoitus kirjoittaa pastisseja 1800-luvun romaaneista: ”Forms, styles, structures – whatever word you prefer – should change like skirt lenghts. They have to; otherwise we make a rule, a religion, of one form; we say, ’This form here, this is what reality is like,’--.” Reading-osion viimeisessä esseessä hän pohtii romaanin tulevaisuutta ja realistisen muodon yllättävän pitkään jatkunutta voittokulkua. Hän analysoi nykykirjallisuuden erilaisia tapoja reagoida realismin perintöön, joka kaiken filosofisen kritiikin jälkeenkin tuntuu olevan valtavirtaa englanninkielisessä kirjallisuudessa – mutta tietoisena konventionaalisuudestaan.
Virginia Woolf on sanonut, että Middlemarch on yksi harvoista englantilaisista romaaneista, jotka on kirjoitettu aikuisille. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että tarina ei pääty avioliittoon, vaan alkaa siitä. Myös hyvillä on heikot hetkensä ja itsekkäät auttavat joskus muita. Erehtyminen on inhimillistä, mutta siitä voi oppia. Taloudellis-yhteiskunnalliset vaikuttimet saavat ihmiset solmimaan avioliittoja, kääntymään sukulaisiaan vastaan tai ojeltamaan käden vihollisilleen. Middlemarch on todella monisyinen ja syvällinen analyysi yhteisön toiminnasta – ja samalla se on kaunis rakkausromaani, jossa rakkaus ei ole hetkellistä huumaa, vaan yhteiselo vaatii epäitsekkyyttä ja toisen näkemysten arvostusta.
PS.
Café Voltaire -kirjasarjan osassa ”Imperiumin perilliset” Johanna Matero kirjoittaa esseessään Zadie Smithistä muun muassa näin: ”Smithin henkilöhahmojen käyttämässä kielessä ei koskaan ole mitään sattumanvaraista. Henkilöhahmojen puhekieli joko paljastaa heidän monikulttuurisen identiteettinsä taustoineen tai sen fiktiivisen identiteetin, johon he haluavat samastua, jollaiseksi he siis itse haluaisivat määritellä itsensä.”