Rooibos-teetä ja jalkapalloa

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa. (Tea Time for the Traditionally Built.) Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 2011.

Päivi Brink kirjoittaa:

Laukut on jo pakattu ja lento Suomeen lähtee muutaman tunnin päästä, mutta vielä ehdin kirjoittaa mietteitä Mma Ramotswesta. En sen kummemmin esittele kirjasarjaa, koska se on monelle jo tuttu, mutta pohdin, mikä minua tässä kirjasarjassa viehättää. Minusta Mma Ramostwe -dekkarisarja on ihastuttava ja nautin joka kerta, kun luen botswanalaisen naisten etsivätoimiston arjesta.

Miksi pidän Mma Ramotswesta?

HYVÄT IHMISET
Nykyään kirjallisuudessa harvoin kuvataan hyviä ihmisiä. Ennen romantiikkaa kirjallisuuden suorastaan vaadittiin kuvaavan moraalisesti esimerkillisiä ihmisiä, mutta nykyään kirjallisuus keskittyy enemmän ihmisten heikkouksiin. Dekkari kirjallisuudenlajina vielä korostetusti kaivaa kaiken kuonan ihmisistä esiin. Mma Ramotswe itse on ihanan lämmin ja hyvä, ei hymistelevä vaan sellainen ihminen, joka oikeasti ojentaa kätensä heikommille ja pyrkii hyvään. Hän pohtii arvoja ja sitä, mikä on oikein missäkin tilanteessa. Myös hänen apulaisensa, joka usein nopeasti tuomitsee muita, on pohjimmiltaan oikeamielinen. Rikosten yhteydessä he tapaavat usein pahoja tai itsekkäitä ihmisiä, ja silloin tarina osoittaa, mitä heidän väärästä toiminnastaan seuraa, miten muut kärsivät. Oikea ja väärä ja niiden pohtiminen on olennainen osa sarjaa.

AJATTOMUUS
Vaikka romaanisarja sijoittuu nykyaikaan, sitä ei aina uskoisi. Botswanassakin kaikilla on jo kännykät, mutta Mma Ramotswe käyttää pelkkää lankapuhelinta ja kirjoituskonetta. Hänen autonsa on 20 vuotta vanha. Erityisesti ympäröivä yhteisö tuntuu elävän menneisyydessä, perinteisten botswanalaisten arvojen mukaan. Välillä McCall Smith tuo mukaan nykyajan kotkotuksia Mma Ramotswen pohtiessa, pitäisikö hänen yrityksessään viettää virkistyspäiviä ja motivoida työntekijöitä palkkiojärjestelmän avulla. Hänen ainoa työntekijänsä on apulaisetsivä Mma Makutsi ja rouvien työtahti on hyvin verkkainen. He juovat litroittain rooibos-teetä ja pohtivat syntyjä syviä. Mutta he ratkaisevat kaikki asiakkaidensa ongelmat.

FEMINISMI ELI SUKUPUOLTEN TASA-ARVO
Mma Ramotswe -sarjassa pohditaan usein naisten ja miesten erilaisia kiinnostuksen kohteita, ajattelutapoja ja perinteisiä rooleja. Miehet ovat usein väheksyviä naisia kohtaan ja epäilevät, voiko nainen olla etsivä, mutta huomaavat pian naisten käyttämien keinojen toimivan joskus paremmin kuin miesten. Mma Ramotswe lähtee usein liikkeelle perinteisistä naisten tavoista kuunnella ja keskustella ja hän korostaa arvostuksen ja kunnioituksen merkitystä kaikissa ihmissuhteissa. Perinteestä voi kuitenkin poiketa, jos se rajoittaa ihmisen elämää, eikä tunnu oikeudenmukaiselta, kun katsotaan asiaa eri kannoilta. Teetä ja sympatiaa -kirjassa jalkapallo nähdään miesten outona innostuksen kohteena. Tyypillistä onkin, että miesten ja naisten nähdään olevan hyvin erilaisia, mutta heidän innostuksen kohteitaan pitäisi arvostaa samalla tavalla. Mma Makutsi ostaa itselleen ruokarahoilla hienot kengät, eikä sekään ole kovin järkevää, mutta naisille ymmärrettävää.

KERRONTATAPA
Kirjallisuus ei ole hyvää, ellei sen kerrontatapa ja kieli tee vaikutusta. McCall Smithin tapa kertoa on rauhoittava ja rentouttava kuin kupillinen rooibosta. Hän kuvaa botswanalaista maisemaa ja ihmisiä kaikin aistein. Tarinaa kuuntelee kuin suullisesti kerrottua kertomusta, jossa toisto ja sivupolut kuuluvat asiaan. Suomentaja Jaakko Kankaanpää tekee hyvää työtä saattaessaan botswanalaista puheenpartta mukailevan kielen suomeksi. Mma Ramotwe kuulostaa suomeksikin tuttavalliselta, monivivahteiselta juttelulta.

LEPPOISUUS
Suomen Lontoon instituutin johtaja Raija Koli kirjoitti Café Voltaire -sarjan Imperiumin perillisiin esseen McCall Smithistä. Esseessään hän kirjoitti: ”Aika ei niinkään ole pysähtynyt vaan kiireetön, leppoisa.” Toivotan Café Voltaire -blogin lukijoille kiireetöntä ja leppoista kesää. 20 000 käyntiä blogissa lämmittää mieltä!

PS.
Kesälläkin voi lähettää sähköpostiini blogitekstejä, luen postia viikoittain!

Siili, kulinaristi ja pakenevien hetkien kauneus

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Vietin viimeiset lomapäiväni lukemalla Muriel Barberyn Siilin eleganssin ja Kulinaristin kuoleman. Ja tässä järjestyksessä, kuten moni muukin, vaikka kirjat ovat ilmestyneet päinvastaisessa järjestyksessä. Siilin eleganssi oli Barberyn kansainvälinen läpimurto, joka suomennettiin ensin. Ystävieni ihastuneiden mutta myös ristiriitaisten reaktioiden pohjalta en malttanut olla tarttumatta siihen ensin, vaikka moni on sanonut, ettei tämä järjestys tee oikeutta Kulinaristille. Varmaan se on totta, enkä minäkään osannut olla lukematta jälkimmäistä edellisen valossa. Kulinaristi tuntui maukkaalta makupalalta, joka täydensi Siiliä ja toi siitä mieleen muistumia mutta jäi auttamatta yksiulotteisemmaksi.

Tiedän, että jotkut ovat kritisoineet Siiliä teennäisyydestä, mutta myönnän silti häpeilemättä, että minusta se oli nautinnollinen ja paikoin myös varsin liikuttava kirja. Se oli myös mainio kesäkirja – ahmiessani sitä riippumatossa koin hetkittäin palaavani nuoruuden kesien lukunautintojen tunnelmiin ja irtautuvani arjen ajasta (mikä on kai kesäloman tarkoitus).

Minulle piiloutumisimpulssi, johon siilimetafora viittaa, oli hyvin tunnistettava. Tämä pariisilaisesta hienostotalosta – ja siihen kiteytyvästä luokkayhteiskunnasta – kertova kirja sai minut muistamaan, miksi en koskaan kotiutunut Pariisiin, vaan koin olevani siellä ikuinen turisti. Tehdessäni väitöskirjaa Sorbonnessa koin, että minuun suhtauduttiin lähinnä hyväntahtoisen alentuvasti, sillä en ollut kulkenut sinne asianmukaista eliittikoulutietä eikä ranskani ollut virheetöntä. Koin myös vastustamatonta tarvetta piiloutua – ottaa auliisti vastaan hieman yksinkertaisen ulkomaalaisen roolin. Halusin muuttua näkymättömäksi ja nostaa piikit pystyyn suojamuuriksi uhkaavaa maailmaa vastaan kuten Barberyn kuvaamat ”siilit”, ovenvartijarouva ja angstinen Paloma-tyttö. Tunnistin Palomassa myös piirteitä kaksitoistavuotiaasta itsestäni, joka ei halunnut kasvaa osaksi aikuisten valheellista maailmaa.

Siili on kertomus kahdesta yksinäisestä ja maailmalta piiloutuvasta älyköstä, jotka rakentavat identiteettejään suhteessa kirjallisuuteen, elokuviin ja taiteeseen ja päätyvät huomaamaan, että sielunsisaren voi löytää odottamattomista paikoista. Siihen verrattuna Kulinaristi on ruumiillisempi kirja. Se tavoittaa hienosti ilon, joka syntyy jonkin ruumiillisen kokemuksen, kuten makuaistimuksen, pukemisesta sanoiksi. Kirjaa olisi tuskin kirjoitettu ilman Proustin Madeleine-leivosta. Sen kaksi keskeistä, pirskahtelevalla huumorilla ryyditettyä ja keskenään jännitteiseen suhteeseen asettuvaa juonnetta ovat keittotaidon luovuus ja proustilainen unohdetun maun metsästys, johon kiteytyy tapamme vimmaisesti vaalia lapsuuden kadotettua maailmaa:

kadonnutta elämää, erilaisia makuja, hajuja, tuntemuksia, jotka asettuvat kerroksiksi esi-isien riitteihin, paikallisiin ruokiin ja sulautuvat yhteen kuvitteellisessa kollektiivisessa muistissa, joka pyrkii loihtimaan hiekasta kultaa ja ajasta ikuisuutta. Hienoa keittotaitoa sitä vastoin ei synny ilman kehitystä, kulumista ja unohtamista. Keittotaidosta on tullut taidetta nimenomaan siksi, että ainekset on alati palautettu valmistuspöydälle, missä sekoittuvat mennyt ja tuleva, täkäläinen ja vieras, raaka ja kypsennetty, ja siksi keittotaito elää kangistumatta kuolemaa pakoilevien pakkomielteisiin. (73-74.)

Molemmissa teoksissa kuvataan ihastuttavasti sitä, miten elämän kauneus piilee ohikiitävissä hetkissä. Varsinkin sellaisissa hetkissä, jotka eivät kuulu mihinkään – eivät asetu arkisen elämänkulun osaksi, syiden ja seurausten ketjuun, vaan rikkovat ajan turruttavan virran. Kulinaristissa ne ovat ylimaallisten makuaistimusten hetkiä, Siilissä toisen kohtaamisen hetkiä. Edellisiäkin Barbery kuvaa hienosti, mutta jälkimmäiset koskettivat minua syvemmin. Ne tuntuivat pukevan sanoiksi tietynlaisen peruskokemuksen hetkistä, jolloin tapahtuu jotakin, mistä olemme kenties uneksineet mutta mille emme ole uskoneet olevan sijaa tässä maailmassa. Kirja muistuttaa, miten suuri ihme on toisen ihmisen kohtaaminen, joka avaa kokonaisen uuden maailman: yhtäkkiä kaikki on mahdollista, eikä mitään ole ennalta määrätty.

Barberyn kirpeä huumori pitää huolen siitä, ettei näitä kohtaamisia ja onnen hetkiä kuvata liian sentimentaalisesti. Ihastuin myös Barberyn moniääniseen tapaan rakentaa kirjansa. Siilissä lukija pääsee tutustumaan kahden hauraan, moniulotteisen olennon salattuun sielunelämään. Kulinaristissa hän kohtaa samaan kerrostaloon mahtuvan äänten kakofonian. Kummassakaan kukaan ei saa viimeistä sanaa.

Ehdotan siis teille, jotka olette pistäytymässä virtuaalikahvilassamme tänä kirkkaana loppukesän päivänä, teehetkeä Barberyn ovenvartijarouvan seurassa:

Seremoniaksi muuttuneessa teenjuonnissa kiteytyy kyky nähdä pienten asioiden suuruus. Mistä kauneuden voi löytää? Suurista asioista, jotka on tuomittu katoamaan niin kuin kaikki muukin, vai pienistä, jotka kaikessa vaatimattomuudessaan kykenevät tuomaan elämäämme ikuisuuden välkehtivän säkenen? […] Niin, maailma kulkee kohti tyhjyyttä, kadotetut sielut itkevät kauneuden perään, mitättömyys saartaa kaikkialta. Juokaamme siis kupillinen teetä. Hiljaisuus laskeutuu, tuuli suhisee ulkona, syksyn lehdet kahisevat ja lentävät, kissa nukkuu lämpimässä valossa. Ja eletty hetki jalostuu jokaisen kulauksen myötä. (98.)

Siilin eleganssi (L’Élégance du hérisson, 2006). Suom. Anna-Maija Viitanen. Helsinki: Gummerus, 2010.

Kulinaristin kuolema (Une gourmandise, 2000). Suom. Lotta Toivanen. Helsinki: Gummerus, 2011.