PROFESSORIPOOLI: Machado de Assisin Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat: Ilkikurinen brasilialainen esipostmoderni romaani

Machado de Assis, Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Suom. Hilkka Mäki. Helsinki: Love Kirjat, 1991.

Bo Pettersson kirjoittaa:

”MADOLLE

JOKA

ENSIMMÄISENÄ JYRSI RUUMIINI

KYLMÄÄ LIHAA

OMISTAN

JÄÄHYVÄISLAHJANA

NÄMÄ

KUOLEMANJÄLKEISET MUISTELMAT”

Tällä omistuskirjoituksella alkaa brasilialaisen kirjailijan Joaquim Maria Machado de Assisin (1839–1908) romaani Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Otsikosta ja omistuksesta voi jo arvella, että kirjailija on sukua Jonathan Swiftille, Voltairelle ja Xavier de Maistrelle. Kirjan kun lukee, niin huomaakin, että kaikkiin kolmeen viitataan, kuten myös Laurence Sterneen, kylläkin vain ei-suomennetuissa neljännen painoksen alkusanoissa.

Brasilialainen klassikko

Suomentaja Hilkka Mäki pystyy mainiosti tuomaan julki niin Machadon silmäniskut kuin Rio de Janeiron ylhäisöpiirin omahyväisen kertojan Bras Cubasin sivallukset haudan takaa. Kertojan huomautus lukijalle loppuu siihen, että jos teos ei miellytä, niin lukija saa häneltä luunapin. Muistelmissaan hän myöhemmin palaa omaan teokseensa ja sen lukijaan: ”kirja on ikävä, kalmanhajuinen, siinä on jotakin ruumismaisen kutistunutta; vakava heikkous, tosin vähäpätöinen, sillä tämän kirjan pääheikkous olet sinä, lukija”.

Mainitsemani 1700-luvun uutta luovat kertojat innoittivat runoilija, näytelmäkirjailija ja prosaisti Machadoa uuteen luomiskauteen hänen romanttisrealistisen alkutuotantonsa jälkeen. Tästä parhaimpana osoituksena tämä brasilialainen klassikkoromaani itsekkäästä, mutta omaperäisestä, jopa liikuttavasta, rikkaasta poliitikosta ja tyhjäntoimittajasta. Bras Cubas julkaistiin vuonna 1881, jolloin modernismi ei vielä ollut alkanut Euroopassa, mutta kirjan omintakeinen sekoitus leikkimieltä, metafiktiota ja vakavaa pohdintaa elämästä ja kuolemasta sadassakuudessakymmenessä lyhyessä luvussa on oikeastaan esipostmoderni. (Teoksessa on myös pari lukua, jotka koostuvat pelkistä välimerkeistä.) Kas tässä pieni piristävä piikki eurosentrisen kirjallisuudennäkemyksen lihassa.

Bras Cubasia on muuten kehunut liuta kriitikoita ja kirjailijoita Harold Bloomista Susan Sontagiin ja Dave Eggersistä Salman Rushdieen. Jälkimmäinen on huomauttanut, että ilman Jorge Luis Borgesia ei olisi Gabriel García Márquezia, mutta että ilman Machadoa ei olisi Borgesia. Kahden vuoden takainen Flora Thomson-DeVeaux’n uusin englanninnos myös nautittavaa luettavaa, sillä hän on tarkempi käännöksessään kuin edeltäjänsä ja kontekstualisoi romaanin ja Machadon tuotannon seikkaperäisillä loppuviitteillä.

Kehitystä ja rakkautta – vai ei

Yllä olevasta voi saada kuvan Bras Cubasista kirjana, joka pelkästään laskee leikkiä kirjallisuuden konventioiden kustannuksella. Siinä on kuitenkin muitakin ulottuvuuksia, ja absurdista leikittelystään huolimatta sitä pidetään Brasilian kirjallisuuden ensimmäisenä realistisena romaanina. Realismi löysi Machadon mukaan romantikoiden uuvuttaman ratsun ”kurjuuden ja matojen kalvamana ja kuljetti säälistä kirjoihinsa”.

Haudantakaisena kertojana Cubas kuvailee ensin kuolemaansa ja sitten elämäänsä alusta loppuun. Hänen kasvatuksessaan on paljon hyvää, mutta ”yleensä se oli virheellistä, puutteellista ja osittain vahingollista”, sillä hänen vanhempansa ja sukunsa ovat vähintäänkin omalaatuisia. Cubas lähtee sitten Portugaliin opiskelemaan Coimbran yliopistoon, josta hän laiskuudestaan huolimatta saa lainopillisen tutkinnon. Näin hänen matkansa käy toiseen suuntaan kuin hänen kaimalla, Portugalin historiasta tutulla tutkimusmatkailijalla Brás Cubasilla (1507–1592), josta tuli Brasilian suurimpia maanomistajia ja alkuperäiskansojen alistaja.

Kun Machado itse on osin orjien sukua, niin voi ymmärtää, että hänen romaanistaan löytyy implisiittistä kritiikkiä orjuudesta, joka lakkautettiin Brasiliassa vasta vuonna 1888. Esimerkiksi nuorena poikana Cubas lyö orjaansa, joka vapauduttuaan rupeaa orjuuttamaan muita. Hän saa lopulta hyvän viran ja kuolee rikkaana miehenä kuudenkymmenenneljän vuoden iässä. Onko hän kuitenkaan oppinut niin paljon, että kirjaa voisi kutsua kehitysromaaniksi? On ja ei. Hänen lopullinen elämänviisautensa on hykerryttävä yhdistelmä Voltairen Candiden Panglossin optimismia ja Arthur Schopenhauerin pessimismiä. Näin Cubasin elämänkulku muodostaa lähinnä nurinkurisen version kehitysromaanista.

 Entä onko kirja rakkausromaani? Cubas kuvaa ylhäisön rakkauselämää ja varsinkin omia naissuhteitaan kaunistelematta. Naisia tulee ja menee hänen elämässään, mutta hänellä on yksi suuri rakkaus, Virgilia – jonka hän tietysti tapaa juuri siteerattuaan Vergiliusta (Virgílio portugaliksi). Jätän tämän suhteen erikoiset koukerot sikseen, mutta mainittakoon, että tunteiden koko kirjoa käsitellään. Kun Cubasin narsismi, joka myös iskeytyy hänen omaan nilkkaansa, tulee selvemmin julki, lukija voi myös kyseenalaistaa hänen tunnepuoltaan: tietääkö hän ylipäätään, mitä rakkaus on?

Eikö Cubasilla ole mitään moraalia? On toki, sillä hän on keksinyt ”ikkunoiden vastaavuuden lain”, jonka mukaan ”yhden suljetun ikkunan voi korvata avaamalla toisen, jotta moraali jatkuvasti tuulettaisi omaatuntoa”.

Humanitismin lyhyt oppimäärä

Jo romaanin alussa Cubas ideoi ”mitä hienoimman luulosairauksien vastaisen lääkkeen lievittämään ihmiskunnan synkkämielisyyttä”, ja antaa sen nimeksi ”Brás Cubasin laastari”. Motiivi sen keksimiseen ei niinkään ole ihmisten auttaminen vaan kuuluisuuden kaipuu. Elämänsä loppupuolella Cubas tapaa vanhan kujeilevan luokkatoverinsa Quincas Borbasin, joka sitten Cubasin avustuksella kehittelee uutta filosofiaa nimikkeellä humanitismi. Tämän uljaan opin mukaan kateus on hyve, tuska pelkkä harhakuvitelma ja ihmiselämässä on vain ”yksi onnettomuus: olla syntymättä”. Lukekoon jokainen itse Quincas Borbasin filosofian myöhemmistä vaiheista, ja jatkoihan Machado tämän henkilön tarinaa myöhemmässä romaanissaan Quincas Borbas (1891). Yhdessä Dom Casmurron (1899) kanssa nämä brasilialaisen realismin klassikot muodostavat trilogian.

Vaikka Cubas näennäisesti hyppää ajatuksesta toiseen ja vaikka luvuilla harvoin on selvää jatkumoa, kertomus pysyy koko ajan hänen hyppysissään. Kaikesta hullunkurisuudesta huolimatta hänen elämäntarinansa pohjavire on paljolti tšehovilaisen traaginen. Sen surkuhupaisuus on kiteytetty viimeisessä luvussa ja varsinkin sen viimeisessä lauseessa.

Kun lukija on ratsastanut Cubasin kanssa virtahevolla, ylevöitynyt naulitsemalla katseensa omaan nenänpäähänsä ja singahtanut haudasta kohtuun ja takaisin huimaavalla vauhdilla, hän ei voi kuin ihmetellä, miksei hän kenties ole kuullut Machadosta ennen. Sitten hän voi pohtia, millainen suomalainen proosa olisi, jos Machado saisi siihen vaikuttaa.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Leo Tolstoin Hadži-Murat

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Leo Tolstoi: Hadži-Murat. Kokoelmassa Valitut kertomukset, III osa, suomentanut Juhani Konkka. WSOY: Helsinki 1963

Pienoisromaani tai laaja kertomus Hadži-Murat sijoittuu Kaukasukselle vuosiin 1851 ja 1852, missä venäläiset käyvät ikuista sotaansa tšetšeenejä ja muita Kaukasuksen islaminuskoisia heimoja vastaan. Nimihenkilö ja kertomuksen päähenkilö on yksi vuoristoheimojen mahtimiehistä, joka saavutettuaan erityisen urhean soturin maineen taistelussa venäläisiä vastaan liittoutuu näiden kanssa voidakseen kostaa veriviholliselleen, toiselle kaukasialaiselle heimo- ja sotapäällikölle – kunnes karkaa venäläisten huostasta pelastaakseen perheensä, joka on jäänyt verivihollisen vangiksi. Pakomatkalla hän saa surmansa taistelussa venäläisiä vastaan. Kertomus Hadži-Muratista perustuu tositapaukseen, jonka Tolstoi oli merkinnyt muistiin toimiessaan nuorena upseerina Kaukasuksella.

Tolstoi on totuttu näkemään moralistina, mikä nykyään kuulostaa moitteelta tai ainakin merkittävältä kirjailijanotteen rajoitukselta. Epäilemättä hän onkin sitä – mutta ei ehkä kuitenkaan enempää kuin hänen kuvaamansa ihmiset, jotka mittaavat itseään ja tekojaan tiettyjen sisäistämiensä moraalisääntöjen mukaan. ”Moralisointi” ei näin ole pelkästään tai edes ensi sijassa kirjailijan taholta tapahtuvaa tekojen tuomitsemista tai arvottamista, vaan pikemminkin moraalitaju näyttäytyy oleellisena osana ihmisten kokemustodellisuutta. Ehkä juuri tämä tekee Tolstoista ”vanhahtavan” kirjailijan: hänen romaaniensa ja kertomustensa maailmassa moraalitajulla on paljon suurempi tapahtumista, kokemista ja ihmisten itsearviointia ohjaava merkitys kuin nykykirjallisuudessa näyttäisi olevan asian laita. Tästä ei seuraa, että Tolstoin maailma olisi mustavalkoinen. Hadži-Muratin, kaksinkertaisen petturin, tarina on hyvä osoitus siitä, miten Tolstoin ihmiskuvaus on kaukana tästä. Olematta ”opettavainen” hyvän ja pahan suhteen tarina pikemminkin näyttää pyrkivän avartamaan ja myös kyseenalaistamaan lukijoiden käsityksiä hyvästä ja pahasta.

Hadži-Muratia kuvataan sinä ajanjaksona, jolloin hän on antautunut venäläisille ja sanoo haluavansa taistella näiden rinnalla verivihollistaan vastaan. Hän herättää erilaisuutensa takia mielenkiintoa venäläisissä sotilashenkilöissä. Hänen legendaarinen urheutensa on kaikkien tiedossa, mikä on yksi syy uteliaisuuteen. Hänen poikkeava vaatepartensa ja hänen aseensa kuvataan tarkoin, mutta myös hänen epätavallinen käytöksensä: jos hän tuntee ystävystyneensä jonkun kanssa, hän lahjoittaa tälle tavaran, jota henkilö on ihaillut. Hänet kuvataan vilpittömäksi – hän kertoo avoimesti syyn venäläisten kanssa liittoutumiseensa – ja ystävälliseksi niitä kohtaan, jotka miellyttävät häntä. Hän saa esimerkiksi komentavan upseerin puolison myötätunnon puolelleen. Tolstoi, entinen Kaukasuksen upseeri, kuvaa Hadži-Muratissa ”toiseutta” haluten ymmärtää sitä. Näkökulma Hadži-Muratiin on useimmiten ulkopuolisen tarkkailijan, mutta kirjailija antaa myös tämän kertoa omista varhemmista vaiheistaan, ja hänen ajatuksiaan tietyissä tilanteissa kuvataan lyhyesti sisältä päin. Näin Tolstoi osoittaa, että kaukasuslainen ei ole kummajainen, vaikka käyttäytyykin toisin kuin venäläiset. Häntä ei voi myöskään tuomita yksinkertaisesti petturina. Vaikka venäläisistä näyttää petokselta liittoutua oman kansan pitkäaikaisen vihollisen – tässä tapauksessa venäläisten – kanssa, Hadži-Muratin kannalta katsoen oikein on etsiä verikostoa, johon kaukasuslainen moraali velvoittaa. Kun venäläiset eivät pystykään pelastamaan hänen perhettään, Hadži-Muratin on lähdettävä yrittämään sitä itse. ”Sotilaskunnian” ohi menee tässä huolenpito omasta perheestä – mikä ei ole enää vain kaukasuslaista perinnettä vaan yleisinhimillistä. Hadži-Muratin kaksinkertainen petos ei näin ole mitään yksinkertaisesti tuomittavaa. Hänestä ei silti myöskään tehdä ylivertaista sankaria. Pikemminkin osoitetaan, miten hän toimii niin kuin niissä olosuhteissa oli mahdollista, ja lopputulos – kiinni saaminen ja tapetuksi joutuminen – on, kuten niin usein Tolstoin ihmisten kohdalla, oleellisesti myös sattuman tulosta.

Hadži-Muratin tarinaan on punoutunut lukuisia episodeja ja muiden henkilöiden kannalta ratkaiseviakin tapahtumia. Tolstoille tyypillisesti se, mitä yhdelle ihmiselle tapahtuu, on yhteydessä lukuisten muiden ihmisten tekemisiin ja kokemuksiin. Tolstoi kuvaa kaikenlaisia ihmisiä ja tekoja ikään kuin samalta viivalta, näiden yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta ja näiden tekoja kaunistelematta tai kauhistelematta. Alkupuolella kerrotaan rivisotilaasta, joka on uhrautunut astumalla palvelukseen perheellisen veljensä tilalla, mutta valittaa nyt sotilaselämän ikävyyttä ja pahoittelee silloista ratkaisuaan. Kun hän kuolee kahakassa, hän kuitenkin tuntee, että asia meni niin kuin pitikin. Hänen kotiväkensä kerrotaan surevan – mutta hänen nuori leskensä on kuitenkin oikeastaan tyytyväinen koska nyt on toivoa, että hän pääsee kunniallisesti naimisiin miehen kanssa, jonka kanssa on jo elänyt. Tolstoi näyttää, miten myös triviaali ja eksistentiaalinen limittyvät kokemuksessamme. Sotilas voi tulla surmatuksi ilman että asianomainen on oikeastaan ottanut sitä mahdollisuutta lukuun. Kuvataan nuorta upseeria, jolle Kaukasus on romanttinen seikkailu. Lukija voisi ennakoida, että tämäkin sotilas tulee yllättäen saamaan surmansa. Näin ei kuitenkaan käy; sen sijaan romantiikka hiipuu pelivelkojen tuomaan ahdistukseen. Toinen nuori mies, joka lähtee ajamaan takaa pakenevaa Hadži-Muratia, kuolee ilman että on ollenkaan ehtinyt tajuta omaa kuolemaansa. Kuolema on kuitenkin Tolstoin mukaan ihmiselämän tärkein tapahtuma: siinä yksilön elämä palaa alkuperäänsä.

Tolstoi ei noudata perinteisiä, ennakoitavia juonen kaavoja. Hänen realismilleen on ominaista, että tapahtuminen on kyllä yhteydessä henkilön luonteeseen ja pyrkimyksiin sekä olosuhteisiin mutta sisältää aina myös ennakoimattomia seikkoja. Niinpä kun sotaministeri esittelee tsaari Nikolaille Hadži-Muratin tapauksen, Nikolai sattuu olemaan pahalla tuulella eikä halua siksi kuunnella sotaministerinsä neuvoa lähettää Hadži-Murat johonkin kaukaiseen karkotuspaikkaan Venäjällä. Nikolai sanoo, että Kaukasuksella on noudatettava metsien ja kylien hävittämisen taktiikkaa, jonka hän luulee vastoin totuutta itse keksineensä, ja näkee Hadži-Muratin voivan olla siinä avuksi. Tsaarin kuvaus on armotonta. Itsevaltias kuuntelee ”sisäistä ääntään”, johon hän ehdottomasti luottaa. Häntä ympäröivien imartelijoiden jatkuva hymistely on saanut hänet vakuuttumaan siitä, että kaikki hänen käskynsä, mitä ikinä ne ovatkaan, ovat loogisia, johdonmukaisia ja oikeaan osuvia. Niinpä hän tuomitsee kuolemaan ylioppilaan, joka oli käynyt kynäveitsellä hänet reputtaneen professorin kimppuun ja saanut aikaan jokusen naarmun. Tuomion kovuus johtuu siitä, että ylioppilas on puolalainen, ja puolalaisia on tsaarin käsityksen mukaan erityisesti kuritettava, samoin kuin Kaukasuksen kansoja. Tämän jälkeen kerrotaan tšetšeenikylän hävityksestä: majat ja vilja on poltettu, eläimet teurastettu, hedelmäpuut revitty irti maasta ja kaivo liattu, sen lisäksi että on tapettu ne muutamat ihmiset, jotka eivät olleet ehtineet paeta. Tätä taustaa vasten kyläläisten syvä viha venäläisiä kohtaan on ymmärrettävä. Tuo viha, tai ”vihaakin voimakkaampi tunne”, oli ”venäläisiin koiriin kohdistuvaa inhoa ja vastenmielisyyttä, neuvottomuutta ajateltaessa noitten olentojen järjetöntä julmuutta, se oli samanlaista hävittämishalua, jota he tunsivat rottia, myrkyllisiä hämähäkkejä ja susia kohtaan, yhtä luonnollista kuin itsesuojeluvietti.”

Tarinan lopussa venäläissotilaat juhlivat voittoa Hadži-Muratista esitellen hänen irti leikattua päätään. Upseerinrouva, joka oli tuntenut myötätuntoa Hadži-Muratia kohtaan, syyttää miehiä murhaajiksi ja teurastajiksi, jotka eivät kunnioita vainajia. Taannehtivasti kerrotaan Hadži-Muratin kuolemasta. Hetkellä ennen Hadži-Muratin kuolemaa mennyt elämä ja sen tärkeät ihmiset vilahtavat hänen mielessään, mutta ”kaikki tuntui niin vähäpätöiseltä verrattuna siihen, mikä oli jo alkanut hänen kohdallaan” – kuoleminen. ”Toiseuttaminen” kiistetään myös kaukasuslaisen kuolinhetken kuvauksessa: eksistentiaalinen rajakokemus on samanlainen meillä kaikilla.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: E. T. A. Hoffmann: Kultainen malja

Kuukauden klassikko:
E. T. A. Hoffmann: Kultainen malja. Satu uudelta ajalta (Der goldne Topf. Ein Märchen aus der neuen Zeit 1814). Suom. Sanna Isto-Rodenkirchen. Helsinki: Loki-kirjat 2001.

Liisa Steinby kirjoittaa:

E. T. A. Hoffmann (1776-1822) oli lähes samanikäinen kuin saksalaisen varhaisromantiikan keskeiset hahmot Novalis (Friedrich von Hardenberg, 1772-1801) ja Friedrich Schlegel (1772-1829), mutta kun lukee näiden tuotantoa rinnakkain, tuntuu kuin Hoffmann olisi sukupolvea nuorempi. Se romantiikalle ominainen taiteen absolutisointi, jota Novalis ja Schlegel olivat rakentamassa, näyttäytyy Hoffmannille toisesta näkökulmasta, ikään kuin nurjalta puolelta. Hän on yhtä intohimoinen taiteen rakastaja kuin nämä, yhtä valmis kohoamaan taiteen kokemisen korkeimpiin sfääreihin, mutta toisin kuin Novalis ja Schlegel hän näkee tämän problemaattisena, koska tosielämän realiteetit asettuvat sitä vastaan. Novalis ja Schlegel uskoivat taiteen kautta tapahtuvaan arkielämän ”poetisointiin”; Hoffmannin kokemukset ovat tätä uskoa vastaan. Hoffmann toimi itse pikkuruhtinaskunnan hovikapellimestarina ja teatterinjohtajana ja joutui näissä tehtävissään jatkuvasti kokemaan taiteen ja reaalimaailman välisen ristiriidan. Hänen romaaninsa ja kertomuksensa osoittavat hänen tuntevan sekä taiteen absoluuttisen kauneuden maailmalle antautumisen viehätyksen että sen, miten tämä joutuu väistämättä ristiriitaan reaalitodellisuuden kanssa. Tämän ristiriidan läsnäolossa, samoin kuin Hoffmannin teosten omalaatuisessa huumorissa, piilee hänen novelliensa ja romaaniensa viehätysvoiman salaisuus. Hoffmann onkin nykylukijalle saksalaisen romantiikan aikakauden proosakirjailijoista elävin.

Romantiikan aikakausi synnytti Saksassa nk. taidesadun (Kunstmärchen), joka sallii mielikuvitukselle sadun vapauden mutta jossa tavanomaisesta sadusta poiketen henkilöiden mielenliikkeitä kuvataan realistisella tarkkuudella ja jossa kaiken aikaa vihjataan kerrotun symboliseen merkitykseen. Hoffmannin tarinoista osa on tällaisia satuja, mutta suurempi osa on tarinoita, joissa arkipäiväinen ja ihmeellinen tai sadunomainen limittyvät niin, että lukija ei tiedä, kumpaa hänen oikeastaan pitäisi seurata, kumpi on ”totuus” tarinan maailmassa. Hoffmann on nimennyt osan kertomuksistaan ”serapionttisiksi tarinoiksi” (Serapionsbrüder-kertomuskokoelman nimihenkilön mukaan). Näille on ominaista, että arkipäiväisen maailman yhtäkkiä puhkaisee jokin ihmeellinen tapahtuma, jonka ihmeellisyyttä tarinan henkilöt pyörittävät mielessään päätyen joko uskomaan ihmeellisen todelliseksi tai torjumaan sen. Toiselle kertomuskokoelmalleen Hoffmann on antanut nimen Nachtstücke, Yökappaleita, jolla hän viittaa siihen, että luonto itse, ihmismielestä puhumattakaan, sisältää salaperäisiä, tuntemattomia, mahdollisesti myös pahaa tarkoittavia voimia. Ihmeellisyys rajatapauksina kiehtoi Hoffmannia; tällaisia rajatapauksia ovat mielenvikaiset, runoilijat ja muut taiteilijat sekä ihmismielen hypnoosilla haltuunsa ottavat ”magnetisoijat”.

Kultainen malja on tyypillinen serapionttinen kertomus, vaikka onkin pitempi kuin Serapion-veljesten sisältämät tarinat. Tarina alkaa täysin realistisesti, mitä ilmentää paikan ja ajan täsmällinen mainitseminen: helluntaina kello kolme iltapäivällä Dresdenissä Mustan portin luona Anselmus-niminen ylioppilas kompastuu kaupustelijaeukon koriin ja kaataa sen, jolloin kakut ja hedelmät lentävät katuun. Tästä vihastuneena eukko kiroaa Anselmuksen sanomalla, että hän tulee vielä ”päätymään kristalliin”. Ennustukselle tyypilliseen tapaan eukon ennustuksen sanat ovat hämärät. Anselmus antaa eukolle kaikki rahansa ja jää sitten kiertelemään Elben rannalla kaupunginportin ulkopuolella, kun hän yhtäkkiä kuulee läheisestä seljapuusta ikään kuin kristallikellojen kilinää. Hän katsoo ylös puuhun ja näkee siellä kolme kultaisena ja vihreänä kimaltavaa käärmettä. Yksi niistä katsoo häntä niin ihastuttavilla tummansinisillä silmillä sanomatonta kaipuuta katseessaan, että Anselmus välittömästi rakastuu häneen. Kun ohikulkija hetken kuluttua huomauttaa hänen omituisesta käytöksestään – hän syleilee puunrunkoa ja huutelee sen lehvistöön pyytäen pikku käärmeitä tulemaan uudestaan näkyviin – hän alkaa itsekin ihmetellä unennäköään keskellä kirkasta päivää.

Lukija ajattelee pian saavansa selityksen käärmeen ihmeen kauniisiin tummansinisiin silmiin: sillä vasta nyt Anselmus huomaa, että vararehtorin tyttärellä Veronikalla, jota hän käy usein tervehtimässä, on tummansiniset silmät. Anselmuksen houre näyttää näin saavan psykologisen selityksen: ihastuttava sinisilmäinen käärme on hänen mielikuvituksensa luoma Veronika ideaalimuodossa, vaikkakin käärmeen hahmo tuntuu omituiselta rakastetun hahmolta. Tähän hahmoon on monta selitystä, joista yksi on aikalaisten hyvin tuntema, William Hogarthin alulle panema keskustelu maalaustaiteen ”kauneuden viivasta”, joka on muodoltaan käärmemäinen. Näin käärme viittaisi, ainakin yhdellä ulottuvuudellaan, absoluuttiseen kauneuteen. Rakastettu käärmeenä sisältää toki muitakin, osin ironisia merkityksiä. Tarinan edetessä sinisilmäinen käärme ottaa myös kauniin tytön, Serpentinan, hahmon, ja käy ilmi, että Anselmuksen on lopulta valittava Veronikan ja Serpentinan välillä. Veronika on kunnianhimoinen tyttö, jolla on jalat maassa: hän haluaa hovineuvoksen vaimoksi ja on valmis odottamaan, kunnes Anselmus on lukenut lukunsa loppuun ja päässyt hovineuvokseksi aatelisen hallinnon palvelukseen. Anselmus joutuu kuitenkin yhä enemmän Serpentinan ja hänen isänsä edustaman taiteen ja mielikuvituksen ideaalimaailman pauloihin. Nämä kaksi toisensa pois sulkevaa maailmaan kohtaavat Serpentinan isässä, arkistonhoitaja Lindhorstissa, joka porvarillisen hahmon takaa paljastuu sadun tulen henki, salamanteri, jonka tyttäriä kauniit käärmeet ovat. Reaalimaailma ja sadun maailma jäävät romaanin lopussa haarottamaan erilleen; kumman Anselmus lopulta valitsee, hovineuvoksen uran ja Veronikan vai ikuisen onnentilan ihanan Serpentinan rinnalla tarunomaisella Atlantiksen saarella – mutta valitettavasti vain mielikuvituksen maailmassa – jätettäköön lukijan löydettäväksi.

Hoffmannin kertomuksen viehätysvoima piilee mielestäni siinä, että lukija joutuu koko ajan katsomaan ikään kuin tapahtumien tason taakse kysyen niiden merkitystä. Sillä vaikka sadunomainen tavallaan helposti erottuu realistisesta, se ei kuitenkaan irtoa kokonaan reaalisesta vaan päinvastoin asettaa kyseenalaiseksi reaalisena pitämämme ja saa sen näyttämään lattealta, arveluttavalta tai myös arvaamattomia syvyyksiä sisältävältä. Kertomuksen lukija ei lakkaa kysymästä, onko jollakin asialla jokin vihjaava, symbolinen merkitys ja mikä se voisi olla. Selviä vastauksia on usein vaikea antaa, mutta useita vastausehdotuksia lukijalle epäilemättä tulee mieleen. Hoffmannin tarina seisoo romantiikan, realismin ja syvyyspsykologian rajamailla, mistä siihen tulee nykylukijan arvostamaa moniselitteisyyttä ja ironiaa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.
Kuva: Amazon