Blackout

Vuonna 2060 ajassa taaksepäin matkustaminen on mahdollista. Näin ainakin Oxfordin yliopistossa tehdään missä historian laitoksen professori James Dunworthy vastaa tutkijoiden lähettämisestä menneisyyteen tutkimaan historian suuria tapahtumia. 

Kirjan päähenkilöinä toimii kolme nuorta historianopiskelijaa jotka lähtevät vuoden 1940 Englantiin seuraamaan Toisen maailmansodan tapahtumia. Punatukkainen Merope Ward asettuu englantilaiseen maaseutukartanoon sisäköksi tarkoituksena seurata lontoolaisten lapsien evakuointeja ja uudelleen sijoittamisia maaseudulle. Toisaalla toinen historianopiskelija Polly Churchill siirtyy Lontooseen kauppatytöksi tarkkailemaan lontoolaisten reagointia Luftwaffen ankariin pommituksiin. Ja kolmantena on Michael Davis joka lähtee Doveriin seuraamaan Dunkirkin massiivisia evakuointeja amerikkalaiseksi reportteriksi tekeytyen. Kuten arvata saattaa, menneisyydessä matkustaminen on äärimmäisen riskaabelia ja tutkijoilla onkin täysi työ pysyä poissa isojen historiaa muuttaneiden tapahtumien keskiöistä. Eileen (Merope) työskentelee rauhallisella maaseudulla herrakartanossa ja joutuukin lähtemään yllättäen saattamaan lontoolaisia evakkolapsia takaisin Lontooseen ja samaan aikaan hyvin suunniteltu tutkimusmatka sotavuosiin saakin yllättävän käänteen kun portti takaisin vuoteen 2060 ei toimikaan. Polly Churchillin oma tutkimusmatka Lontoossa on täynnä välillä sekaviakin käänteitä ja saksalaisten ahkerat pommitukset sotkevat myös Pollyn paluumatkan turvalliseen vuoden 2060 Oxfordiin.

Toisaalla saarivaltion etelärannikolla Michael Davis selvittää miksi hänet siirrettiinkin Saltram-On-Sea nimiseen kylään vaikka tarkoituksena oli päästä seuraamaan Doveriin Dunkirkin evakuointeja. Lopulta hän ajautuu kalastusalukseen joka lähtee hakemaan brittisotilaita Dunkirkin rannoilta. Jännittävän pelastusoperaation jälkeen Michael herää sotilassairaalasta ja tietenkin pahinta peläten; vaikuttiko hän historian tapahtumiin pelastamalla brittisotilaita Dunkirkin rannalta?

Connie Willis on omaltani osaltani uusi tuttavuus. Vuonna 2010 julkaistu Blackout on ensimmäinen osa jonka myötä lukija tutustuu näihin kolmeen nuoreen tutkijaan vuoden 1940 Englannissa. Samana vuonna kirjailijalta tuli ulos tarinan päätösosa All Clear jossa selvinnee miten tälle triolle lopulta käy. Vaikka kirja oli yli 600-sivuinen järkäle (vaikka luin Kindle-version niin oli tämä aika järkäle lukukokemuksena) niin kiehtovasti Connie Willis osaa kuvata noiden sotavuosien Englantia. Vaikka välillä tapahtumat muuttuivat aika vauhdilla ja jossain kohdin tuntui että hahmot ryntäilevät aika päättömästi ympäri Lontoota - kirja kuitenkin vääjäämättä mukaansa ja tällaista historianystävän sydäntä lämmitti kirjailijan luomat historialliset maisemat. Ja kun tarinan taustalla kuumottaa päähenkilöiden epäilykset "muuttuiko historian kulku?" niin käsissä on hyytävän jännittävä lukukokemus. Vaikka tarinan finaali All Clear on samanlainen toteemi (yli 600 sivua) niin se on jo hyvissä asemissa alati kasvavassa lukujonossani.

Lukumatka on jo kaartanut pidemmälle historiaan Connie Willisin 1940-luvun Englannista pölyisen kuumaan 1880-luvun New Mexicoon, kun yöpöydällä on työn alla vähintääkin yhtä kiinnostava Mark Lee Gardnerin historiallinen To Hell on a Fast Horse: Billy The Kid, Patt Garrett, and the Epic Chase to Justice in the Old West.

Old Man's War

John Perry on 75-vuotias eläköitynyt entinen mainosmies. Elämä rakkaan vaimon kuoleman jälkeen ei enää maistu entiseltään ja John päättää tarttua nyt elämänsä ehtoopuolella CDF:n (Colonial Defence Forces) rekrytointitarjoukseen. Ihmislapsi on kirjassa onnistunut irrottautumaan maaemon syleilystä, ja on kovaa vauhtia levittäytymässä ympäri universumia. Uusien planeettojen asuttaminen ei kuitenkaan suju ongelmitta, ja uudisasukkaita varten on luotu massiivinen sotilasorganisaatio CDF joka suojelee asukkaiden laajenemispyrkimyksiä. Vastassa on laaja skaala eksoottisia eliömuotoja joita vastaa CDF käy loputonta taistelua 75-vuotiailla seniorikansalaisilla. Mutta miksi armeija palkkaa vain 75-vuotiaita sotilaiksi, hmm..

Oikeastaan tästä enempää en viitsi kirjan tapahtumia spoilata. Jos jotain, niin kirja alagenre on puhtaasti militaristinen science fiction. Ja jos on joskus nähnyt Paul Verhoevenin nerokkaan scifi-pläjäyksen Starship Troopers niin kirja veistelee samoilla linjoilla.

Kirja pullistelee miehistä testosteroonia, suuria avaruustaisteluja ja ilkeitä avaruusolioita. Päälle kun lyödään suorastaan mystistä teknologiaa ja hieman elämää suurempaa pohdiskelua niin käsissähän on mitä mainiointa viihdettä! John Scalzin on ensijulkaisullaan ja samalla aikansa läpimurtoteoksellaan varmistanut paikkansa allekirjoittaneen lukujonossa. Old Man's War-sarja  vuosien saatossa on kasvanut viisiosaiseksi, joten seuraava The Ghost Brigades tulee ladattua varmuudella Kindleen.

Mukavan militanttipäristelyn jälkeen jatketaa tieteiskirjallisuuden parissa ja menossa onkin Connie Willis:n Blackout. Sotaisa alagenre vaihtuu rauhallisempaan aikamatkailuun.

Doctor Sleep

Törmäsin Stephen Kingin tuoreimpaan julkaisuus sattumalta ja aloin lukemaankin tätä lähes pakon sanemalana työmatkalla. Normaalisti muistan ottaa työmatkalle kirjan mukaan kun tietää että lentokentällä joutuu lähes poikkeuksetta aina odottamaan, ja tällä kerralla se tuttu yöpöydän kirja jäi kotiin. Edellinen Kingini on muistaakseni Mustan Torni-sarjan ensimmäinen osa Revolverimies eikä se säväyttänyt oikeastaan suuntaan eikä toiseen. Parhaimmat lukukokemukseni olen Kingin osalta saanut vanhoista klassikoista kuten Hohto, Uinu uinu lemmikkini tai Piina ja tietysti pienen henkilöauton kokoinen Tukikohta (yli 1300 sivua).

Doctor Sleep seuraa Hohdosta tuttua Danny Torrancen aikuiselämää. Aikaa on vierähtänyt tovi Outlook-hotellin tapahtumista ja nyt Danny yrittää selvitä aikuiselämän kivisestä polusta. Lapsuuden tapahtumat ja haamut painavat edelleen Dannyn nyt jo alkoholisoitunutta elämää mutta hohtamisen (näyttää olevan virallinen suomennos sanalle shining) taito ei ole jättänyt Dannya, ja mies ajelehtiikin kaupungista ja työpaikasta toiseen vailla päämäärää elämän pohjamutia kyntäen. 

Lopulta Dannyn vuosia kestänyt vaeltelu pysähtyy New Hampshiren pieneen kaupunkiin ja hän saakin työpaikan vanhusten saattohoitokodista missä hän käyttää erikoiskykyään helpottaakseen vanhusten siirtymistä ajasta iäisyyteen. Dannysta tuleekin kirjan nimen mukaisesti Doctor Sleep.

Hohtamisen taito on myös vahva Abra-tytöllä joka hämmästyttää perheensä elämää telekineettisillä taidoillaan. Eräänä päivänä Abra näkee pienen pojan kidnappauksen jota seuraa raaka murha ja siitä säikähtäneenä Abra saa kuin vahingossa yhteyden Dannyyn. Kun kirjan tekijä on Stephen King, tapahtumiin sekaantuu myös lisää yliluonnollisia elementtejä. Abran voimakkaiden kykyjen perään lähtee joukkio hohdosta elämänvirtaa saavia kiertolaisia. 

Stephen King osaa kirjoittaa edelleen sulavasti ja vetävästi. Kirja vetää nopeasti lukijansa mukaansa kirjailijan tunnettuihin yliluonnollisiin tapahtumiin. Itse pidin paljon kirjan alkupuoliskosta missä Danny taistelee alkoholisoituneena sisäisiään demoneita vastaan ja Abran ystävyys tullessa kuvaan elämä voittaa jälleen. Ehkä hiukan vajaaksi King jätti ameriikkaa halki seilaavan Rose The Hat'n johtaman joukkion taustaa. Olisin toivonut enemmän taustaa näille hohtoa syöville ihmisvampyyreille. Suureen osaan nousee myös Anonyymit Alkoholistit -yhteisö jonka tapaamisia seurataan useaan otteeseen, ja jonka kautta osa tapahtumista vyöryy eteenpäin. King itse kertoo epilogissa kuinka vuonna 1977 Hohdon julkaisun yhteydessä hän oli erilainen ihminen (viitaten alkoholismiinsa) ja kuinka nyt vuonna 2013 elämä on toisenlainen. Kirjan AA-kuvaukset ovat syvällisiä ja sopivatkin hyvin tarinaan. Kirjan puolen välin kohdilla tapahtumat eskaloituvat ja lopun infernaalinen tapahtumasarja finalisoituu Dannylle tutuissa maisemissa. Ympyrä sulkeutuu.

King on kirjoittanut kain puolin menevän kirjan ja oli suorastaan piristävää palata nuoruudesta tuttuihin kirjallisiin kokemuksiin. 

Yliluonnollista tapahtumista siirrytään sulavasti science fictioniin ja seuraavana vuorossa onkin Joe Scalzin debyyttijulkaisu Old Man's War Kindle-versiona.

Kuinka kuolleita käsitellään

Ruotsalaisen John Ajvide Lindqvistin tuotannosta tutuin on varmaankin Ystävät hämärän jälkeen, josta ensin ruotsalainen Tomas Alfredson teki loistavan elokuvasovituksen, ja jonka perään amerikkalaiset apinoivat oman elokuvaversionsa. Itse tein omalta osaltani sen virheen että katsoin ensin pohjoismaalaisen elokuvaversion ja ostin perään kirjasta pokkariversion. Jostain syystä mielenkiinto ei enää riitä itse alkuperäisen kirjan lukemiseen. 

Kuitenkin Kuinka kuolleita käsitellään eksyi kohdalleni kovakantisena ja vielä alehintaan, ja kirja lähti mukaani.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan jota piinaa kesäinen epänormaalin kova helleaalto jonka seurauksena kaupungin maiseman yllä koetaan voimakas sähköpurkaus. Purkaus koettelee kaupungin asukkaita kovana päänsärkynä ja purkauksen loputtua jotain on muuttunut. Luonnottoman tapahtuman jälkeen luonnottomat tapahtumat jatkuvat kun sairaaloiden patologiaosastojen asiakkaat päättävät nousta sijoiltaan, ja jatkaa maallista taivaltaan. Kuolleiden ylösnousemista ja siihen liittyviä naapurimme kansankotia mullistavia tapahtumia seurataan eri perheiden silmin joiden lähimmäiset ovat lähiaikoina kuolleet, ja heidän pyrkimystä palaamaan "epäkuolleina" kotiin. 

Kirjailijan yritys kuvata tilannetta yhteiskunnallisella tasolla onnistuu ja kirjan sivuille onkin sisällytetty uutisvälähdyksiä kuinka äimistyneet viranomaiset yrittävät ottaa tilannetta haltuun kun tuhannet jo haudatutkin vainajatkin pyrkivät maanpinnalle jatkaaman elämäänsä. Riipaisevalla henkilökohtaisella tasolla kuolleiden paluu on kirjan perheille valtavan raskasta jossa kirjailija myös naulaa onnistuneesti.

Mutta. Vaikka kirja on sujuvaa luettavaa ja kaikki neljäsataasivua tuntui menevän vauhdilla, niin joku tässä kokonaisuudessa mätti. Ensimmäisen kerran katselin kirjan kokonaissivumäärää puolenvälin kohdilla ja aloin jo toivomaan että kirjailija olisi tehnyt kirjasta paksumman, koska tarina tuntui jo polkevan paikallaan. Tuntui myös että kirjailijalta alkoi langat karkaamaan käsistä. Vaikka kuolleiden ylösnousemus ei aiheena ole mikään uusi, kirjailija oli saanut aikaan lupaavan tarinan. Kirjan lopetuskin tuntui väkisin puristeltulta ja lukijalle ei edes avattu tapahtumien lopullista syytä. Täytyy myöntää että Lindqvistin rauhallisesti laahustavien epäkuolleiden sijaan kaipasin enemmän Max Brooksin tai Guillermo del Toron vauhdikkaampia ja brutaalimpia zombieita.

No kirjataival jatkaa osittain samassa hengessä kun vuorossa on tuore Stephen Kingin romaani Doctor Sleep. Omalta osaltani harvinainen hankinta kun muistan että viimeksi luin Stephen Kingiä varmaan parikymmentävuotta sitten. Dr. Sleep:n löysin muutama viikko sitten Arlandan lentokentältä kun etsin jotain lukemista lentoani odotellessa. Kyseessä on siis jo kovasti mainostettu "jatko-osa" Kingin menestyskirjalle Hohto.

Veren ääriin

Cormac McCarthy on yksi niistä kirjailijoista joiden kirjoja on eksynyt tukevasti kirjahyllyyni muiden suurten amerikkalaisten kertojien joukkoon. Vaikka joukossa on Faulkner, Steinbeck, Hemingway, Irving, Poe tai Robert E. Howard, 80-vuotiaan McCarthyn kirjat ovat yhtä järisyttäviä kokemuksia. Edellinen (ja ensimmäinen) McCarthyni oli painajasmainen Tie (arvostelu) joka säväytti ja Veren ääriin (Blood Meridian) ei myöskään jätä kylmäksi.

Yhdysvaltojen "Villin Länsi" on aiheena romantisoitu läpikotaisin viime (ja edellisen) vuosisadan aikana, ja vaikka tämän historiallisen ajanjakson useammat muistaa henkilöidä legendaarisiin ja usein myyttisiin hahmoihin kuten Buffalo-Billiin tai Istuvaan Härkään, huomaa nopeasti ajanjakson sisältävän paljon vähemmän imartelevia henkilöitä ja tapahtumia, kunhan raapaiseen hiukan sen rosoista ja synkkää pintaa.

Pintaa syvemmälle on myös sukeltanut Cormac McCarthy joka on lainannut kirjaansa Meksikon pohjoisosissa 1850-luvulla lainsuojattomana murhajoukkoonsa johtanutta John Joel Glantonia, joka kunnostautui joukkionsa kanssa ammattimaisena intiaanien skalppeerajana. Ja vaikka McCarthy veistelee Glantonin tarinaansa vapaalla otteella niin en usko että kirjan tapahtumat paljoa poikkea tapahtuneesta.

Kirja alkaa teini-ikäisen "pojan" seuraamisella jonka elämä heittää muiden lainsuojattomien mukana Glantonin joukkion matkaan. Glanton johtaa sekalaista joukkiota kohti Texasia ja sieltä rajan yli Pohjois-Meksikoon. Tehtävänä on kerätä rahaa laillisin keinoin intiaanien päänähkojen metsästyksellä mutta hyvin nopeasti joukkio siirtyy täysin murhaamis- ja ryöstelyvaihteelle, ja matka alkaa muistuttamaan roadtrippiä helvetin esikartanoissa. Kaikki intiaanit tai heitä muistuttavat joutuvat joukkion käsittelyyn ikää, sukupuolta sen enempää miettimättä.

Jos Tie on tuttu kirja, Veren ääriin jatkaa samalla synkällä linjalla. Aloin ensimmäisen 150 sivun jälkeen miettimään miten kirjailija on jaksanut polkea kirjaan yhä mielikuvituksellisimpia tapoja tappaa ihminen. Tuntui että kirjailija vetelee avokämmenellä lukijaa poskille joka toisella sivulla kun lukija pääsi todistamaan lasten, naisten ja kokonaisten ihmisjoukkojen teurastuksista kylästä ja maisemasta toiseen. Kuitenkin kappale kappaleelta joukkion yksinkertainen ajatusmaailma ja diabolisten Glantonin ja joukkion johtajan Tuomarin todellisuus kantoi yhä enemmän ja jos sivuuttaa kaiken teurastamisen - tarina toimii kiehtovasti. John Glantonin primitiivinen brutaalisuus ja Tuomarin saatanallinen älykkyys nousee tarinassa "pojan" ohi ja kirjailijan upeat luonnonkuvaukset nostaa kirjan sen saaman arvostuksen tasolle.

Historiasta kiinnostuneita suosittelen lämpimästi jatkumona Dee Brownin Bury My Heart to the Wounded Knee -kirjaa missä Yhdysvaltojen intiaanit kertovat miten "se Länsi heiltä valloitettiin". Vaikka Veren ääriin onkin hyvin pitkälti satiirinen anti-western, tuolta ajanjaksolta löytyy laajalti kirjanmukaisia tapahtumia.

Seuraavaksi mennäänkin jo John Ajvide Lindqvistin matkassa Tukholman alati muuttuvaan metropoliin, vuorossa on siis Kuinka kuolleita käsitellään.

Sodan kauneus ja kauheus

Jos pitää mainita ruotsalaisista jotain positiivista, niin löytyyhän sieltä hyviä historiankirjoittajia. Herman Lindqvist, Martin Hårdstedt ja tietysti Peter Englund, jonka tuotannon ydin koostuu pääosin Ruotsin suurvalta-ajan historiasta. Ja historiankirjoituksen Peter osaakin. Itselläni on hyllyssä kirjailijan 30-vuotisen sodan historiikki Suuren Sodan Vuodet ja todellinen tiiliskivi Voittamaton jonka yli 900-sivua on täyttä asiaa Ruotsin 1600-luvulla eläneestä soturikuninkaasta Kaarle X Kustaasta. Ruotsin suurvalta-aikojen lisäksi kirjailija on julkaisut mm. historiallisia esseitä sisältävän Kirjeitä Nollapisteestä joissa kirjailija kuvailee ja pohtii 1900-luvun alun eurooppaa mullistaneista tapahtumista. Ja ehkä tämä Sodan kauneus ja kauheus toimii hyvänä jatkumona Peter Englundin 1900-luvun essee-pohdintoihin.

Sodan kauneus ja kauheus käsittelee eurooppaa muokannutta Ensimmäistä maailmansotaa. Vaikka sodasta on jo lähes sata vuotta aikaa, sen lopputulos on edelleen mykistävää luettavaa. Neljä vuotta sotaa ja yli 16 miljoonaa kuollutta, lisäksi yli 21 miljoonaa haavoittunutta. Englund ei onneksi sorru tekemään kirjasta tylsää monotonista, kronologisessa järjestyksessä lueteltua faktaa sodan etenemisestä, vaan aiheeseen lähestyminen on suorastaan intressant. Kirjailija on saanut käsiinsä Ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneen yhdeksäntoista eri ihmisen päiväkirjat ja muistiinpanot, joita Englund on työstänyt 215 eri lukuun. Kuten kirjailija itse mainitsee johdannossa, kirja ei käsittele sodan syitä tai sen seurauksia, vaan millainen se oli. Kun kirjan päähenkilöiksi asettuu eri osapuolien sotilaita, sairaanhoitajia, virkamiehiä, kenttäkirurgi ja jopa 12-vuotias koulutyttö, niin sodan julma ja kylmä arki tulee tutuksi yhteiskunnan joka kerroksesta.

Ensimmäinen maailmansota on syineen ja seuraamuksineen myös kiintoisa sotateknologisesta näkökulmasta. Tätä suursotaa on aiheesta sanottu ensimmäiseksi teolliseksi sodaksi ja myös osuvasti kuvattu sotana jota käytiin 1900-luvun teknologialla mutta 1800-luvun taktiikoilla. Kehittynyt metallurgia toi juoksuhautoihin tehokkaammat kiväärit ja konekiväärit. Ehkä isoimman muutoksen 1910-luvun taistelukenttä näki kuitenkin massiivisen kenttätykistön tehokkuutena ja vihattujen taistelukaasujen kuten kloori-, ja sinappikaasun esiinmarssina.

Näiden yhdeksäntoista eri tarinan osalta sotilaiden mietteet ja kokemukset eivät niinkään minua kiinnostaneet, vaan esimerkiksi kotirintaman tapahtumat 12-vuotiaan saksalaisen koulutytön kautta nähtynä olivat kiehtovia. Toisaalla sodan loppupuolella amerikkalaisen kenttäkirurgin kokemukset niin juoksuhaudoissa tai hänen tekemien kranaattikauhuisten sotilaiden diagnoosien lukeminen olivat surullista luettavaa. Kirjailija on myös hienosti nostanut myös naisten roolia esille. Kirjassa päästään seuraamaan englantilaisen sairaanhoitajan kulkemista liikkuvan Venäjän armeijan mukana ja austraalialaisen naisambulanssikuskin panosta Serbian armeijassa. 

Englund onnistuu mielestäni jälleen kerran isojen tapahtumien kuvaajana. Sen huomaa jo kirjailijan aikaisemmasta tuotannosta, ja hän onnistuu loistavasti varsinkin sotien taustajoukkojen kuvaajana. Niiden resuisten, loppuunajettujen rintamamiesten takana on kuitenkin iso joukko taustahenkilöitä. Unohtamatta kotirintaman panosta. 

Euroopan 1900-luvun alun myrskyisistä vuosista peruutetaan seuraavaksi viitisenkymmentävuotta taaksepäin ja Yhdysvaltoihin, kun vuorossa on Cormac McCarthyn häikäilemätön Veren Ääriin.

The Blade Itself

Kesälomalukemisena tuli luettua pienen tauon jälkeen fantasia-genren asettuvan The Blade Itself. Useamman George R.R. Martinin kirjan jälkeen kynnys uusien fantasiakirjojen tutustumiselle on selkeästi alentunut, ja toisaalla Kindlen hankinta on myös edistänyt tähän genreen uudelleen tutustumista.

Englantilaisen Joe Abercrombien The Blade Itself on The First Law-trilogian ensimmäinen osa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen ilmeisesti ajallisesti keskiaikaiseen ympäristöön jonka valtasuhteet jakaa kolme eri sotaisaa valtiota; The Union, Gurkish Empire ja The Northmen.  Kirjan päähenkilön osaa vetää karski pohjoisen barbaari Logen Ninefingers (aka The Bloody Nine) joka kirjan alun hurjan talvisen selviytymiskamppailun jälkeen ajautuu yhteen velho Bayaz, First Of Magi'n seuraan, ja kaksikko kasaa ympärilleen sekalaisen seurakunnan erilaisia mielenkiintoisia hahmoja seikkailua varten. Tarinasta löytyy siis klassinen velho ja barbaari mutta siihen (onneksi) perinteiset fantasiatarinan arkkihahmot jäävätkin. Kehystarinan sijoittuessa ankaran feodaaliseen yhteiskuntaan, loput hahmot ovatkin suurimmalta osin sotilaita tai entisiä sellaisia. Naishahmoja laskin sivuilla olleen kaksi, hekin sivuosissa. Eturiviin nousee barbaarin rinnalle San Dan Glokta, unionin inkvisaattori jonka aikaisempi sotilasura päättyi vihollisten käsissä traagisesti. Glokta on fyysisesti pahasti rampautunut kidutuksen jäljiltä  mutta on älyllisesti lahjakas.

The Blade Itself on selkeästi trilogian osalta hahmojen ja ympäristön esittelykierros. Kirjassa vilahtelee suuria kaupunkeja ja poiketen muista kirjailijoista (näin ainakin uskoisin..), tarina ei pysähdy kuvailemaan sivutolkulla syvällisesti maiden, kaupunkien tai eri hahmojen taustoja. Lukija siis seuraa ympäristön tapahtumia hahmojen silmin, joka on toisaalta virkistävää vaihtelua.

Miksi sitten kirja kiinnosti? Kirjan hahmot on kirjoitettu mielestäni erittäin hyvin. Kirjailija osaa myös viljellä hyvin mustaakin huumoria veristen tapahtumien kylkiäisenä. Kyllä, jos etsit herkkää haltiafiilistelyä ja kääpiöpor..tarinointia The Blade Itself ei sovi sinulle. Kirjassa EI OLE haltioita eikä kääpiöitä (joka on jo pelkästään juhlan aihe) vaan sivut täyttyy mukavan epämukavasti brutaalista väkivallasta ja valtataistelusta.

Kirjasta voi selkeästi nähdä että Joe on lukenut Robert E. Howardinsa ja George R.R. Martinin tarinat. Ja ei siinä mitään vika olekaan. Jos on lahjakas kirjailija ja omaa samanlaisen synkän mielikuvituksen kuin allekirjoittaneella niin voit olla varma että trilogia tulee luettua kokonaan.

Lomaillessa tuli luettua myös Hugh Howien Wool-sarjaa joista viisi ensimmäisestä tarinaa eksyi myös Kindleeni. Niistä sitten seuraavaksi.

Imperium

Viimeisin historiallisfiktiivinen kirjani taisi olla sukkelasti raamattua uudelleenkirjoittava Unholy Night. Ja nyt Suomalaisen Kirjakaupan perinteisen 3 pokkaria 12 eurolla (tjsp.) -kampanjan uhriksi joutuneena, Robert Harrisin Cicero-trilogian ensimmäinen osa lähti mukaani kaupasta. Olen joskus nuorempana lukenut kirjailijalta keskinkertaiset Fatherland ja Enigman, viimeisin taisi olla pokkariversioinen ja keskilinjalla viipottavan Pompeji:n. Edellä mainitustahan piti tulla myös filmatisointi ja ohjaajaksi oli valittuna itse Roman Polanski, mutta projekti karahti kiville. Sen sijaan, ja onneksi, parivaljakko Harris ja Polanski päättivät tehdä Ghost Writer -kirjasta elokuvan, joka onnistui enemmän kuin hyvin.

Imperium sijoittuu antiikin Roomaan ja kertoo Marcus Tullius Ciceron tapahtumarikkaasta elämästä. Cicero teki pitkän ja menestyksekkään uran lakimiehenä, filosofina, poliitikkona ja lopulta saavutti myös uransa huipun Rooman tasavallan konsulina. Cicero oli parillakin tapaa poikkeuksellinen aikakautensa edustaja; hän ei ollut aristokraattisesta suvusta mutta nousi kovalla työllä silti senaatin kautta Rooman vallan huipulle. Toiseksi, hänen teoksiaan ja kirjeenvaihtoa on säästynyt harvinaisen paljon jälkipolville. Hiukan tästä kulmasta Robert Harris aloittaa tarinansa.

Kirjassa toimii kertojaäänenä Ciceron sihteeri ja uskollinen ystävä orja Tiro, joka aloittaa kertomaan Ciceron tarinaa elämänsä ehtoopuolelta, jo Ciceron kuoleman jälkeen. Ciceron vaiherikas elämä on jaettu kirjassa kahteen osaan; ensimmäinen osa kattaa vuodet 79-70 BC jolloin Cicero käy nuorena lakimiehenä kuuluisan oikeustaistelun korruptoitunutta Sisilian maaherraa Gaius Verresia vastaan. Voitokkaan oikeudenkäynnin jälkeen Cicero nauttii suurta kansansuosiota ja hän tekee mahdottomasta mahdollista ja nousee senaattoriksi. Samalla kun Cicero saa kiinni vallankahvasta, esiin nousee joukko vaikutusvaltaisia vihamiehiä. Läpi kirjan Ciceron arkkivihollisena toimii Marcus Licinius Crassus, monimiljonääri ja poliitikko. Mies joka joukkoineen tyrehdytti kuuluisan Spartacuksen kapinan. Spartacushan koki lopulta tappion ja kuin osoittavaksi esimerkiksi Crassus ristiinnaulitsi jäljelle jääneet kuusituhatta kapinoivaa orjaa Via Appian varrelle aina taistelukentiltä Roomaan saakka. Kuusituhatta ihmistä kolmensadanviidenkymmenen mailin matkalle. Seitsemäntoista ristiinnaulittua mailia kohti. Vaikka tämä historiallinen lahtaus olisi edes osittain totta niin aika hätkähdyttävä näky odotti aikansa Via Appian matkalaista. Tämän verinen näyttämö oli myös Ciceron ja Crassuksen ensikohtaamispaikka.

Kirjan toisessa osassa Cicero jatkaa poliittista nousuaan ja onnistuneiden preetorivaalien jälkeen, edessä odottaa mahdollisuus Rooman valtakunnan ykköspalliin eli konsulin virkaan. Ennen sitä, edessä on monta mielenkiintoista niin poliittista kuin henkilökohtaista haastetta.

Täytyy myöntää että Robert Harris yllätti tällä kirjalla. Imperium ei ollut edellisten tapaan kevyttä viihdettä vaan lukija sai nauttia selkeän perusteellisesti tehdyn historiallisen taustatyön hedelmistä. Kirjailija tuo lukijan eteen elävän ja monivivahteisen Rooman tasavallan. Kirja tuo myös esille hienosti tasavaltalaisajan yhteiskunnan valtasuhteet. Perinnöllinen aatelisto, patriisisit jotka pitivät valtaa käsissään sekä rahvas, plebeijit, vapaat Rooman kansalaiset jotka pitivät osan vallasta käsissään kansantribuuniviroillaan kannattelevat valtavan valtakunnan tasapainoa. Ja kuin vielä taustalla, aikakautensa suurmies Julius Caesar vilahtelee tarinan juonissa vielä nuorena aatelisena pyrkyrinä joka jo vahvasti tekee poliittista nousuaan.

Eihän tätä tarinaa voi käsistään pois heittää ensimmäisen osan jälkeen, joten toinen osa Salaliitto odottaa jo hyllyssä vuoroaan. Ennen sitä on kuitenkin edessä ainakin kesäloma ja heti parin viikon lomareissu Atlantin toiselle puolelle. Sitä varten on jo Kindleen ladattu Joe Abercrombien modernia fantasiaa edustava The Blade Itself. 

Kylä

Tämä William Faulknerin Snopes-trilogian aloitusteos on odottanut kärsivällisesti kirjahyllyssäni kolmisen vuotta. Keltaisen Kirjaston ikiklassikot tuntuvat aina mukavilta "välipaloilta", varsinkin kun edellinen kirja oli kaikinpuolin erilainen.

Yhdysvaltalainen kirjailija William Faulkner istuu tukevasti suurten amerikkalaisten kirjailijoiden joukossa. Kirjailijan urallaan saamat tupla-Pulizerit ja yksi  kirjallisuuden Nobel -palkinto herättää jo herkästi mielenkiinnon kirjailijaa kohtaan, ja tämä Snopes-trilogia tuntuu olevan hyvä lähtökohta tutustumiselle.

Kylä kertoo Mississippin osavaltiossa sijaitsevan uneliaan Frenchmen's Bend nimisen kylän tarinaa 1900-luvun alkupuolella. Lukija saa seurata maaseutukylän hidastempoista elämää, sen värikkäitä hahmoja, juonitteluja ja valtasuhteita. Seppien, maanviljelijöiden, opettajien ja kauppiaiden muuttumaton maailma järkkyy kun vuokraviljelijäksi paikkakunnalle muuttaa köyhä Snopesin perhe joka alkaa kuin huomaamatta tekemään nousua yhteisön hierarkiassa. 

Luin Faulknerista että hän olisi vaikea kirjailija, ja tulihan se nyt itse todettua. Vaikka minulla oli suuret odotukset kirjan suhteen, tarinan välillä järjettömän pitkät lauserakenteet tappoi hitaasti mutta vakaasti alkuinnostuksen. Tämänkaltaiset helvetilliset lauseet vaatii yleensä tarkan keskittymisen mikä jo itsessään alkaa pitemmän päälle ärsittymään. Samalla kirjan tapahtumat olivat osittain puuduttavan tapahtumaköyhiä. Ehkä onnistuneimpia kohtauksia oli kylää sekoittava hevoskauppias huutokauppoineen, joka päättyy aikamoiseen kaaokseen. Faulknerin vahvuudeksi voi myös lukea hienot kuvaukset kylän tasaisen seesteisestä elämästä. Mihinkään ei ollut kiirettä. Vaikka trilogiasta olisi pari osaa edessä, mietin tarkkaan jatkanko sen lukemista. 

Seuraava kirja onkin kevyempää materiaalia. Löysin itse asiassa hyvän kompromissikirjan perinteisen lukurytmini osalta. Robert Harrisin Rooma-trilogian ensimmäinen osa Imperium eli kirjailijan versio yhdestä Rooman valtakunnan ykkösmiehestä Marcus Tullius Cicerosta. Kirja tarttui pokkariversiona matkaan Suomalaisen Kirjakaupan pokkarialeesta. 

Kirjahankintojen osalta historiaosastoni on saanut liudan mielenkiintoisia vahvistuksia. Osa keskittyy Yhdysvaltojen historiaan kuten Betty DeRamuksen Freedom By Any Means: True Stories of Cunning and Courage on the Underground Railroad tai esimerkiksi pioneerihenkinen Undauted Courage missä Stephen E. Ambrose seuraa Lewis ja Clarkin ensimmäistä kuuluisaa koko Pohjois-Amerikkan halkovaa tutkimusretkeä. Hyllyyn on ilmestynyt myös merellinen The War For All The Oceans: From Nelson at the Nile to Napoleon at Waterloo. Unohtamatta jo hetken etsinnässä olleesta ammatipyövelin elämänkerrasta josta aiemmin haaveilin. Se löytyi Amazonin loistavasta valikoimasta. The Faithful Executioner: Life and Death, Honour and Shame in the Turbulent Sixteenth Century kertoo 1500-luvulla eläneen Frantz Schmid:n neljäkymmentäviisivuotisesta urasta ammattipyövelinä. Kaikkea siis löytyy joten edessä on mielenkiintoinen loppuvuosi.

Yö Ikuinen

Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhteisprojekti vampirismin parissa on tullut päätökseensä. Suomennetun Vitsaus-trilogia (The Strain trilogy) on ollut kokonaisuudessaan henkilökohtaisesti piristävä kirjakokemus kun on nähnyt viime vuosina toisaalla vampyyreiden muuttuneen ihkuiksi teineiksi siirappimaisineen ihmissuhdeongelmineen. Kirjailijakaksikon Strigoit ovat tunteettomia, sukupuolettomia pelottavia hirviöitä joille ihmislapset ovat vain ja ainoastaan ruokaa.

Trilogian viimeisessä osassa ravintoketjun huipulla on tapahtunut vallan vaihto. Ihminen on sysätty yhdellä isolla heilautuksella ruokalähteen rooliin ja huipulla on nyt muinainen Mestari ja alati kasvava ja totteleva vampyyriarmeija. Lankeemus-kirjan (arvostelu) lopussa toteutui "nollayö", jolloin ihmiskunnasta tuhottiin kolmasosa matemaattisen tarkassa puhdistuksessa. Planeettamme pinnalla tapahtui sarja ydiniskuja ja katastrofeja, ja jäljelle jäänyt ihmissuku kerättiin tuotteliaaksi, lypsettäväksi karjaksi uuden herrarodun tarpeisiin. Samalla Mestari onnistui tuhoamaan ryhmän vampyyrien "kantaisiä" jotka olivat pitäneet ihmiskunnan ja vampyyrien keskinäisen elämän tasapainossa.

Yö Ikuinen alkaa siis lohduttomista maisemista. Taivasta peittää ydintuhon poistumaton synkkä pilvikansi kaksi vuotta sitten tapahtuneiden valtavien muutosten jälkeen, ja ihmiskunnan rippeiden viimeistä toivoa kannattelee kirjan edellisistä osista tutut päähenkilöt epidemiologit Eph Goodweather ja Nora Martinez jotka jatkavat jo epätoivoista vastarintaansa. Mukana on myös edellisistä osista tutut tuholaistorjuja Vasily Fet ja rikosjengiläinen Augustin Elizalde.

Ryhmän yhteisen vastarintaistelun rinnalla Eph käy omaa ristiretkeään pelastaakseen Zack-poikaansa Mestarin helmoista. Ephin vaimo Kelly muutettiin jo edellisessä osassa vampyyriksi joka nyt jahtaa epätoivoista Ephiä. Toisella puolella muinaisen vanha Mestari valmistelee nuorta Zackia tulevaan rooliinsa uutena isäntäkehona, tavoitellen samalla käsiinsä vampyyrirodun syntyvaiheista kertovaa, täynnä arvoituksia olevaa muinaista kirjaa, joka on myös suurin uhka Mestarin hyvää vauhtia edistyvän globaalin valtakunnan tulevaisuudelle.

Kuin taistelun vaakakuppien tasaamiseksi, Ephin ja ystävien seuraan liittyy Quinlan-vampyyri jonka taustana on vuosituhansia jatkunut elämä ihmiskunnan parissa ja henkilökohtainen kostoretki Mestaria vastaan. Kirjan tapahtumien myötä selviää että Quinlan onkin Mestarin poika.

Kirjailijakaksikko on onnistunut trilogian osalta nostamaan painetta ja jännitystä osa osalta, ja tämä viimeinen grande finale ei myöskään jätä lukijaa kylmäksi. Vaikka kirjailijat pistivät sarjan toisen osan lopussa maailman aikalailla huonoon jamaan, kolmas osa saa tarinaan ison vaihteen päälle. Lukijalle avautuu Mestarin tarina aina ammoisista ajoista lähtien, ja vaikka taustalla on suht yllätyksetön viittaus Mestarin olleen yksi herran arkkienkeleistä, se kuitenkin sopii hyvin tarinaan. Quinlanin Rooman Valtakunnan ajoista alkanut henkilökohtainen kostoretki on myös onnistunut historiankuvaus. Teoria ihmiskunnan taustalla roikkuneesta vampyyrivaltakunnan kudelmasta taasen on kuitenkin vedetty suoraan kuin jostain huonosta Ancient Astronauts -dokumentista. Vampyyrit ovat siis kirjan mukaan olleet vuosituhansia hämärässä ja piilossa ihmiskunnan taustalla, ohjailemassa ihmislapsen tapahtumia kuin suurta tieteiskoetta tehden. *haukotus*. Kirjan loppupainit on sitten odotettavan raamatullinen konflikti joka mahtavine ilmestyksinen kuitenkin lässähtää pahasti kalkkiviivoilla kun muuten onnistuneelta korkeakierroksiselta tarinalta loppuu puhti. Vai loppuiko se kirjailijoilta.

Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä että trilogiasta on nyt tulossa TV-sarja. FX on tilannut pilotin ja tuotanto käynnistyy tulevana syksynä. Internetin tietojen mukaan ensimmäisen osan ohjaa itse Guillermo del Toro ja tarinaa muovailee töllötintä varten Lostista tuttu kirjoittaja Carlton Cuse. Itse pidän hyvänä merkkinä sitä että Carlton Cuse on jo ilmoittanut että katsojat voivat unohtaa The Strain-sarjan osalta True Bloodin ja muiden samankaltaisten tuotosten vampyyrisöpöilyn . Eli trilogian hengessä mennään!

Tässä on vielä linkit trilogian kahteen ensimmäiseen osaan:

Vitsaus

Lankeemus

Yöpöydällä odottaakin seuraavana täysin toista kirjallisuutta kun vuorossa on Kariston toimittama Kolme Amerikkalaista Klassikkoa. Ei sittenkään, vaan kuin kesän myötä alenevan lukutahdin korjaamiseksi, KK-osaston hyllyltä tarttui k-a-u-a-n odottanut ed. mainitun kirjan tapaan amerikkalainen klassikko eli William Faulknerin Snopes-trilogian alkutahdit Kylä.

Power Of The Dog

Don Winslow on itselleni uusi tuttavuus. Kirjailijan nimi tarttui matkaan kun eräänä viikonloppuna tuli Soneran videovuokraamosta lainattua Oliver Stonen Savages. Vaikka Oliver Stone on yksi lempiohjaajistani, elokuva ylsi parhaimmillaan keskikaartiin. Muistin kuitenkin elokuvan jälkeen että elokuvan pohjana on kirja, ja sieltä nousi esille yhdysvaltalainen kirjailija Don Winslow. Kirjailijan tuotanto sisältää liudan kehuttuja rikosromaaneja joten näin James Ellroyn tuotannon fanittajana Don Winslow sopii kuin nyrkki silmään.

Kirja mustassa ytimessä sykkii Yhdysvaltojen johtama aina 1970-luvulta alkanut loputon huumesota.  Meksiko on 1970-1990 vuosikymmenten aikana suuri huumeiden läpikulkumaa (Mexican Trampoline) jonka asioita ohjaa ja säätelee rahalla korkeimmalle viranhaltijatasolle asti paikalliset Narcotraficantet. Korruption leikkaa tehokkaasti läpi koko yhteiskunnan - kaikki on kaupan ja ihmishenki on halpa. Huumekartellit ovat rakentaneet logistiset läpikulkumahdollisuudet kolumbialaisten Pablo Escobarin kaltaisille huumekuninkaiden huumetonneille kun suuressa pohjoisessa odottaa valtavat nautintoainemarkkinat.

Tämän helvetillisen ja brutaalin villin lännen keskelle saapuu nuori Art Keller joka on kokenut CIA:n asiamies joka Vietnamin sodan jälkeen päättää kokeilla uraa vasta perustetun Drug Enforcement Administration eli DEA-viraston asiamiehenä, ja asemapaikkana on Meksiko. Meksikon hurmeisten tapahtumien vyörytys alkaa palavien oopiumpeltojen katveessa  vuonna 1975.

Kirjan tapahtumissa on mukana myös liuta mielenkiintoisia hahmoja. Nora Hayden, kalliin luokan prostituoitu joutuu mukaan tapahtumiin kuin sattumalta, ja hänen kohtalonsa kietoituu monen kirjan henkilön tapaan huumeliiketoimintaan. Isä Parada on piispa joka näkee tapahtumat yhteiskunnallisista lähtökohdista, ja yrittää omalta osaltaan kampittaa maansa valtavaa laitonta liiketoimintaa. Mukaan sekaantuu myös liuta perinteisiä italialaisen mafian aineksia kun New Yorkin katujen kasvatti Sean Callan heittää oman arpansa mukaan ja ajautuu painajaismaiselle uralle kylmäksi salamurhaajaksi Brooklynin tutuilta kaduilta, näkien ja vaikuttaen Meksikon ja Väli-Amerikan 1980- ja 1990-lukujen poliittisessa ilmapiirissä.

Ja tietysti ei pidä unohtaa vastapuolta, eli Barreran perhettä, jonka huumetoiminta nousee korporaatiotason liiketoiminnaksi vuosikymmenten aikana. Perheen pää Miguel ja veljekset Raul ja Adán perheineen kokevat valtavia muutoksia niin hyvässä kuin pahassa. Kaikella on kuitenkin hintansa ja sen perhe saa kokea raskaalla hinnalla.

Kirjan alkupuolella seurataan Art Kellerin ja kolleegoiden loputonta ja tuloksetonta taistelua huumekauppaa vastaan. Kuin sattumalta, Art tutustuu Barreran perheeseen ja käyttää suhdettaan kylmästi vipuvartena perhettä vastaan. Tästä alkaa 29 vuotta kestävä amok-juoksua muistuttava painajainen missä kukaan ei anna periksi ja asiat ratkotaan lopuksi aseilla.

Ensimmäisen sadan sivun jälkeen lukija jo haukkoo henkeään kirjailijan heittäessä silmille toinen toistaan brutaalimpaa kidutustapahtumaa ja murhaa kun huumekartellien ja suorastaan epätoivoisten viranomaisten välinen taistelu tuntuu vain yltyvän. Vuosien saatossa kartellien voima kasvaa, huumekilot muuttuvat tonneiksi ja voimatasapaino siirtyy rajan eteläpuolelle.

Kirjailija ei kuitenkaan tyydy pelkästään kuvaamaan Meksikoa vaan mukaan tulee Väli-Amerikan 1980-luvun tapahtumat. Nicaragua, Panama ja varsinkin Operaatio Condor. Jonka myötä Art Kellerin taistelu onkin saanut mannerlaajuisen vaikutuksen ja kaikki ei menekään kuin olisi kuviteltu. Condor-operaation myötä italialalaismafian Sean Callerin rooli kirjassa vahvistuu ja hänen aloittaessa operaatiotehtävissä,  myös sukellus omaan henkilökohtaiseen helvettiin käynnistyy operaation raadollisten tapahtumien myötä.

Vaikka kirja on välillä infernaalisen synkkä ja täynnä aika riipiviäkin kohtauksia, niin pidin kirjasta paljon. Don Winslow:lla on James Ellroyn tapainen ote hallita isoja tapahtumia ja niputtaa lopulta koko helvetillinen nivaska asioita ja henkilöitä onnistuneesti yhteen. Kirjan vahvimpia osia ovat kirjava seurakunta hahmoja yhteiskunnan eri osista, joiden kautta näitä välillä valtaviakin tapahtumia pääsee seuraamaan eri näkökulmista. Kirjailija osaa myös muuttaa kirjoitustyyliä hahmojen välillä, esimerkkinä italialaismafian kuvaukset ja hahmojen dialogi on lyhyttä, yksinkertaista joka tietysti on tuttua vähääkään mafiaelokuvia katsoneelle.

Power Of The Dog oli myös ensimmäinen eekirjani ja kokemukseni lukulaitteesta (Amazon Kindle Paperwhite) ovat pelkästään positiiviset. Suosittelen laitetta lämpimästi.

Seuraava lukuaskel onkin otettu jo kohti Guillermo Del Toron & Co. The Strain-trilogian päätösosaa josta on muuten tulossa TV-sarja. Yöpöydällä keikkuu siis Yö Ikuinen, joka jatkaa vähintään yhtä synkissä tunnelmissa. Tämä fyysisiltä on ominaisuuksiltaan tuttu ja turvallinen pokkari.

Katkelma sieltä jostain:

Pop pop.

Always two shots, right together, because the second shot automatically corrects the first. Not that it needs to in this instance; both shots go dead center.

The two .22 rounds are zipping around in the guy's brain like balls in a pinball machine. That's why the .22 is Callan's weapon of choice. It's not powerful enough to blast a round through a skull. Instead, it sends the bullet bouncing around inside the brainpan, frantically looking for an exit, lighting all the lights and then putting them out.

EDIT: Like on julkaisemassa tästä suomennosta joka näyttää tulevan ulos elokuussa.

A Feast For Crows

Urakkani jo kohta puolimetriä hyllytilaa vievän A Song of Ice and Fire -saagan parissa jatkuu pieni askel kerrallaan. Sarjan viides ja tuorein A Dance with Dragons suorastaan jo siintää näköpiirissä! Olen itse asiassa yllättynyt että turnauskestävyyteni on sinnitellyt jo sarjan tähänastiset päälle kolmetuhatta sivua - mutta kyllä se on kannattanut.

Saaga siis jatkuu edellisten tapaan siitä mihin edellinen kirja päättyi. Storm Of Swords päättyi aikamoisiin verikarnevaaleihin ja sen myötä kirjailija poisti liudan mielenkiintoisia kruunupäitä. Robb Stark koki ankaran lopun tanssilattialla, Joffrey Lannister tie päättyi hääpöytään, Rautasaarten isäntä Balon Greyjoy ei pysynyt hengissä kovassa tuulessa ja nuori valtapyrkyri Renly Baratheon kohtaloksi osoittautui henkimaailman raivo. Kaiken kukkuraksi Lannisterin suvun pää eli pappa-Tywin sai tuta Tyrion Lannisterin katkeruuden nuolen muodossa. Kirjan loppu oli siis aika tyhjentävä ja jätti lukijan ihmettelemään että miten tarina etenee seuraavassa eli A Feast For Crows'sa.

Kirjan alkumetreistä alkaen huomaa että kirjan pääosaan nousee kuningatar Cersei joka kiristää otettaan valtakunnasta poikansa Joffreyn myrkytyksen jälkeen. Isoimman uhan vallassa säilymisen osalta on kuitenkin suvun pään Tywin Lannisterin murha. Isän liittolaisten rivit rakoilevat kun nuori Tommen siirtyy kuninkaaksi ja kuningatar nostaa peliliikkeenä untuvikon rinnalle Margaery Tyrellin, nuoren Renly Baratheonin lesken joka suorastaan myös vain visiteerasi Joffrey Lannisterin vaimona. Cersei tuntuu uhkuvan vihaa ja erittävän mustaa katkeruutta kun kirjan alkupuolella seurataan kuningattaren juonittelua perskärpästen lailla parveilevien hovilaisten keskellä.

Toisaalla soturineito Brienne Of Tarth on lähtenyt omalla etsintämatkalleen haaveenaan löytää Starkin suvun viimeinen tytär Sansa Stark, joka onnistuneesti karkasi Joffrey Baratheonin häiden jälkimainingeissa Petyr Baelishin avustuksella. Sansa ja Petyr ovat linnoittautuneet Eyrien linnan suojiin ja Sansa on omaksunut uuden henkilöllisyyden Petyrin tyttärenä.

Kolmas ja ehkä kirjan mielenkiintoisimmista tapahtumista vastaa nyt yksikätinen ja siskonsa päätöksistä katkeroitunut Jamie Lannister, joka saa tehtäväksi vallata joukkoineen Riverlandin Tullyn suvun pääpaikan Riverrunin.

Täytyy myöntää että A Feast For Crows ei nyt ole epäonnistunut mutta selkeästi tähän asti heikoin teos A Song Of Ice and Fire -saagassa. Tämä tunne tulee vahvasti esiin kun seuraa esimerkiksi Brienne Of Tarthin aika tylsääkin samoilua sivukaupalla pitkin Riverlandin maisemia. Samalla tuli pakostikin mieleen että onko kirjailija pistänyt näyttämölle jo liiankin paljon seurattavia hahmoja. Sitä olisi mielellään seurannut mielummin vahvempien hahmoja kuten Daenerys Targaryen kamppailua kohti valtaistuinta kasvavien lohikäärmeiden kanssa, tai oman suosikin eli Tyrion Lannisterin pakomatkaa jo tässä vaiheessa. Myös Arya Starkin tarina nytkähtää hetkellisesti eteenpäin kun Ned Starkin nuorin tytär päätyy Braavosiin oppimaan ja aloittamaan ammatillista uraansa. Aryanin tarinaa olisin myös halunut enemmän seurata. Odotan kyllä mielenkiinnolla miten Game Of Thrones -televiissiosarja saa rakennettua neljännen tuotantokauden tämän sirpaleisen kirjan pohjalta.

A Dance with Dragons lähtee kuitenkin jo tässä vaiheessa tilaukseen ja seuraavana lähtee liikkeelle näillä näkymin aivan toisenlaista kirjallisuutta. Uunituore Kindle korkataan näillä näkymin Dan Wilsonin huumesodan maisemaa kuvaavalla The Power Of The Dog. 

The Last Holiday

Tutustuin Gil-Scott Heronin (GSH) musiikilliseen tuotantoon joitain vuosia sitten ja olen aina ihmetellyt tämän yhdysvaltalaisen artistin kompetenssia. Hänessä yhdistyi kirjailija, runoilija ja muusikko laajassa mittakaavassa. Jos Gil-Scottin musiikki pitäisi ahtaasti lokeroida niin se asettuisi pehmeästi Soul/Jazz -genreen. Hänen viidentoista studioalbumin kirkkaimpia helmiä ovat esimerkiksi (allekirjoittaneen mielestä) sellaiset hitit kuin The Bottle, The Revolution Will Not Be Televized, Home Where Hatred Is, Lady Day And John Coltrane tai Whitey On The Moon. Hän oli myös pre-rapin pioneereja hallitsemalla spoken word -genreä vuonna 1970 julkaistulla yhteiskuntakriittisellä klassikolla  Small Talk at 125th and Lenox. 

Vaikka Gil-Scottin elämä alkoi vaatimattomista lähtökohdista isoäidin kasvattamana pienessä Jacksonin kaupungissa,  kirjoittajalahjojensa ansiosta hän valmistui yliopistosta vuonna 1972. Lopulta selkeän akateemisen uran ohitti halu tehdä musiikki ja jo vuonna 1970 Gil-Scott julkaisi ensimmäisen spoken word -albuminsa Small Talk at 125th and Lenox josta tuli arvostelumenestys. Läpi vuosikymmenen Gil-Scott julkaisi ahkerasti levyjä ja levytysuran ohessa hän kirjoitti kuusi kirjaa joista tämä The Last Holiday oli viimeinen joka kuitenkin julkaistiin vasta postuumisti Gil-Scottin kuoleman jälkeen vuonna 2012.

Gil-Scottin kirjoitusta on äärimmäisen mukava lukea. Alun lapsuuden ja nuoruuden maisemien jälkeen kirjailija käy elämänsä voisi jopa sanoa kultavuosiaan läpi jonka myötä kirjan sivuilla vierailee musiikkialan suuria tähtiä kuten Gil-Scottin pitkäaikainen ystävä Stevie Wonder jonka kanssa hän teki konserttikiertueita, tai vaikka nuori Michael Jackson jota Gil-Scott ihaili kommentoiden "arvostan artistia joka myy levyjä yhtäpaljon kuin McDonalds hampurilaisia". Lisäksi Gil-Scott kuvaa hauskasti esimerkiksi ensikohtaamistaan Bob Marleyn kanssa. Gil-Scott Heron ei ollut ääripoliittinen mustien puolesta puhuja vaan kuten hän itse kommentoi olevansa aina valmis rotunsa oikeuksien puolestapuhuja.

Kuten monet muutkin aikansa artistit, Gil-Scottilla oli ongelmia päihteiden ja ihmissuhteiden kanssa ja vaikka kirjassa hän ei päihderiippuvuudestaan sen isommin avaudu, ne edesauttoivat Gil-Scottin maallisen vaelluksen ennenaikaiseen päätökseen.

Näin on siis korkattu musiikkiaiheinen kirjallisuus ja mielessä on jo muutama samankaltainen teos mutta seuraavaksi on kuitenkin yöpöydällä täysin toisenlaista luettavaa. Ja lopuksi vielä yksi Gil-Scottin maistiainen musiikkivideon muodossa.

Armeijan silmänä ja korvana

Päivät ja viikot tuntuu taas menevän lentäen ohi, ja jälleen kerran on vaikeuksia keskittyä näihin lukuharrasteisiin. Kuitenkin itseäni patistaen sain luettua Pertti Suomisen kirjoittaman Raimo Heiskasen elämänkerran kunnialla loppuun.

Armeijan silmä ja korva, Kenraalimajuri Raimo Heiskasta voisi kutsua klassisella éminence grise nimellä, ainakin osittain. Puolustusvoimien pitkäaikainen tiedustelupäällikkö Raimo Heiskanen toimi ja rakensi armeijan tiedustelujaostoa sodan jälkeisten myrskyisten vuosikymmenten aikana. Vuosikymmenten aikana Raimo Heiskanen loi myös vaikuttavat suhteet mm. ulkomaisiin tiedustelujärjestöihin ja tietysti Suomen Päämiesten ykköseen eli Kekkoseen. UKK nojasi vahvasti Raimo Heiskasen kaltaisten ammattilaisten tietoihin kylmän sodan tapahtumien pyörteissä.

Pertti Suominen maalaa kirjassaan perusteellisen kuvan suomalaisesta erittäin taustalla toimivasta puolustusvoimien sotilastiedustelukoneistosta. Kirjan alkupuoli on pyhitetty Raimo Heiskasen elämän alkutaipaleen kuvaukseen sekä tapahtumiin jotka johdattivat nuoren rajaupseerin Pohjois-Suomesta Kenraali Lauri Sutelan leipiin Helsinkiin, kehittämään puolustusvoimien tiedustelutoimintaa uusille urille. Kirjan puolen välin tienoilla kirjailija heittää sitten lukijan aiheen syvään päähän, jossa aina 1950-luvun puolelta käydään läpi maailmanpoliittisia tapahtumia juuri tiedustelutoiminnan näkökulmasta. 

Kirjasta bongaa välillä mukavia tapahtumia jotka värittää muuten välillä aika puuduttavaa eri poliittisten tapahtumien selostusta. Parasta antia kirja kuitenkin tarjoaa Neuvostoliiton "yhteistyötarjousten" käsittelystä ja Neuvostoliiton tulenarkojen suhteiden vaalimisessa. Esimerkkeinä mainittakoon vuonna 1972 vieraillut Leningradin sotilaspiirin esikuntapäällikön A. I. Gribkovin shokki havaittuaan että puolustusvoimien harjoituksissa vihollinen merkittiin karttoihin punaisella, tai pari vuotta myöhemmin kontra-amiraali Andruskevits esittämä epäilevä kysymys "Ovatko Neuvostoliiton ja Suomen välit todella hyvät, vai mikä onkaan se suurvalta, jonka joukot Kaakkois-Suomen sotilaslääni sanomalehtitietojen mukaan harjoituksessaan motitti?". Mielenkiintoisia tapahtumia riittää aina sotien jälkeisen ulkovaltojen harrastaman tiedustelutoiminnan läpikäyntiin itärajalla, tai Kekkosen äreä suhtautuminen Ruotsin selityksiin mitä tuli sodanaikaiseen Stella Polaris -operaation aikana siirretyn tiedustelumateriaalin palauttamiseen. Pieniä historiallisia informaatiohelmiä löytyy pitkin poikin kirjaa.

Armeijan silmänä ja korvana sujahtaa sopivasti kirjahyllyssä Taavetti Heikkisen historiikin kaveriksi, ja vaikka Raimo Heiskasen elämänkerta taantuu välillä puuduttavaksi niin se on  mielenkiintoinen historiallinen halkileikkaus puolustusvoimien eräästä julkisesti äärimmäisen hiljaisesta yksiköstä.

Ja niin kirjallinen polku kaartaa jälleen kerran 2030-luvun ydinsodan jälkeiseen Moskovan metroon. Yöpöydällä vuoropinossa on siis Dmitri Gluhovskin jatko kaupalllisen läpimurron tehneelle Metro 2033 (arvosteluni).

The Coldest War

Ian Tregilliksen vaihtoehtohistoriaan perustuva Milkweed Triptych -trilogia on edennyt toiseen osaan eli vuorossa on odotettu The Coldest War. Trilogian ensimmäisen (ja koukuttavan Bitter Seeds, arviooni tästä) osan tapahtumat sijoittautuivat Toisen Maailmansodan myllertäviin tapahtumiin. Toisessa osassa Bitter Seeds'n tapahtumista on kulunut aikaa yli kaksikymmentä vuotta. Ensimmäisen osan lopussa idästä vyöryvä punakone valloitti euroopan sodan loppumetreillä ja Iso-Britannia sai suojeltua omaa maaperäänsä Warlock -osaston avulla joka hieroi onnistunutta ja veristä vaihtokauppaa Eidolon jumalien/demonien kanssa kuningaskunnan pelastamiseksi. Punakoneen käsiin jäi myös saksalaisten salainen REGP-yksikkö (Reichsbehörde für die Erweiterung Germanischen Potenzials) jota Ison-Britannian tiedusteluorganisaatio SIS :n rautanyrkki Milkweed-osasto yritti kampittaa sodan loppuvaiheessa.

The Coldest War tapahtumat jatkuvat 1960-luvulla kylmän sodan aikakaudella. Ensimmäisen osasta tuttu Milkweedin asiamies Raybould Marsh elää hiljaiseloa puutarhurina ja on selkeän masentunut elämäänsä vaimonsa ja mielipuolisen/ laitosvalmiin poikansa kanssa. Vanha sotaratsu kaipaa siis vanhoja hyviä sota-aikoja. Toisaalla, syvällä Neuvostoliiton valloittamassa euroopassa, REGP:n jäänteet Klaus ja Gretel jatkavat koe-eläiminä elämäänsä salaisessa Arzamas-16 tutkimuslaitoksessa. Doktor von Westarpin REGP-perintö on siirtynyt neuvostoliittolaisten tiedemiesten käsiin ja iivana kehittelee päivitettyä versiota Klausin ja Gretelin kaltaisista superihmisistä. Aristokraatti/warlock Will Beuclerk jatkaa ylellistä elämäänsä menneisyyden haamujen kanssa ja katuu Toisen Maailmansodan aikaisiaan "kauppoja" Eidolonien kanssa.

Kirjan tapahtumat alkavat kelautumaan kohti eeppisiä tapahtumia kun viranomaiset huomaavat että joku salamurhaa kallisarvoisia warlockeja jotka toimivat ainoana toimivana suojamuurina saarivaltion ja suuren perkeleen eli Neuvostoliiton välissä. Herkkä ja helposti särkyvä kylmän sodan rauha on vaarassa tuhoutua. Samaan aikaan syvällä neuvostovaltakunnassa REGP:n viimeiset orvot Klaus ja Gretel pakenevat Arzamas-16 tutkimuslaitoksesta ja pakomatka suuntautuu kohti Isoa-Britanniaa.

Odotetusti sota-ajoista sitten pehmennyt Raybould Marsh vedetään takaisin aktiivipalvelukseen Ison-Britannian tiedusteluyhteisön eliittiryhmän Milkweedin riveihin. Asiat ovat muuttuneet radikaalista sitten sota-aikojen, sen Raybould huomaa nopeasti. Edellisen sodan aikaiset synnit Eidolonien kanssa ovat myös saaneet uudet mittasuhteet.

Ian Tregillis vastaa ansiokkaasti Bitter Seedsin tuomaan odotukseen. Itse pidin ensimmäisen osan mukavan reippaasta otteesta jossa yhdistyy toimivan seikkailun ainekset: pirulliset natsit ja yliluonnolliset ainekset. Yhdistelmä saattaa kuullostaa naurettavalta mutta IMO se vaan toimii allekirjoittaneen kohdalla! Ihan perinteisellä kaavalla kirjailija ei kuitenkaan tarinaa liikuta. Mukana on ripaus esiteollista steampunkia REGP:n pääjohdotuksien ja kannettavien paristojen muodossa (kts. kirjan kansi) joista tunnisti nämä natsien superihmiset. Tässä toisessa osassa tarina vetää samoilla korkeilla kierroksilla ja kirja meni lukuprojektina suht lentäen. Perkeleellisten natsien tilalle nousee neuvostoimperiumin omat superihmiset samankaltaisilla mutta päivitetyillä ominaisuuksilla, joita vastaan sitten Milkweed sekä Klaus und Gretel taistelevat. Kirjan lopussa tapahtumat ja niiden seuraukset lähtevät aikalailla käsistä, ja omasta mielestäni kirjailija ampui tarinan ehkä liian korkeisiin sfääreihin..

Keväällä jännittävä trilogia saa päätöksen kun kolmas osa eli Necessary Evil julkaistaan.

Yöpöydällä makaa jo eversti Pertti Suomisen toimittama teos Armeijan silmänä ja korvana  Kenraalimajuri Raimo Heiskasesta joka toimi Suomen Puolustusvoimien tiedustelupäällikkönä 1970-80 -luvuilla.