James Joyce: Dublinilaisia (Dubliners, 1914)

James Joyce on varmasti tuttu nimenä kaikille kirjallisuuden ystäville. Itselleni Joyce on niitä historian hämärissä lymyäviä mestareita joiden kirjoihin virittäytyy aina eri tavalla kuin nykykirjailijoihin, jotenkin kirjaan fokusoituminen on eriluokkaa. Luvassa on siis aina mielenkiintoinen lukuprojekti.

En nyt tarkkaa muista koska innostuin Joycesta, nimi taisi tarttua mukaan kun viime vuosina päätin sivujuonena etsiä maailmankirjallisuuden suuria nimiä kokoelmaani. Kirjahyllyssä jonottaa nyt yhtä kolossaalisia nimiä kuten Graham Greene, John Steinbeck, William Faulkner, Ernest Hemmingway, Jack London ja nyt herra Joyce.

James Joyce rakasti kotikaupunkiaan Dublinia. Jos vähääkään kaivaa kirjailijasti tietoa niin se selviää hyvin nopeasti. Pentti Saarikosken suomentamassa novellikokoelmassa Dublinilaisia kirjailija kuvaa tuon 1900-luvun alun irlantilaiskaupungin hidasta mutta kiivasta elämää väkevällä otteella. Kyseessä on novellikokoelma jossa on 15 eri tarinaa, ja vaikka tarinoiden keskimääräinen pituus on varmaankin juuri päälle 10 sivua niin Joyce on saanut niihin tiivistettyä uskomattoman intensiviisiä tarinoita. Tuntuu kuin Joyce olisi kirjoittanut 15 täysipitkää kirjaa ja ottanut niistä pätkiä ja tehnyt niistä maistiaisia tähän novellikokoelmaan. Itse koin että niistä suurimmassa osassa olisi ollut potentiaalia moneen kokopitkään kirjaan, kevyesti. Kirjailija kuvasi itse kirjaa seuraavasti kustantajalle

"Tarkoitukseni oli kirjoittaa tutkielma maani moraalisesta historiasta, ja valitsin tapahtumapaikaksi Dublinin, koska se tuntui olevan lamaantuneisuuden keskus. Olen yrittänyt esitellä ynseälle yleisölle kaupungista neljä näkökulmaa: lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden ja julkisen elämän. Tämä on tarinoiden järjestys. Olen kirjoittanut teoksen suurimmaksi osaksi tunnollisen ilkeästi.."   

Ja juuri noita elämän peruselemettejä kirjassa kuvataan. Välillä tarinoissa painaa päälle lähes ahdasmielisen tunkkainen katolilaisuus kun toisaalla rakastutaan ja kuollaan. Minuun kolahti eniten 12 sivuinen 'Vastineet' jossa julkijuoppo toimistoapulainen Farrington yrittää selvitä työpäivästään ja yhä synkkenevästä elämästään jota hallitsee alkoholi. Tarina päättyy siihen kun Farrington palaa kotiin töistä ja pubi-illastaan ja pahoinpitelee kepillä pienen poikansa. Tarina joka päättyy lauseeseen "Minä rukoilen Ave Marian sinun puolestasi, isä, jos et lyö minua...Minä rukoilen Ave Marian..." ei jätä kylmäksi, huh.

Novellikokoelma on siitä hieno että jokainen tarina pistää mielikuvituksen jälkeenpäin lentämään. Sitä jää miettimään miten tarinat siitä mahdollisesti jatkuisivat, ja toisaalta tämän tyylinen kerronta ärsyttää tuhottomasti. Tuntuu että on juuri kun on päässyt sisään mielenkiintoiseen tarinaan ja kurkistamaan sen värikkäiden hahmojen elämään, niin kirjailija päättää aloittaa uuden tarinan. Ihan kuin kirjailija haluaisi haastaa lukijan jatkamaan tarinaa.


Kiitokset kuitenkin Herra Joycelle vaikuttavasta lukukokemuksesta.


Dublinilaisten tunnelmia:

Hän istui ikkunassa ja katseli kun hämärä lankesi kadulle. Hän nojasi päätään ikkunaverhoihin, ja hänen sieraimissaan oli pölyisen kretongin tuoksu. Hän oli väsynyt.
Vähän ihmisiä meni ohi. Viimeisessä talossa asuva mies meni ohi kotimatkallaan; hän kuuli miehen askelien kopisevan sementtiseen jalkakäytävään ja sitten rahisevan hiilimurskatiellä uusien punaisten talojen edessä.

Naomi Novik: Kuninkaan lohikäärme (His Majesty's Dragon, 2006)

Jotenkin tuntui vaan siltä että nyt piti saada jotain kevyttä lukemista, joten Naomi Novikin Kuninkaan lohikäärme sai tilaisuutensa.  Kirjailija saa kiittää mielenkiinnostani erästä uutista missä elokuvaohjaaja Peter Jackson ilmoitti hankkineensa oikeudet tähän Naomi Novikin Temeraire-kirjasarjaan. Artikkeli siis pisti silmääni ja hetken googletuksen jälkeen päätin ottaa riskin kirja löysi tiensä hyllyyni.

Kyllä, kirjassa on lohikäärmeitä, itse asiassa kirjan pääosissa on käytännössä kaiken karvaiset ja kokoiset lohikäärmeet. Ihmiset tuntuvat liikkuvan sivuosissa. Novik on luonut lukijoilleen vaihtoehtomaailman missä ihmiskunnan rinnalla elää kokonainen kirjo eri lohikäärmerotuja. Älykkäät ja puhuvat lohikäärmeet on valjastettu (tietysti) tässä napoleonisessa maailmassa ihmisrodun käyttöön.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotaisaan eurooppaan Bonaparten vallan aikoihin, eli 1700-1800 -lukujen vaihteeseen. Kirja käynnistyy kun englannin laivaston kapteeni Will Lawrence ja hänen laivansa Reliant, saavat vallattua ranskalaisen sotalaivan ja vallatun laivan ruumasta löytyykin lohikäärmeen muna. Tästä tapahtumasta johtuen kapteeni Lawrencen elämä tekee täyskäännöksen ja hänen edessään on nopeasti suuri päätös joka muuttaa hänen elämänsä englannin kuninkaallisen laivaston upseerina. Tarina lähtee nopeasti rullaamaan ja munan kuoriuduttua kapteeni Lawrence aloittaa uuden elämänsä Temeraire-nimisen lohikäärmeen kanssa.

Kirja etenee aika perinteisesti. Ensin kaksikko kouluttautuu ilmavoimien tukikohdassa missä lukijallekin selviää tarkemmin ihmisen ja lohikäärmeiden yhteiselosta. Tarinaa heitetään tässä vaiheessa mukaan joukko muita ilmavoimien upseereja ja lauma muita persoonallisia lohikäärmeitä. Lopulta mennään lentää liihotetaan ottamaan vastaan paha Bonaparte sekä hänen valloittaja-armeijansa  joka pyrkii englantiin.

Lyhykäisuudessään tarina menee noin. Kirja oli viihdyttävä ja tosiaan hyvää vaihtelua välillä aika vakavaankiin kirjallisuuteen. Novik on luonut yllättävän toimivan kokonaisuuden, vaikka kyllä nämä lohikäärme-tarinat aika kuluneita alkaa olemaan. Novik on ennen kaikkea onnistunut aikakauden kuvauksessaan ja itse pidin erityisesti varsinkin lohikäärmeiden ilmataisteluiden kuvauksista. Mutta..Kirjan loppupuoli oli sitten kirjan heikoin osuus. Loppupuolella tuli väkisinkin mieleen että kirja muuttui joksikin, ei nyt huonoksi, mutta perinteisen ennalta arvattavaksi Hollywood-elokuvaksi.

Novik on julkaisut nyt seitsemän kirjaa missä seurataan kapteeni Lawrencen ja Temerairen seikkailuja ympäri maailmaa, ja en ihmettele yhtään miksi LOTR-ohjaaja Peter Jackson on innostunut kirjoista. Näistä saa varmasti tolkuttoman komeita elokuvia vanhoine purjealuksineen ja kaiken tuhoavineen lohikäärmetaisteluineen. WSOY:n on myös julkaisut myös sarjan toisen osan eli Jadevaltaistuin. Valtaistuimet saavat kuitenkin odottaa kun työn alle otetaan kauan odotettu James Joyce!

Kuninkaan lohikäärmeen ensitahdit:

Ranskalaislaiva kallisteli ristiaallokossa kansi verestä liukkaana, joten miekkaa heiluttava sotilas saattoi hyvin kellistää iskullaan kohteen sijaan itsensä. Laurencella ei jäänyt taistelun tiimmellyksessä aikaa yllättyä vastarinnan rajuudesta, mutta hän pani jopa mittelön kiihkossa ja miekkojen ja pistoolisavun turruttavassa autereessa merkille äärimmäisen epätoivon ranskalaiskapteenin kasvoilla, kun tämä karjui rohkaisua miehilleen.

Robert Capa: Sotakuvaaja (Slightly Out Of Focus, 1947)

Robert Capa. Henkilöstä tulee väistämättä mieleen vanha hollywoodilainen elokuva, missä tumma ja karismaattinen valokuvaaja kiertää Toisen Maailmansodan eri taistelukenttiä kamerat kaulassaan. Taistelukentillä valokuvaaja ottaa lähes historiaa muuttavia valokuvia sodan kauhuista ja välittää ne mm. Life- ja Time-lehtien miljoonille lukijoille. Sivujuonena olisi kaukorakkaus kauniin lontoolaisen punapään kanssa joka kärsivällisenä odottaa valokuvaajaa jopa vuosien ajan. Valokuvaaja lopulta ehtii piipahtamaan vain hetkeksi rakkaansa luona juuri ennen kuin hänet komennetaan taas etulinjaan. Valokuvaajan intohimona on tietysti pokeri sekä ankara juhliminen, jota hän harrastaa tilaisuuksien tullen ystäviensä Ernest Hemingwayn ja John Steinbeckin kanssa.

Robert Capan 'Sotakuvaaja' kertoo kirjailijasta itsestään, voisi sanoa aika uskomattomasta elämästä, joka oli kuitenkin lopulta valitettavan lyhyt. Kirjassa Capa kertoo kuinka hän saa eräänä päivänä Collier’s lehdeltä komennuksen Eurooppaan vuonna 1942. Tästä alkaa kirjailijan jännittävä kertomus halki Toisen Maailmansodan viimeisten vuosien. Kirjailija liikkuu liittoutuneiden joukkojen mukana kuumassa Pohjois-Afrikassa. Hän hyppää maahanlaskudivisioonan mukana saksalaisia kuhisevaan Italiaan missä hän kulkee joukkojen mukana maan halki. Capa on myös ensimmäisten liittoutuneiden joukkojen mukana Normandian Omaha Beachilla, missä hän ottaa historialliset kuvansa maihinnoususta. Ja kyllä, mukana oli todella Ernest Hemingway ja John Steinbeck jotka myös raportoivat sodan etenemisestä sotakirjeenvaihtajina ja olivat Capan hyviä ystäviä.

Robert Capa ehti elämänsä aikana kuvaamaan kaikkiaan viiden eri sodan tapahtumia, kunnes vuonna 1954 Aasiassa kuvausmatkalla hän astui jalkaväkimiinaan ja kuoli. Hänen ystävänsä John Steinbeck kirjoitti ystävästään Popular Photographyn julkaisemassa muistokansiossa seuraavasti: ”Capa tiesi mitä etsiä mitä sille löydettyään teki. Hän tiesi esimerkiksi ettei sotaa voi valokuvata, sillä se on suureksi osaksi tunnetta. Hän kuvasi kuitenkin sitä tunnetta ottamalla kuvia sen vierestä. Hän osasi tuoda esiin kokonaisen kansan kauhun lapsen kasvoissa. Hänen kameransa tavoitti ja säilytti tunteen.”

Kirja oli mukava pieni kokemus. Kirjasta voisi kertoa vaikka kuinka paljon ja suosittelenkin kirjaa aiheesta kiinnostuneille. Capa joka on monessa yhteydessä tituleerattu maailman parhaimmaksi sotavalokuvaajaksi, ja hän onkin liittänyt kirjaan myös toinen toistaa vaikuttavimpia kuvia taisteluista ja ennen kaikkea lumoavia kuvia ihmisistä, siviileistä, sotilaista ja elämästä sodan varjossa. Todella koskettavat kuvat lapsista sodan armoilla pistää raavaankin miehen herkäksi.

Kaiken kaikkiaan tästä saisi aikaan mahtavan elokuvan ja Itse asiassa Capasta on tulossa ainakin yksi elokuva lähivuosina. Internetin verkoista löytyy ainakin yhden Capa-projektin tiedot missä Michael Mann toimisi ohjaajana. Youtubesta löytyy pieni vuonna 2002 tehty Capa-dokumentti ”Robert Capa – In Lova And War” jota myös suosittelen.

Kolme venäläistä klassikkoa (Karisto)

Aloitin nyt uuden kirjallisen aikakauden omassa pienessä lukuharrastuksessani, kun vihdoin ja viimein (!) sain itseäni otettua niskasta kiinni ja luin ensimmäiset venäläiskirjallisuuden klassikot.

Näistä venäläisistä mestareista tulee aina mieleen (jostain syystä) ne vanhat mustavalkoiset valokuvat, joissa tuijottaa se risupartainen perunasäkkiin pukeutunut psykoottisen oloinen Rasputin. Toiseksi, luettavia 'venäläismestareita' tuntuu olevan sadoittain, eli loputon jono näitä perunasäkkiunivormuisia Rasputineja jonnekin itäiseen horisonttiin asti. Dear god. Wikipediasta löytyy muuten kattava aivot nyrjäyttävä yhteenveto venäläisestä kirjallisuudesta ja sen eri aikakausista.

En nyt sentään ihan täysin ummikko ole mitä tulee venäläiseen kirjallisuuteen. Hyllyssä on mm. laadukas Boris Akunin 'Erast Fandor' -dekkarisarja joka kertoo tsaarinajan venäläisestä Sherlock Holmes -vastineesta. Ja hyllyssä odottaa myös yksi neuvostoajan 'mestareista' eli Vasili Grossmanin 'Elämä ja kohtalo' -teos. Niin ja odottaahan Nikolai Gogolin Kuolleet sielutkin hyllyssä omaa vuoroaan.

Kuitenkin, tämä Kariston julkaisema kevyt kokoelma tuntui hyvältä pisteeltä aloittaa.

Kirjassa on kolme novellia: Fedor Dostojevskin ’Kellariloukko’, Nikolai Gogolin ’Muotokuva’ ja kolmantena Ivan Turgenevin ’Tarpeettoman ihmisen päiväkirja’.

Kellariloukossa Dostojevski esittelee lukijalle itsesäälissä rypevän miehen joka muistelee katkerana mennyttä elämäänsä. Tämä nelikymppinen tsaarin pikkuvirkamies avautuu lukijalleen vaivoistaa ja puutteistaan ja tämä monologi ui synkän syvissä vesissä. Tarina lähtee siis jumalattoman raskassoutuisesti liikkeelle ja olin valmis lyömään kiroten kirjan takaisin kirjahyllyyn, kunnes ensimmäisen viidenkymmennen sivun jälkeen tarina alkoi vihdoinkin liikkumaan kun kirjan päähenkilö alkaa kertomaan nuoruutensa tapahtumia parinkymmenen vuoden takaa. Muisteloissa päähenkilö kertoo tapahtumista joissa hän rohkaisee poloisen itsensä ja lyöttäytyi puoliväkisin vanhojen koulukavereiden joukkoon jotka päättivät järjestää yhdelle koulukavereistaan railakkaan läksiäisjuhlan. Tapahtumat johtavat arvattavaan suuntaan ja novellin 155 sivun jälkeen olin yllättänyt että tarina jaksoi lopulta pitää otteessaan hankalan alun jälkeen. Dostojevskille pitää kyllä nostaa hattua hyvin onnistuneesta ravintolaillan kuvauksesta. Viinahuuruinen ja värikäs venäläinen illanvietto kärjistyy odotettavaan yhteenottoon kaverusten välillä.

Muotokuva kertoo nuoresta ja köyhästä taiteilijasta joka löytää paikallisesta taideliikkeen alelaarista mystisen muotokuvan. Täytyy sanoa että aika nopeasti lukijalle alkaa valkenemaan miten tämä tulee etenemään. Muotokuvan ällistyttävän elävän oloiset kasvot piinaavat taiteilijan mielenrauhaa ja kappas vaan, kohta tämä muotokuva herää henkiin ja rellestää taitelijan unissa. Pienten naurunpurskahdusten parissa päätin kuitenkin jatkaa loppuun asti. Yllättäen taiteilijasta tulee sitten suosittu ja ylistetty. Muotokuvatilauksia satelee ja tulevaisuus näyttää muutenkin valoisalta. Ja kaikki sitten myös loppuu eräänä päivänä. Tästä tarinasta tuli mieleen jokin vanha Twilight Zone tai Alfred Hitchcock esittää -episodi. No jaa, toivottavasti Kuolleet sielut on hiukan parempaa Nikolai Gogolia.

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja seilailee kellariloukon maisemissa. Turgenevin tarinassa on pääosissa nuori mies joka asuu maaseudulla ja joka myös rakastuu samassa kaupungissa olevaan nuoreen naiseen. Jotta tarina ei ihan pelkkään vetistelyyn ja harlekiinisarjaksi uppoa, tarinaan karauttaa nuori ruhtinas joka myös iskee silmänsä nuoreen naiseen. Tarina rullaa eteenpäin vahvojen tunteiden myllerryksessä. On tanssiaisia, katkeruutta, mustasukkaisuutta, kolmiodraamaa ja jopa kaksintaistelu. Haukotus. En ole mikään romanttisten ihmissuhdedraamojen lukija joten aika nopeasti pinnistelin tämän loppuun.

Yhteenvetona, tästä Kariston pienestä kokoelmasta sai kevyen ensivaikutelman mitä kaikkea tässä aikamoisen suuressa ja mainekkaassa venäläisessä klassikkokirjallisuudessa on kyse. Dostojevski kirjoittaa hyvin analyyttisesti ja ei ole turhaan ihmisluonnon ja sielun väkevä tulkitsija. Gogol ja Turgenev taas kirjoittavat kevyemmällä otteella. Gogol on yksi josta allekirjoittaneen idänseikkailu varmaan alkaa.

Se venäläinen mestari..niin ja se Rasputin

E.L. Doctorow: Vesilaitos (Waterworks, 1994)

Vesilaitos kirjassa Doctorow tuo lukijan eteen 1870-luvun New Yorkin. Kaupunki eli tuolloin kiivasta kasvun ja kehityksen aikaa. Sisällissodan arvet paranivat hitaasti ja kaupungin asukkailla oli vielä tuoreessa muistissa sodan kauhut sekä Amerikan ensimmäisen salamurhan kohteeksi jääneen presidentin hautajaiset. Manhattanin saaren eteläkärjessä olevan Castle Gardenin kautta Amerikkaan virtasi miljoonia siirtolaisia paremman elämän toivossa. Kaupunki pursui asukkaita ja elämää.

Kirjan päähenkilönä ja kertojana toimii lehtimies McIlvane, jonka pitkäaikainen ja yksi parhaimmista avustajista Martin Pemberton katoaa mystisesti. Lehtimies kertoo lukijalle oudosta kohtaamisesta Martinin kanssa ennen katoamista, missä henkisesti epätasapainoinen avustaja kertoo nähneensä edesmenneen liikemiesisänsä omnibussin kyydissä. Martin aikoo etsiä isänsä ja lopulta katoaa. Lehtimies McIlvane haistaa tapauksessa jutun aihetta, ja päättää alkaa etsimään arvokasta avustajaansa New Yorkin synkästä suurkaupungista.

Juonesta ei sitten enempää. Minulla oli aika isot odotukset tämän kirjan suhteen, olihan tämä E.L. Doctorow for god sake! Viime kesänä lukemani Marssi oli todella nautittava eepos, jonka kaltaista olisin toivonut lisää. Sen jälkeen on luettu myös laadukas Kuikkajärvi joten aikamoista kunnaria tästäkin odotin. Mutta miten kävi? Doctorow kuvaa Vesilaitoksessa komeasti sisällissodan jälkeistä New Yorkia sodan jälkeisine traumoineen sekä satamia pursuaivine siirtolaisineen. Yksi valintakriteerini Vesilaitoksen osalta oli se, että kirjassa on mukana Marssista tuttu Tohtori Sartorius. Mutta Doctorow sai kursittua Vesilaitoksesta kuitenkin suhteellisen tylsän kirjan. Olen pettynyt lopputulokseen ja väkisinkin tulee mieleen että kirjailija on monessa kohdassa päätynyt tylsiin kompromisseihin. Tuntui myös että kirjan juoni ei oikein päässyt koskaan kunnon vauhtiin vaan aloituksesta lähtien juoni meni tasaseen kiihtyvää alamäkeä kohti..sanoisinko...liian epäuskottavaan loppuhuipennusta. Yksi suurin nurinakohtani oli myös se että kirjailija pilasi Sartoriuksen täysin. En spoilaa yhtään mutta suosittelen lukemaan kirjailijan uusimman suomennoksen Marssi ja Vesilaitoksen perään niin tiedät mitä tarkoitan. No tulihan tämäkin luettua. Nyt on sitten työn alla mielenkiintoinen Leon Goldehsonin Nürnbergin haastattelut jossa menee tovi.

Isaac Asimov: Säätiö (Foundation, 1951)

Säätiö-kirjassa ihmiskunta on kaukana tulevaisuudessa levittäytyneenä laajalti ympäri elämää sykkivää galaksia aina 25 miljoonalle planeetalle, ja kaikki kuuluvat Imperiumin hallintopiiriin, jonka hallintokeskuksena toimi Trantorin pinta-alaltaan äärimmilleen kaupunkimaistunut planeetta. Valtava lähes triljoonan kansalaisen Imperiumi on kuitenkin tulossa tiensä päähän, näin julkeaa väittää nimekäs matemaatikko ja tiedemies Hari Seldon. Hari Seldon aiheuttaa kohua väittäessään että kaksitoistatuhatvuotinen Imperiumi romahtaa 500 vuoden kuluessa ja jonka jälkeen seuraisi 30 000 vuoden pimeä aika ihmiskunnalle.

Hari Seldonia vastaan nostetun oikeudenkäynnin aikana tiedemies saa kuitenkin vakuutettua Imperiumin vallanhaltijat puolelleen. Rohkean väitteen takana on Hari Seldonin kehittämä psykohistoria, tiede jolla pystytään ennustamaan ihmiskunnan kehityksen suunta, kunhan tarkasteltavana ovat planeetan asutusta suuremmat kokonaisuudet. Alkaa siis valtava kilpajuoksu ajan kanssa ja seuraavina vuosikymmeninä Hari Seldon ja hänen alaisuudessa toimiva 30 000 henkilön projekti perustaa galaksin reuna-alueille Säätiön - itse asiassa kaksi Säätiötä kumpikin galaksin ääripäihin. Säätiön ainoa tarkoitus on kerätä ihmiskunnan tietämyksen Encyclopedia Galactica kokoelmaksi, turvaan ennen Imperiumin ennustettua tuhoutumista. Näistä lähtökohdista alkaa Isaac Asimovin huima ja legendaarinen Science Fiction-sarja, jonka tämä ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1951.

Tässä ensimmäisessä osassa seurataan karulle Terminus-planeetalle perustetun Säätiön syntymistä ja Asimov esittelee lukijalle projektin ympärille kehittyvän värikkään populaation omine tehtävineen. Kirja koostuu viidestä lyhyestä tarinasta jotka Asimov on sitonut yhteen ja kattaa Säätiön ensimmäiset 175 vuotta. Säätiö kohtaa tiettyjen vuosikymmenien väliajoin vakavia ”Seldonin kriisejä”, joissa on panoksena tärkeän tiedon säilyminen ja koko elintärkeän Säätiön olemassaolo.

Ensimmäisenä minua Säätiössä hämmästyttää se että kirja on kirjoitettu 59 vuotta sitten ja kuitenkin se tuntuu modernilta tieteiskirjallisuudelta. Kirjassa ei ole yhtään lentäviä lautasia tai ruumiita kaappaavia alieneita aikakautensa 1950-luvun tapaan, vaan Asimov on kirjoittanut ns. älykästä Science Fictionia. Asimov maalaa kirjassa hienosti isolla pensselillä ihmiskunnan kohtalosta ja Säätiö on kirjana siitä myös poikkeuksellinen että siinä ei lennetä yhtä päätä tähdissä ja taistella jatkuvalla temmolla perinteisen tieteiskirjallisuuden tapaan, vaan kirjassa on paljon poliittista juonimista joka on välillä äärimmäisen nerokastakin. Jos tosiaan haluaa tutustua vanhaan scifiin ja genren tukeviin peruskiviin niin suosittelen Säätiötä ja miksei myös koko trilogiaa. Asimov on kirjoittanut muitakin tieteiskirjallisuuden klassikkoja, joten jos kirjailija kiinnostaa niin tästä linkistä löytyy lisäinfoa kirjailijasta.

Katkelma kirjasta: Planeetan pinta-ala, suuruudeltaan lähes 200 miljoonaa neliökilometriä oli kokonaisuudessaan yhtä ja samaa kaupunkia. Asukasluku ylitti korkeimmillaan reilusti neljäkymmentä miljardia. Tämä suunnaton väestömäärä omistautui lähes yksinomaan Imperiumin hallinnollisiin tehtäviin ja oli itse asiassa liian harvalukuinen työmäärän monitahoisuuden kannalta. Kymmeniä tuhansia aluksia käsittävät laivastot toivat päivittäin kahdenkymmenen maatalousmaailman tuotteita Trantorin päivällispöytiin...

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=oAVjF_7ensg[/youtube]

Yann Martel: Piin elämä (Life of Pi, 2002)

Yann Martelin pokkari Piin elämä tuli hankittua täysin hetken mielijohteesta kun kävin metsästämässä kesäkuussa Suomalaisesta Kirjakaupasta kesälomalukemista, ja sieltä se sitten tarttui mukaan Maailmojen Sodan, A. Bourdainin ja Saatanallisten säkeitten kaveriksi. Taisi olla vielä joku kolme-pokkaria-kympillä täky.

Miltä tuntuisi pelastautua uppoavasta rahtilaivasta pelastusveneeseen matkakumppaneina hyeena, oranki, seepra jonka jalka on poikki sekä parisataakiloinen bengalintiikeri nimeltä Richard Parker? Tällaiseen tilanteeseen joutuu nuori intialaispoika 227 päiväksi. Tuollainen absurdi lähtötilanne on varsin koukuttava ja allekirjoittanut lukikin kirjan ahmien nopealla temmolla Kreikan lämpimässä ilmastossa.

Tarina kertoo siis 16-vuotiaasta intialaispojasta Piscine ”Pii” Patelista ja hänen uskomattomasta selviytymistarinasta Tyynellä valtamerellä. Tarina kuitenkin alkaa kirjailijasta. Kirjan kertojana toimii kirjailija joka etsii inspiraatiota uudelle kirjalleen edellisen kirjan huonon menestyksen jälkeen. Tiukan ja niukan elämäntilanteen takia kirjailija päättää yrittää kirjoittamista Intiassa. Kirjailija aloittaa kirjoitusprojektinsa uudestaan ja törmää sattumalta vanhempaan intialaiseen herrasmieheen Pondicherryn India Coffee Housessa, joka lupaa kirjailijalle tarinan joka saisi kirjailijan uskomaan Jumalaan. Herrasmies ohjaa tarinasta kiinnostuneen kirjailijan tarinan alkulähteille Kanadaan mistä hän löytää jo vanhan Piscine Patelin joka lupautuu kertomaan huimasta elämästään.

Tarinan kertojaääni vaihtuu Piscine Pateliin, joka kertoo värikkään lapsuutensa eri vaiheita nuoressa Intiassa. Perheen isä pyörittää kotikaupungissa eläintarhaa joka on kasvavalle lapselle todellinen paratiisi eksoottisine eläimineen. Taloudelliset realiteetit kuitenkin iskevät perheen kasvoille ja edessä on eläintarhan myynti ja muutto Kanadaan. Perhe pakkaa elämänsä ja joukon eläintarhan eläimiä rahtilaiva Tsimtsumiin jonka jälkeen seikkailu alkaa. Laiva kohtaa Tyynellä valtamerellä kohtalokkaan myrskyn jonka seurauksena laiva uppoaa ja nuori Patel löytää itsensä pelastuveneestä seuranaan joukko eläimiä.

Yann Martel on kirjoittanut monitahoisen kirjan. Vaikka kirjan ”päätarina” alkaa haaksirikosta niin kirjan alkupuolella on myös mielenkiintoisia tapahtumia. Esimerkkinä vaikka Piscinen nuoruuden tutkimusmatka eri uskontoihin joka ajaa kotikaupungin imaamin, papin sekä sufilaisen pandiitin hulluuden partaalle. Todella herkullista tekstiä. Piscine kertoo myös paljon eläintarhan eri eläimistä ja niiden tavoista ja taustoista joiden takaa aistii syvän kunnioituksen eläimiin.

Piscinen vietämä aika kuusimetrisessä pelastusveneessä on jännittävää luettavaa. Haaksirikon aiheuttama shokki muutuu nopeasti selviytymistaisteluksi ja kun kanssamatkustajina on eläimiä tarina on vähintäänkin mielenkiintoinen. Piscinen, hyeenan, orankin ja seepran yhteiselämä pelastusveneessä menee odotetulla dog-eat-dog tavalla ja tarinaan tuo räjähtävää energiaa myös Richard Parker, parisataakiloinen bengalintiikeri.

Yann Martelin Piin elämä soljuu sulavasti Daniel Defoen Robinson Crusoen ja vaikka Jack Londonin Erämään kutsun rinnalle hienona seikkailutarinana. Kirjailijana Martel oli minulle uusi tuttavuus ja ei mikään huono sellainen. Martel pokkasikin Piin elämästä vuoden 2002 Man Booker –palkinnon. Toivoisin vain että kirjailijan kirjoja saadaan lisää suomeksi. Vaikka kirjailijan tuorein Beatrice and Virgil jossa eläinaihe jatkuu, tällä kerta pääosissa on aasi ja apina. Näitä seikkailutarinoita on aina liian vähän, joten pitäneekin kaivaa varmaan vanhat Jack Londonit esille.

Katkelma kirjasta:

Luonnonvoimat eivät tappaneet minua. Pelastusvene ei uponnut. Richard Parker pysytteli poissa näköpiiristä. Hait kiertelivät ympärillä mutta eivät hyökänneet. Aallot hakkasivat minua mutta eivät tempaisseet syövereihinsä.

Katselin, kuinka laiva upposi äänekkäästi kurluttaen ja röyhtäillen. Valot lepattivat ja sammuivat. Katsoin ympärilleni etsien perhettäni, elonjääneitä, toista pelastusvenettä, mitä tahansa mikä antaisi toivoa. En nähnyt mitään. Pelkkää sadetta, mustan valtameren ryöstäjäaaltoja ja tragedian hylkytavaraa.

Anthony Bourdain: Kitchen Confidental

Anthony Bourdain on ns. amerikkalainen julkkiskokki joka on noussut kuuluisuuteen mm. No Reservations TV-sarjallaan, joka on pyörinyt esimerkiksi JIM-kanavalla jo joitain vuosia. Ansiokkaassa No Reservations -sarjassaan Bourdain matkustaa ympäri maapalloa tutustuen eri maiden ruokakulttuureihin ja vie katsojansa hiukan sivummalle (off the beaten path) valtavirtain ruokapöydistä. Bourdain ei kulje nenä pystyssä vaan vetää ohjelmiaan hyvin rentoon tyyliin.

Bourdain on kuitenkin ihan oikeasti keittiöalan todellinen ammattilainen ja pitkänlinjan keittiömestari. Valmistuttuaan vuonna 1978 kuuluisasta CIA:sta (Culinary Institute of America) Bourdain on työskennellyt monissa kuuluisissa Yhdysvaltalaisissa ravintoloissa. Nykyisin hän työskentelee keittiömestarina New Yorkin Brasserie Les Halles -ravintolassa.

Kitchen Confidental tutustuttaa lukijansa Bourdainin omaan hyvin värikkääseen henkilökohtaiseen historiaansa. Bourdain kuvaa kuinka hänen matkansa keittiöiden alamaailmaan alkoi jo lapsuudessa ja yksi vaikuttavimpia makuelämyksiä tapahtui vanhempien kanssa Ranskan matkalla, jolloin hän sai maistaa vichyssoisea (kylmää purjoperunakeittoa). Seikkailu kulinariiseen maailmaan alkoi ja Bourdain hakeutui 1973 lukion jälkeen itä-rannikon koillisosaan Cape Codin kainalossa olevaan pieneen Provincetowniin, missä hän aloitti pitkän taivalluksen kohti keittiömestariutta. Dreadnaught oli ensimmäinen kunnollinen ravintola missä Bourdain näki mitä ravintolan kulisseissa ja sen sydämessä eli keittiössä tapahtuu. Bourdain kuvaa pienen kalastajaravintolan reipasta henkilöstöä: ”sain nähdä paljon huonoa käytöstä tuon ensimmäisenä vuotenani P-townissa. Se teki minuun vaikutuksen. Nämä kaverit olivat mestarillisia rikollisia ja seksuaalisia atleetteja verrattuna minun säälittävän surkeaan ilonpitoon collegessa. He olivat maantierosvoja, konnia, lurjuksia ja kuin nuoria prinssejä minulle, joka olin vasta mitätön tiskaaja”. Dreadnaught oli myös sysäys kohti huumausaineiden villiä maailmaan josta Bourdain on myös hyvin avoin kirjassaan.

Bourdainin kirjassa käydään vuoroittain läpi kirjailijan omaa värikästä menneisyyttä sekä Bourdainin ajatuksia nykyajan ravintoloista; miten ravintolat toimivat, mitä kukin työntekijä tekee ravintolan kulisseissa ja mitä esimerkiksi henkilöltä vaaditaan että hänestä tulee joskus keittiömestari.

Kitchen Confidental todistaa että Anthony Bourdain hallitsee hyvin myös kirjoittamisen. Teksti on vetävää ja kirjassa ei ole montaa tylsää suvantokohtaa. Bourdain on selvästi parhaimmillaan kuvatessaan vanhojen työpaikkojensa lähes psykopaattisia kolleegoja loputtomine 1970- ja 80-lukujen heroiinitrippeineen ja kokaiinikasoineen. Bourdainin elämä sukeltaa välillä syvällä pohjamudissa samoin ammatillinen uraputki mutta lopulta järki ja terve elämä voittaa. Vaihtoehtona on kuolema tai raitistuminen.

Suosittelen kirjaa niille joita kiinnostaa ravintoloiden (amerikkaisten) maailma, ja varsinkin mitä tapahtuu niiden kuumissa ja kiireisissä keittiöissä. Meikäläisen kaltaiselle kieroutuneen huumorin ystävälle kirja antoi monta mukavaa hetkeä. Ja kaikille kukkahatutädeille varoituksen sana: kirjassa on välillä aika ronskia tekstiä.

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves (Right Ho, Jeeves, Thank You, Jeeves, Jeeves Makes An Omelette)

Kustannusosakeyhtiö Teoksen "Kiitos,Jeeves" on ensimmäinen osa P.G.Wodehousen Jeeves and Wooster -sarjan suomennoksista ja se sisältä kolme hauskaa tarinaa "Jepulis Jeeves", "Kiitos Jeeves" ja "Munakasta Jeeves". jatkoa on jo luvattu pikaisesti tämän vuoden syksylle (Hiiop, Jeeves). Tarinat kulkevat kevyellä otteella missä pääosissa ovat nuori yläluokan Bertram "Bertie" Wooster ja hänen herrasmiespalvelijansa Jeeves. Tarinoissa Bertie yrittää setviä rohkeasti rikkaiden ystäviensä joutavia parisuhdeongelmia, ja taustavoimana Bertiellä on tietenkin uskollinen herrasmiespalvelijansa, joka esiintyy enemmänkin harmaana eminessinä ja joka lopulta ratkaisee ongelmat ja selvittää sotkut.

P.G. Wodehousen epätodellinen brittiläinen Jeeves-universumi (allekirjoittaneen oma nimitys), osuu jonnekin maailmansotien välimaastoon, missä jäykästi pönöttävän yläluokan nuori tyhjäätoimittava jälkipolvi elää ikuista kesäänsä. Päivät kuluvat hitaasti välillä herrasmiesklubeilla laiskasti notkuen ja joskus maaseudun jättikartanoissa seikkaillen. Illat ovat sitten loputonta illallista hopeakihveleineen. Jossain alapuolella on sitten se tyhmä rahvas, johon tarinoissa ei paljon viittailla, kuitenkin rahvas välillä vilahtaa tarinoissa hiukan hölmöinä maaseutukonstaapeleina tai umpityhminä kylmäkköinä. Internetin mukaan juuri P.G  Wodehousen tarinoiden myötä peribrittiläinen aatelismies tweedeineen sai hiukan hassahtaneen eksentrikon leiman. Tarinoiden henkilöiden nimet ovat myös jokseekin uskomattomattomia, vai mitä mieltä olette seuraavista: Galahad Threepwood, Majuri Brabazon-Plank, Tuppy Glossop, Pongo Twistleton ja Gussie Fink-Nottle.

Ennen kirjaa ja kirjan aikana ei voi olla tietenkään muistamatta Hugh Laurieta ja Stephen Fryta vuosien 1990-1993 klassikkosarjassa Kyllä Jeeves hoitaa (Jeeves and Wooster) ja nyt kirjan jälkeen huomaa kuinka nappisuorituksen parivaljakko teki TV-sarjassa.

En ole lukenut Wodehousen kirjoja alkuperäisellä kielellä mutta suomentaja Kaisa Siveniuksen jäljiltä teksti on kyllä todella onnistuneen oloista. Wodehousen tyyliin tarina lentää hyvin kikkailevan rytmikkääseen sävyyn, ja välillä hyvin teräviäkin käännöksiä tekevät juonipolut pitävät lukijan otteessaan loppuun saakka.

Luen selvästi liian vähän huumoripitoisia kirjoja koska Sir Pelham Grenville Wodehousen (1881-1975) kolmen tarinan suomennoksen parissa, viettää mielellään tovin jos toisen. Wodehousen tarinat ovat ennenkaikkea "hyvänolonkirjallisuutta". Tarinoiden lukija saa hymyillä koko rahan edestä kaikki 570 sivua.

Günther Grass: Ravunkäyntiä (Im Krebsgang, 2002)

Herr Günther Grass on minulle täysin uusi kirjallinen tuttavuus. Ennen kuin aloitin lukemaan Ravunkäyntiä (btw Tammi Keltainen kirjasto # 343), minun oli suorastaan pakko googlettaa Grassin nimi.

Syntynyt 1927 Danzigissa, 17-vuotiaana SS-panssaridivisioonan panssarivaunun lataajana, haavoittui ja jäi vangiksi. Sodan jälkeen opiskeli kivenhakkaajaksi, minkä jälkeen graafiikka ja kuvanveistoa. Viisikymmenluvulla ensimmäisten taidenäyttelyiden aikoihin, Grass alkoi myös suoltamaan kirjallista tuotantoa; proosaa, runoja ja näytelmiä. Vuosikymmenen loppupuolella Grass julkaisi minulle ainoan tutun kirjan eli Die Blectrommel, Peltirumpu. Olen nähnyt kirjasta vuonna 1979 julkaistun Volker Schlöndorff:n ohjaaman elokuvan kauan aikaa sitten, joka vei kotiin mm. parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin.

Grass kirjallinen ura sain lopulta tuulta alleen ja nyt yli 80-vuotiaan saksalaisen mittavaa uraa kruunaa mm. Thomas Mann -kirjallisuuspalkinto sekä Nobelin kirjallisuuspalkinto (1999). Kirjailijalla on kovat meriitit kaiken kaikkiaan.

Ravunkäyntiä kirjan aloitus on haastava: "Miksi vastaat nyt?" kysyi eräs, joka en ole minä. Siksi että äiti aina...Siksi että halusin huutaa niin kuin silloin kun huuto kiirii vetten päällä, mutta en voinut...Siksi että totuuteen tuskin kolmea riviä enempää..Siksi että nyt vasta...

Grass tyylistä tulee mieleen Irving tai Vonnegutin tuotanto - sanat ja lauseet on viimeisen päälle pumpattu ja suorastaan räjähtävät lukijan silmille. Voisi puhua jopa raskaasta tekstistä, missä lukija keskittyminen ei saa herpaantua."Haasteellisen" alun jälkeen Grass punoo lukijan eteen mielenkiintoisen usealla eri tasolla etenevän tarinan, missä kirjan kertoja toimittaja Paul Pokriefke alkaa tutkimaan Toisen Maailmansodan jälkimainingeissa venäläisen sukellusveneen uhriksi joutuneen Wilhem Gustloff -matkustaja-aluksen tarinaa. Tarina sukeltaa syvälle Paulin oman perheen lähihistoriaan ja kaivautuu myös Internetin villiin aluskasvillisuuteen missä Paul kohtaa tuskallisesti oman elämänsä avoimet haavat. Grass kuvaa upeasti Toisen Maailmansodan aikaisen Saksan sekä sodan jälkeisen, jaetun Saksan kylmän todellisuuden. Paulin rikkinäisen elämän täyttää pikku hiljaa lähes historian hämärään kadonneen matkustaja-aluksen kohtalo. Paul pohtii historian lähestymistään juuri ravunkäynnin tavoin: Vinosti sivuttain, vähän rapujen tapaan, jotka ovat muka kulkevinaan takaperin vaikka siirtyvätkin sivusuuntaan ja itse asiassa etenevät aika nopeasti. Ja niin tarina lopulta avautuu lukijalle useista eri kulmista ja huipentuu traagiseen loppuunsa.

Grassilla on mielestäni uskomaton taito räjäyttää tarina eri suuntiin ja ajallisesti eri tasoille, ja kuitenkin koko paketti pysyy hienosti kasassa loppuun asti. Ravunkäyntiä piti hankalan alun jälkeen hyvin otteessaan ja ehkä hiukan toivoin että historiallinen tarina olisi jatkunut tuon 250 sivun jälkeenkin. Kirjan teki myös mielenkiintoiseksi se fakta että kyseinen matkustaja-alus on ollut olemassa. 65 vuotta sitten upotetun aluksen mukana meni yli 9000 (!) saksalaista. Tapausta onkin sanottu Hitlerin Titaniciksi. Pienen googletuksen jälkeen alukselle löytyy useita muistosivustoja, joissa käydään Grassin kirjan tapaan yksityiskohtaisesti läpi aluksen historiaa ja viimeinen purjehdus tammikuun hyisessä Itämeren yössä. Günther Grassin kirja ja minun ensimmäinen tuttavuus ei siis pettänyt. Nyt hyllyssä odottaisi vielä Grassin toinen kirja "Taikalaatikko", jonka voisi lukea aiottua aikaisemmin. Suosittelen.

Martin Hårdstedt: Suomen Sota 1808-1809 (Finska Kriget 1808-1809, 2006)

Suomen Sota on ollut minulle vieras aihe vaikka tapahtuikin lähihistoriassa. Tietysti aiheesta tulee mieleen vanha Edwin Laineen ohjaama elokuva Sven Tuuvasta sekä Runebergin Vänrikki Stoolin Tarinat. Yhden Napoleonin historiikin lukeneena, Euroopan polittinen tilanne tuolta ajalta on kuitenkin tuttua.

Uumajan yliopiston historian laitoksen lehtori Martin Hårdstedt on kirjoittanut siis vuoden 1808-1809 käydystä Suomen sodasta mielenkiintoisen yleisteoksen. Kirjassa käydään kronologissa järjestyksessä sodan vaiheet ja Hårdstedt käy myös selkeästi läpi sodan isot taustat ja lopettaa kirjan perusteelliseen analyysiin miksi Ruotsi lopulta hävisi sodan.

Hårdstedt vie lukijan maamiehensä Peter Englundin tapaan syvälle sodan ahdistavaan arkeen ja kertoo tavallisen rivisotilaan elämästä suorastaan inhorealistisen vakuuttavasti. Eri rintamatietojen ja taistelujen etenemisten välissä Hårdstedt pureutuu myös suomalaisen siviiliväestön edesottamuksiin vieraan vallan ra'asti tyhjentäessä köyhän kansan makasiineja. Kirjassa nostetaan myös esiin historian lehdille jääneet ansioituneet upseeritkin kuten Savon jääkärirykmentin komentaja Johan Sandels, joka jääkäreineen piti veli venäläisen hyvin ahtaalla Savon ja Karjalan erämaissa.

Härdstedt kirjoitus jaksaa pitää hyvin otteessaan vaikka jossain vaiheessa lähes loputtomalta vaikuttava rintamaselostus osapuolien joukkojen liikkeistä alkaa puuduttamaan. Toisaalta välikappaleet aikalaisten elämästä ja varsinkin kuvaukset Ruotsin ja Venäjän armeijan arjesta ja niiden perustoiminnasta piristävät hienosti lukukokemusta. Kaiken kaikkiaan kirja on selkokielinen yleisteos ehkä Suomen historian yhdestä tärkeimmästä ajanjaksosta.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen Varjo

Takakansi:

Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämmessä muuttaa Danielin loppuelämän.
Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjoittajaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavalla tavalla toistua hänen omassa elämässään.

Jos kirjan takakannessa on Turun Sanomien kommentti "Jos lukisin vain yhden kirjan vuodessa, lukisin tämän." Niin ostan sen suurella varauksella. Enkä suotta. Taivuin kuitenkin lopulta kirjan edulliseen pokkariversion hankintaan.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja teksti on todella vetävää. Tarina rullaa hienosti sodanaikaisessa Barcelonassa. Tarinan keskiöissä on pieni poika Daniel ja hänen leskeksi jäänyt isä, jotka saavat elantonsa pienestä kirjakaupasta. Kaksikon elämään tulee jyrkkiä muutoksia kun isä tutustuttaa poikansa tähän Unohdettujen kirjojen kalmistoon, ja pojan matkaan tarttuun tämä lähes ylimaagisen hyvin kirjoitettu Tuulen varjo. Sen enempää paljastamatta tarina muuttuu tämän jälkeen jännittäväksi romanssi/salapoliisitarinaksi jossa juostaan läpi vuosikymmenten.

Kirjailija Karlos teki kuitenkin muutaman ison virheen: 1) Jättämällä tämän Unohdettujen kirjojen hautausmaan liian pieneen osaan. Odotin kirjan alkumetreillä että kalmistosta rävähtäisi auki jotain rinnakkaistodellisuuksia yms. Mutta ei. Ei sitten mitään. Tämä kirjojen hautausmaa on kirjan mukaan "Täysien kirjahyllyjen labyrintti ulottui lattiatasosta katonrajaan käytävien, tunneleiden, portaikkojen, korokkeiden ja siltojen muodostamana rehottavana kudelmana, jossa saatoi aavistaa näkevänsä jättiläsmäisen, muodoiltaan ja mittasuhteiltaan kurittoman kirjaston." Kirjan loppumetreillä suorastaan odotin että joku nyt edes tuikkaisi paikan tulee.. 2) Kirja on mielestäni liian pitkä, tämä pokkariversio oli melkein 650 sivua. Kirjaa olisi voinut typistää parin sadan sivun verran. Kirja oli kuitenkin ihan "ookoo" kevytvälipala meikäläisen kirjaston loputtomassa maratoonissa. Seuraavaksi hyökätään pitkästä aikaa historian osastolle. Yöpöydällä odottaa jo vuoroaan Martin Hårdstedt "Suomen Sota 1808-1809".

Ai niin, kiitokset Aino-Marialle kommentista. Teen vastavierailun blogiisi asap ;).

Kurt Vonnegut: Kissan Kehto (Cat's Cradle, 1963)

Nobelfyysikko Felix Hoenikker on onnellinen ihminen. Hän on säilyttänyt kyvyn leikkiä kuin lapsi läpi elämänsä. Leikkiessään hän tulee keksineensä vielä atomipommiakin vaarallisemman tuhovälineen: Aineen nimeltä jää-yhdeksän. Kun heittää sitä lätäkköön, jäätyvät lätäkön ympäristö ja kaikki purot ja joet ja järvet joihin siitä virtaa pisarakin. Kun jää-yhdeksän joutuu Hoenikkerin kuoltua hänen lapsilleen, menettelevät nämä juuri niin itsekeskeisesti ja lyhytnäköisesti kuin ihmisillä on tapana. Seurauksena on karmaiseva, fantastinen ja todenomainen karuselli nykyihmisen hulluudesta, pelottava ja paikoin armottomasti nauruhermoja kutkuttava.

Kurt Vonnegutiin tutustuin varmaan ensimmäisen kerran joskus yläasteella. Heikkojen muistikuvien avulla tilasin tämän Kissan Kehdon jokunen kuukausi sitten antikkaportaalista. Tarkoitus oli kyllä tilata Keltaisen Kirjaston versio, mutta postilaatikkoon tipahti Tammen vanha pokkariversio vuodelta 1981. Hyvin retro sanoisin.

Kissan kehto kertoo kirjailijasta joka lähtee kirjoittamaan kirjaa ensimmäisestä atomipommista ja sen kehittäjistä. Kirjan materiaaliksi osuu edesmennyt tohtori Felix Hoenikker, yksi atomipommin omalaatuisista isistä. Nobelfyysikon elämäntarinan tutkiminen imaisee kirjailijamme mukaan absurdiselle matkalle New Yorkista aina pienelle Karibian San Lorenzon banaanitasavaltaan. Kirjan tarinan ytimessä kulkee rinnakkain fiktiivinen uskonto bokononismi sekä mystinen jää-yhdeksän kemikaali. Nobelfyysikon kiero jälkipolvi dominoi San Lorenzon pientä banaanitasavaltaa jonne kirjailijamme matka lopulta päättyy. Vonnegut piiskaa armottomasti sanallisella säilällään selvästi aikansa yhteiskuntaa sekä uskontoja satiirin mestarin ottein. Kirjassa vilisee myös toinen toisistaan värikkäämpiä hahmoja, ja mitä lähemmäs kirjan loppua mennään niin tarina tuntuu vain kiihdyttävän kohti lopussa odottavaa betoniseinää. Ei hassumpi pieni tuttavuus.

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa (The Brooklyn Follies, 2005)

Olen aikaisemmin lukenut Austerilta NY-trilogian ja Illuusioiden Kirjan, joten olin hiukan odottavalla kannalla aloittaessani "Sattumuksia Brooklynissa". NY-trilogia ei ollut niinkään normaalia, "helppoa" proosaa ja oli hetkittäin puisevaakin mutta kokonaisuus oli hyvä.

Yllätyin siis täysin kun huomasin "Sattumuksi Brooklynissa" olevan suht kevyttä ja mukaansa tempaavaa kaunokirjallisuutta.

Kirja alkaa kun elämäänsa uudelleen aloittava Nathan Glass, kuusikymppinen keuhkosyöpäinen ex-vakuutusmies, muuttaa avioliittonsa vielä savuavista raunioista New Yorkiin Brooklynin kaupunginosaan. Katkeran avioeron jälkeen Nathan yrittää vielä elämänsä ehtoopuolella uutta starttia ja siitä kirja lähteekin hienosti liikkeelle. Eri sattumusten kautta Nathan tapaa mm. sisarenpoikansa Tomin, karkuteillä olevan sukulaistyttönsä, värikkään kirjakauppiaan Harry Brightmanin ja mystisen KTÄ:n (Kaunis Täydellinen Äiti). Lopulta hänen omat ongelmansa väistyvät taka-alalle kun hänen ympärilleen kerääntyy muitakin ihmiskohtaloita; sukulaisineen ja uusine ihmissuhteineen. Kirjan edetessä Nathanin alkuperäiset suunnitelmat hiljaisesta vaipumisesta syövän syleilyyn kariutuvat ja elämä näyttää räjähtävän uuteen kukoistukseen.

Voisin jo melkein kuvitella että Lasse Halsström tekisi tästä ison Hollywooodville-sovituksen. Tästä tuli hiukan mieleen kiikun kaakun herttainen, imelä draama jossa elämä ja rakkaus voittaa lopulta. Jotenkin ehkä vain yllätyin Paul Austerin otetta tässä kirjassa kun vertaan edellisiä teoksia. Kirja ei ole mitenkään huono vaan ennenkaikkea piristävä löytö Paul Austerin tuotannosta. Hyllyssä odottaisi vielä kirjailijan "Yksinäisyyden Äärellä" jota odottelen mielenkiinnolla.

F.Scott Fitzgerald: Kultahattu (Great Gatsby, 1925)

Kultahattua pidetään Francis Scott Key Fitzgeraldin (1896-1940) uransa tunnetuimpana teoksena. Kirjassa Fitzgerald kuvaa ns. kadonneen sukupolven riehakasta elämää, Ensimmäisen Maailmansodan ja tulevan 1930-luvun romahduksen välissä. Näyttämönä on 1920-luvun sykkivän kuuma New York ja tarinan kertojana on nuori poikamies Nick Carraway, joka muuttaa kaupunkiin oppiakseen arvopaperibisneksen salat.

Nick muuttaa vuokralle West Eggin alueelle salaperäisen Jay Gatsbyn ylellisen kartanon naapuriin ja tutustuu lopulta naapuriinsa josta tarina lopulta alkaa. Tarinassa on myös mukana Nickin serkku Daisy ja hänen miehensä Tom Buchanan, jotka edustavat Jayn tapaan aikansa ylempää yhteiskunnan luokkaa, joiden elämän täyttää rikkaiden hitaasti soljuva arki ja loppuun polttava juhliminen. Daisyn ja Tomin mukana tarinaan tulee myös itseriittoinen naisgolffari Jordan Baker, sekä oman kierteen tarinalle antava huoltoasemayrittäjäpariskunta Wilsonit.

Fitzgerald kuvaa makoisasti vanhaa New Yorkia ja Jay Gatsbyn järjestämiä suuria, ylellisiä juhlia ja samalla tämän rikkaan sukupolven turhamaista elämää. Herra Gatsbyn rikas elämä avautuu Nickille ja lukijoille pikkuhiljaa kerroksittain kuin mätä sipuli, Fitzgerald ohjaa tarinan lopulta romantiikan tutuille urille jotka vievät tuttuun loppuun. Kirjan kehitystarina Jay Gatsbystä olisi mielestäni antanut eväitä vaikka kuinka isoon saagaan, mutta Fitzgerald päättää tarinansa jo n. 220 sivun jälkeen, harmi.

Cormac McCarthy: Tie (The Road, 2006)

Tätä kirjaa odotin, olihan kirjan kirjoittajana mies No Country For Old Men tarinan takana. Kirjailijan mukaan hän sai inspiraatio kirjaa varten vuonna 2003 matkallaan El Pasoon, Texasiin. Hän kuvitteli miltä kaupunki näyttäisi synkässä apokalyptisessä tulevaisuudessaan. Idea kirjasta jäi muhimaan ja vasta muutaman vuoden jälkeen Irlannissa kirja sai alkunsa. Hän omisti kirjan pojalleen. Takakansi:

Pimeä, tuhkan peittämä maisema. Puut on lehdistä paljaat, tuulella ei ole mitä liikuttaa ja on hiljaista. Isä ja poika vaeltavat palaneen maan läpi kohti etelärannikkoa. Mukanaan heillä on vain vaatteensa, kellareista löydettyä tuokaa, revolveri - ja toisensa.

Kirja oli itselleni pelottava. Pelottava ehkä siksi että pystyin kuvittelemaan itseni kirjan isän rooliin, 4-vuotiaan tyttären isä kun olen. Emme kuitenkaan ole ihmiskuntana enää kovinkaan kaukana siitä että se kuuluisa mopo keulisi liikaa, ja huomaisimme olevamme lähinnä helvettiä muistuttavissa olosuhteissa. Näitä Mitä Jos-skenaariota olen pyöritellyt mielessäni paljon aikaisemminkin, ehkä liikaakin. Kirja on kirjoitettu yksinkertaisen inhorealistisesti ja tarina seuraa kahden henkilön, isän ja pojan epätoivoista selviytymistä kohti etelärannikkoa. Maailma on kahden selviytyjän ympärillä palanut jo vuosia sitten ja tämä on myös se ainoa tuhkanharmaa maailma minkä poika tuntee. McCarthy on luonut lukijalle totaalisen kuolleen maailman. McCarthyn maailmasta puuttuu vain ihmisaivoja syövät, laahustavat zombie-armeijat. Näiden sijaan matkalaisten huolenaiheena ovat ne muut harvat nälkäkuoleman partaalla sinnittelevät selviytyjät, jotka ovat tehneet äärimmäisen päätöksen ja valinneet ravinnokseen oman lajinsa edustajat.

Siinä vaiheessa ruoka oli loppunut varastoista ja murhanhimo valtasi maan. Pian maailmaa kansoittaisivat enimmäkseen ihmiset jotka söivät lapsia vanhempien silmien edessä ja kaupunkeja pitäisivät vallassaan rosvot jotka kaivautuivat joukolla raunioiden sekaan ja ryömivät murskasta kasvot mustina, hampaat ja silmävalkuaiset vilkkuen, kantaen hiiltyneitä ja etiketittömiä säilykepurkkeja verkkokassissa niin kuin olisivat tulossa ostoksilta helvetin ruokakaupoilta.

Kirjan parasta antia on seurata isän äärimmäistä tehtävää pitää itsensä ja poikansa elossa. Vaikka elämä näyttää olevan mahdotonta - periksi ei anneta. Samanlaista kamppailua isä käy muistojensa kanssa. Kadonneen maailman värit ja tuntemukset häviävät yhä kauemmas päivä päivältä.

Vaikka kirja saattaa aluksi tuntua puuduttavalta, näiden kahden matkalaisen monotoninen vaellus pitää hyvin otteeseen loppuun saakka. Jos nyt jotain negatiivista kirjasta pitää sanoa niin olkoon se kirjan loppuosa ja sen lopetus. Tässä kirjailija tuntuu väsähtäneen ja heittäneen liian helpon lopun lukijalle. Muuten kirja on ehdottomasti parasta A-luokkaa. Kirjan pohjalta on julkaistu jo elokuva joka sai Suomessakin ensi-iltansa jouluviikolla.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=i4aNZGniOG4[/youtube]