Chaos

Tom O'Neill on pitkän linjan kirjailija ja tutkiva journalisti joka julkaisemalla Chaos: The Truth Behind the Manson Murders löi itsensä läpi julkisuuteen. Projektina tämä kyseinen kirja ei ole ollut sieltä lyhyemmästä päästä; kirjailija aloitti yhden Yhdusvaltojen tunnetuimman murhatapauksen parissa jo vuonna 1999, kun hän vastentahoisesti otti vastaan työtehtävän sen aikaiselta työnantajalta kirjoittaa kolmen kuukauden aikana perusartikkelin Charles Mansonin murhista koska tapahtumista oli kulunut lähes 30 vuotta. 

Lyhykäisyydessään Charles Manson oli 1960-luvun loppupuolella nuorisokultin johtaja jonka kannattajat suorittivat Los Angelesissa elokuussa 1969 murhaketjun, missä uhriksi joutui mm. aikansa yhden kuuluisimman elokuvaohjaajan Roman Polanskin yhdeksännellä kuulla raskaana olevan vaimo ja elokuvatähti Sharon Tate. Nuoret murhaajat (kolme naista ja yksi mies) saatiin kiinni, tuomittiin kuolemaan ja lopulta tuomiot muutettiin elinikäisiksi tuomioiksi. Kulttijohtaja Charles Mansion myös vangittiin ja lopulta hän kuoli vankeudessa vuonna 2017. 

Vuonna 1999 toimittajana Tom O'Neill teki työtä käskettyä ja alkoi käymään läpi aikansa kalleimman oikeudenkäynnin tapahtumia apunaan oikeudenkäynnin viralliset asiakirjat ja esimerkiksi oikeudenkäynnin syyttäjän Vincent Bugliosin 1970-luvulla kirjoittama jo nyt aihepiirin klassikoksi nousseen Helter Skelter -kirjan, ja ensimmäisten taustatutkimuksen aikana alkoi heräämään kysymyksiä..

Jos nyt totta puhutaan, niin kirjan yli 400 sivua on pikkutarkkaa salapoliisityötä ja siitä tulee mieleen lukija joka joutuu valtavan informaatiopyörremyrskyn sisälle. Käytännössä lukija saa esimakua siitä mitä kirjailija kävi läpi ensin tehdessään artikkelia (3 kuukauden projekti), joka lopulta muuttui yli 20 vuotiseksi pakkomielteeksi. Mutta kaikinpuolin kiehtovaa luettavaa. Kirjan voi yrittää palastella kolmeen isompaan aihealueeseen; ensin on syväluotaava sukellus Mansonin "perheen" suorittamiin murhiin ja niihin liittyviin henkilöihin, ympäristöön ja itse oikeudenkäyntiin. Toisena on lähes mystinen hahmo Charles Manson itse ja kolmantena Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut, ja niihin liittyvät laittomat kotimaan operaatiot kuten esimerkiksi CHAOS tai MK-Ultra. Ja kuin ihmeenkaupalla kirjailija pystyy melkein yhdistämään Mansonin murhat JFK:n ja RFK:n murhiin. Hän pystyy loogisesti osoittamaan yhteyden mutta ilman lopullisia todisteita, ja hän luonnollisesti myöntää sen. Kirja onkin täynnä tällaisia loogisia osoituksia kun Tom O'Neill kerää haastatteluita aikalaisilta ja todisteita ja lukijan pitääkin vähän väliä miettiä sitä foliohatun vetämistä päähän.

Heitetään muutama hieno esimerkki. Kirjassa toimittaja pystyy osoittamaan että Sharon Taten murhapaikkaa oli muutettu murhan jälkeen. Murhapaikkaan liittyi myös kadonnut filmi mikä ilmeisesti sisälsi kyseenalaista materiaalia elokuvatähdestä, tämän vahvisti kirjailijalle entinen poliisi joka näki filmin poiston murhapaikalta. Mukaan kun tulee tiukasti haastatteluista kieltäytyvät Sharon Taten ja Roman Polanskin lähipiiri, huumeiden myyjiä jotka pyörivät myös tässä Hollywood-kermassa niin juoni vain tiivistyy. 

Toinen yksi lempipaljastuksista on tietysti tiedusteluorganisaatiot jotka ainakin omasta mielestäni, käytännössä pitivät Charles Mansonia osana MK-Ultra -projektin koekaniinina. Charles Manson, pikkurikollinen joka vaivoin osasi lukea ja kirjoittaa, mies joka oli viettänyt suurinman osan nuoruudestaan ja aikuisiästään vankiloissa osasi ja pystyi täysin aivopesemään huumeilla (LSD) ja käytöksellään alle puolessa vuodessa nuoret murhaajat tekemään täysin poikkeuksellisen brutaalin joukkomurhan. Tämä on yksi asia jonka kirjailija nosti esille. Foliohattu alkaa tarttumaan lukijan käteen kun kirjailuja ohjaa selvitystään vahvasti kohti San Fransiscoa ja siellä erityisesti Haight-Ashbury Free Medical Clinic -nimiseen sairaanhoitoyksikköön, joka tarjosi maksutonta sairaanhoitoa. Kirjailija osoittaa että tämä Charles Mansonin perheen käyttämä klinikka olikin CIA:n pöytälaatikkoyksikkö joka samalla teki tutkimuksia LSD:n osalta. Kirjan loppupuolella tarinan keskiöön nousee CIA:lle työskennellyt lääkäri joka jo 1960-luvulla teki läpimurron ns. aivopesun saralla, missä hän pystyi muuttamaan potilaan muistia poistamalla tiettyjä tapahtumia. Kirjailija ei pystynyt lopulta ilmatiiviisti yhdistämään Charles Mansonia ja lääkäriä toisiinsa. Todellisen tvistin kirjailija heittää kun hän pystyy selvittämään että kyseinen lääkäri tapasi Jack Rubyn vankilassa, miehen joka ampui Lee Harvey Oswaldin.

Kirjan tietomäärä on valtava, ja se aiheuttaakin pientä lukuväsymystä. En tiedä onko kirjailijalla suomalaista alkuperää koska kirja on hieno osoitus suomalaisesta sisusta. Aloitat kirjoittamaan hyvin perinteistä artikkelia 30 vuotta sitten tapahtuneesta murhasarjasta, teet hiukan taustatyötä ja huomaat että jokin tapahtuneessa ei nyt täsmää. Ja sitten pohdit pitäisikö tutkia lisää, vai jatkaa ja kirjoittaa perusartikkeli loppuun. Lopulta päätät sittenkin kaivaa hiukan tietoa enemmän ja alat tippumaan tähän hyvin syvään ja synkkään kaninkoloon. 

Mielenkiintoinen kirja joka saa mielikuvituksen hyrräämään ylikierroksilla. 

Empire of the Summer Moon

Siitä on vierähtänyt hetki aikaa kun luin viimeksi Pohjois-Amerikan historiasta. Empire of the Summer Moon: Quanah Parker and The Rise and Fall of the Comanche Tribe osui tutkaani Joe Roganin podcastista minkä vieraana oli itse kirjailija S.C.Gwynne.

Historiallinen kehys on kaikille tuttu; Yhdysvaltojen historiassa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kohtelu on ollut ja tulee pysymään isona mustana ja verisenä tahrana. Nämä pääosin metsästäjä-keräilijä -kansat kansoittivat mantereen tuhansia vuosia ennen eurooppalaisten tuloa, ja kaikki tietävät mitä tapahtui kun eurooppalaiset maahanmuuttajat ja intiaanit kohtasivat kohtalokkaasti varsinkin 1800-luvulla. Arviolta 10 miljoonasta intiaanista on nyky-Amerikassa jäljellä 6 miljoonaa, erilaisia heimoja on tunnustettu vajaa 600 ja joka neljäs alkuperäiskansojen edustaja elää köyhyysrajan alapuolella. Unohtamatta sitä että Yhdysvaltojen intiaanit ovat edelleen maan köyhin kansanosa. Osa heimoista taipuivat ja siirtyivät käskystä reservaatteihin 1800-luvulla, omaksuivat valkoisen kulttuurin ja perinteet, laittoivat lapsensa kouluihin ja aloittivat maanviljelyksen jos se oli vain mahdollista.

Sitten oli heimoja jotka eivät taipuneet. Niitä edusti vahvasti vaeltavat tasankointiaanit ja varsinkin Komanssi-intiaanit joiden elämä riippui paljolti tasankojen biisonilaumoista. Heidän maansa ("Comancheria") oli myös valtava; se kattoi yhtenäisen alueen aina Pohjois-Meksikosta, halki Itä-Teksasin aina Kanadan lumiselle rajalle, ja tätä aluetta asutti lukuisat biisonilaumoja seuraavat komanssiheimot, Tästä Yhdysvaltoja halkovan alueen pohjalta ja tasankointiaanien elämäntavasta tulee myös kirjan nimi Empire of Summer Moon. 

Kirja sisältää laajan katsauksen komanssien historiaan myös heimon valtavaan vaikutukseen nuoren valtion lännen laajenemisyrityksiin. Kirjailija käy läpi merkittävimmät tapahtumat joiden kautta komanssit nousivat todelliseksi "uhaksi" joka huomioitiin aina valtion johdossa 1800-luvun puolenväliin mennessä. Heimona komanssi-intiaanit joutuivat puolustuskannalle jo 1600-luvulla espanjalaisten toimesta, jonka johdosta myös koko sodankäynti tasangoilla muutti muotoaan; espanjalaisten tuomat Iberialaiset Mustangi-hevoset muuttivat komanssit Yhdysvaltojen historian (ja myös koko maailman) taidokkaimmiksi hevosmiehiksi. Kirjassa S.C. Gwynne keskittyy pitkälti komanssien viimeiseen kamppailuun 1800-luvun puolenvälin tienoilla, missä komanssit olivat myös yksi viimeisimmistä heimoista jotka taipuivat vääjäämättömän kohtalon edessä.

Komanssien 1800-luvun tarina vilisee loputtomia yhteenottoja länsi-Teksasin uudisasukkaiden välillä. Se kertoo myös yhden edelleen olemassa olevan viranomaisen tarinan joka perustettiin komanssien uhan takia: Texas Rangers, jonka alkuhistoria oli kirjan toinen mielenkiintoinen aihealue. Texas Rangers joka on edelleen vahva viranomainen, perusti Teksasin uudisasukkaat kun valtio ei pystynyt suojelemaan rajaseutujen ja ennen kaikkea niiden alueiden uudisasukkaita jotka joutuivat kohtaamaan komanssien vaeltavia soturilaumoja jotka varastivat hevosia, raiskasivat naisia, tappoivat perheitä, ja tilaisuuden tullen ottivat naisia ja lapsia orjikseen. Nuori Texas Rangers oli ryhmittymänä löysä kokoelma sekalaisia karjapaimenia ja sotilaita joille ei välttämättä edes maksettu palkkaa, mutta joiden elämäntapa muistutti enemmän seikkailijoita jotka halusivat metsästää intiaaneja. Vapaa-aikanaan he aiheuttivat närkästystä juopottelemalla ja yleistä häiriötä aiheuttamalla. Mutta Texas Rangers kehitti nuoren ja vahvan johdon avulla ainutlaatuisen tavan vastata komanssien uhkaan; he käyttivät intiaanijäljittäjiä, opettelivat komanssien tavan taistella hevosia käyttäen ja ehkä suurin muutos tapahtui kun 1840-luvulla vielä tuntematon liikemies ja keksijä Samuel Colt sai Texas Rangerin asiakkaakseen ja testaamaan legendaarista kuudestilaukeavaa revolveria jonka jälkeen taistelu komansseja vastaan alkoi tasapainottumaan. 

Kirjan toinen vahva osa kertoo pitkälti traagisen tarinan niistä uudisasukkaiden lapsista ja naisista jotka joutuivat komanssien kaappaamaksi, ja niistä kirja seuraa 9-vuotiasta Cynthia Ann Parkeria joka lapsena todisti komanssien hyökkäystä suvun Fort Parker -linnoitukseen, sukulaistensa brutaalia murhaamista ja lopulta Cynthian elämä muuttui peruuttamattomasti osaksi komanssien heimon elämää. Hänet adoptoitiin heimon sisällä ja hän eli ja kasvoi komassi-intiaaniksi. Cynthia lopulta meni nuorena naimisiin komanssipäällikön kanssa, ja synnytti viimeisenä komanssi-intiaanipäällikönä pidetyn Quanahin joka lopulta johdatti viimeiset intiaanit rauhan polulle ja reservaattielämään. Quanahin äidin kohtalo oli myös sydäntäsärkevä kun hänet kaapattiin aikuisena takaisin ja pakotettiin valkoisten maailmaan. Cynthia kärsi alusta loppuun ja kaipasi takaisin tasangoille oman kansansa pariin ja lopulta kuoli.   

Empire of the Summer Moon on pitkälti odotetun surullinen kuvaus Yhdysvaltain alkuperäiskansojen kohtalosta. Komanssien tarina on myös hyvin kaksijakoinen; päälllimäisenä lukijalle jää kuva komansseista heimona jotka olivat kuuluisia heidän raakamaislaisista teoistaan joita länsimaalainen ei pysty ymmärtämään, ja toisaalta tasankointiaanit edustivat sitä elämäntapaa mitä edelleen ihaillaan. Elämää suuren aurinkoisen taivaan alla, seuraten vapaana suuria biisonilaumoja. Vaikuttava historiankirja kaikin puolin.  

Helmet for My Pillow

Robert Leckien muistelmateos osui tutkaani oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen oli Tom Hanksin ja Steven Spielbergin The Pacific -sarjan myötä joka tuli ulos jo 10 vuotta sitten. Sarja käytti tätä Leckien kirjaa materiaalina ja sarjassa seurataankin osaksi Robert "Lucky" Leckien matkaa Tyynenmeren taistelusta toiseen. Toinen syy oli että en ole oikeastaan lukenut mitään Toisen Maailmansodan Tyynenmeren taisteluista ja kun Leckien muistelmateosta on suitsutettu yhdeksi parhaimmista rintamakirjoista niin tottakai se lähti tilaukseen.

Leckien muistelmateos poikkeaa muista jo siinä että kirjoittaja teki päivätyönsä ennen ja jälkeen Toisen Maailmansodan lehtimiehenä ja kirjailijana ja sen näkee taidokkaasta ja lähes runollisesta tekstistä. Hän liittyi merijalkaväkeen 22-vuotiaana vuonna 1942 ja palveli pääosin konekiväärimiehenä 1. merijalkaväkidivisioonassa. Hänen yksikkönsä osallistui Guadalcanalin taisteluun Salomonsaarilla sekä Cape Clouscesterin haltuunottoon ja ehkä alueen verisempään Peleliun taisteluun missä Leckie haavoittui ja lopulta kotiutui.

Kirjassa on luonnollisesti oma osansa kuvauksia verisistä viidakkotaisteluista ja merijalkaväen liikkeistä suojatakseen ei pelkästään Australiaa vaan myös puskeakseen japanilaiset joukot Papua-Uusi-Guineaa ympäröiviltä saarilta kohti pohjoista. Kirjan parasta antia on kuitenkin kuvaukset rintamatovereista joita oli kirjava seurakunta aina umpirasistista Etelän miehistä pelkurimaisiin upseereihin ja kuten aina, loputon sota raatelee miehiä ei pelkästään fyysisesti mutta myös henkisesti jonka oireita lukijalle vyörytetään halvan australialaisen viinan ja australialaisten naisten muodossa. Miehet tiesivät mahdollisesti kuolevan seuraavana päivänä joten hyvin kapeasta kaistaleesta vapautta otettiin kaikki irti. Kuitenkin (kun lähes aina) tositilanteen tullessa kohdalle, Leckie ja hänen toverinsa hitsautuivat yhteen ja taistelivat onnistuneesti välillä ylivoimaistakin vihollista vastaan. 

Leckien tekstistä tunnistaa myös hyvin pasifistisen sävyn joka vain vahvistuu loppua kohti ja huipentuu hienosti kirjoitettuun epilogiin missä Leckie toipuu viimeistä kertaa sairaalassa kun hän kuulee radiosta kuinka maailma on todistanut ensimmäistä kertaa atomipommin käsittämättömn tuhovoiman Hiroshimassa ja kirja päättyy koruttomasti "..of all these and the others, dear Father, forgive us for that awful cloud".

Vaikuttava kirja kaiken kaikkiaan ja iso suositus niille joita kiinnostaa nämä hiukan tuntemattomat historian sivupolut. 

Blogijonossa olisi vielä yksi Bernard Corwell jonka jälkeen tulee jo loppusuoralla oleva Adrian Goldsworthyn kirja yhdestä maailman historian suurimmista rakkaustarinoista parin tuhannen vuoden takaa.

Undaunted Courage

Vajaan vuoden tauon jälleen kirjahyllystä tarttui käteen Pohjois-Amerikan historiaa käsittelevä teos. Nyt jo edesmenneen historioitsijan ja akateemikon Stephen E. Ambrosen laaja tuotanto sisälsi pääosin presidenttien elämänkertoja ja laajan kattauksen kirjoja Toisesta Maailmansodasta jonka osana on mm. Band of Brothers ja jokunen pidemmälle Yhdysvaltojen historiaan sukeltava katsaus kuten tämä Undaunted Courage. 

Undaunted Courage käsittelee sitä itselleni ehkä kiehtovinta ajanjaksoa Yhdysvaltojen historiassa. Aikaa jolloin Yhdysvallat oli itärannikolla oleva ohkainen hiukan yli 5 miljoonan asukkaan valtion alku, ja koko muu pohjoinen manner oli suurimmalta osin tutkimatonta erämaata täynnä luonnonrikkauksia ja haasteita nuorelle kansakunnalle.

1800-luvun alkumetreillä Yhdysvaltojen kolmas presidentti Thomas Jefferson seurasi huolestuneena ranskalaisten sijoittumista läntisenä naapurina Louisiana territorioon. Napoleonin kasvava vaikutuspiiri ei pelkästään ollut turvallisuusuhka mutta se oli myös estää kriittisen kaupankäynnin Missisippi-joella. Joten Yhdysvaltojen täyttäessä 27-vuotta heinäkuun 24. päivänä vuonna 1803, presidentti Jefferson ilmoitti pääkaupungin sanomalehdessä maan ostaneet Napoleonilta "Louisianan" joka käsitti päälle 2 miljoonaa tutkimatonta neliökilometriä ja siten käytännössä tuplaten Yhdysvaltojen pinta-alan 15 miljoonalla sen aikaisella dollarilla. Napoleon oli sidoksissa Euroopan tapahtumiin ja ei siten halunut sitoa armeijaansa sekä laivastoaa toiselle puolelle maapalloa. Thomas Jefferson oli myös tilanteessa visionääri ja halusi nuoren kansakunnan levittäytyvän vielä pitkälti tuntemattoman mantereen länsikolkkaan. Maahankinta kattoi käytännössä nykypäivän kaiken mitä löytyy Mississippi-joen itäpuolelta sisältäen Louisianan, Arkansasin, osan Pohjois-Teksasista, Oklahoman, itäisen Coloradon ja Minnesotan. 

Seuraavana päivänä presidentti Jefferson antoi nuorelle upseerille Merriweather Lewisille Yhdysvaltojen historian vaikutusvaltaisimman kirjeen joka mahdollisti historiallisen tutkimusmatkan Pohjois-Amerikan sisäosiin ja aina Tyynenmeren rannalle. Valtuutuskirje määräsi kaikkien Yhdysvaltojen viranomaisten auttamaan Lewisin tutkimusmatkaa kaikin mahdollisin keinoin hinnasta riippumatta ja samalla kirje toimi samalla avoimena shekkinä Lewisin apuna. Tästä alkoi nykymittakaavassakin valtavan urakan suunnittelu, jonka pääasiallinen tehtävä oli selvittää löytyykö Tyynenmerelle vesireittiä mutta tutkimusmatkaan tehtäviin kuului paljon muutakin. Lewis sai käytännössä tiedemiehen pikakoulutuksen Jeffersonilta ja maan johtavilta tiedemiehiltä ja hän valmentui laatimaan tarkan kartan tutkimusmatkasta, kuvaamaan tiedemiehen tarkkuudella vastaan tulevaa kasvistoa ja eläimistöä ja luonnollisesti tiedossa olevia intiaaniheimoja, heidän elämää ja tapojaan. Ja kuin varjona tulevasta, Lewisin oli luotava kauppasuhteita intiaaniheimojen kanssa jotta kilpailu ranskalaisten ja espanjalaisten kääntyisi Yhdysvaltojen voitoksi.

Stephen E. Ambrosen kirja on käyttänyt luonnollisesti monia lähteitä ja tutkimusmatkan tarinaa vie vahvasti eteenpäin Merriweather Lewisin oma päiväkirja joka kuvaa tutkimusretkikunnan haastavasta matkasta joka lopulta kesti kolme vuotta. Vaikka luulisi että matkanteko kirjan muodossa olisi puisevaa luettavaa, Ambrose on todella vaikuttavasti elävöittänyt tutkimusmatkan tapahtumat. Tutkimusretkikunta oli monin paikoin ensimmäiset "valkoiset" jotka kohtasivat eri intiaanikansoja ja heimoja, ja kirjailija ryydittää Lewisin havaintoja faktoilla. Varsinkin Lewisin pilkun tarkat luontohavainnot ovat vaikuttavia samoin kuvaukset pienistä intiaaniheimoista, kuinka he elivät, pukeutuivat ja metsästivät. Osa näistä intiaaniheimoista katosivat tasangoilta historian hämäriin tulevina vuosina ja vuosikymmeninä joten Lewisin työ oli kaikin puolin historiallisesti tärkeää.

Lewisin retkikunnan taival ja vaikutus näkyi myös tulevien retkikuntien matkoilla. Tämä koki myös 1810-luvulla miljonääri John Astorin tutkimusretkikunta jonka toinen tutkimusretkikunta yritti jalkapatikalla kulkea rannikolta rannikolle. John Astorin retkikunta kävi enemmän kuin kerran nälkäkuoleman partaalla jota aikaisempi Lewisin retkikunta ei tarvinnut kokea. Lewis oli varustautunut paremmin ja he palasivat hengissä Yhdysvaltojen pääkaupunkiin vuonna 1806. Historia on luonnollisesti nostanut Merriweather Lewisin ansaitsemaan asemaan, vaikka retkikunnan jälkeinen elämä oli hänelle käytännössä jyrkkää alamäkeä. Hän epäonnistui pahasti presidentti Jeffersonin antamassa Louisiana kuvernöörin virassa ja lopulta hän kuoli 35-vuotiaana epäselvissä olosuhteissa. Kirjailija kuvaa ja spekuloi hyvissä ajoin kirjan sivuilla Lewisin mielenterveyden oireiluista joita selittää hänen oudot päiväkirjamerkinnät tutkimusretken aikana. Samoin raskas alkoholinkäyttö edesauttoi nuoren upseerin romahtamista. Todella vangitseva tarina ehkä yhdestä historian suurimmasta tutkimusmatkasta ei jättänyt kylmäksi. 

Killers of the Flower Moon

David Grann on kirjailijana tuore tapaus meikäläiselle kun ensimmäinen kirjakin The Lost City of Z tuli ulos vuonna 2009, ja vaikka julkaisumäärä on vielä niukanlainen, hän on jo kirjoillaan tehnyt tuntuvaa menestystä. Grann on myös siitä harvinainen tapaus että hänen esikoisteoksestaan on tehty myös hyvinkin kelvollinen elokuva joka kannattaa katsoa Netflixistä. Killers of the Flower Moon on myös vauhtiuralla menossa kohti Hollywoodin koneistoa Martin Scorsesen toimesta, päätähtenä kukas muu kuin Leonardo Di Caprio. Ja mikäs siinä on tehdessä laatuelokuvia kun David Grann on selvästi journalistin taustallaan löytänyt onnistuneesti tiensä niille historian vähemmän tunnetuille mutta sitäkin mielenkiintoisille sivupoluille.

Killers of the Flower Moon siirtää lukijansa 1920-luvun Oklahomaan, Osage-intiaaniheimon alueille. Aikaan jolloin Yhdysvallat kävi läpi kovaa murrosta, ei kaikkein vähiten Keskilännessä ja sen eteläisessä osavaltionaapurissa Oklahomassa. Kuten muissakin osavaltioissa, Oklahoman historiassa oli paikkansa intiaaneille joiden alkuperäiset asuinalueet oli kysymättä uudelleen jaettu ja puristettu uudisasukkaiden toimesta reservaatteihin. Oklahoman osavaltioon oli myös rajattu reservaatti Osage-heimolle joka hallitsi ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa isoa osaa Oklahomasta. Kuitenkin, Osage-heimo ymmärsi uudisasukkaiden tuoman muutoksen, ja valitsivat elämän ja sopeutumisen muuttuneeseen maailmaan rajatulla alueella, sotimisen ja takuuvarman tuhoutumisen sijaan. Mutta Osage-heimo onnistui tekemään jotain hyvin poikkeuksellista; sisällissodan jälkeen, heimo onnistui neuvottelemalla ostamaan reservaattimaansa Yhdysvalloilta. Tällaiseen kauppaa onnistui vain harva intiaaniheimo.

1800-luvun loppupuolella Oklahoman osavaltiosta löydettiin laajat öljyesiintymät jotka tietysti nopeutti wanhan maailman ja uuden ajan yhteentörmäystä. Oklahomaan ryntäsi öljyfirmojen edustajia ja laajan öljyesiintymän pääalue sattui osumaan juuri Osage-heimon reservaatin kohdalle. Lottovoitto kosahti siis kituvan heimon kohdalle koska reservaattikauppa sisälsi myös täydet omistusoikeudet luonnonvarojen osalta. Tämä mahdollisti Osage-heimon myymään öljynporausoikeuksia jotka luonnollisesti teki heimon jäsenistä rikkaita. Tilanne kuitenkin herätti viranomaiset ja Yhdysvaltojen kongressi sääti makaaberin lain, mikä käytännössä esti intiaaneja käyttämästä varojaan ja laki määräsi intiaanien varainhallinnalle edunvalvojan. Eli jos olit intiaani ja sait käytännössä miljoonia dollareita vuodessa öljynporausoikeuksista, et voinut käyttää rahoja miten halusit koska sinut luokiteltiin käytännössä lapseksi joka tarvitsi "aikuisen" (valkoihoinen) valvomaan kuinka paljon sait rahaa käyttää. Tämä äärirasistinen ja syrjivä laki aiheutti jopa nälkäkuolemia intiaaniheimon perheissä joilla saattoi olla moninkertainen määrä varoja edunvalvojaan nähden.

Ja tässä kohtaa David Grannin tositapahtumiin perustuva tarina alkaa. Keväällä 1921 Osage-intiaani Mollie Burkhart alkoi epäilemään että hänen isosiskolleen Anna Brownille oli sattunut jotain. Anna oli perheen musta lammas joka piti juhlimisesta ja miehistä, ja samalla aiheutti päänvaivaa ja huolta muulle perheelle. Monet intiaanit tunsivat elävänsä maailmojen välissä ja alkoholi oli/on tuhoisa pakokeino. Ei mennyt aikaakaan kun Annan ruumis löydettiin syrjäisestä rotkosta ja paikallisten viranomaisten tutkittua, tapaus julistettiin murhaksi. Tämä yksi epäselvä murha aloitti pitkän tapahtumaketjun jonka loppupäässä vuonna 1925 kuusikymmentä varakasta Osage-intiaani oli löydetty murhattuna epäselvissä olosuhteissa.

Hyvin nopeasti vuonna 1921 Osage kunnan viranomaiset joutuivat nostamaan kätensä pystyyn murhamäärän kasvaessa, ja avuksi pyydettiin nuoren J. Edgar Hooverin johtama liittovaltion poliisi FBI. FBI oli 1920-luvulla vielä suht nuori organisaatio ilman nykypäivän mittavia toimintavaltuuksia ja johtaja Hoover janosi suurta julkista voittoa. Hän tunnisti valtakunnan lehdistöön nousseen Osage-heimon murhissa tilanteen nostaa FBI:n profiilia, ja ei aikaakaan kun Hoover lähetti Oklahomaan entisen Texas Rangerin, tuoreen FBI-agentin Tom Whiten, joka ei ollut Hooverin malliagentti yliopistokouluksineen ja nuhteettomine käytöksineen. Tom White oli sen sijaan rajaseudun kasvatti ja saanut lainvartijan kokemuksensa kuuluisan Texas Ranger yksikön parissa. Kuitenkin, Tom osasi rikostutkimuksen ja käynnisti nopeasti Osage kuntaan päästyään laajan rikostutkinnan soluttautujineen kerämään tietoa mahdollisesta laajamittaisesta salaliitosta.

Tarina alkaessa keriytymään auki, viranomaistutkinta paljastaa laajan salaliiton jonka kärjessä ovat alueen silmäätekevät, valkoiset miehet joiden fokuksessa on tietysti se ainoa asia - raha. Tom White tiimeineen tekee enemmän kuin pitkän päivätyön kerätessään todisteita ja todistajia saadakseen kasaan vedenpitävän oikeusjutun.

Tämän(kin) kirja kohdalla, en ihmettele yhtään miksi Scorcese haluaa tehdä tästä elokuvan. Se tuo parrasvaloihin esimerkin kuinka Yhdysvallat käsitteli (ja käsittelee edelleen) alkuperäisasukkaitaan. Tietysti The Osage Murders tapauksesta on jo kulunut lähes sata vuotta mutta David Grannin kirjan myötä se pääsee lopulta kunnolla julkisuuteen. Kirjan loppuosa on pyhitetty kirjailijan kuvaukselle Osage-intiaanien nykytilanteeseen ja kuinka hän kävi alueella tekemässä taustatyötä kirjaa varten, ja tapasi murhattujen intiaanien jälkeläisiä. Pawhuska, Gray Horse ja muut Osage-alueen kaupungeista on öljyvarannot sittemmin ehtyneet ja samalla intiaanit ovat palanneet vaurauden edeltäviin reservaattiaikohin. Köyhyys ja katkeruus jatkuu, ja kirjailijan haastatteluista havaitsee kuinka aihe on edelleen hyvin arka ja murhien vaikutus näkyy ja tuntuu edelleen. Tom Whiten tutkinta toi vai n muutaman tuomion päätekijöille mutta suuriosa murhista jäi selvittämättä. Traaginen mutta kuitenkin kiehtova tarina johon kannattaa ainakin elokuvan muodossa tutustua (sitten joskus..). Seuraavaksi on luvassa jotain huomattavasti kevyempää,

The Last Stand

Tässä näyttää menneen jo pienen tovin edellisestä blokkauksesta. Lukukone ei ole pysähtynyt (tai edes sakannut) joten yritän pitää blogia ajan tasalla.

Myyttinen Villi Länsi on täynnä toinen toistaan uskomattomia tarinoita ja henkilöitä jotka syntyivät aikansa lehdistön ja 1900-luvun populaarikulttuurin ansiosta. Kuitenkin ainakin allekirjoittanut on enemmän kiinnostunut sukeltamaan näiden myyttien alkulähteille ja lukea todellisista henkilöistä ja tapahtumista yleensä pahasti värittyneiden myyttien takana.

Nathaniel Philbrickin The Last Stand: Custer, Sitting Bull, and The Battle of the Little Big Horn on yksi tulkinta muiden joukossa nykyisen Montanan osavaltion Little Big Horn-joen kumpuilevissa maastoissa vuonna 1876 käydystä taistelusta missä kohtasivat kaksi suurta aikansa julkisuuden nimeä; Yhdysvaltain ratsuväen everstiluutnantti George Armstrong Custer ja cheyennien ja arapahojen yhteenliittymää johtava Istuva Härkä.

Tuhoisan sisällissodan jälkeen, Yhdysvaltojen eteläisissä osissa hallitus yritti uudelleen rakentaa konfederaation raunioille yhtenäistä Amerikkaa, samalla yrittäen tukahduttaa kasvavaa rasismia ja syrjintää. Sirpaloitunutta maata johti Abraham Lincolnin luottomies Ulysses S. Grant joka oli johtanut 11 vuotta aikaisemmin Unionin armeijan sisällissodan voittoon.

Kuitenkin samaan aikaan uudisasukkaiden virta suuntasi idästä kohti lännen viimeisiä rajaseutuja kullan ja paremman tulevaisuuden toivossa. Idän ja lännen välissä oli edelleen valtavia maa-alueita jotka tarjosivat uudisasukkaille mahdollisuuksia sekä tietenkin luonnonrikkauksia. Yksi uusien mahdollisuuksien esteistä kuitenkin nousi hälyyttäväksi ongelmaksi asti aina Valkoiseen Taloon; Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat.

Vuonna 1876 presidentti Grantin työpöydälle tuotiin hälyyttävä tieto kasvavista konflikteista Black Hills -vuorilla nykyisen Etelä-Dakotan ja Wyoming rajalta, mistä oli jo vuosia sitten löydetty laajoja kultaesiintymiä. Vuoristoisen alueen käytöstä olivat napit vastakkain uudisasukkaat sekä Lakota-intiaanit jotka pitivät vuoria heidän pyhänä ja jakamattomana alueenaan. Vuoteen 1876 mennessä alueella asui jo 10 000 ihmistä ja presidentillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarjota kauppaa vuoristoalueesta jonka hankinta edesauttaisi myös Yhdysvaltojen sisällisodan jälkeistä sakkaavaa taloutta. Black Hills oli kuitenkin intiaaneille iso osa hengellistä kulttuuriaan sekä perintöään joten kauppoja ei syntynyt.

Presidentti Grant tunnettiin hyvin aggressiivisena päätöksentekijänä jo armeija aikoinaan ja päätös Lakota-intiaanien pakkosiirtämisestä toteuttiin. Tästä seurasi suuren armeijayksikön kokoaminen jonka osana oli seitsemäs ratsuväkirykmentti jota johti nuori everstiluutnantti Custer.

George Custer on kaikin puolin kiehtova hahmo jossa yhdistyy räikkösmäinen kapinallisuus auktoriteetteja kohtaan ja samalla häneen osuu hyvin suomalainen lausahdus "mulukku mieheksi". 37-vuotiaaksi hän oli ehtinyt kokemaan paljon sotilasurallaan; hän mm. niitti mainetta sisällissodassa Gettysburgin taistelussa ratsuväkiyksiköllään ja sodan jälkeen, 1860-luvun loppupuolella niitti intiaaneja Washita-joen taistelussa missä henkensä menetti yli 100 Cheyenne-intiaaniheimon soturia, naista ja lasta. Edellä mainitut ja jokusen muun "onnistuminen" siivitti Custerin uraa siinä määrin, että hän nousi kansalliseksi yleisön rakastamaksi sotilaaksi. Vaikka Custer esiintyikin hienostelevana ratsuväen upseerina, taustalla olevat asiat olivat kaikkea kuin pilvipoutaa. Custer saattoi ohittaa esimiesten käskyt, tai kesken komennusten lähteä hoitamaan omia asioitaan. Käytöksellään hän sai useita varoituksia ja jopa hämmensi Yhdysvaltain armeijan laitosta anonyymisti kirjoittamillaan paljastuskirjeillään joita julkaistiin The New York Heraldissa. Kaikki tämä kärjistyi kentällä armeijan tehtävissä joiden osalta Nathaniel Phillbrick viljelee monta esimerkkiä missä alaiset kuvailee häntä osuvasti juuri "mulukku mieheksi" -tyyliin.

Pikakelataan historiaa aina kesäkuuhun 1876, jolloin presidentti Grantin armeijayksikkö löysi suuremman intiaanijoukon jäljet Rosebud-joen tietämiltä. Custerin prikaatin intiaanitiedustelijat hyvin pian ilmoittivat löytäneen ison intiaanikylän laaksosta läheltä Little Big Horn-jokea. Custer tunnisti välittömästi valtavan mahdollisuuden ja jakoi prikaatinsa kolmeen pataljoonaan ja alkoi suunnitella hyökkäystä. Custer 700 miehellään pysyivät kylän liepeillä ja suunnittelivat tuhoavansa Lakota ja Cheyenne -kylän murskaavalla hyökkäyksellä. Tästä alkoi kohtalokas ja yksi tunnetuimmista taisteluista.

Nathaniel Philbrick käy mikroskooppisen tarkkaa ruumiinavausta minuutti minuutilta taistelun kulusta. Custerin loputon menestymisen nälkä sumensi nopeasti tehokkaan sotilaallisen arvionnin. Todellisuudessa on arvioitu että Custerin prikaatia kohtasi yli 3000 miehen vahvuinen intiaanikoaliitio jota johti vähintäänkin yhtä nimekäs Lakota-päällikkö Istuva Härkä ja hevosen selästä taistelussa mukana ollut Hullu Hevonen. Kirjailija jo kirjan alkumetreillä huomio Custerin joukkojen suuren heikkouden joka oli maasto. Maasto missä taistelu käytiin oli kumpuilevaa pitkäheinäistä preeriaa joka edesauttoi intiaanisotureiden huomaamatonta etenemistä ja samalla sen kumpuileva maastonmuoto hämärsi taitoa tunnistaa ilmansuunnat kun horisontti ei ollut näkyvissä.

Custerin henkilökohtaisesti johtama yksikkö irtautui taistelusta ja yksikön kohtalo on pitkälti intiaanien perimätiedon ja taistelun jälkeisten tutkimusten varassa. Pitkin 1900-lukua ja jopa 2000-luvulla itse paikan päällä tehtyjen tutkimusten mukaan Custerin yksikkö joutui täydellisen intiaaniylivoiman saartamaksi ja vasta myöhemmin taistelutoimien jälkeen, Custerin yksikön kohtalo selvisi. Kaikki Custerin yli 200 miestä kokivat brutaalin kohtalon. Custerin ruumis löydettiin ja virallisen tiedon mukana, hän oli saanut fataalin rintaosuman sekä hän oli ilmeisesti joko itse tai alaisen toimesta lopettanut kärsimyksen siistillä päälaukauksella. "Säästä aina varmuuden vuoksi yksi luoti itsellesi" oli ohjenuora intiaanien osalta jota syötetiin jo armeijan koulutusvaiheessa.

Nathaniel Philbrick jakaa kirjansa kahteen kokonaisuuteen; Custeriin ja tapahtumien läpikäymiseen sekä Istuvan Härän yhtä mielenkiintoiseen tarinaan. Intiaanien suullinen perimätieto tapahtumista on hyvin dokumentoitu ja se antaakin kiehtovan lisäulottuvuuden tarinaan. Istuva Härkä mobilisoi hyvin nopeasti soturinsa ja siirsi muun heimon mahdollisimman kauas taisteluista, sotureita lähti johtamaan legendaarinen Hullu Hevonen. Intiaanit nopeasti huomasivat myös Custerin joukkojen virheliikkeet ja alivoiman joka mahdollisti intiaanien murskaavan tehokkuuden. Taistelussa kaatuneita Yhdysvaltain sotilaita odotti myös useiden osalta pahamaineinen intiaanien rituaalisilpominen.

Little Big Hornin-taistelussa on arvioitu kaatuneen 136 soturia ja tuntematon määrä naisia ja lapsia. Yhdysvaltain armeijan seitsemäs ratsuväkirykmentti menetti 242 sotilasta ja 16 upseeria. Luvussa oli mukana myös itse Custer ja hänen veljensä joka löydettiin läheltä Custeria. Taistelun jälkipyykki kansallisella tasolla oli myös hyvin rumaa. Armeija kaatoi lopulta häviön Custerin niskaan ja tapahtumia ja sen kulkua virheineen puitiin vielä vuosia.

Kuitenkin, tulevien vuosikymmenten aikana populaarikulttuuri kasvatti George Custerista legendaarisen hahmon joka taisteli viimeiseen mieheen raakalaismaisia intiaaneja vastaan. Itselläni tuli Custerista mieleen paljolti toinen 1800-loppupuolen "Villin Lännen legenda" William Henry McCarthy a.k.a. Billy the Kid joka nauttii myös samanlaista kyseenalaista legendan mainetta, mutta oli kuitenkin lopulta nuori orpopiru New Yorkin kaduilta joka päätyi kylmäveriseksi murhamieheksi New Mexicoon. Voittajat kirjoittavat historian, vai miten se meni..

War on the Run

1700-luku on ollut kiehtovaa aikaa englantilaisten Pohjois-Amerikan siirtokunnissa jotka turvallisesti asuttivat pitkin itä-rannikkoa samoissa maisemissa kuin ensimmäiset siirtokunnat edellisellä vuosisadalla. Varsinkin kaikille seikkailunhaluisille nuorille miehille, laaja kesyttämätön Pohjois-Amerikan manner avautui käytännössä kotitalojen takapihoilta. Jos olit tarpeeksi rohkea ja määrätietoinen, brittien Pohjois-Amerikan tunnettu asutus päättyi kulkemalla 50 mailia länteen ja edessäsi oli kesyttämätön luonto omine mahdollisuuksineen ja vaaroineen.

Kuitenkin, brittiläisten siirtolaiskunnat eivät olleet yksin. Ympärillä oli ranskalaisten ns. Nouvelle -France -alue aina nykyisen Kanadan alueelta alas Louisianan rämeille, kiertäen brittiläisten siirtokunnat. Unohtamatta lukuisia vahvoja intiaaniheimoja (Irokeesit, Mohawkit jne.) jotka vaikeuttivat eurooppalaisten siirtokuntien elämää joko itse tai liittoutumalla ranskalaisten kanssa.

Vielä pääosin villin mantereen luonnonrikkauksista turkiskauppa oli pääasiallinen tulonlähde, ja sekin pyöri syvällä ranskalaisten hallitsemilla alueilla. Ranskalaiset myös hallitsivat tehokkaasti länteen suuntautuvia vesiväyliä ja maareittejä vanhalta mantereelta opituilla tehokkailla tavoilla.

1750-luvulla New Hamsphiressa parikymppinen maanviljelijän poika Robert Rogers eli etsikkoaikaansa. Häneen vetosi railakas sotilaselämä ja rajaseutujen intiaanit sekä käymättömät korpimaat. Jo nuorena hän hakeutuikin turkismetsästäjien ja intiaanien seuraan ja oppi näiltä arvokkaita luonnossa selvitymisen taitoja. Lopulta maanviljelijä uravalintana ei iskenyt nuorta Rogersia ja pienten edesottamusten jälkeen Robert löysi itsensä lopulta epäonnisesti tuomarin edestä syytettynä rahaväärennöksistä.

Nuori Robert pelastautuikin maailmaa myllertävien asioiden ansioista kun vuonna 1755 Ranska ja Englanti ajautuivat vanhalla mantereella sotaan. Sota myös saavutti nopeasti Englannin siirtokunnat ja Robert välttyikin epäonnisen rahanväärennösoikeuskäynnin liittymällä siirtokunnan joukkoihin. Tästä alkoi Robert Rogersin lähes legendaariseen mittoihin nouseva sotilasura.

Robert huomasin nopeasti että rajaseutujen metsien haasteellisissa olosuhteissa perinteinen eurooppalainen sodankäynti ei toiminut, ja hän rakensi nopeasti maineen pienen yksikkönsä "Robert's Rangers" kanssa, arvaamattomana sissiryhmänä joka sovelsi intiaaneilta oppimiaan sissisodankäynnin taitoja. Englantilaisten punaiset ja samalla mahdottoman kankeat sotilasasut metsässä liikkumiseen sai jäädä ja tilalle tuli vihreät sotilasasut. Rogersin yksikkö omaksui nopeasti intiaaneilta mokkasiinit ja jopa luistimet(!). Aseinaan musketit, tomahawkit ja apunaan laaja tieto-taito luonnossa selviytymiseen Robert Rogers ei pelkästään herättänyt englantilaisten sotilasjohdon mielenkiinnon vaan myös pelkoa ranskalaisissa.

Päälle 20-vuotias Rogers nosti 600-miehisen yksikkönsä eri taisteluiden ansiosta nopeasti siirtokuntien suosikkiaiheeksi. Rogersin ansiot seitsenvuotisen sodan aikana nostivat myös nuoren sotilasjohtajan suosion lämpimään syleilyyn. Rogers oli myös aikaansa edellä; hänen kehittämänsä sotilasdoktriininsa sissisodankäynnistä oli avain myös tulevassa vallankumoussodassa. Hänen päinvastainen ajatusmaailmansa siitä että intiaanit ovat avainsasemassa mantereen valloituksessa oli myös ennen kuulumatonta. Hänen ajatuksensa lännen valloituksesta ja varsinkin Koillisväylän löytämisestä naurettiin myös ulos. Kansallinen mielenkiinto heräsi vasta todella parin sukupolven päästä.

Robert Rogers kohtalo oli lopulta samansuuntainen kuin monen aikansa merkkimiehen. Alamäki alkoi jo kesken nousukauden kun aikalaisten kateuden ja kunnianhimon aikaansaamina Rogersin maine ryvetettiin isolla kädellä. Rogersin nimi tunnettiin kaikkialla siirtokunnissa ja Englannissa, alamäkeen riitti että vastustajat laittoivat liikkeelle huhuja toimimisesta vihollisen kanssa ja näin Rogersin vuosia kestävä alamäki alkoi. Edessä oli vuosia kestävä velkavankeus Englannissa, viimeinenkin maineenpuhdistusyritys epäonnistui ja lopulta 1770-luvun loppuvaiheilla, kesken nuoren Yhdysvaltojen vallankumoussodan, Robert Rogers vangittuna maanpetturuudesta tapasi George Washingtonin. Äärimmäisen varautuneella kenraalilla ja Rogersilla ei ollut kuin vuosi ikäeroa ja Rogersin yrityksistä huolimatta Washington ei täysin niellyt rajaseutusodissa maineensa rakentaneen englannin armeijan upseerin selityksiä. Omiin mittakaavoihin kasvaneet juorut ja huhupuheet olivat kupanneet tehokkaasti Rogersin maineen tyhjäksi. Kaksi aikansa legendaa erosivat tyhjin käsin ja Washington päätti jatkaa Rogersin vankeutta ja siirtää hänen pohjoiseen odottamaan oikeudenkäyntiä.

Rogers teki sen minkä oli tehnyt jo muutaman kerran aikaisemmin - hän pakeni, ja sinetöi kohtalonsa pakenemalla takaisin Englannin valloitusarmeijan suojiin. Rogersin aktiiviuran iltarusko kulki Englannin armeijan vastavakoilu-upseerina, ja hän ehti vielä kerran nostaa itsensä historian lehdille onnistumalla vangitsemaan George Washingtonin yhden ensimmäisen vakoojan (ja tulevan "Culper Ring" prototyypin) Nathan Halen New Yorkissa. Ironista on, että selkeästi tehtävässään epäonnistuneen vakoojan Nathan Halen harteille nostettiin englantilaisten hirttotuomion jälkeen patriootin viitta, ja hänen vangitsijansa Robert Rogers sai jäädä historian varjoihin. Lopulta Rogers joutui amerikkalaisten vangitsemaksi ja kuoli 64-vuotiaana.

Tänä päivä Robert Rogersia pidetään Yhdysvaltojen armeijan erikoisjoukkojen U.S Army Rangersin perustajahahmona ja hänen luomaansa taisteluopastaan käytetään edelleen laajasti Yhdysvaltojen armeijassa. George Patton lainasi sitä, sitä käytettiin myös Vietnamin sodassa Yhdysvaltojen jalkaväen toimesta.

Robert Rogers oli kuitenkin kaikinpuolin pioneeri ei pelkästään sodankäynnin osalta vaan myös pioneeri uuden mantereen tutkijana jonka kylttymätön tiedonjano tutkimattoman lännen osalta inspiroi ei pelkästään muita siirtokuntalaisia vaan myös nuoren Yhdysvaltojen ensimmäisiä presidenttejä jotka lopulta käynnistivät Rogersin mielessä kypsyneet ideat lännen tutkimisesta vuosia myöhemmin.

Muutaman historiallisen hyppäyksen jälkeen on aika kääntää kokka kohti kevyempiä aiheita, ja luvassa on paluu loputtomiin työn alla oleviin sarjoihin.

Big Burn

Theodore "Teddy" Roosevelt on yksi suosikkipresidenteistäni. Hän toimi Yhdysvaltain 26. presidenttinä vuosina 1901-1909. Hänellä oli ennen presidentin virkaa vaikuttava ura eri julkishallinnon tehtävissä, ja hän ehti myös kesken nousevaa uraansa myös osallistumaan Kuuban sotaan.

Miksi sitten Theodore Roosevelt on jäänyt presidenttinä historiankirjoihin? Hän taisteli ensimmäisenä presidenttinä liike-elämän monopoleja vastaan ja siten sai myös paljon vaikutusvaltaisia vihollisia. Hänen aloitteestaan lähti myös maailman merireittejä mullistanut Panaman kanava. Mutta ehkä se tärkein, omasta mielestäni, oli kuitenkin kansallisen luonnonpuistojärjestelmän perustaminen, jolla Roosevelt halusi varmistaa tuleville sukupolville, ei koskematonta luontoa vaan monimuotoisen ja rikkaan luonnon. Vaakakupissa ei ollut ainoastaan luonnonkauniit maisemat vaan myös monipuolisen ekosysteemi kuten lähes sukupuuttoon ammutut biisonit.

Vastapuolella oli Yhdysvaltain kongressi joka piti Rooseveltin ideaa luonnonpuistoista hulluna sekä liike-elämä, jonka kärjessä oli aikansa maa- ja rautatieparonit, kuten William Rockefeller ja J.P. Morgan. Molemmilla oli hallussaan nykymittakaavassa käsittämättömän kokoiset maa-alueet lähes koskematonta luontoa. Nämä maa- ja rautatieparonit eivät ymmärtäneet Rooseveltin edistyksellistä ajattelua säilyttää Yhdysvaltain maisemaa tuleville sukupolville, vaan halusivat muuttaa metsät ja muut luonnonvarat kylmästi rahaksi, joista puutavara oli yksi kysytyimmistä hyödykkeistä. Roosevelt keräsi kuitenkin avukseen kaksi samanmielistä taistelijaa; luonnontutkijan ja kirjailijan John Muirin sekä monimiljonäärin ja todellisen luonnonystävän Gifford Pinchotin. Molemmilla herroilla oli suuri vaikutus Rooseveltin onnistumiseen luonnon konservoinnin osalta, ja Gifford Pinchotista tulikin Rooseveltin perustaman  "metsäviraston" ensimmäinen johtaja.

Kolmikko palkkasi metsävirastoaan varten yliopiston käyneitä miehiä, jotka nimettiin historian ensimmäisiksi "metsänvartijoiksi" ja jokainen sai vastuulleen ylivoimaisen kokoisia miljoonien eekkerien kokoisia alueita ympäri Yhdysvaltoja, jotka Roosevelt onnistui taistelemaan kongressilta liittovaltion luonnonsuojelualueiksi. Yhden metsänvartijan oli tarkoitus kartoittaa luonnonsuojelualue, tutustua ja perustaa tukikohta näkyvälle paikalle, varsinkin lähelle alueen  asukkaita. Tehtävä oli kuitenkin alun perin perustavanlaatuisesti mahdoton. Tuhansia ihmisiä virtasi idästä kohti sisämaata ja eteenpäin kohti länttä, rautatiet puskivat läpi maiseman ja metsää kaadettiin sumeilematta uudisasukkaiden tarpeisiin. Roosevelt, Muir ja Pinchot kuitenkin ymmärsivät että luontoa ei voinut jättää luonnonvaraiseksi museoksi vaan sen käyttäminen piti olla kestävää. Ensimmäiset metsänvartijatkin kitkuttelivat alueillaan pienellä palkalla (kongressi piti huolen että metsäviraston budjetti pysyi pienenä) ja jatkuvat konfliktit paikallisten kanssa ei myöskään helpottanut tehtävää.

Metsäviraston johtaja, Gifford Pinchot oli myös henkilönä mielenkiintoinen. Hän oli miljonäärisuvun vesa, jonka perhe oli luonut valtavan omaisuuden juuri puuteollisuudessa. Gifford itse oli sulkeutunut, rakasti luontoa ja vihasi kotikaupunkinsa New Yorkin varakkaiden sosiaalisia piirejä, ja usein hän tekikin Rooseveltin kanssa pitkiä patikkaretkiä luontoon. Giffordin edesmennyt vaimo pysyi Giffordin rinnalla yli 15 vuotta kuolemansa jälkeen. Gifford "keskusteli" yleisesti nuorena kuolleen vaimonsa kanssa ja haki häneltä neuvoa ja kontaktia eri spiritistien kautta.

Roosevelt itse oli lyhyt miehen järkäle jolle oli nuorena todettu astma joka oli ohjannut miehen suorastaan askeettiseen elämäntyyliin. Roosevelt rakasti luonnossa samoilu, ratsastusta, uimista ja tietenkin lajeista miehisimpiä eli nyrkkeilyä ja painia. Näistä varsinkin nyrkkeily ja paini siirtyi mukana jopa poliittiseen työhön, kun hänen ollessaan New Yorkin kuvernööri, hän teetätti veronmaksajien rahoilla painimolskin virka-asuntoonsa. Yleisenä tapana oli ollut että kuvernööri sai biljardipöydän mutta Roosevelt oli eri mieltä, ja hän ratkaisikin kinkkisimmät kiistansa viemällä vastustajansa painimolskille. Odotetusti ehdotuksesta hämillään olevat kiistakumppanit yleensä hävisivät. Toisin kävi Giffordin kanssa, joka oli yliopistovuosinaan kunnostautunut ruumiinkulttuurin saralla ja kirja mainitseekin hänen ottaneen useamman kerran mittaa Rooseveltin kanssa molskilla niin painissa kuin nyrkkeilyn parissa. Roosevelt vei painierän mutta hävisi nyrkkeilyssä. 

John Muir oli kolmikosta vanhin. Hän oli jo luonut vuosisatojen vaihteessa pitkän uran luonnontutkijana ja kirjailija. John Muir oli perustamassa mm. yhden yhdysvaltojen tärkeimmän luonnonsuojelujärjestön Sierra Clubin, ja häntä pidetään yleisesti yhtenä luonnonsuojelun perustajaisänä. Hänellä oli myös iso vaikutus Rooseveltin suureen suunnitelmaan ja hänellä oli missio "pelastaa Amerikkalainen sielu materialismilta", joka resonoi Rooseveltin ja Gifford Pinchotin ajatusten kanssa.

Vaikka aikalaiset uudisasukkaat ja liike-elämän keinottelijat uskoivat hallitsevansa kesyttämäänsä luontoa, yksi asia oli edelleen ihmisen tuhoavan hallinnan ulottumattomissa: Tuli, varsinkin metsäpalo joka nykypäivänäkin aiheuttaa valtavia tuhoja ihmisten sammutusponnisteluista huolimatta. Jos kelloa käännetään yli 100 vuotta taaksepäin, ja mietitään sama tilanne uudelleen, niin 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alussa ei ollut metsäpalojen sammuttamiseen erikoistuneita lentokoneita, kalustoa tai edes palokuntia jotka olisivat erikoistuneet tuhoisien metsäpalojen hallintaan. Pitkälle 1800-luvun lopusta aina 1930-luvulle asti, metsäpalojen valvonnasta ja hallinnasta luonnonsuojelualueilla vastasi Yhdysvaltojen armeija.

Ajatus metsäpalojen sammuttamisesta ja niiden tuhon kokoluokasta avasi monien silmät kun Yhdysvallat koki erikoisia, mutta erittäin tuhoisia metsäpaloja pitkin 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkupuolta, joissa kuoli tuhansia ihmisiä. Ihminen saattoi kesyttää luonnon mutta tuli oli edelleen herra, ja ihminen sen nöyrä renki. Tästä Amerikan Yhdysvallat saivat musertavan muistutuksen elokuussa 1910 mikä muistetaan nimellä Great Fire.

Alkuun pitää ihmetellä kuinka vähän metsäpalojen sammutus on muuttunut yli 100 vuoden aikana. Jos lentokalustoa ei lasketa mukaan niin nykypäivän metsäpalotorjujat käyttävät samoja tekniikoita ja työkaluja kuin vuoden 1910 Gifford Pinchotin nuoret metsänvartijat; lapiota, kuokkaa ja sahoja. Tähän väliin myös vahva suositus kaikille Netflixin tilaajille; katsokaa ihmeessä Leonard Di Caprion tuottama sarja Fire Chasers, joka kertoo Kalifornian metsien surullisesta tilanteesta ja siitä valtavasta työmäärästä mitä Kalifornian metsäpalotorjujat joutuvat vuosi vuodelta kohtaamaan.

Kevät ja kesä 1910 olivat ennätyskuivat Luoteis-Yhdysvalloissa, varsinkin Washingtonin, Montanan ja Idahon osavaltioiden pohjoisilla vuoristometsäalueilla.  Paikalliset, mukaan lukien pieni Pinchotin metsävartijaorganisaatio olivat odottavalla kannalla; laajat metsäalueet olivat muuttuneet ruutitynnyreiksi kuivan sään takia ja jonkinlainen metsäpalo oli tulossa.

Elokuussa loppupuolella odotettu tapahtui, yllättävä kylmärintama toi hurrikaanitasoiset tuulet ja metsänvartijat saivat raportteja useista syttyneistä metsäpaloista ympäri aluetta joka koski kolmea osavaltiota. Kuiva metsä roihusi valtavalla voimalla ja myrskytuulet kuljettivat liekkejä ja palavaa materiaalia  satojen metrien korkeudessa. Ihmiset kokivat luontoäidin voiman pahimmalla mahdollisella tavalla. Pinchotin organisaation hätäviestit vaativat lisää miesvoimaa tulentorjuntaan, lopulta monin paikoin kaikki kynnelle kykenevät miehet saatettiin lukuisia tulirintamia torjumaan vankilaan joutumisen uhalla. Vankilalla uhkaaminen tarkoitti käytännössä kuolemantuomiota valtoimenaan riehuvan tulimyrskyn takia.

Nopeasti viranomaiset huomasivat että tulimyrsky oli yksinkertaisesti mahdoton torjua. Myrskytuulet mahdollisti tulipalojen liikkumisen ennennäkemättömällä nopeudella, ja kuten aikalaisten kertomusten mukaan nopeasti etenevää tulirintamaa ei pystynyt edes pakenemaan hevosella. Ihmisen käytös myös muuttuu palokuoleman uhatessa: vuoristoalueella palotorjujien työ oli muuttunut selvitymistaisteluksi ja useat pakenivat pieniin kaivostunneleihin jotka osoittautuivat lopulta kuolemanloukoiksi tulimyrskyn imiessä kaiken hapen kaivostunneleista ja täyttämällä ne palokaasuilla.

Raivoava lähes ihmiskäsityksen ylittävä tulimyrsky eteni tuhoisasti yhden viikonlopun ajan kunnes viileä ilmarintama ja koko kesän odottaneet vesisateet pysäyttivät metsäpalot.

Metsäpaloja oli yrittämässä sammuttaa arviolta 10 000 miestä. Suurinosa alueen kaupunkien kaduilta kerättyjä siirtolaisia ja työläisiä. Yli 30 kansallisuudesta, kirja mainitsee muun muassa suomalaisia siirtolaismiehiä joita tunnistettiin kuolleiden joukosta. Lopulta arvioitiin että vaikka koko Yhdysvaltain armeija olisi valjastettu sammutustöihin (aikanaan n. 80 000 miestä), se ei olisi riittänyt estämään Yhdysvaltojen historian pahinta metsäpaloa.

Great Fire ravisteli Yhdysvaltoja perustavanlaatuisesti. Yleinen mielipide aikaisemmin hulluna pidetystä metsänvartijaorganisaatiosta muuttui täysin. Lehdet olivat täynnä näiden miesten uroteoista 1910 tapahtumien aikana, ja Teddy Roosevelt ja Gifford Pinchot saivat lopulta aikaan sen minkä eteen he olivat monta vuotta taistelleet; liittovaltio sai kuin saikin, koko Yhdysvaltoja käsittävät luonnonpuistokokonaisuuden. Miljoonia eekkereitä suojeltuja alueita tuleville sukupolville.

Kirjasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, mutta tarinan vaikutus näkyy nykypäivänä edelleen. Yhdysvaltojen luonnonpuistot ovat nykypäivänä edelleen yhdysvaltalaisille tärkeä asia, ja vaikka nykyinen valtiojohto on kovaa vauhtia toistamassa historian virheitä vapauttamalla suojeltuja alueita kaupalliseen käyttöön, uskon että Gifford Pinchotin, John Muirin ja kahden kuuluisan Rooseveltin (Teddy & FDR)  perintö tulee säilyttämään arvonsa tuleville sukupolville.

Timothy Egan on kirjoittanut hienon, todellisen historian sivupolkujen tarinan jolla on ollut iso vaikutus Yhdysvaltojen historiaan ja nykyaikaan.

Yöpöydällä onkin jo työn alla John F. Ross:n War on the Run: The Epic Story of Robert Rogers and the Conquest of America's First Frontier. Kirjan myötä peruutetaan historiassa n. 150 vuotta taaksepäin jonka myötä päästään seuraamaan todellisen eräkävijän, tutkimusmatkailijan ja joidenkin mukaan, Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen esi-isän Robert Rogersin tarinaa. Erityisesti näissä siirtokunta-aikojen tapahtumissa itseäni kiehtoo se valloittamaton erämaa joka näihin aikoihin alkoi käytännössä itärannikon kaupunkien takapihoilta. Unohtamatta että Robert Rogersin värikäs elämä ja saavutukset toimivat n. 40 vuotta myöhemmin innoituksena Thomas Jeffersonin kuuluisalle Lewis & Clarkin tutkimusmatkalle. 

Dead Wake

Historian polulla siis jatketaan ja pikakelataan noin 55 vuotta eteenpäin. 1900-luvun alku oli isojen valtamerihöyrylaivojen kulta-aikaa. Laivayhtiöt kuten Cunard Line, White Star Lines ja Hamburg-America Line laskivat vesille kilpaa toinen toistaan loisteliaampia ja isompia aluksia Atlantin ylitystä varten. Erik Larsonin Dead Wake: The Last Crossing of the Lusitania käy läpi yhden aikakautensa nopeimman, suurimman ja ennen kaikkea loisteliaimman aluksen RMS Lusitanian viimeisen Atlantin ylityksen New Yorkista Liverpooliin.

Yli 239 metriä pitkä ja yli 2000 matkustajaa vetävä Lusitania oli Cunard Line:n laivaston lippulaiva, ja iso panos yhä kiihtyvämpään kisaan Atlantin matkustajaliikenteen herruudesta. Laivan sisustuskin oli omaa luokkaansa; laivan kuusi kantta olivat valoisat ja avarat. Kalliimman piletin ostaneet saivat matkustaa ylellisissä puitteissa aina historiallisesti sisutetuissa salongeissa ja suurissa hyteissä. Kun taas kolmannen luokan matkustajat värjöttelivät isommissa makuusaleissa kevyemmällä ravitsemuksella koko matkan. 

Kirjailija on lähestynyt Lusitanian viimeistä matkaa mielenkiintoisista kulmista. Tarinan keskiössä seurataan laivan miehistön tapahtumia, toisaalla Yhdysvaltojen presidentin Woodrow Wilsonin on keskellä niin ihmissuhdekoukeroita kuin ensimmäisen maailmansodan tuomia huolia. Kolmantena seurataan nuorta saksalaissukelluskapteenia Walther Schwiegeriä, ja hänen U-20 sukellusveneen metsästystä Irlannin rannikkovesillä. Ja viimeisenä pääosassa on Lusitanian värikäs joukko rikkaita sekä köyhiä matkustajia.

Tarinasta nousee vahvasti esille kahden henkilön edesottamukset. Lusitanian kapteeni William Turner joka ohjailee tottuneesti Lusitaniaa tutulla reitillä ja tietysti uranälkäisen U-20 sukellusveneen kapteeni Schwiegerin hiiviskely Ison-Britannian aluevesillä. Saksa oli vuonna 1915 kirittänyt sotaponnisteluitaan niin mantereella kuin vesillä, ja tuoreen sukellusvenelaivaston käskyihin kuului niin rahti- kuin matkustajalaivaston upottaminen jota kiihdytti U-veneiden kipparien keskinäinen kisailu upotetuista tonnistomääristä. Kuin ihmeen kaupalla Schwiegerin sotaloki on säilynyt näihin päiviin asti ja kirjalija ammentaakin siitä seikkaperäisesti sukellusveneen matkaa kohti vääjämätöntä kohtaamista kapteeni Turnerin kanssa.

Kirjan sivuilla vilisee kuvauksia Lusitanian rentouttavasta risteilyelämästä  jonka matkustajat lähes nauraen sivuuttavat aikansa lehdistössä julkaistut varoitukset saksalaisten U-veneiden nälästä uusien upotettavien laivojen perään. Eihän kukaan selväjärkinen henkilö voi upottaa Lusitanian kokoista matkustajalaivaa, vai voiko? Saksan Uterseeboot-laivastosta oli tulossa tärkeä ase Ison-Britannian taistelumoraalin murskaajana ja alusten kippareina toimi niin hyväluontoisia sieluja jotka pyrkivät pelastamaan upottamiensa laivojen miehistöjä mutta kippareista löytyi myös kylmäverisiä ja häikäilemättöniä tappajia. Kapteeni Schwieger oli tältä väliltä, hän ei välittänyt oliko kohteena pieni raakapurjealus vai iso matkustaja-alus kaikki oli kotiinpäin kun kilpailtiin upotetusta tonnistosta.

Kauniina ja aurinkoisena päivänä toukokuussa 1915 Lusitania ja U-20 kohtasivat kuin sattumalta. Kapteeni Schwieger ei voinut uskoa onneaan kun periskoopin näköpiiriin hahmottui Lusitanian profiili. Alunperin Schwieger epäili Lusitaniaa rahtialukseksi jota oli muokattu matkustajalaivan näköiseksi kunnes U-20 yksi hyrrätorpedo iskeytyi Schwiegerin sotalokin mukaan "..tyyrpuurin puolelle vähän komentosillan takana". Schwiegerin luotsi hyppäsi vuorostaan periskooppiin ja huudahti järkyttyneenä että kyseessä onkin matkustajalaiva Lusitania. Järkytys valtasi niin kapteenin kuin luotsin.

Kirjan nimi engl. nimi Dead Wake kuvaa lähestyvän torpedon jättämää jälkeä joka viipyy merenpinnalla kuin pitkä vaalea arpi ja jopa osa Lusitanian matkustajista seurasivat laivan partaalla torpedon kulkua kohti laivaa tyynessä vedessä kuvaten sitä jopa "kauniiksi näyksi".

Lusitania jaksoi torpedon räjähdyksen jälkeen pysyä pinnalla 18 minuuttia ja vaikka varustamot olivat korjanneet puutteita pelastusvarustuksissa Titanicin uppoamisen jälkeen, yli 1100 Lusitanian matkustajaa kohtasi kuolema. Uppoamista edesauttoi suuri määrä sotatarvikkeita Lusitanian ruumassa jotka olivat matkalla mantereen rintamille. Torpedon räjähtämisen jälkeen seurasi toinen iso räjähdys Lusitanialla jonka syystä kiisteltiin vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen; oliko kyseessä Lusitanian yhden pannuhuoneen räjähdys, sotatarvikkeet vai jokin muu josta ei lastiluettelossa mainittu.

Uppoamisen jälkipyykin käsittelyssä Iso-Britania yritti sälyttää uppoamisen syytä kapteeni Turnerille joka oli oikeuden mukaan sivuuttanut lukuisat varoitukset U-veneiden aktiivisesta toiminnasta Irlannin edustalla joita Lusitanialle oli lähetetty sähkeiden muodossa, mutta lopulta selvisi että kaikki viestit olivat vähintääkin epäselviä ja kapteenin maine puhdistettiin. Kirja valoittaa myös Iso-Britannian tiedustelua joka pystyi tehokkaasti kaappaamaan U-veneiden sanomia ja tiedustelu pystyi seuraamaan tarkastikin U-veneiden partiontiliikkeitä, mutta amiraliteetti päätti lopulta olla julkistamatta tietoja jotta tiedustelukyvykkyys säilyisi, ja siten Lusitanian kohtalo sai niitin arkkuunsa. Puhuttiin jopa salaliitosta missä Iso-Brittania yritti Lusitanian uppoamisen kautta liittää Yhdysvaltoja ensimmäiseen maailmansotaan keinoilla millä hyvänsä.

Dead Wake on rakennettu selkeäksi ja piinaavan tehokkaasti vaikka tarinan lopputulos on selvillä niin lukija pysyy tiukasti mukana aina Lusitanian lähdöstä jälkipyykin selvittelyyn joka yhtä vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen. Kylmä politikointa ja sodan pitenevä varjo näytti edesauttavan Lusitanian lopullista kohtaloa.

Lusitaniasta on olemassa paljon materiaalia ja alla on Youtubesta löytyvä 1915 kuvattu lyhytelokuva joka kuvaa juuri tuota kohtalokasta lähtöä New Yorkista viimeiselle ylitykselle. Elokuvaa käytettiin Lusitanian liittyvässä oikeusjutussa todistusaineistona ja jopa FBI käytti sitä matkustajien tunnistukseen. Vaikuttava kirja ja vaikuttava elokuva.

Team of Rivals

Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln on häilynyt nimenä siinä osassa aivojani jo pidempään missä viipyilee myös alati muuttuva lukulistani. Tämä Doris Goodwinin kirjallisuuspalkintoja kahmineen teoksen meinasin kaupasta ottaa mukaani toissa kesänä Yhdysvalloissa, kuitenkin kirjan päälle 700 sivua olisi vienyt aivan liikaa arvokasta matkalaukkutilaa.

Kirja on enemmän kuin ajankohtainen kun Yhdysvallat koittaa toipua täydellisestä poliittisesta mullistuksesta presidenttivaalien jälkeen. Päälle 160 vuotta sitten Yhdysvaltojen poliittinen kenttä oli alkavan nyky-trumpismin tapaan myös jatkuvassa käymistilassa. Eteläiset osavaltiot oireilivat tulevaa irtautumistaan unionista ja lopullista yhteenottoa teollistuvan pohjoisen kanssa. Abolitionismiliike vaikutti vahvasti republikaanien politiikassa ja tarjosi palavaa tulitikkua omalta osaltaa pohjoisen ja etelän ruutitynnyriin. Kaiken tämän keskellä uunituore republikaanien puolue kävi vuonna 1860 kisaa omasta tulevan 16. presidenttivaalien ehdokkaasta, jossa oli mukana kirjava ja kokenut herraseurue: puolueen ehdokkaaksi pyrkivät nälkäiset Whig-puolueen uraohjukset; kongressin Illinoisin edustaja Abraham Lincoln, Ohion Salmon P. Chase, New Yorkin William H. Seward ja Missourin Edward Bates.

Yhdysvaltojen poliittinen kenttä vuosina 1850-1870 on kaikin puolin mielenkiintoinen; Vanha pohjoinen Whig-puolue muuntautui tulevien presidentinvaalien alla nykyiseksi Republikaaniseksi puolueeksi joka taisteli orjuutta vastaan kaikilla rintamilla ja uskoi vakaasti modernisaatioon, kun taas Demokraattinen puolue oli vahvana eteläisissä orjaosavaltioissa joissa orjuutta perusteltiin pitkälle taloudellisista lähtökohdista kuin myös raamatun avulla. Todellisuudessa 4 miljoonaa orjaa olivat eteläisten osavaltioiden talouden todellinen tukijalka. Ilmainen työvoima nosti etelän isoksi puuvillan toimittajaksi myös vanhan mantereen suuntaan, ja jos tätä poliittista tilannetta myös vertaa nykypäivään on puolueiden arvot heittäneet enemmän ja vähemmän häränpyllyä.

Kirjan ensimmäinen tiivis kolmannes menee Lincolnin, Chasen, Sewardin ja Batesin syvälle luotaavissa henkilöhistorioissa mutta fokus pysyy vahvasti tulevan presidentin urapolussa. Abraham Lincoln oli köyhistä oloista noussut, pitkälle itseoppinut lukutoukka joka asianajajaksi valmistumisen jälkeen kiinnostui politiikasta. Hän erottui jo taustansa puolesta Republikaanisen puolueen eliitistä ja mm. historiansa ansioista Abraham Lincoln sai lopulta kevään 1860 Chicagossa pidetyn Republikaanien puoluekokouksen valitsijamiehet puolelleen. Draamaa ei valitsimiesäänestyksestä puuttunut. Osa Lincolnin vastaehdokkaista sortui perinteiseen ylimielisyyteen ja jätti kriittiset viimeiset valitsijamiesten varmistukset väliin ja erityisesti tuleva Lincolnin ulkoministeri William Seward odotti automaattisesti valintaansa mutta lopulta jäi kisassa toiseksi.

Presidentinvaalit olivat huomattavasti helpommat ja Abraham Lincoln nousi Yhdysvaltojen 16. presidentiksi hyvin myrskyisissä merkeissä. Kuin sisällissodan alkusoittona orjuutta kannattavia osavaltioita alkoi julistautumaan itsenäisiksi. Lincolnilla oli valtavat haasteet odottamassa Valkoisen talon työpöydällä.

Vaikka kirja käy läpi nämä historialliset tutut tapahtumat niin fokus pysyy tiukasti Yhdysvaltojen politiikassa ja luonnollisesti Lincolnin sisäpiirin poliittisissa myllerryksissä. Valkoiseen taloon muuton jälkeen, Lincoln rakensi nerokkaasti hallintonsa, jonka keskeisimmille ministeripaikoille hän neuvotteli puolueensa presidenttiehdokaskisan kilpakumppaninsa johon kirjan nimikin perustuu. Lincoln ymmärsi että hän tarvitsee ympärilleen parhaan mahdollisen joukkueen luotsaamaan maan takaisin pois sisällissodan kurimuksesta ja alkuvaiheiden keskinäisen selkäänpuukotusten ja juonittelujen jälkeen, hallinto hitsautui yhteen ja lopulta kilpakumppanit olivat Lincolnin sydänystäviä presidenttinsä lyhyen uran loppuun saakka.

Kirja on taitavasti kirjoitettu, täynnä hienoja historiallisia nyasseja ja värikäs kokonaisuus ehkä Yhdysvaltojen rakastetuimmasta presidentistä. Kun Lincoln vetää kirjan sivuilla viimeiset henkäyksensä huhtikuussa 1865 on lukijan eteen marssitettu valtava määrä 1850- ja 1860-lukujen amerikkalaista poliittista historiaa joka ei pelkästään pistä lukijaa vetämään syvää henkeä, vaan myös ihmettelemään nykyistä synkässä syöksykierteessä olevaa Valkoisen talon politiikkaa. Ehdoton must-read kaikille poliittisen historian ystäville.

Kuin sattuman kautta, seuraava kirja on myös historiaa. Erik Larsonin Dead Wake: The Last Crossing of the Lusitania hyppää noin viisi vuosikymmentä eteenpäin ja vie mukanaan Lusitania kohtalokkkaalle Atlantin ylitykselle.

Astoria: Astor and Jefferson's Lost Pacific Empire

Yhdysvaltojen historia on kiinnostava aihepiiri ja sen pariin on aina mukava palata. 1900-vuosisata on pitkälti koluttu mutta Atlantin takaisen mantereen 1600-1800 vuosisadat pursuaa kiehtovia tapahtumia niin isossa kuin pienemmässäkin mittakaavassa. Jos kelloa käännetään parisataa vuotta taaksepäin ohi Suomessä käydyn Ruotsi-Venäjä maaottelun ja pikkaisen eteenpäin eurooppaa mullistavasta Napoleonin kahakoinnista niin näiden välissä käytiin mielenkiintoinen tapahtumasarja nuoren Yhdysvaltojen luoteisosissa.

1700-1800 lukujen taitteessa Yhdysvaltoihin muutti nuori saksalainen immigrantti John Jacob Astor, joka aloitti uransa kakkuja myymällä Manhattanin kaduilla ja nopeasti ymmärsi turkiskaupan kannattavuuden. Turkisliiketoiminnan ansiosta hän nousikin nopeasti New Yorkin merkkihenkilöiden joukkoon. 1800-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli kaiken puolin turbulenttia aikaa: Yhdysvaltojen hauraasta itsenäistymisestä ei ollut kuin muutamia vuosikymmeniä ja seitsenmiljoonaisen kansan suhteet Englantiin olivat pahasti tulehtuneet. Kuitenkin sen aikainen presidentti Thomas Jefferson tarttui nuoren menestyvän liikemiehen John Astorin hulluun ja megalomaaniseen suunnitelmaan vallata vielä tuntemattoman luoteisrannikon turkiskauppa. Näistä lähtökohdista Peter Stark aloittaa suht tuntemattoman tapahtumasarjan kerronnan.

Kuten kirjailija mainitsee kirjassaan, molemmat Thomas Jefferson ja John Astor olivat ajastaan poiketen todellisia visonäärejä. He molemmat ymmärsivät mitä se kuuluisa Länsi voisi tarjota. Aikaisemmin onnistunut Lewis ja Clarkin retkikunta antoi myös lisäpontta John Astorin haaveille perustaa "Astoria" joten suunnitelma oli valmis. John Astorin tarkoitus oli luoda turkisimperiumi jonka ytimessä ei pelkästään ollut tukikohdat luoteisrannikolla jotka syöttivät kauppatavaraa vaan myös laivasto joka kiersi myymässä luksustavaroita globaalilla tasolla, kohteina olivat Lontoo, New York ja Kiina. 

Lopulta vuosia kestäneen tapahtumaketjun käynnisti kaksi John Astorin valitsemaa ryhmää: ensimmäinen ryhmä (Seagoing Party) lähti kohti tuntematonta luoteisrannikkoa Tonquin laivalla kipparina nuori laivaston luutnantti Jonathan Thorn jonka matka tulisi kestämään kuukausia Cap Hornin kautta. Toinen ryhmä (Overland Party) sai tehtäväkseen hyvin riskialttiin jalkapatikan mantereen halki samaan kohteeseen. Retkikunnan kärjessä myös nuori Wilson Hunt Price. Retkikunnalla oli edessään yli 5000 kilometrin taipale läpi hyvin hyvin heikosti tunnetun mantereen.

Kirja keskiöön nousee näiden kahden eri ryhmän edesottamukset ja välikappaleissa kuvataan John Astorin vuosia kestävää piinaavaa odotusta retkikuntien tuloksista. Tonquin matkaa värittää nuoren Jonathan Thornin diktaattorimaiset otteet jonka seurauksena laivan miehistö on enemmän kuin kerran kapinan partaalla. Patikkaryhmän matka on myös kaukana onnistumisesta kun vastassa on kartoittamaton maanosa sankkoine metsineen, syvine kanjonineen ja lopulta retkikunta onkin nälkäkuoleman partaalla. Eri alueiden intiaaniheimojen kohtaamiset ovat myös kiehtovaa luettavaa. 

Lopulta kuukausien viivästymisien ja vastoinkäymisen jälkeen (yli 40% jäsenistä kuoli), molemmat retkikunnat pääsevät määränpäähänsä luonnonkauniiseen nykyiseen Oregoniin mutta vuoden 1812 sota Englantia vastaan romuttaa lopullisesti John Astorin haaveen imperiumistaan. 

Kirja kokonaisuudessaan on kiehtova tarina ensinnäkin tutkimusmatkailusta. Vaikka Lewis ja Clarkin tutkimusretkikunta avasi reitin mantereen halki, Astorin retkikunta avasi tuleville sukupolville mm. kuuluisan Oregon Trail-reitin joka toimi yhtenä Lännen kulkureittinä. Eksoottinen ja haastava villi luonto on myös kirjan parasta antia unohtamatta itärannikon asukkaiden ensikosketukset eri intiaaniheimoihin. Astorin retkikunta sai tuta aikaisemman Lewis ja Clarkin tekojen väkivaltaisia jälkiseuraamuksia. Unohtamatta itse John Astoria. Hän oli luokattoman rikas: on arvioitu että kuollessaan hänen omaisuuden arvo oli 20 miljoonaa dollaria, joka nykyrahassa nostaa hänet Yhdysvaltojen historian neljänneksi rikkaimmaksi. Hänellä oli pettämätön bisnesvainu jonka ansiosta hän ei pelkästään haalinut valtavan turkisimperiuminsa mutta hän näki vuosia aikaisemmin Manhattanin arvon ja ostikin siitä isoja osia jonka ansiosta hänen vaikutus on edelleen näkyvissä New Yorkissa. Bisnesvainun lisäksi hän oli myös Jeffersonin tapaan todellinen visionääri joka näki Yhdysvaltojen suunnattomat mahdollisuudet lännessä, vuosikymmeniä ennen kuin lännen todellinen valloitus alkoi. 

Astoria istuu hyvin kirjahyllyyn Stephen E. Ambrosen Undauted Couragen opuksen viereen joka kertoo juuri Lewis ja Clarkin retkikunnan tapahtumista ja se meneekin lukujonossa kärkikahinoihin.

Seuraavana sitten onkin vuorossa elämäni ensimmäinen Bernard Cornwell jonka mittavasta tuotannosta Azincourt tuntuu olevan hyvä lähtopiste.

The Wright Brothers

Yhdysvaltalaisella veteraanihistorioitsijalla David McCullough:lla on vaikuttava kirjallinen ura jonka aikana miehen hyllyyn on tullut mm. kaksi Pulitzer-palkintoa, kaksi National Book Awardia ja valtiolta saatu Presidental Medal of Freedom. Hyllyssä on myös liuta muita vaikuttavia palkintoja ja kunniamainintoja.

McCulloughin tuotannosta on pakko nostaa esille vuonna 1993 julkaistu teos Truman, yhdysvaltojen 33. presidentistä Harry Trumanista joka toi historioitsijalle ensimmäisen Pulitzer-palkinnon. Toinen Pulitzer napsahti vuonna 2001 teoksella John Adams joka nimensä mukaan oli syväluotaava historiikki yhdysvaltojen 2. presidentistä ja jonka pohjalta myös Tom Hanks tuotti laadukkaan minisarjan HBO:lle. Näiden myyntihirmujen lisäksi tuotannosta löytyy myös muita historiallisesti kiehtovia teoksia, joista voisin mainita esimerkiksi vuonna 1972 julkaistu The Great Bridge joka kertoo New Yorkin maamerkin Brooklyn Bridgen, aikansa pisimmän riippusillan tarinan. Unohtamatta 1776 joka kertoo yhdysvaltojen vapaussodan alkuvaiheista. The Wright Brothers on historioitsijan tuorein julkaisu, ja se tarttuikin sopivasti matkaan kesäreissulta yhdysvalloissa paikallisesta kirjakaupasta muiden kirjojen matkaan.

Vaikka veljekset Orville ja Wilbur Wright, Daytonin (Ohio) polkypyörämekaanikot olivat ensimmäiset ihmiset jotka rakensivat ja lensivät ensimmäisenä toimivalla lentokoneella, heidän työnsä perustui kuitenkin pitkälle heitä aikaisemmin lentokone-konseptia kehittäviin keksijöihin. 1890-luku oli kulta-aikaa lentämisestä haaveilijoille ja monet kuten Chicagolainen insinööri Octave Chestnutt olivat pitkällä omilla liituritesteillään ja Octaven tapaiset innovaattorit veivätkin pitkälle ilmailutekniikka. Wrightin veljekset olivat kuitenkin ensimmäiset jotka yhdistivät onnistuneesti siivet, moottorin ja toimivan ohjausjärjestelmän yhdeksi kokonaisuudeksi. Joulukuussa 1903 veljekset tekivät lopulta läpimurron Pohjois-Carolinassa kun useiden yritysten jälkeen Wilbur sai tehtyä 59 sekuntia kestävän lennon Flyer I -koneellaan.

McCulloughin sujuva tarinankerronta kertoo veljesten matkan aina kohtalaisen hyvin menestyvästä polkupyöräbisneksestä (elettiinhän polkupyöräin kultaikaa) kohti orastavaa kiinnostusta lentämiseen. Wrightin perhe oli jo itsessään mielenkiintoinen talous. Isä oli osavaltiota kiertävä piispa joka ei aikalaisten tapaan puskenut lapsia kohti konservatiivista elämää vaan rohkaisi lapsiaan ajattelemaan ja tutkimaan maailmaa. Isän kirjahylly oli nälkäisellä nuorelle mielelle kuin aarreaitta. Se pursui luonnontieteitä, historiaa, arkkitehtuuria ja veljekset olivatkin itseoppineita monellä elämän- ja tieteenalueella.

Ilman mitään teknistä tai akateemista koulutusta veljekset hyppäsivät hitaasti kehittyvän ilmailun pariin. Idea ihmisen lentämisestä siivillä oli jo pitkään tyrmätty julkisuudessa kuolleena ja typeränä ideana mutta Orville ja Wilbur jatkoivat vuosia kokeilujaan ja hioivat konseptiaan.

Mitä sitten tapahtui kun läpimurto tapahtui? Ei oikeastaan mitään. Paikallinen lehdistö ei kiinnostunut maailmaa muuttavasta läpimurrosta, ei edes kansallinen lehdistö. Todellinen kiinnostus heräsi Atlantin toisella puolella ja tulevien kuukausien ja vuosien myötä Wrightin lentokone lensi enemmän euroopassa kuin yhdysvalloissa.

Pysäyttävintä kirjassa on se vaikutus minkä lentokone sai aikaan Wrightin veljesten promokiertueilla. Kirjailija kuvaa kuinka veljesten lentonäytökset keräsivät käytännössä satojen tuhansien katsojajoukot. Euroopassa kuumailmapalloilu oli tuttua mutta laite jolla pystyi lentämään haluaamaansa suuntaan ja vielä "hurjalla" nopeudella oli jotain uutta mitä nykyihminen ei voi kuvitella. Itselläni kirjan edetessä oli huvittavaa lukea kuinka veljekset miettivät missä muualla kuin Pohjois-Carolinan pitkillä hiekkarannoilla lentokonetta voisi lennättää, itsellä tuli automaattisesti mieleen "no lentokentällä tietenkin" mutta eihän sellaisia vielä edes ollut. Muita pysyvästi mieleen jääneitä tapauksia oli kuinka veljekset lensivät Pariisin yllä tai New Yorkissa koneella veljekset kiersivät Vapauden Patsaan joista kaikista löytyy kirjassa kuvat.

Lopulta veljesten läpimurron myötä ilmailu otti jättiharppauksia ja liikemiehinä veljekset joutuivat myös loputtomiin käräjöinteihin puolustaessaan patenttejaan. Äärimmäisen kiehtova kirja yhdestä viime vuosisataa mullistavista keksinnöistä ja hieno esimerkki kuinka mielikuvitus ja raudanluja fokus tehdä jotain erilaista voi muuttaa maailmaa.

Tästä kirjasta alkanee oma historiasarjani johon tulee mukaan muita tarinoita innovaattoreista. Sarjan toisena tulee olemaan Henry Ford. Mutta seuraavana on jo yöpöydälle asettunu elämäni ensimmäinen kiinalainen scifi-kirja: Cixin Liun Three-Boby Problem.

George Washington's Secret Six

Scifin ja kaiken muun sekaan on hyvä pistää välillä mielenkiintoisia historiakirjoja. Tämä kirja aloittanee allekirjoittaneella Yhdysvaltojen 1700-1800 -vuosisatojen koluamisen ja ensimmäisenä on vuorossa Brian Kilmeaden ja Don Yaegerin George Washinton's Secret Six: The Spy Ring That Saved The American Revolution. 

Kirja tarkastelee vasta itsenäisiksi julistautuneiden Iso-Britannian siirtokuntien myrskyisiä ensi askeleita. Kun 2. heinäkuuta 1776 kolmetoista siirtokuntaa hyväksyivät Philadelphiassa itsenäisyysjulistuksen, siitä seurasi pitkä vapaussota jonka vastapuolina olivat Ison-Britannian kokenut sotakoneisto ja George Washintonin johtama siirtokuntien armeija. Sodan alkaessa nuori Yhdysvallat olivat vastaanottavana osapuolena kun Iso-Britannia päästi irti armeijansa.

Syyskuussa 1776, Ison-Britannian armeija sai läpimurron tekemällä 12 000 miehellä mittavan maihinnousun Manhattanille ja siten saivat hallintaansa strategisesti tärkeän New Yorkin. Tämä oli omalta osaltaan käännekohta George Washingtonin sotasuunnitelmissa ja hän päätyikin toteamaan että vapaussotaa ei voiteta pelkällä armeijalla vaan tarvittiin myös toisenlaisia suunnitelmia kampittamaan ylivoimainen vihollinen. Siten syntyi sotilasvetoinen mutta rohkeiden siivilipatrioottien toteuttama Culper Ring.

Culper-ryhmän tarkoitus oli tuottaa siirtokuntien armeijalle sotilastiedustelua punatakkien liikkeistä. Ryhmän johtoon Washington valitsi nuoren ja kyvykkään upseerin Robert Townsendin ("Samuel Culper Jr.")  ja ensimmäiseksi vakoojaksi nousi 27-vuotias lakimies Abraham Woodhull ("Samuel Culper Sr."). Lopulta kaksikon ympärille rakennettiin kuuden vakoojan ryhmä jotka kommunikoivat viiden vuoden ajan mm. koodatuilla kirjeillä ja  sanomalehtiartikkeiden kautta, ja siten tuottivat arvokasta tiedustelutietoa New Yorkin ja sen ympäröivien alueiden miehitysjoukkojen liikkeistä. Kuusikon jäsenenä oli myös nainen, joka soluttautui New Yorkin yläluokan brittipiireihin. Naisen koodinimen "355" takana olevaa oikeaa nimeä ei tiedetä edelleenkään.

Kirja sisältää Culper-ryhmän toiminnan tapahtumat kronologisessa järjestyksessä, aina George Washingtonin ryhmän perustamisesta vapaussodan jälkiaikoihin kun nuoren valtion armeijan johto ratsasti New Yorkin läpi voitonparaatissa. Sodan jälkeen nämä rohkeat siviilit jatkoivat elämäänsä ilman mitään suosionosoituksia, ilman paraateja tahi mitaleja. Vasta 1900-alussa tehtiin perusteellisempi historiantutkimus Culper-ryhmän toiminnasta, ja kirjan kirjoittajien mukaan mm. CIA:n peruskoulutuksessa käydään läpi tämän rohkean ryhmän vaiheita. Ja löytyy jopa patsaskin kansallisen tiedusteluviraston pihasta, joka on omistettu Nathan Halelle joka yritti ensimmäisenä tehdä Washingtonin toimesta sotilastiedustelua mutta jäi nopeasti kiinni ja myös brittien toimesta hirtettiin. Laadukas historiankirja aikalailla pienestä historianpalasesta mutta joka kuitenkin vaikutti paljon nuoren Yhdysvaltojen irtautumiseen Ison-Britannian ikeestä.

Kirjan aihe tarttui itse asiassa mieleeni nähtyäni aikaisemmin tänä vuonna laadukas TV-sarja Turn: Washington's Spies ensimmäinen tuotantokausi joka perustuu toisen kirjailijan samaan aiheeseen.

TV: Lewis and Clark

Lisätään hieman täytettä TV -tagin alle. Tällä kertaa on vuorossa historiasta diggaavalle mukavia uutisia. HBO on näyttänyt vihreää valoa 6-osaiselle minisarjalle joka kertoo legendaarisesta vuonna 1804-1806 tapahtuneesta Meriweather Lewiksen ja William Clarkin tutkimusmatkasta Mississippi-joella kohti tyyntä valtamerta. Sarja perustuu Stephen Ambrosen Undaunted Courage -kirjaan joka keikkuu meikäläisenkin kirjahyllyssä. Sarjan tuottaja istuu mm. Tom Hanks, Brad Pitt ja Edward Norton. Sarjan ytimessä Merriweatheria esittää Casey Affleck ja William Clarkia Matthias Schoenaerts. Lewis ja Clarkin kuuluisasta tutkimusretkikunnasta enemmän tästä. Ja TV-tuotannon synopsis:

Lewis and Clark tells the story of America’s first contact with the land and native tribes of the country west of the Mississippi River. The miniseries follows the epic journey of the Corps of Discovery and its captains, Meriwether Lewis and William Clark, who traverse uncharted territory on a mission to deliver President Jefferson’s message of sovereignty as they search for his fabled all-water route to the Pacific. Lewis and Clark focuses not just on their incredible achievements, but also on the physical, spiritual and emotional toll the expedition takes on them.

To Hell on a Fast Horse

Jostain syystä olen historian osalta jämähtänyt Yhdysvaltojen värikkääseen menneisyyteen. Hyllyyn on tullut kirjoja Lewis/Clark retkikunnasta, railakkaan 1930-luvun kriminaalijulkkiksista ja esimerkiksi kirja 1800-luvulla eläneen, New Yorkin Five Points:n ja Chinatownin kasvatin George Appon tarinasta. Unohtamatta tilausjonossa odottavaa Empire Expressiä, joka kertoo kahden yrityksen Union Pacifin ja Central Pacificin kisasta rakentaa ensimmäinen rautatieyhteys nuoren kansakunnan maiden halki. Tietenkin löytyy myös oman sisäisen pikkupojan (vaimon mukaan en ole koskaan kasvanutkaan) loputtoman mielenkiinnon sammuttamiseksi muutama 1800-luvun loppupuolen Yhdysvaltojen länsiosien maisemaa muuttaneen legendan tarinat. Niistä yksi on tämä Mark Lee Gardnerin toimittama historiikki lainvartija Patt Garretin ja lainsuojaton William H. Bonneyn  (tai Billy the Kid) yhteisistä kohtaamisista. To Hell On A Fast Horse: The Untold Story Of Billy The Kid And Pat Garrett kertoo näiden kahden hyvin erilaisen ihmisen kohtaamisesta ja kuinka heidän kohtalonsa kietoituivat toisiinsa 1880-luvun New Mexicossa.

Kirjailija heittää lukijalle kiehtovan kokonaisuuden jossa toinen päähenkilö on edelleen yli 133 vuoden jälkeenkin julkimo. Tästä henkilöstä on kirjoitettu satoja kirjoja ja tehty kuutisenkymmentä elokuvaa. Toinen, vanhempi päähenkilö oli suoraselkäinen lainvartija joka päätti pysyä lain kaidalla polulla. Hänet muistetaan ainoastaan ja vain ainostaan siitä että hän ampui Billy The Kidin.

Vaikka Billy The Kid aka William Henry McCarthy Jr. aka Henry Antrim aka William Bonney on paistatellut yli vuosisadan karismaattisen pyssysankarin roolissa, totuus on aina tarua karumpaa. 22-vuotiaana kuollut Billy oli kuitenkin karjavaras, rosvo ja kylmäverinen tappaja. Billy aloitti värikkään elämänsä karjamiehenä ja asettui Arizonaan ja tutustui jo silloin 17-vuotiaana pojankloppina rikollisiin elementteihin ja vuotta myöhemmin, Billy muutti surullisen kuuluisaan pieneen New Mexicon Lincolnin kuntaan.

Vuonna 1878 Lincolnin kunnan kauppatoimintaa hallitsi kaksi osapuolta joiden välillä syttyi verinen kiista joka myös tunnetaan nimellä Lincoln County War. Tähän historialliseen kähinään osallistui myös nuori Billy joka ratsasti Tunstall-McSween The Regulators:n joukoissa. Puolen vuoden ja kahdenkymmenkahden surman jälkeen Billy jatkoi matkaansa lainsuojattomana henkiin jääneiden kumppanien kera.

Samaan aikaan vanhempi Pat Garrett vastaanotti Lincolnin kunnan sheriffintähden ja sai ensimmäiseksi tehtäväkseen vangita Billyn ja hänen ryöstelevän joukkionsa. Tämän jälkeen molempien kohtalot kietoituivat toisiinsa. Pat aloitti väsymättömän ja periksiantamattoman takaa-ajon ja lähes vuoden kestäneen paon jälkeen Pat ja Billy kohtasivat viimeisen kerran pienellä tilalla ja Garrett pääsi yllättämään Billyn yön pimeydessä ja ampui tämän hengiltä yhdellä revolverin laukauksella.

Luulisi että Billy the Kidin ja Pat Garrettin tarina päättyisi tähän, Mark Lee Gardner valoittaa kuitenkin laajalti Pat Garrettin elämän kiemuraiset vaiheet syvällä Billy The Kidin haamun painaessa lainvartijan elämää, olihan hän tappanut yhden aikansa kuuluisimmista julkimoista. Kuten monen muun historiallisen henkilön tapaan, Pat kantoi tekonsa vaikutuksia läpi elämänsä, ja vaikka pyssysankari pysäyttäminen nosti Garrettin uusille elämänurille toimi menneisyyden taakka myös kolikon kääntöpuolena. Epäonnistuneita bisnesyrityksiä, velkaantumista ja lopulta vanhenevan lainvartijan kohtaloksi koitui epäselvissä merkeissä tapahtunut murha jonka uhriksi Pat Garrett itse joutui.

Mark Lee Gardner on onnistunut hyvin historian valoittamisen ja elävöittämisen. Teksti on hyvin juoksevaa ja kirjailija kertoo jännittävästi varsinkin Billyn ja Patin takaa-ajon joka on täynnä hiuksia nostattavia kohtaamisia joista Billy kuin ihmeen kaupalla aina selviytyy hengissä. Kirja myös kuvaa 1880-luvun New Mexicon kuumaa maisemaa, sen aikalaisia, lehdistöä joka paisutti ja teki pohjatyön Billyn maineen rakentajana. Historia siloitti sitten legendan loppuun. Billyn tarina on edelleen iso asia Lincolnin kunnalle ja se on ottanutkin tarinasta kaiken irti turismin muodossa. Populaarikulttuuri onkin sitten tehnyt Billylle uudet kasvot lukuisten elokuvien ja kirjojen muodossa. To Hell On Fast Horse onkin Billyn saagalle mitä osuvin nimi.

Olen tässä joutunut harvinaiseen tilanteeseen missä kirjoja on luettu mutta en ole niistä ehtinyt kirjoittamaan. Margaret Atwoodin Oryx ja Crake meni kuin siivillä ja sen arvio onkin vuorossa seuraavaksi. Atwoodin dystopian jälkeen lukuvuorossa on James S.A. Coreyn Leviathan Wakes.

Kingdom Of Gangs

Jacob A. Riis, Bandit's Roost, 1888

Viimeinen kuukausi, puolitoista on mennyt vauhdilla ja kaikkea muuta tehden kuin lukien (yllätys..). Kuten edellisessä postauksessa mainitsinkin niin perheemme vaihtoi osoitetta ja uusi koti on vaatinut kaikenlaista tuunausta/säätöä ja lukeminen on siten jäänyt vähemmälle. Mutta kaiken häsläyksen ohessa Herbert Asburyn klassikko vuodelta 1928 The Gangs Of New York: An Informal History of the Underworld on jaksanut pitää pintansa ja kappale kerrallaan sain sen lopulta selätettyä.

The Gangs Of New York jatkaa pitkää matkaani Pohjois-Amerikan historian parissa. Kuten aikaisempi lähelle aihepiiriä hipova Jack Blackin saman aikakauden muistelmat, The Gangs Of New York kulkee myös synkillä laitapuolen laduilla.

Yhdysvaltalainen journalisti ja kirjailija Herbert Asbury (1889-1963) shokeerasi vuonna 1928 aikalaisiaan kirjallaan jossa kuvataan nuoren New Yorkin raadollisempaa todellisuutta. New Yorkin rannoille rantautuneille vanhan mantereen köyhille siirtolaisille Eteläisen Manhattanin Five Points (ja kirjan keskeinen aihe) oli ensimmäinen pysähdyspaikka  ennen suurta henkilökohtaista Ameriikan valloitusta. Five Pointsin kohdalla voidaan puhua slummista jota asutti värikkäät köyhien siirtolaisten yhteisöt. Vielä 1700-1800 -lukujen vaihteessa alueen elämä oli rauhallista ja säädyllisen siistiä, kunnes 1820-luvulla siirtolaisten massat toivat mukanaan rikollisen aineksen, ja alueen menestyvät perheet siirtyivät asumaan muihin Manhattanin saaren osiin. Nopeasti slummiutuva alue toi myös mukanaan malarian ja muut henkeä uhkaavat tartuntataudit, ja Five Points saikin 1840-luvulla luotaan poistyöntävän maineen yhtenä Amerikan pahimpina slummeina. Alueen historiaan vahvasti vaikuttanut rikollinen aines onkin Herbert Asburyn kirjan aihe.

Jos sivuutetaan 1600-1700 -lukujen kivuliaat siirtomaa-ajat, ja ohitetaan vielä 1800-luvun alun ed. mainitut "rauhalliset ajat" niin Five Points:n eli todellista rikollista renessanssiaan 1800-luvun puolen välin jälkeen.

Katuja hallitsi jengit kuten Bowery Boys, vahva Dead Rabbits ja Native Americans. Kaduilla hallitsi karismaattiset ja pahamaineiset jengiläiset kuten Aidan "Black Dog" Bourke, Albert E. Hicks tai pahamainen Bill "Bill the Butcher" Poole West Side Bruisersien johtaja.

Kirjailija juoksuttaa riveillä lukijan eteen loputtoman tuntuvan määrän rikollisia tapahtumia, kuvauksia vallasta taistelevista jengeistä, äärimmäisen brutaaleista rikollisista henkilöistä, ja myös tietenkin kirjan yhden suuren päähenkilön eli Five Pointisia asuttavien siirtolaisten elämän kulusta. Poliisi, kaupungin virkamiehet olivat läpeensä korruptuneita ja kaikki käyttivät alueen jengiläisiä työkaluinaan milloin lihasvoimana vaalien voittamiseen tai kilpailijoiden poistamiseen. Meni useita kymmeniä vuosia ennen kuin New Yorkin kaupunki sai suitsittua kaupungin jengielementin ja siihen liittyvän korkealle ulottuvan korruption ruotuun.

Kirjan yhdeksi keskeiseksi tapahtumaksi nousee kuuma heinäkuun viikko vuonna 1863 (tarkalleen 13-16.7.), jolloin leimahti yksi New Yorkin historian pahimmista mellakoista: Draft Riots.

Presidentti Lincoln julkisti aikaisemmin saman vuoden huhtikuussa pakkokutsunnat alkavaksi heinäkuussa, jotta pohjoisvaltioiden joukkoihin saataisiin 300 000 tuoretta sotilasta. Kutsunnoissa kaikkien kaupungin 18-35 -vuotiaiden miesten kesken tehtiin virallisia arvontoja, ja niiden joiden nimi nousi esille, joutui pohjoisvaltioiden joukkoihin ja keskelle riehuvaa sisällissotaa. Tässä oli kuitenkin takaportti sotaan halumattomille: jos sinulla oli osoittaa sijainen joka lähtisi puolestasi palvelemaan isänmaata tai maksaa 300 dollaria. Jos katsotaan hieman 1860-luvun Manhattanin väestöä niin vuonna 1860 Manhattanin saarella asui yli 800 00 tuhatta ihmistä joista hiukan puolet oli siirtolaisia, suurimpana väestönosana irlantilaiset ja saksalaiset siirtolaiset, ja jos suhteutetaan 300 vuoden 1860-luvun dollaria nykykurssiin, niin tyypillinen köyhä irlantilaissiirtolaismies olisi joutunut lyömään valtiolle tiskiin 4000-5000 nykydollaria. Ei ollut siis mikään ihme että pakkokutsunnat tuntuivat New Yorkin köyhemmälle väestönosalle epäoikeudenmukaisena ja myös helpotuksena rikkaiden perheiden vesoille jotka voisivat ohittaa raskaan velvollisuuden rahalla.

Mellakoista on olemassa tarkat historialliset kuvaukset lähes tuntitasolla ja kirjassa tapahtumat etenevätkin äärimmäisellä intesiteetillä.

Ensimmäisenä päivänä kansa jo osoitti mieltään kaduilla ja viranomaiset ehtivät arpoa 1236 nimeä. Seuraavana päivänä kansa kokoontui kaduille ja tarinat ensimmäisistä rikkaista jotka maksoivat itsensä ulos sodasta levisivät. Peitetehtävissä olevat etsivät havaitsivat katujengeissä epätavallista liikehdintää kun viestien vaihto jengien välillä lisääntyi. Seuraavina päivinä tilanne leimahti kaikkialla kaupungissa ja kansa liikehti kaduilla ryöstellen, tappaen ja polttaen omaisuutta.

Kaduilla ei osoitettu mieltä pelkästään kutsuntoja vastaan vaan kaduilla otti yhteen ajan mukaisesti myös abolitionismin kannattajat ja sen vastustajat. Vanhan mantereen siirtolaiset kokivat entiset orjat ja vapaat mustaihoiset olevan jopa syy sisällisodalle ja siirtolaiset pelkäsivät mustaihoisten myös vievän heidän työpaikkansa halpana työvoimana. Raporttien mukaan, toisena mellakkapäivänä mustaihoinen William Jones joutui yli tuhannen mellakoitsijan kynsiin yrittäessään ensin suojella perhettään ja taloaan. Jones hirtettiin puuhun ja nuotio sytytettiin hänen roikkuvan ruumiin alapuolelle. Samanlaisen brutaalin kuoleman koki yli 100 mustaihoista mellakoiden aikana. Mellakoitsivat yrittivät jopa saada käsiinsä mustien lapsien orpokodin 223 lapsiasukkaan mutta lapset saatiin evakuoitua turvaan. Itse orpokoti ryöstettiin puhtaaksi ja lopulta poltettiin.

Mellakat saatiin loputlta tyrehdytettyä kun kaupunkiin siirrettiin pohjoisvaltioiden armeijaa usemman tuhannen miehen edestä. Lopputulemana kuolleita on arvioitu olevan aina kahdesta sadasta kahteen tuhanteen. Viisikymmentä rakennusta poltettiin maan tasalle. On jopa arvioitu että New York oli mellakoiden aikana vaarassa tuhoutua tapahtumien johdosta.

Vaikka sisällisodan aikainen Draft Riots vie muutaman ison luvun kirjasta, kirjassa seurataan rikollsia alueen historian läpi aina kieltolakiin asti jolloin alueen alkuaikojen väkivaltaisten katujengien tilalle nousee "rikollisruhtinaita" liituraitapukuineen ja valtavine omaisuuksineen.

Kirjailija on käynyt selkeästi useamman kirjaston läpi katosta lattiaan myös vuorellisen sanomalehtileikkeitä, oikeuden tuomiopöytäkirjoja sekä viranomaisraportteja taustatyötä tehdessään, ja vaikka kirjan julkaisun jälkeen on arveltu kirjailijan käyttäneen "journalistista vapautta" henkilöiden ja jengien kuvauksissa niin kirja pursuaa mielenkiintoisia henkilöitä ja tapahtumia. Mistään faktuaalisesta historiankirjoituksesta ei ole siis kyse.

Sain kirjasta vihiä Martin Scorcesen samanimisen elokuvan kautta. Elokuvaohjaaja oli kuulemma lukenut Asburyn kirjan jo 1970-luvulla ja vuonna 2002 aiheesta syntyi elokuva. Elokuva toimiikin hyvänä näytepalana kirjan kuvaamiin tapahtumiin ja ihmisiin. Suosittelen molempia.

"Ameerikan matka" jatkuu kun työn alla on Keltaisen Kirjaston Toni Morrisonin Minun Rakkaani, Minun Kansani. Kirjakokoelmani ollessa tällä hetkellä vaatehuoneen alimman hyllyn alapuolella (eli lattialla), Morrison tarttui käteen kun Asburyn jälkeen kirjoja kurkottelin. Ja hyvän valinnan kyllä teinkin..

Katkelma sieltä jostakin:

NYPD mugshot of Monk Eastman, 

The cruel attitude of the gangster and his callousness at the sight of blood and pain was aptly illustrated by one of Monk Eastman's exploits when that renowned thug was bouncer at an East Side dance hall, at the outset of his career. Eastman kept the peace of the resort with a huge bludgeon, in which he carefully cut a notch every time he subdued an obstreperous customer. One night he walked up to an inoffensive old man who was drinking beer and laid his scalp open with tremendous blow. When he was asked why he had attacked the man without provocation, Eastman replied "Well, I had forty-nine nicks in the stick, an' I wanted to make it an even fifty"