Perilliset

Siitä on jo kaksi vuotta kun viimeksi tartuin Kaiho Niemisen tuotantoon. Suomalainen kertomakirjallisuus on valitettavasti  hyvin harvinaista herkkua (poislukien Linna, Waltari ja Päätalo) kirjahyllyssäni, joten kun tartuin parin vuoden takaiseen Pakolaisten kuskiin, oli sen verran mukavaa luettavaa että sen jälkeen kaupasta lähti mukaan tämä Perilliset. Jostain syystä en ole kiinnostunut sen enempää suomalaisesta nykykirjallisuudesta. Saattaa kuulostaa oudolta mutta nautin enemmän esimerkiksi Päätalon vanhoista sydänmaiden kuvauksista kuin trendikkäiden Finlandia-kisaajien hittikirjoista tai muista nykykertojista.

Perilliset julkaistiin vuonna 2006 paria vuotta aikaisemmin Pakolaisten kuskia ja on tämän syrjäseudun miesten tulkin (Etelä-Saimaan sanomalehden osuva kuvaus) seitsemästoista teos.

Kirjan keskeiseksi hahmoksi asettuu kansakoulunopettaja Toivo Vainikka joka muistelee nuoruuttaan Yläjoen maisemissa vuonna 1939 Talvisodan kynnyksellä. Toivon suojattina ja omaa haavettaan kurottelee kylän yrmeä keihästoivo Lauri Sorri josta odotetaan pitäjän uutta olympiavoittajaa Helsingin 1940 kesäkisoihin. Tarina etenee kuin viipyilleen ikuisen suomalaisen suven maisemissa pitäjän elämää seuraten. Laurissa kiteytyy hienosti suomalainen sisu mentaliteetti kun yksinäisen punikin pojan puurtamista seurataan kohti Helsingin kisoja. Mutta kuten arvata saattaa, unelmien rattaisiin lyödään miestä isompaa kapulaa kun itänaapuri on päättänyt tulla rajan yli.

Unelmat alkavat särkymään kun maailman muuttuvat kylmät tuulet saavuttavat myös Yläjoen pitäjän. Toivo, Lauri ja monet muut pitäjän pojat lähtevät rintamalle ja osa palaa sankarivainajina kotiin. Myös Lauri. Toivo selviää itse kuin kohtalon oikkuna mutta joutuu kenttäoikeuden eteen ja tuomitaan rintamakarkurina lääninvankilaan.

Kirjan loppuosassa seurataan sitten Toivon perheen uutta elämää kaupungissa ja varsinkin nuoremman sukupolven silmin joka kokeilee omia siipiään 1960-luvun kasvun vuosina.

Täytyy sanoa että Kaiho Niemisen kirjat ovat olleet kuin mukavan virkistäviä tuulahduksia kaiken muun kirjallisuuden keskellä. Kirjailija osaa inhimmillisen ja ennen kaikkea lämpimän tarinaniskennän ja murreperäistä sanailua jaksaa mielellään lukea. Itse huomasin kuinka tässäkin kirjassa kirjailijan vetämät laveat pensselinvedot jo pelkästään tilanteiden kuvaamisessa toimii täydellisesti, vai mitä olet mieltä seuraavasta pienestä kuvauksesta:

Lauri nyökkäili naama totisena, vastasi Toivon kämmenen heilautukseen nostamalla kämmen kuin Jukkaran seppä, sormet harallaan. Raollaan olevasta ikkunasta rupesi hetken päästä kuulumaan pyöränketjujen raminaa ja nausketta. Joillakuilla oli vielä sentään jotain, minkä perästä voi hinkua, Lauri hieroskeli hikisiä varpaitaan pöydän alla vastakkain. Pedalien nauskahtelu etääntyi ja haipui, akkunasta kuului vain sontakärpäsen ampuilevaa surinaa.

Television kautta mielenkiinnon herättänyt kirjailija alkaa olemaan aika vahva tekijä allekirjoittaneen kirjahyllyssä jonka tuotantoa alan varmuudella seuraamaan.

Kirjalliset maisemat ovat jo kuitenkin vaihtuneet kun yöpöydällä odottaa Isaac Asimovin Säätiö-trilogian päätöskirja Toinen Säätiö.

Kaiho Nieminen: Pakolaisten kuski

Innostuin Kaiho Niemisestä kirjailija joskus viime vuonna kun Yle Teeman Kirjamaa-ohjelma esitteli kirjailijan. Samassa yhteydessä Kirjamaan juontaja Reidar Palmgren luki otteita Pakolaisten kuskista. Näin vanhemmiten minuun kolahtaa juuri ns. Wanhaan Suomeen liittyvä kirjallisuus. Ehkä siihen liittyy se syy että isäni puoleinen suku on syvältä Pohjois-Savon syränmailta, ja isäni tarinat hänen lapsuudestaan ja sodanjälkeisestä Suomesta ovat kuin suoraan Linnan tai Päätalon kirjoista tukinuittoineen ja sodasta palaavine hiljaisine veteraanineen. Toinen syy on myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, joka vangitsi meikäläisen mielenkiinnon ensi tahdeista lähtien. Lopullisen niitin antoi sitten elämänmakuinen K. Päätalon Koillismaa.

Kaiho Nieminen kuvaa siis kirjassaan 1860-luvun nälkävuosien kituuttaman kansan rattoisan hitaasti etenevää elämää Itä-Suomessa. Suomen sodasta on jo kulunut tovi ja nälkä on ajanut suurruhtinaskunnan kansaa tien päälle leipää kerjäämään. Nämä laahustavat joukot saavuttavat myös kesäisen uneliaan itäsuomalaisen Suomenniemen kylän, jonka asukkaat eivät ole innoissaan näistä kutsumattomista vieraista. Kylän isännät yrittävät laittaa kerjuulaiset siltahommiin mutta työstä saatava helppo palkkajauho passivoi työmiehet niin että siltatyö jää kesken. Suomalaiseen tapaan, kylän mahtimiehet (tai isännät) päättävät lopulta siirtää kerjäläislauman naapuripitäjän puolelle. Kuskinhommaa tekemään päätetään laittaa Kallioisen vanhaisännän Simon hulttiopojanpoika Matti. Matti, joka toimii myös kirjassa kertojana, ottaa tietenkin vastaan tunnollisesti hänelle sälytetyn tehtävän. Matkalla mukaan tarttuu myös värikäs hevosmies mustalais-Hermanni joka opastaa Mattia välillä vaarallisellakin matkalla. Matti kokee hevosmatkallaan elämän koko kirjon kavaline naisineen ja pettävine väkijuomineen. Lopussa elämä heittelee Mattia dramaattisesti. Tarinassa kulkee myös Matin kylän rikkaan isännän Filippus Lyytikäisen hehkeä ja aistikas sisar Wilhelmiina, joka sekoittaa omalla tavallaan Matin nuorta päätä.

Minkälainen kirja Pakolaisten kuski sitten oli? Kirja on ensinnäkin kirjoitettu puhtaasti itä-suomen murteella, joka ainakin meikäläistä hiukan hidasti aluksi. Tarina itsessään on perinteinen ja perisuomalainen. Rikas väki määrää ja köyhät torpparit tottelee. Nieminen hallitsee selvästi ajan kuvauksen juuri nälkäkuolemaa tekevine kerjäläisineen jotka ovat aikalaisille toisen luokan kansalaisia. Lapsia ja vanhuksia kuolee tarinassa kuin kärpäsiä. Lähellä vieraileva kuolema onkin Matin aikalaiselle lähes arkinen asia. Niemisen teksti on taidokkaasti kirjoitettu ja kuin salakalavasti imee lukijansa mukaan. Vaikka tarina päättyy 204 sivun jälkeen jää tämän vaatimattoman oloisen kirjailijan kynänjäljestä vaikuttava jälki. Suosittelen.



Katkelma kirjasta:

Sanovat työn aina tekijäänsä kiittävän. Saattaa olla, mutta meidän kirkonkylän äijien mielestä ei tekijälle tarvinnut enempää heruakaan. Heti kun kerkisin kääntyä kuormineni Tuuhaan kujalle, kävi toteen, että haukkuja niiltä kyllä irtoaa helpommin.

Hauturi Montani - ukko joka itsekin seuraaavana keväänä otti ja kuoli niihin pistosvaivoihinsa - vänkäili tyhjää ruumiskirstua riihen seinustalla kärryiltä alas. Se huomasi meidät. Ja hetihän sen piti kesken hommiensa viittoa minut siihen riihen nurkalle, sivummalle, etteivät kärryillä istuvat kerjurit kuule, ja ruveta känisemään: top muka tykkänään, Tuuhaan tuvalle on turha ajella.