Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Kun nuoret salailevat menojaan kotiväeltään, kysymys on yleensä muista asioista kuin helluntaiseurakunnan kokouksista. Sellaiseen Elsa kuitenkin livahtaa kaverinsa Talvin kanssa Terhi Törmälehdon esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017). Kokouksessa Elsa kuulee kielilläpuhumista ja vaikuttuu: Tämä ei ollut pelkkää ilmaa ja ääntä. Täällä liikkui pyhä, ja se oli tullut tänne noissa sanoissa.

Kielilläpuhuminen on paikallisessa helluntaiseurakunnassa kovasti pinnalla, ja kielten saamisen odottaminen ahdistaa Elsaa. Elsan ystävä Mira, suorapuheinen ja varma, saa kielilläpuhumisen lahjan tytöistä ensimmäisenä, Talvi hiukan myöhemmin. Elsa odottaa ja rukoilee. Elsan kotona saadaan tietää, missä tyttö käy, eikä siihen suhtauduta suopeasti: Mummu tupisi ja ukki veisasi omavanhurskaudesta, isäkin vähän ihmetteli ja pahin oli äiti, joka tuskastuneena kysyi, eikö hän mitään muuta keksinyt kuin Kainuun pahimmat sekopäät. Körttiveisuunsa keskellä ukki kuitenkin tuntuu parhaiten ymmärtävän Elsaa. Jouluna kokoukseen lähtevä Elsa päätyy sanailemaan mummun kanssa siitä, kenen Jeesus on kuollut, kenen elävä. – Ja nyt heretkää, ukki urahti. – Kyllä sitä saa seimenlasta palvoa missä pyhäkössä parhaaksi näkee.

Miran, Talvin ja Elsan keskusteluissa näkyy eri tapoja suhtautua uskoon: uskovasta perheestä tuleva Talvi uskoo sellaisenaan sen, mitä seurakunnan johtohahmot sanovat. Mira on utelias ja kehtaa kysyä nekin kysymykset, joita Elsa pohtii vain mielessään. Minä en tytöt usko että miehen pitäisi olla perheen pää. Eikä seurakunnan. Jeesus ja Paavali ja tyypit olivat miehiä, koska. Koska silloin kaikki olivat miehiä.

Sitten se tapahtuu.

Kun kädet laskeutuivat Elsan päälle, se alkoi melkein heti. Virpi sanoi Herra sinä tiedät ja painoi tulikuuman kätensä Elsan otsalle, ja äkkiä suu oli täynnä puuroa. Huulet olivat raskaat ja tahmeat, täynnä sitä mikä tuli ulos. Sitä valui suupielille, leualle, kaulalle. Hänestä tuli sanoja. Äänekkäitä, kokonaisia oikeita tuiki vieraita sanoja. Jumalan, Hengen, enkelten, menneiden pyhien sanoja.

Kielilläpuhuminen saa romaanissa suuren merkityksen. Helsingin Sanomien juttu paljastaa, että Törmälehto on tutkinut kielilläpuhumista myös gradussaan.

Kerronta liikkuu vuoroluvuin kahdessa ajassa ja paikassa: Elsan lukioajassa Kajaanissa ja Kolumbian Bogotassa, jonne Elsa lähtee ensin helluntailaisten konferenssiin ja jää sitten opiskelemaan. Ensin Kolumbian tapahtumia on hieman vaikea jäsentää, mutta kun niihin pääsee sisälle, Kolumbia tuo kirjaan syvyyttä. Kolumbia-jaksoissa minäkertojana toimiva Elsa on hieman kypsempi ja katsoo maailmaa eri näkökulmasta, näkee kauempaa ja ehkä tarkemmin.

Kajaani ja Bogota ovat kovin erilaisia paikkoja. Vaaramaisemat vaihtuvat vuoriin ja viidakkoon, körtti-isovanhemmat katolisiin tuttaviin ja turvallinen pikkukaupunkielämä sisseihin ja jengiläisiin. Kolumbiassa Elsa tapaa sissien vangiksi joutuneen Manuelin, jonka haluaa pelastaa – mutta käy ilmi, että Elsa tarvitsee enemmän Manuelia kuin Manuel Elsaa. Elsa saisi vaaleudellaan ihmiset kääntymään uskoon, mutta kun häntä pyydetään saarnaajaksi, hän ymmärtää, ettei voi ryhtyä siihen.

Helluntaikansan outo lintu, tuomas pietarien parissa, körtti keskellä taivaan valinneita, se minä olen. Lopulta epäilevä Elsa kokee kuitenkin Pietarin kohtalon:

Ehkä ensimmäinen kielto oli se, kun käänsin selkäni sissille ja niille, jotka halusivat minusta saarnaajaa. Jos suola menettää makunsa. Toinen kielto on tämä. Joka suullaan tunnustaa. – – Sanon a la lai ja sanon aglaaka, eikä se, mitä sanon, tarkoita mitään. Tämä on kolmas kielto ja tähän kaikki päättyy. – – Vastarannalla laulaa kukko.

Pietari, Kristuksen kolmasti kiellettyäänkin, jatkaa hänen palvelijanaan. Elsa sen sijaan irtautuu helluntailaisuudesta, ehkä Jumalastakin. Siinä missä monesti kuvataan yhteisön asettamia paineita, tässä romaanissa keskiössä on Elsan usko. Seurakunnassa kuunnellaan jyrkkää Arvoa, jonka ei tarvitse perustella miksi tanssiminen on syntiä, mutta siellä on myös lempeä Eeva, ihanan Benjaminin äiti, jolla on aina oikeat sanat. Kukaan ei kuitenkaan pakota uskomaan, kukaan ei pakota pysymään kiinni liikkeessä. Usko on oma, siitä luopuminen oma, sen jälkeinen tyhjyys sisällä oma.

Ja hiljaa, kun sanat tippuvat viileään veteen, syvälle sinne mistä ei enää kutsuta takaisin, tulee jostakin jokin rauha ja sanoo että jotain vielä jää.

                      Saattaa olla Santiago tai saattaa olla joku muu. On Doña Fanny ja Carmenkin, on vuoret ja valtava kaupunki ja on Paola.

                      On sanojakin. Suomen sanoja, espanjan sanoja, vaikka ingan sanoja. Ihmisten sanoja.

                      Ja sillä tavalla saatan selvitä, kun astun tyhjään.

Törmälehto jättää Elsan romaanin lopussa tyhjään, uuden alkuun. Se, mikä on ollut tärkeintä, on jäänyt taakse. Irtautumiseen ei liity vihaa eikä katkeruutta. Polku on kuljettu. Uskoa verrataan monissa lauluissa liekkiin. Joskus se näköjään palaa loppuun. Viimeisessä kappaleessa kuitenkin ukki veisaa keinutuolissa: sanoja, joissa ikävä riippuu. Onko toiveikasta ylitulkintaa ajatella, että usko olisi Elsan elämässä läsnä edelleen?

Vaikka vuoret järkkyisivät on itsestään selvä valinta lukuhaasteen kohtaan 44, kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta. Viimeistelty, kiinnostava esikoisromaani, joka avaa yhden näkökulman  helluntailaisuuteen. Silti, en osaa sanoa miksi, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu teki minuun tätä suuremman vaikutuksen. Ainakin siinä oli suuremmat ristiriidat kuin yhden ihmisen uskonmatka. Tuttavapiirissämme on useita helluntailaisia, ainakin noin päällisin puolin ihan tolkun ihmisiä kaikki – enemmän lämpimiä Eevoja kuin kovia Arvoja. Jos liikettä tuntisin paremmin, löytyisi varmasti noita Arvojakin, samoin kuin jokaisesta hengellisestä liikkeestä.

Pekka Hiltunen: Onni

Toimittaja Oskari Silta hakee toimituspäällikön paikkaa. Ensimmäiset kymmenen minuuttia soveltuvuushaastattelussa vihreäsilmäisen psykologi Emma Lapon kanssa sujuvat mallikkaasti. Oskari on vakuuttava, todella vakuuttava. Selkeä, asiantunteva, mitään hätkähtämätön, selvästi toimituspäällikköainesta.

Mutta sitten:

Olen valehdellut sinulle. – – Mä en ole se ihminen, jota olen tässä esittänyt. Tai siis olen Oskari Silta, ja toimittaja. Mutta oikeasti mä inhoan työtäni. – – Oikeasti mä olen aivan erilainen mies.

Pekka Hiltusen Onni (WSOY 2016) kertoo, millainen mies Oskari Silta oikeasti on. Se kertoo myös rovaniemeläisen homoluolan kantaporukasta, joka käy jäitä päin (sekä vertauskuvallisesti että hyvin kirjaimellisesti), Tuulikista, joka on ottanut tehtäväkseen homojen pelastamisen, ja Roady Runnerista, sekopäästä, joka kuvittelee olevansa musiikin tekijänä matkalla maailmanmaineeseen. Vähän se kertoo myös pingviineistä, vaikka Emma Lappo kyseenalaistaakin sen, onko pingviini hyvä toteemieläin aikuiselle miehelle.

Onni-romaanissa on paljon absurdia. Varsinkin Roady Runner on surkuhupaisa suuruusharhoissaan:  Mut mä klaaraan tän. Tähdet erottaa siitä miten ne loistaa, oli ne missä vaan. Vaikka nuoremman polven fanit (tai ne, joita Roady sellaisiksi kuvittelee) eivät muista Sabrinaa eikä Dublinissa ole vastassa Bono, tähteys ei voi lopulta pysyä piilossa.

Kirjasta jää kovin kahtiajakoinen olo. Toisaalta Oskarin muuttuvien työkuvioiden kautta käsitellään paljon sitä, miten nykymaailma ei arvosta tietoa. Media tuottaa viihteellistä höttöä lähinnä mainosten taustaksi. Journalismi on henkitoreissaan. Uransa puolivälissä oleva toimittaja on jo museokamaa: keski-ikä on uusi vanhuus.

Toisaalta kirjan ihmiskohtalot pitävät yllä uskoa tulevaisuuteen. Niistä välittyy kaikessa karuudessaankin lämpöä. Rivoja puhuva Matias, panostaja ja panomies, saa yhteyden ihailemaansa pornotähteen. Ankea hoitokoti tekopyhine hoitajineen jää taakse, ja kaksi vanhaa miestä saa lopulta helliä toisiaan Kalifornian lämmössä Tuulikin huolehtiessa heistä. Onni on siinä, miten ihminen löytää paikkansa ja jonkun toisen, joka ymmärtää ja välittää. Jopa Roady Runner löytää kultajyvän:

Pelkkää kertsiä. Miten kukaan ei oo tajunnu tehdä tätä aiemmin, en voi käsittää.

                      Mä aloin tehdä biisejä, joissa on ainoastaan kertsejä. Maksimipituus kolkyt nelkyt sekkaa, pelkkää kertosäettä. Ei A-osia. Ei viddendaal yhtään bridgee koskaan. Pelkkää tiukkaa, tanakkaa, kuulijat kaatavaa B-osaa. Kertsi, ja se on siinä.

Minulla ei ollut Onni-romaanista oikein minkäänlaista käsitystä lähtiessäni sitä lukemaan. Jonkin arvostelun muistan kyllä nähneeni, mutta ei se ilmeisesti suurta vaikutusta ollut tehnyt. Kirja yllätti monella tapaa. Se oli hauskempi kuin oletin, mutta se myös kosketti. Ihmiset siinä koskettivat.

Ei ihmiset ole laukkaavia villihevosia eikä muita uljaita sankarieläimiä. Me ollaan yksinkertaisia, vaappuvia otuksia, jotka on melkein kaikessa riippuvaisia toisistaan, oman parven seurasta.

Lukuhaasteessa Onni sijoittuu kohtaan 30, kirjan nimessä on tunne. Onni on kirjassa kyllä myös nimi; Oskari kertoo harkinneensa nimensä muuttamista Onniksi.

Petri Tamminen: Suomen historia

Suomen historia tuntuu melko puisevalta nimeltä kirjalle, mutta kun kirja on 152-sivuinen ja sen kannessa on kahvikuppiviiri ja Kekkosen silmälasit, se tuntuu varsin oivalliselta valinnalta lukuhaasteen kohtaan 8, Suomen historiasta kertova kirja. Kun vielä kirjoittajana on Petri Tamminen, siltä voi odottaa paljon.

Tamminen on koonnut Suomen historiaansa (Otava, 2017) elävien ihmisten muistoja koko itsenäisen Suomen historian ajalta. Niissä Mannerheim kehuu piparkakkuja, suklaa sulaa käteen evakkojunassa ja naapurin radio kertoo ruokakaapin läpi, että sota on päättynyt. Tammisen lyhytproosa on osuvaa mutta lempeää. Asiat todetaan eikä selitellä.

Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka on heinänkorjuuaika.

Suuret historian tapahtumat – sodat, vallanvaihdot ja lama-aika – ovat taustana muistoille. Kun sotavuosista on päästy, tulee vastaan niitä tarinoita, joita kuulee iäkkäämmiltä sukulaisilta saunassa. Tansseihin karataan, urheiluseuroja perustetaan, Peyton Placea juostaan katsomaan naapureiden televisiosta, ja Armi Kuuselastakin nähdään vilaus. Ihmetellään appelsiineja ja tummia ihmisiä. Elämä kulkee latujaan olosuhteista välittämättä.

Ei Suomen historia nyt elämää suurempi kirja ollut, mutta toki näin itsenäisyyden juhlavuonna tarpeellinen luettava. Pönäkkä, kaiken kattava nimi muodostaa hauskan kontrastin lyhyille kertomuksille, hajanaisille muistoille, jotka piirtävät maamme kuvan sellaisena kuin sen ihmiset muistavat.

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla (Tammi, 2013) tarttui mukaan kirjastosta. En ollut kirjasta aiemmin kuullut eikä oikeastaan kirjailijakaan ollut painunut erityisemmin mieleeni. Nimen perusteella annoin kirjalle mahdollisuuden täyttää lukuhaasteen kohdan 18, kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Mitä ilman ei voi olla on koukuttava kolmiodraama, joka kuvataan niin pettäjämiehen, toisen naisen kuin petetyn naisenkin näkökulmista, jopa niin, että samat tapahtumat toistuvat kirjassa eri henkilöiden kokemina. Kerrontaratkaisu tuo kirjaan melkoisesti ilmaa. Joissakin tapauksissa on kiinnostavaa katsoa samoja tapahtumia eri silmin, mutta monissa kohdin asia tulisi varmasti selville muutenkin.

Iiro ja Vaula ovat aviopari, jolla on 10-vuotias Emilia-tytär. Iirolla ja Vaulalla menee hyvin. Kaikin puolin niin hyvin, ettei mitään syytä pettämiseen pitäisi olla. Vaula on kaunis ja laitettu. Perheelle pyhitetään perjantai-illat. Iiro ja Vaula ovat käyneet läpi raskaan kokemuksen, ja Iiro on luvannut olla aina Vaulan tukena. Lilja on yksinhuoltajaäiti, siro nuori balettitanssija.

Yhtenä iltana Iiro menee taidenäyttelyn avajaisiin ilman Vaulaa. Avajaisissa on Lilja. Iiro ja Lilja tekevät sarjan pieniä peräkkäisiä päätöksiä, jotka johtavat nopeasti Liljan sänkyyn. Liljasta tulee Iirolle pakkomielle. Mitä pettämisestä seuraa? Piilottelua, salailua, hätäisiä selityksiä, alibien varmistelua, alas painettuja katseita. Treenikassin pakkaamista, kondomien piilottelua, puhelimen vilkuilua. Verkko kiristyy, ja väistämätöntä on, että kaikki tulee esiin. Salaisuudet eivät pysy salassa, johtolankoja jää aina, peruutusvaihde puuttuu.

Nyt Iiro. Nyt se tapahtuu. Se mikä lähti liikkeelle. Mikään ei voi estää sitä, ei mikään mitä tekisit toisin tai jättäisit tekemättä. Perua ei voi. Tehtyjä asioita ei voi perua elämässä. Tehtyjä valintoja ja niiden aikaansaamia toimia.

On omituista, että voin lukea sarjamurhaajista vajoamatta moralismiin, mutta pettäjistä en. Alamaailma on etäällä, avioliitto lähellä. Jo kirjan nimi saa niskakarvat nousemaan. Mitä ilman ei muka voisi olla? Ilman salaisia tapaamisia hotellihuoneissa? Iiro ei selitä toimintaansa millään muulla kuin järjettömällä intohimolla. Sekö antaa oikeutuksen tuhota oma avioliitto? Mikään ei aja Iiroa pois Vaulan luota, ja välillä hän miettiikin, onko mahdollista rakastaa kahta ihmistä yhtä aikaa. Lilja tietää, että mies on varattu, mutta haluaisi tämän omakseen ja on järjettömän mustasukkainen Vaulalle perjantai-illoista. 

Järjen ylittävästä intohimosta saa tehtyä tunteikkaita tangoja ja koukuttavia kirjoja. Moni haluaa mieluummin lukeutua tunne- kuin järki-ihmisiin. Järjettömällä tunteiden – tai halujen, kuten tässä kirjassa – perässä juoksemisella saa kuitenkin paljon tuhoa aikaan. Kirja ei edes mässäile kolmiodraaman liepeillä kasvavien lasten murheilla vaan keskittyy avioliittoon ja jättää senkin lopussa epäselvään tilaan. Selvää on vain, että mikään ei ole ennallaan.

Kirjan lopussa hätäisen ja harkitsemattoman ratkaisun tekee Vaula: Ja sitten, ilman harkintaa, vain totellen yhtäkkistä impulssia, hän teki sen. Impulssinsa kullakin. Vaulan teko tuo rumuuden näkyviin kaikille, ja kirja pyrkiikin tuomaan esiin julmuuden kaikissa osapuolissa. Itse en kyllä osaa Vaulaa syyttää. Kaikki oli lähtenyt liikkeelle jo ensimmäisestä impulssista, hetkestä juhlissa: ”Aiotko olla täällä kuinka pitkään?” ”En välttämättä.”

Jos toinen heistä olisi sanonut: mutta hei, oli tosi kiva jutella, ja kääntynyt pois.

Petri Tamminen: Meriromaani

Toisena päivänä keli loppui kokonaan. Hän kohtasi onnekseen miehen, joka neuvoi reitin, ja hän piti tätä merkkinä siitä, että kaikki tulee maailmassa saaduksi silloin, kun sitä eniten tarvitsee.

                      Myöhemmin paljastui, että miehen neuvo oli huono, hän törmäsi sulaan ja joutui kiertämään pitkän lenkin ennen kuin taas löysi kantavan tien. Siitä hän päätteli, ettei maailma sittenkään pidä lukua kulkijapojan tarvitsemisista, vaan että täällä sai kulkea missä kulkee, ja hänestä siinäkin laissa oli puolensa.

Meriromaani löytyi marketin alepöydältä. Se näytti olevan niin väärässä paikassa, että se oli pakko pelastaa ostoskärryyn jauhelihan ja mandariinien sekaan. Se täyttää lukuhaasteen kohdan 2: kirjablogissa kehuttu kirja. Katsokaapa vaikka, mitä esimerkiksi Elina, Tuija ja Rakkaus on koira helvetistä -bloggarit Meriromaanista sanovat, ja miettikää sitten, kuuluuko se alelaariin.

Oikeastaan Meriromaanista on sanottu niin paljon ja niin hyvin, ettei siitä nyt kauheasti enempää taida käsittelyssäni irrota. Lohdullinen on sana, joka kuvaa Meriromaania mielestäni parhaiten. Vilhelm Huurna vain elää ja purjehtii, niin tyvenet kuin myrskytkin. Laiva toisensa jälkeen kokee haaksirikon, mutta aina vain Askaisten isännät luottavat Huurnaan ja lähettävät tämän uudelleen merille. Laivojen nimet – kolme Reipasta sekä Onni, Rauha ja Armo – tuntuvat kuvaavan Huurnan elämää. Merestä kirja kertoo, niin ja laivoista ja satamista. Vähän metsän puista ja naisistakin. Elämää minä kuitenkin ajattelen, kun kirjaa luen. Että Huurnan asenteella tästä voi selvitä.

Meriromaania pitää lukea hitaasti ja nautiskellen, lempeitä lauseita maistellen. Se itkettää ja naurattaa omituisella, surullisella, onnellisella ja hyvin inhimillisellä tavalla.

”Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet mutta hän ei.”

Kari Hotakainen: Kantaja

Muistan nähneeni ohjeen, että jokaisen pitäisi huolehtia eläessään siitä, että elämän loputtua olisi arkulla vähintään kuusi kantajaa. Timo Kalliota eivät jätä rauhaan ne, joilla ei ole yhtään.

En ehtinyt kirjakaupoille Kirjan ja ruusun päivänä viime huhtikuussa, joten Kirjakauppaliiton kylkiäiskirja, Hotakaisen Kantaja (Kirjakauppaliitto, 2015) jäi saamatta. Muutenkin olen pitänyt kylkiäiskirjoja vähän höpöinä ideoina, mutta jos ne lisäävät kirjojen myyntiä, niin mikäpä siinä sitten ­– tarkoitus pyhittää keinot. Kirjaston vippilainatiskillä tämä nyt kuitenkin seisoi ja vaikutti oikein sopivalta välipalalta raskaampia teoksia sulatellessa.

Välipalaksi pienoisromaani Kantaja jäikin. Viime vuonna luin kaksi Hotakaista, Luonnon lain ja Henkireiän. Kantaja on kaukana niiden tasosta, mutta niin on kai tarkoituskin.

Kantaja on Timo Kallio, mies, joka ei voi työhaastattelussa kertoa elämäntavoistaan, koska hänellä ei ole elämää. Siitä huolimatta hän saa määräaikaisen paikan seurakuntayhtymän puistotyöntekijänä – ei koulutustaan vaan luonnettaan vastaavasta työstä. Timo siis leikkaa nurmikkoa kuolleiden päältä ja auttaa hautojen kaivuussa. 

Asiat lähtevät hotakaismaiseen vinoluisuun, kun suntio pyytää Timoa avuksi kantamaan hautaan vainajaa, jolla ei ole riittävästi kantajia. Timoa vaivaa maahanpanijaisten koruttomuus. Hän alkaa täyttää oman elämänsä tyhjyyttä kirjoittamalla muistopuheita näille vainajille, joista ei juuri mitään tiedetä. Nämä muistopuheet ovat ehkä kirjan parasta antia. Ne tuovat mieleen Spoon River Antologian runot, mutta niihin kytkeytyy myös Timon oma elämä. Yksinäisten kuolemat koskettavat, samoin yksinäinen elämä.

Timon elämään liittyvä juoni sen sijaan ei mielestäni oikein kulje. Timo muistelee ainoaa nuoruudenrakastettuaan ja miettii, olisiko kaikki toisin, jos hän olisi suostunut Hannelen ”eloisiin leikkeihin”, joihin liittyi kumipuku ja sidontaa. Timo kasvattaa Hannelesta itselleen päähänpinttymän. Hän uskaltaa kuin uskaltaakin ryhtyä oman elämänsä sankariksi ja lähteä etsimään Hannelea. Lopun käänteitä en viitsi paljastaa, mutta kirjan lopussa Timo pääsee ensimmäistä kertaa elämässään itse elämänsä isoon kuvaan ihan etualalle.

Ihan mukava Kantaja oli lukaista. (Isäni muuten on joskus ollut kantamassa hautaan yksinäisiä vainajia jonkin yhdistyksen riveissä. Pitäisikin suositella tätä hänelle!) Silti: jos tämä ei olisi ollut mainostempaukseen liittyvä kylkiäiskirja, olisin kyllä pettynyt. Kuvaavaa on jo sekin, että yleensä Hotakaisen kirjoja lukiessa tulee kirjattua muistiin sivunumeroita ja sitaatteja kymmenittäin, Kantajasta niitä ei oikein löydy. Se on tavallaan tuttua Hotakaisen tyyliä, mutta ei kuitenkaan niin hiottu ja timanttinen kuin monet muut teokset. Vähän löysä, vähän ponneton, vähän mitäänsanomaton. Kiinnostavaa on kuitenkin huomata, että vainajat ovat saaneet Hotakaisen mielikuvituksen laukkaamaan: vainajista huolehtiva suntio on mukana myös Henkireiässä, liekö sama?

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 48 (kirjassa on alle 150 sivua).

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta päätyi luettavakseni nähtyäni kiittävän arvostelun ainakin Helsingin Sanomissa. Laskettuani kirjan alas en oikein osaa sanoa siitä mitään. Rankka alku veti heti mukaansa, ja sen jälkeen oli kiinnostava tutustua Erikaan takaumien avulla. Erika on matemaattinen poikkeuslahjakkuus mutta sosiaalisesti kömpelö. Hänen siskonsa Emilia taas kehitysvammainen, mutta lämmin ja kaikkien rakastama. Vaikka asetelma voisi johtaa stereotyyppiseenkin käsittelyyn, Seksistä ja matematiikasta on kaukana siitä. 

Se, miten matematiikkaa kuvataan puhtaan totuuden etsimisenä, oli tällaisen humanistin silmin kiinnostavaa ja sai näkemään matikistikollegat hieman uusin silmin. Siinä missä matematiikka korostaa järkeä ja ajattelua, seksi tuo kirjaan ruumiillisuuden. Lisäksi mukana on järjen ja ruumiin rajojen tuolle puolen kurkottelua: kummituksia ja koirapoikia.

Kirjan keskivaiheilla esitellään kirjastonhoitaja Tuovi. Tuovin sukupuoleen ei juuri kiinnitetä huomiota ­– ainoastaan hänen vanhempansa kokevat ongelmalliseksi, että Tuovi on vaihtanut sukupuolta. (Minä taas koin ongelmalliseksi hahmottaa, että Tuovi on nuori mies; ainoa tuntemani Tuovi on keski-ikäinen nainen.) Tuovi vaikuttaa Emilian ohella kirjan tasapainoisimmalta hahmolta.

Lupaavasti alkava kirja kasvaa suureksi, mutta ainakin minun silmissäni kärsii hiukan suuruudenhulluudesta. Kun samaan kirjaan mahtuu myös ympäristökatastrofia ja kulutusyhteiskunnan kritiikkiä, esseistisiä pohdintoja ihmiskunnan kehityksestä ja sielusta, muistisairautta, raiskausta ja ahdistelua, sisarussuhteiden vaikeutta ja lahjakkaan lapsen problematiikkaa, kokonaisuudesta on hieman vaikea saada kiinni. Toki ne kaikki antavat oman mausteensa loogisen ajattelun, ruumiillisuuden ja myyttisen teemoihin.

Paikoin kirja sai minut kokemaan hienoista alemmuudentunnetta. Kaikessa maailmankaikkeutta syleilevässä älykkyydessään se näyttää perheellisen, kristityn, kehyskunnassa omakotitaloa asuvan sekasyöjäheteron paikan, eikä se ole kovin korkealla. Voi tietysti ajatella myös, että kirjailija on onnistunut, jos kirja onnistuu häiritsemään lukijaa omassa kuplassaan.

Lukijan mielenrauhaa häiritsevien totuuksien osoittelun jälkeen kirja päättyy yllättävän lämpimästi ja lohdullisesti. Se kokoilee joitakin juonen aineksia mutta ei edes pyri rakentamaan täydellistä kertomusta. Hauskaa muuten, että lähiaikoina lukemistani kirjoista myös Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat puhuu kertomuksista: aluista, keskikohdista ja lopuista. Ahavan teoksessa todetaan, että perheen elämä ei noudata hyvän kertomuksen kaavaa, Rauma taas pyrkii purkamaan ajatteluamme maailmankaikkeuden historiasta kertomuksena:

Ajatus tarkkarajaisesta, selkeästä ”meistä” on sekin yksinkertaistu, tarina, jonka tarkoitus on lohduttaa ja rauhoittaa todellisuuden kauhistuttavan monimuotoisuuden äärellä.

                      On vuotava järjestelmä, epätäydellinen kieli ja tasapainostaan suistunut ekosysteemi, on pisteiden äärettömyys ja väreilyä solujen meressä.

                      On joukko enemmän tai vähemmän toisiaan muistuttavia apinoita, heikkoja ja hataria, joista osa yrittää epätoivoisesti luoda järjestystä järjettömään ja joista kaikki kantavat jälkiä siitä irrationaalisesta ja epäsäännöllisestä lukusarjasta, joka seuraa jokaista elollista syvälle vuosimiljoonien takaiseen pimeään. 

Jotenkin kirja toi runsaudessaan mieleeni vuosi sitten lukemani Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät. Valtosen kirja tosin oli helpompi lukea monessa mielessä: se oli yksinkertaisempaa tekstiä eikä myöskään ajanut lukijaansa niin ahtaalle. Hauskaa myös, että tämä on kuukauden sisällä jo toinen kirja, joka sijoittuu yliopistomaailmaan: myös Stonerin päähenkilö oli omalle alalleen omistautunut tutkija. Stonerista tulee hiljalleen sentään myös hyvä luennoitsija, Erika on toivoton.

Seksistä ja matematiikasta sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtiin 8 (Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin), 15 (Kirjan kansi on mielestäsi ruma), 17 (Kirjassa juhlitaan), 41 (Kirjassa lähetetään kirjeitä) ja 44 (Kirjassa joku kuolee). Täytän sillä ainakin alustavasti kohdan 15, sillä muihin kohtiin löytynee vuoden mittaan muitakin ehdokkaita. Voi olla, että kirjan kanteen liittyy jotakin hienoa symboliikkaa, joka ei minulle ihan aukea, mutta ei se ainakaan kovin houkutteleva ole.

Vanhan vuoden viimeisiä

Kirjan vuosi 2015 päättyi eilen. Minulle kirjan vuosi merkitsi paluuta rakkaan lukuharrastuksen pariin lukuhaasteen ja blogin aloituksen innoittamana. Aikaisemmin olen lukenut kausittain, mutta viime vuonna taisi olla koko ajan jokin kirja käsillä. Ihan sataan kirjaan en varmaan pääse, mutta ehkä kahdeksisenkymmentä on tullut luettua.

Bloggaamatta on vuoden mittaan jäänyt jokunen kirja, esim. Riikka Ala-Harjan Kevyt liha, Aki Ollikaisen Musta satu ja kollegan lainaama Fifty Shades of Gray -sarjan avauskirja Sidottu, jonka uskonnonopekollega oli hyväntahtoisesti ja ehkä vähän piruuttaan kiikuttanut työpöydälleni. Koukuttava se kieltämättä oli kaikessa huonoudessaan. Myös monet lapsille luetuista kirjoista ovat jääneet kirjaamatta blogiin. Bloggaamisen hyödyt ovat kyllä kiistattomat: äkkiseltään en edes muista, mitä kaikkea olen ipanoille iltasatuillut. Ainakin Poika ja ilves ja pari Konsta-kirjaa on luettu. Tällä hetkellä on menossa Saariston lapset, johon minun lisäkseni lapsetkin ovat ihastuneet.

Joulukuun lopun kirjoja en ole ehtinyt bloganneeksi, mutta paljon olen saanut kuitenkin luettua. Ajattelin kuitata loppuvuoden lukemiset lyhyillä maininnoilla, mutta näköjään en osannut. Tulkoon nyt sitten tälläinen megalomaaniseksi venähtänyt yhteispostaus.

Sofi Oksanen: Norma

Normasta (Like, 2015) on kirjoitettu niin paljon, että mitään uutta siitä tuskin irtoaa minun käsittelyssäni. Tyydyn toteamaan, että pidin Normasta enemmän kuin Kun kyyhkyset katosivat -romaanista mutta vähemmän kuin Puhdistuksesta. Pidin siitä, että Normassa mentiin realismin rajojen tuolla puolen ja dekkarimaisissa tunnelmissa Norman etsiessä totuutta äitinsä kuolemasta, mutta ytimessä oli jälleen hyväksikäytön eri muodot: hiusbisnes ja kohdunvuokrauskauppa.

Hiukan hämmensi se, miten tärkeinä hiuksia pidettiin. Olen jo palauttanut kirjan, joten en saa tähän suoraa lainausta, mutta ajatus oli, että se, joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Kyllä taitaa olla aika pieni osa naisväkeä se, jota voi hallita hiustenpidennyksillä.

Luettuani Norman googlasin pari kirjasta tehtyä arvostelua. Huvitti, kun Google-haun jälkeen Facebook-näkymääni oli ilmestynyt hiusten kasvua kiihdyttävän sampoon mainoksia. Aina eivät mene kohdistetut mainokset ihan oikeaan osoitteeseen, mutta hyvä yritys, ei siinä mitään!

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

Koulun kirjastosta hetken mielijohteesta mukaan napattu Unissasaarnaaja (Johnny Kniga, 2015) oli ensimmäinen lukemani Tapio Koivukarin romaani, enkä oikein osannut virittää sille odotuksia.

Unissasaarnaaja kertoo 13-vuotiaasta Tuulikista, jonka omituisessa horrostilassa pitämät, maailmanloppua ennustavat saarnat keräävät kuulijoita ympäri Suomea. Osa kuulijoista on herätyksen saaneita, osa vain uteliaita. Jotkut taas liehuvat perheen ympärillä hyötyäkseen Tuulikista. Itse päähenkilö ei ehkä olekaan kirjan kiinnostavin henkilö, vaan ne, jotka häntä ympäröivät: pikkusiskon saamasta huomiosta kateellinen isosisko, rikastumismahdollisuuden näkevä äiti ja täysin perässävedettävä isä, Tuuri-Heinonen, sekä monet muut. 

Unissasaarnaaja sijoittuu länsisuomalaiseen kylään vuodelle 1949. Nihtamon kylää ei oikeasti ole olemassa, mutta puheenparsi ja olemisen tapa ovat Lounais-Suomessa syntyneelle ja kasvaneelle hyvin tuttuja. Kun Hemmilän Tarmo näkee vaimonsa ensimmäistä kertaa 17 vuoteen, vaimo katsoo miestä, menee tupaan ja pyytää: ”Tua puit tullesas.”

Heinosen perheen lisäksi kirja kertoo monien muiden kyläläisten elämästä. Tällä selitetään sitä, mitä ihmiset Tuulikin saarnoista etsivät. Toisaalta ihmisten vaiheet ovat sellaisenaankin kiinnostavaa luettavaa ja ne on kuvattu lempeästi ja aidon oloisesti. Nihtamosta maisemat laajenevat siirtokarjalaisten myötä rajan taakse – ja parempaa elämää hakemaan lähteneiden myötä ihan Australiaan asti. Nihtamosta herätyksen sanaa lähdetään viemään Pohjanmaalle ja Lappiin, matkalle, jolla paljastuu, mikä maallikkosaarnaaja Sigurd Sihvonen on miehiään.  

Unissasaarnaaja oli kiinnostava kirja, ja Koivukari Taina Teerialhon lisäksi jo toinen lounaissuomalainen kirjailija, johon olen vuoden mittaan ilokseni tutustunut.

John Williams: Stoner

Stoneria (Bazar, 2015, alkuteos jo 1965) on tänä vuonna kehuttu ja hehkutettu kaikkialla. Siinä vaiheessa, kun sain kirjan käteeni, se ei mahtunut mitenkään päin lukuhaasteeseeni, joten säästelin sitä joululomalla makusteltavaksi. Se, mitä olin kirjan sisällöstä kuullut, ei kylläkään hirveästi vakuuttanut: Stoner kertoo Stonerista, kirjallisuuden opettajasta. Ei suuria juonenkäänteitä, ei draamaa.

Siinä kirjan hienous oikeastaan onkin.  Vaimo on virhevalinta eikä yliopisto työyhteisönä vaikuta houkuttelevalta, mutta Stoner elää kirjallisuudelle. Onni tulee opettamisesta ja tutkimustyöstä, hiljaisesta tyytymisestä siihen, mitä on. Stoner ei kikkaile koristeellisella kielellä eikä tarjoile halpoja viisauksia. Siinä on tyyntä levollisuutta ja armeliaisuutta. Se on kansikuvansa näköinen kirja. (Kansikuva on muuten valittu todella hyvin – ulkomaisten painosten kannet eivät ole lainkaan näin paljon kirjan henkisiä.) 

Kymmenet minua nopeammat (ja perusteellisemmat) kirjabloggaajat eivät ole olleet väärässä: Stoner on hieno kirja. 

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Lehtiarvostelun perusteella laitoin kirjaston varauslistalle Simo Hiltusen esikoisteoksen Lampaan vaatteissa (WSOY, 2015). Se muodostikin hyvän kontrastin Stonerille: Lampaan vaatteissa oli kaikkea sitä, mitä Stoner ei ollut: juonenkäänteitä, suuria tapahtumia, yritystä elämän selittämiseen (ja valitettavasti myös nokkelaan kielenkäyttöön). Hyvä se silti oli, tai juuri siksi. Se oli erittäin toisella tapaa mieleenpainuva lukukokemus.

Lampaan vaatteissa kertoo rikostoimittaja Lauri Kivestä, joka tekee juttua Suomea riivanneista perhesurmista. Pian käy ilmi, että Laurin oma tausta on rankka: kodinperintönä on vain taipumus koviin otteisiin. Lauri tunnistaa itsessään valkoiseksi raivoksi kutsumansa ominaisuuden ja tekee omat valintansa elämässä välttyäkseen satuttamasta rakkaitaan. Susisymboliikasta saadaan paljon irti, ja yhdessä kirjan kannen uhkaavan tuijotuksen kanssa se toimii hyvin eikä tunnu päälleliimatulta koristeelta.

Kirjan alkupuoli etsii selityksiä sille, miksi tavallinen isä tai äiti murhaisi perheenjäsenensä. Se pohtii myös median vastuuta: mitä pitää kertoa, mitä jättää kertomatta. Puolivälissä kirja yhtäkkiä keikahtaa dekkarin puolelle. Käänne tuntui vievän lukijalta maton jalkojen alta: mitäs ihmettä tämä nyt on? Kun sitten tyytyy hyväksymään, että näin tässä nyt kävi, juoni imaisee mukaansa ja kantaa loppuun saakka. Samoja teemoja väkivallan periytymisestä sukupolvien ketjussa teos toki käsittelee loppupuolellakin. Hieman väläytellään myös anteeksiannon mahdollisuutta.

Yhtään kovin onnellista perhettä Lampaan vaatteissa ei esittele – ainakaan elävänä. Alistamisen ja pahoinpitelyjen kuvaukset ovat sen verran raakoja, että tällainen tavallinen, arjen riittämättömyyden kanssa kamppaileva vanhempi voi tuntea olevansa sittenkin ihan hyvä äiti.

Teoksen kevyempää antia on se, että toimittaja Hiltusen kirjoittamana se tarjoaa kurkistuksen sanomalehtitoimituksen maailmaan. Toimitustyön realiteetit, etiikka ja käytännön yksityiskohdat tulevat hyvin esille.

Sisällöllinen yllätys kieltämättä teki kirjasta vähän epätasaisen kokonaisuuden, mutta en pidä sitä pahana asiana. Jännitysosastollehan Lampaan vaatteissa näköjään on kirjastossa sijoitettukin. Ehkä lähdin itse lukemaan sitä väärin odotuksin. Sen sijaan annan pienen miinuksen kielestä. Kirjoittaja rakastaa sanaleikkejä ja hassuja rinnastuksia. Minustakin ensimmäiset olivat ihan hauskoja. Äkkiä niihin tympääntyi, kun niitä viljeltiin sekä eri henkilöiden repliikeissä että kertojanosuuksissa. Ehkä ”kill your darlings” on tämän kirjan kohdalla turhan hirtehinen ohje, mutta näitä nyt vain on liikaa:

”yleensä sillä on pitkä putki ja mieli”

”ottivat näytteitä ja kuvia, ehkä rauhoittaviakin salaa”

”eikä taatusti pannut vastaan vaan halvalla, kolmellakympillä tunti”

”sai koulussa vain selkäänsä, tyttöjä ei koskaan”

”panes heittäen luutulla ja tämä jätkä pihalle”

Voi olla, että sanoilla kikkailu ei häiritse ketään muuta, mene ja tiedä. Yleensä itsekin nautin kekseliäästä kielenkäytöstä Pussikaljaromaanin tyyliin, mutta ehkä tässä oli jo sisällön puolella niin paljon pureksittavaa, että kieli olisi saanut olla keräämättä huomiota. Pienestä ärsytyksestä huolimatta voin kyllä suositella Hiltusen esikoisteosta lukijoille, joita rankka aihe ei ahdista. Tai saa se ahdistaa. Sen pitääkin ahdistaa.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava oli Finlandia-ehdokkaissa minulle uusi nimi, ja ilman ehdokkuuden tuomaa julkisuutta tuskin olisinkaan hoksannut Taivaalta tippuviin asioihin (Gummerus, 2015) tarttua. Olen iloinen, että tartuin. 

Taivaalta tippuvat asiat kertoo siitä, miten elämä joskus pakenee todennäköisyyslaskelmia eikä taivu kertomukseksi, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

Kirjan ensimmäisessä ja viimeisessä osassa näkökulma on Saaran. Saaran äiti kuoli, kun taivaalta tippui – kesken kauniin kesäpäivän – jäälohkare. Saara muistelee äitiään ja sitä isää, joka ei ollut vielä mennyt pois tolaltaan.

On melko epätodennäköistä, että taivaalta tippuu jäälohkare, joka murskaa pään. On myös melko epätodennäköistä voittaa lotossa. Vielä epätodennäköisempää on voittaa lotossa kahdesti. Niin kuitenkin käy Saaran Annu-tädille, isän siskolle. Ensimmäisen voittonsa jälkeen Annu keittää jättipottikahvit. Hän ostaa Storgårdin, joka ristitään heti Förstorgårdiksi, ja ryhtyy kartanonrouvaksi. Toisen jättipotin jälkeen Annu nukkuu kolme ja puoli viikkoa.

Ihan kuin Saaran isä epätodennäköisestä menetyksestään, Annukaan ei tahdo selvitä onnenpotkuistaan. Kirjan toinen osa sisältää Annun kirjeenvaihtoa skotlantilaisen Hamish McKayn kanssa, johon salama on iskenyt neljästi. Hamish tuntuu hyväksyvän roolinsa kohtalon oikkuna, jota naapuritkin ovat alkaneet kartella. Annu etsii vielä selitystä.

Ajattelin, että elämä jatkuu. Elän, huovutan, lottoan, ostan asioita kun ne ovat tarjouksessa.

                      Mutta tässä onkin kyse jostain muusta, siltä minusta nyt tuntuu.

Taivaalta tippuvat asiat kertoo siitä, kuinka mahdoton ihmisen on varautua kaikkeen.

Isästä tuntui aina, että jokin ongelma hiipii salaa sisään – katon läpi, seinien raosta, takan hormista tai kellarin tuuletusreikiä pitkin. Että sen pitäisi huomata se, mutta se ei huomaisikaan, ja sitten kaikki olisi jo myöhäistä ja Sahanpurutalo olisi laho, tai meille puhkeaisi syöpätauti radonsäteilystä tai hormi syttyisi tuleen tai kattonaulojen venyneistä rei’istä valuisi vesi sisään ja laho katto romahtaisi niskaan, tai pönttöuunin irrallisten tiilien välistä tulisi häkämyrkytys. Ja se olisi isän syy.

(Tällainen mies tuntuu kovin tutulta. Mutta: ) 

Isä yritti suojella meitä, mutta ei se lopulta riittänyt. Se keskittyi liikaa seiniin ja unohti taivaan.

Nyt isä vain kuuntelee, kun hormissa kaikuu tip tip tip.

Kirjan ensimmäisellä sivulla on Aristoteleen määritelmä alusta, keskikohdasta ja lopusta. Kertomuksen juonessa kysymys on syistä ja seurauksista. Alku ei ole minkään seuraus, loppua ei seuraa mikään. Äiti luki Saaralle usein satuja, mutta väritti niitä omilla juonenkäänteillään ja jätti ne kesken.

– Loput ovat aina samanlaisia, äiti sanoi. – Prinssi ja prinsessa menevät naimisiin ja murhaaja vankilaan. Kaikki kiinnostava tapahtuu sitä ennen.

Saaraa äidin tapa lukea ärsytti. Saara rakastaa Hercule Poirotia, joka ratkoo asiat järjestelmällisesti, kokoaa lopussa ihmiset suljettuun tilaan ja selvittää, miten kaikki meni. Elämä ei kuitenkaan ole juonellinen kertomus. Taivaalta voi tippua asioita: jäälohkareita, salamoita, lottovoittoja tai jalattomia lapsia. Ne eivät ole seurauksia mistään, mutta niistä kyllä seuraa jotakin.

Ehkä meidän perheen loput ovat aina huonoja. Ehkä me siksi pidimme Poirotista.

Ympäröimisen motiivia käytetään kirjassa paljon. Kun Saaran äiti on vielä elossa, Sahanpurutalossa tehdään remonttia. Ennen panelointia äiti piirtää Saaran ääriviivat seinään. Ääriviivat yhdistyvät kokonaisuuteen, pysyvyyteen ja vakauteen. Kun kaikki ympärillä uhmaa mahdollisuuksien rajoja, Saara piirtää, joko mielessään tai oikeasti, valkoista viivaa ihmisten ympärille pitääkseen elämän jotenkuten kasassa ja raiteillaan. Hercule Poirot tekee niin, joten sen täytyy auttaa myös Saaraa.

Poirot ottaa liidun ja piirtää valkoisen viivan. Kun ajatukset ovat viivan sisällä, ne asettuvat paikoilleen. – – Ja jos jollekin ajatukselle tai esineelle ei ole käyttöä, sen voi jättää pois.

Saaran muistaa myös hänelle kerrottuja satuja, joista yhdessä neito muurataan seinän sisään ja seinästä kasvaa myöhemmin koivu. Saara työntää omenansiemeniä seinän rakoon, mutta mitään ei kasva. Itse hän pääsee seinän sisään, kun Förstorgårdista löytyy seinän sisältä salahuone.

Mietin ympärilläni kiertäviä seiniä. Piirrän viivan niiden mukaan, ja viivan sisään jää minun huoneeni. Paitsi salahuone – – Ovatko salaisuudet juuri asioita, jotka jäävät viivojen ulkopuolelle?

Vaikka kirja ei aristoteelistä juonikokonaisuutta muodostakaan, se kertoo kuitenkin tarinan. Asiat menevät vinksalleen, kun taivaalta putoaa jäälohkare. Vaikka Saaran isä sanookin, että aika-parantaa on paskaa, kirjan kuvaamat vuodet parantavat haavoja, ainakin vähän. Elämä jatkuu. Kun lahon seinän rakoon työntää omenansiemeniä, lopulta luonto löytää tiensä. Sen pituinen se.

Taivaalta tippuvat asiat saattaa olla paras tänä vuonna lukemistani kirjoista. Se keskittyy, ei harhaile. Se on hiottu kokonaisuus, vaikka elämä ei sitä olisikaan. Jokainen satu, muisto ja painajainen kantaa omaa merkitystään. Mikään räsymatto, omenantaimi tai röntgenkuva ei ole turha. Siinä mielessä Ahava ja Poirot ovat samoilla linjoilla.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Eliana työskentelee kutojana Seittien Talossa saarella, jossa unennäkijöitä vainotaan. Kadulta löydetään mykkä, pahoinpidelty tyttö, jolla on kädessään tatuoituna Elianan nimi. Eliana tutustuu tyttöön, Valeriaan, ja joutuu mukaan vaarallisiin tapahtumiin.

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu vieraan tuntuiseen ympäristöön. Saari ei sijoitu tässä maailmassa tunnettuun aikaan eikä paikkaan. Kaupungin yllä risteilevät ilmagondolit ja valoa saadaan loistelaseista. Saaren satamissa poikkeavat kauppalaivat tuovat terveisiä ulkomaailmasta, mutta saari kelluu omassa yksinäisyydessään eivätkä sen asukkaat tiedä, että muullakin tavoin voisi elää. 

Kaikkeuden Verkko ja elämän kudosta kehräävä Kutojaneitsyt vievät kirjaa fantasian suuntaan. Musteellamerkintä ja kansalaisten unia vartioiva kasvoton neuvosto tuovat kirjaan dystopian henkeä. Unennäkijät päätyvät vangeiksi Tahrattujen Taloon. On kuitenkin joukko unennäkijöitä, jotka aavistavat totuuden.

Pidin Teemestarin kirjasta ja olen suositellut sitä monille. Kun kuulin, että Itärannan uusi kirja on ilmestynyt, päätin heti lukea sen. Jokin sai kuitenkin syksyn mittaan ajatukset muuttumaan. Olikohan se radiosta kuulemani haastattelu tai lukemani arvostelu, joka sai ajattelemaan, että saatanpa tuon jättää väliinkin. Jos en olisi saanut Kudottujen kujien kaupunkia lainaan tuttavalta, se olisi ehkä jäänyt pitkäksi aikaa ”vielä joskus luettavien kirjojen” pitkän muistilistan hännille.

Blogeissa Kudottujen kujien kaupunkia on kuitenkin hehkutettu paljon. Ilmeisesti tästä on tarkoitus pitää valtavasti. Kudottujen kujien kaupunki on varmasti monella tapaa hyvä teos, sitä en voi kiistää. Kieli oli kaunista, paikoin runollistakin. Kirjan kuvaama maailma oli kiehtova seitteineen ja verikoralleineen. Minua se ei nyt vain oikein napannut sisäänsä. En oikein edes ymmärtänyt, mitä kaikki seittien kutominen ja niiden kätköissä vaeltelu kirjassa merkitsi. Klassikkoselityksiä: Ehkä luin tätä väärään aikaan. Ehkä tämä olisi ollut upea elämys, jos tähän olisi voinut rauhassa uppoutua. Ehkä tämä pitäisi lukea uudestaan.

Ehkä luen kuitenkin jotakin muuta.

Markku Pääskynen: Sielut

Minulla on 10-vuotias poika. Aina joskus sattuu, että poikaa ei näy kotona odotettuun aikaan eikä puhelinkaan vastaa. Yleensä puhelin on kotona, äänettömällä tai sammunut. Soittokierros kavereille tai kavereiden vanhemmille hälventää huolen. ”Joo, täällä se on, lähetän kotiin.”

Markku Pääskysen romaanissa Sielut (Tammi 2015) 11-vuotias Maija ei saavu aamulla kouluun. Kun opettaja soittaa kotiin, alkaa vanhempien, Ainon ja Kristianin elämän pisin päivä. Enimmäkseen he viettävät sitä erillään. Raskaana oleva Aino odottaa kotona Maijaa tai puhelua. Kristian kulkee Maijan reittejä, koputtaa jokaista ovea, kysyy jokaiselta vastaantulijalta.  

Mietin, miksi sinänsä ajattomat tapahtumat on pitänyt kirjassa sijoittaa markka-aikaan, mutta tajusin, että mobiililaitteiden käyttö pilaisi hyvän ongelman.

Ainon ja Kristianin tuskaisen etsinnän rinnalla kuvataan Taitoa ja Ilaria. He ovat Maijan ikäisiä poikia, jotka hekin etsivät Maijaa, mutta omalla tavallaan: unohtuvat välillä lasten touhuihin ja päästävät ajatukset omille, hurmaaville raiteilleen. Päivän edettyä iltaan etsijöitä on jo paljon. Lukija on tutustunut lähiseutujen asukkaisiin: Romua keräävä herra Hiililä sanoo nähneensä Ainon kulkeneen metsää kohti. Kaksossisarukset, noidaksi epäilty Aada ja uskovainen Iida hämmentävät etsijöitä. Kehitysvammainen Tiina leikkii vauvalla, jota hänellä ei ole. Muu Suomi seuraa radiosta panttivankidraamaa.

Kirja piti otteessaan; halusin tietää, mitä Maijalle on käynyt. Välillä pelkäsin, ettei suljettua lopetusta tulisikaan – jotenkin se ei tuntunut sopivan kirjan kerrontatyyliin. Kuitenkin täytyy sanoa, että minulla kävi jo kirjan alkupuolella mielessä eräs vaihtoehto. Petyin, kun huomasin ajatukseni osuneen oikeaan. Vihje oli oikeastaan liian helppo. Toisaalta Sielut ei olekaan juonivetoinen jännäri lapsen katoamisesta. Se ei myöskään ole kirja, jota lukiessa voisi samaistuen kauhistella ja eläytyä tapahtumiin. Se etäännyttää kerronnallisella rönsyilyllä, runollisuudella ja abstrakteilla pohdinnoilla:

Mutta ensin tuo tyttö piti löytää. Ja samalla muistaa että yhdelle ihmiselle tie oikeaan on eri suunnasta tulevalle tie suoraan, vasempaan tai takaisin ja että joskus tie oli pelkkä heijastus, harha tai kuvitelma. Jos kulkee etelään päätyy pohjoisen loputtomaan alkuun, jos kulkee pohjoiseen päätyy etelän loputtomaan alkuun, jos kulkee itään päätyy lännen loputtomaan alkuun, jos kulkee länteen päätyy idän loputtomaan alkuun, jos kyvyttömyys lähteä on sama kuin kyvyttömyys päästä perille, niin päinvastoin ja vielä kerran päinvastoin, sillä reitit olivat loputtomia ja ympyrät sulkeutuvia, sillä alkuja on yhtä monta kuin loppuja eikä mikään niistä osu omalle kohdalle.

Tietysti tällainen on omiaan kuvaamaan Kristianin sekopäistä harhailua. Silti tällaisia filosofishenkisiä mammuttivirkkeitä on kirjassa mielestäni liikaa. Vaikka Taito onkin poikkeuksellinen lapsi, tällaiset kuvaukset saivat ainakin minut hymähtelemään:

Yksi Taiton lapsuuden tärkeimmistä asioista oli lukea Salaisuuksien kirjaa joka oli elämän kirja ja kuoleman kirja, rakentaa asioista kuva ja hylätä se, oppia vertaukset ja sekoittaa ne keskenään, oppia salaisuudet ja hylätä ne, tutkia viisautta ja tutkia mielettömyyttä ja ymmärtää ne yhdeksi ja samaksi, tutkia lapsuutta ja tutkia aikuisuutta ja havaita ne erillisiksi mutta yhdeksi, sulkea vihdoin kirja mieli täynnä ja tuntea tyhjyys ja väsymys asioiden edessä, ymmärtää nuo asiat valoksi ja pimeydeksi yhtaikaa, oppia että aika on menneisyys, kulkea tulevaisuuteen selkä edellä, kasvot menneisyyttä kohti, sillä nykyisyyttä ei enää ole, ei ole eikä koskaan tule.

Ehkä olen selkeän virkkeen ja ajatuksen ystävä. Ehkä vain tyhmä.

Kirja alkaa sumusta ja päättyy sumuun: kirjaimet tulevat vähitellen näkyviksi ja haihtuvat näkyvistä vähitellen. Myös kansikuva on sumuinen. Sielut luo mielikuvan päivästä, jonka aikana tunteet, pelot ja ajatukset velloivat holtittomasti ja jokainen oli ympäröivistä ihmisistä huolimatta yksin ja epätoivoinen, irrallinen sielu.

Jälkeenpäin he puhuisivat paljonkin tuosta päivästä, mutta he muistaisivat yksityiskohdat eri tavoin, he eivät kykenisi puhumaan johdonmukaisin lausein vaan ristiriitaisesti ja jollakin tapaa katkonaisesti – – 

Sielut oli ensimmäinen lukemani Markku Pääskysen kirja. Varmasti tämä uppoaa lukijakuntaansa, mutta en vakuuttunut siitä, että tämä on minun kirjallisuuttani.

Pertti Lassila: Armain aika

Mitä voi odottaa kirjalta, jonka nähdessään kirjastonhoitaja naurahtaa ja sanoo, että tässäpä pitkäveteinen opus? Pertti Lassilan Armain aika (Teos, 2015)olisi minulta varmasti jäänyt kirjaston hyllyyn, ellei sitä olisi valittu Finlandia-ehdokkaaksi. Silti mietin hetken tätä varatessani. Päädyin klikkaamaan varaa-nappia oikeastaan vain siksi, että kirja oli lyhyt. (Oppilailta opittu lähestymistapa: ”Paljonko siinä on sivuja?”)

Ei Armain aika missään tapauksessa huono ollut. Toisaalta se ei myöskään missään tapauksessa ollut minun lempikirjallisuuttani. 

Eila, Kimmo ja Kaarlo viettävät kesällä aikaa huvilalla. Kaarlo on Eilan isä, vanha mies, jolta syöpä on vienyt vaimon. Eilalta taas on sota vienyt sekä nuoruuden rakastetun, Einon, että tuoreen aviomiehen, Arvon. Jälkimmäisestä on muistoksi jäänyt Kimmo-poika.

Armain aika kuvaa elämää vuoroin, Eilan, vuoroin Kaarlon, vuoroin Kimmon näkökulmasta. Eila ja Kaarlo viihtyvät muistoissaan. Kimmo on kiinni kesäpäivässä, hoivaa siipirikkoa lokkia ja aistii kaikilla aisteillaan. Teoksessa on verkkainen tunnelma. Siis todella verkkainen tunnelma. Elämään suhtaudutaan tyynesti, vaikka pettymyksiä on koettu.

Kovin paljon ei tapahdu. Eilan täti, Kerttu, pistäytyy huvilalla. Posetiivari piristää kesäpäivää ja löytyy myöhemmin rannasta kuolleena. Lokki katoaa. Keskustelu Kertun kanssa ei tunnu ihan realistiselta, kuka tämmöisiä puhuu?

–Kun lasta katselee, miten se leikkii leikkejään, on omissa oloissaan ja sovussa maailman kassa niin kuin Kimmo on, täytyy ihmetellä, onko sen asian pakko muuttua toiseksi. Lapsella on ympärillään ja ajatuksissaan suuri tila, iso kesä, jossa olla ja liikkua miten mieli tekee. Sitä ei aikuisena muista, mutta lapsesta näkee, että niin se on, on täytynyt olla. Vuodet kuluvat, lapsesta tulee aikaihminen, ja kaikki pienenee, maailma ympärillä ja ajatukset päässä, kunnes maailma tuntuu ahtaalta ja pää tyhjältä, ja ihmisen on paha olla.

–Ajan mennen minä pääsin surun ja vaikeuksen ylitse. Kimmo varttui, ja elämä sai muotonsa, aina niin käy, ja se on hyvä. Kohtalo ja onni, ne sanat, jotka nuorena romaaneista oppi, tulevat vieraiksi, ja alkaa epäillä, onko niitä olemassakaan muualla kuin kirjoissa.

Toisaalta marraskuun lopun arkisesta harmaudesta kaipaa tuollaiseen joutilaaseen kesäpäivään, jossa voi juoda kahvia ruusukupeista puutarhassa ja hissukseen hyväksyä sen, että elämällä on kulkunsa.

Kari Hotakainen: Henkireikä

En ole juuri ehtinyt lukea uusia kirjoja tänä vuonna, joten en voi sanoa Hotakaisen uutuuden olevan vuoden paras kotimainen kirja, mutta sen voin sanoa, että Henkireikä (Siltala, 2015) on yksi hienoimmista tänä vuonna lukemistani teoksista. Olen pitänyt oikeastaan kaikkia lukemiani Hotakaisen kirjoja riemastuttavina ja oivaltavina, mutta tässä oli jotakin vielä eri tavalla vangitsevaa. Henkireikä oli niin intensiivinen 200-sivuinen kirja, että luin sitä seisten keittiössä. 

Jotenkin minulta oli mennyt kokonaan ohi, jos Henkireikää jossakin oli markkinoitu. Bongasin kirjan Opus ekan blogista. Varasin sen heti kirjastosta ja sainkin sen käsiini nopeasti. Onneksi, sillä Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen jälkeen varausjono on varmasti kasvanut.

Teoksen päähenkilö on rikospoliisi, joka on hakeutunut sekakuoroon saadakseen henkireiän rikostutkinnan ja ”ihmisten lukemisen” täyttämään elämäänsä. Välillä kuoro soi puhdasta tunnetta yhtenä äänenä rikospoliisin epävireisestä laulusta huolimatta. Ihmisäänistä koostuvan musiikin kuvaus tuo lukijallekin henkireikiä muuten karuun kerrontaan. Toisaalta sekakuoro on jotakin niin kunnollista, turvallista ja keskiluokkaista, että kontrasti pinnan ja piilossa olevan välillä on suuri ja jotenkin kovin hotakaismainen. Henkireikää kuorosta ei nimittäin päähenkilölle tule. Kuoro imaisee hänet sotkuun, jota hän yrittää ymmärtää kertoessaan tätä tarinaa jollekin sinäksi puhuttelemalleen.

Murhan aavistus leijuu ilmassa alusta asti. Vihje on jo kansikuvassa, jossa hempeän roosalla – tai ihonvärisellä –  taustalla on hopeanvärinen äänirauta, jonka toinen piikki on korvattu veitsellä. Takakannessa veitsi on uponnut lihaan. Ennakointi alkaa heti ensimmäisellä sivulla, jossa minäkertoja aloittaa:

Kaikilla meillä on omat tehtävämme. Poliisin tehtävä on rikosten ennalta estäminen, selvittäminen ja epäiltyjen syyteharkintaan saattaminen. Kuun tehtävä on loimottaa ja valaista tie verstaalle, jossa teräaseita säilytetään. – –

Kolmannen luvun alun jälkeen ei enää ainakaan pitäisi olla epäilystäkään siitä, mihin kaikki päättyy:

Sinä aamuna heräsin samaan aikaan auringon kanssa. Kaupunki oli hiljainen, puiston ruoho kosteaa, puukot vielä tupessa, aikeet toteutusta vailla.

Henkireikä on ulkoisesti pieni kirja, mutta se käy syvällä siinä, mitä ihminen on. Eikä kuva ihmisestä ole kovin kaunis:

Tiedämme ihmisestä paljon, emmekä mitään. Mikä on ihmisen lopullinen luonne?

                      Luonne on se, mikä jää jäljelle kun riisutaan vaatteet, asunto, perhe, työ ja maine ympäriltä. Jää se ydin. Ydinmehu. Kun ihmistä oikein tiristää, ottaa siitä mehut, kyllä se luonne sieltä esiin tulee. Halkaise sitruuna, purista puolikasta nyrkissäsi, käteen jää sitkoisa mytty. Se on se luonne.

Rikospoliisin lisäksi muita keskeisiä henkilöitä on kaksi, sekakuorolaisia molemmat: On Suntio, joka riisuu vainajilta heidän vaatteensa ja vie kankaat työttömäksi jääneelle vaimolleen. Tämä ompelee niistä morsiuspukuja ja kastemekkoja kierrätyshengessä. On Parturikampaaja, joka tuntee olevansa vankilassa kotonaan vammautuneen miehensä omaishoitajana. Mustasukkainen mies puhuu ja vaatii Parturikampaajan niin loppuun, että tälle kuoro ei riitä henkireiäksi. Jostakin syystä sekä Suntio että Parturikampaaja avautuvat rikospoliisille. Tilanteet kärjistyvät, ja syntyy jännite, joka odottaa purkautumistaan.

Kieltämättä odotin juonelta ehkä vielä enemmän, mutta toisaalta Henkireiän hienous piileekin juuri siinä, että juoni on yksinkertainen ja saa miettimään, miten häilyvää on normaalius. Rikospoliisi kuvaa kuuntelijalleen lukuisten esimerkkien avulla, miten kenellä tahansa voi napsahtaa.

Lähes kaikki asiakkaani ovat ketä tahansa. Ja kun sanon ketä tahansa, tarkoitan sillä mitä sanon. Sinä voit olla asiakkaani. Et usko. Tämä ei ole uskon asia. Kuka tahansa kykenee tappoon, mutta vain harva ajautuu sen tekemään.

– –

Siis kaksi teistä ajautuu tapon yritykseen ja teistä kahdesta vain toinen onnistuu aikeissaan ja hänen jaloissaan makaa kohta vainaja. Yksi sadasta tappaa, muut yhdeksänkymmentäyhdeksän katsovat tätä sivusta, näytöltä tai paperilehdestä.

                      Mutta se yksi, yksi teistä.

                      Meistä.