M niin kuin maistuva maaliskuu

Sellainen pikku vinkki tässä lomailun ohessa, että kohta on Tarina päivässä-haasteessa maistuvan maaliskuun vuoro. Syövät kuulemma lammastakin silloin. Ja väittävät sen olevan maukasta. Minä en syö. En pysty. Kavereita ei saa syödä ja maistuvat vielä jotenkin karvaisellekin. Olen maistanut. Ihme saa tapahtua, että maistan uudelleen.

Listaa saa taas tuttuun tapaan kopioida, ottaa mukaan, jakaa ja käyttää hyödykseen. Mä hyppään mukaan viimeistään oravanpyörään.

M niin kuin mikä maa mikä valuutta?

Tai siis mikä päivä, mikä aihe. Ehkäpä en nyt kirjoita haasteeseen liittyen, kun muutenkin tuntuu olevan kortilla aika tämän blogin suhteen. Ja kerta nyt on sellai olo, että on pakko sanoa jotain, niin en kyllä tukahduta sitä jollain koukulla. Hups. Se tuli ihan vahingossa.

Siispä niihin asioihin.

Ekaksi. Raineri on lomalla. Siellä se lämpimillä mailla vetelee kaljaa ja ottaa aurinkoa. Kaljastahan mä en tykkää, mutta aurinko maistuis kyllä. Antoi kotitehtäväksi pudottaa sillä välin 4 kiloa. Siis jumankekka, kymmenessä päivässä ja mä vielä tartuin haasteeseen. Lauantaina kaikki näytti vielä menevän ihan putkeen, paino oli pudonnut 5 päivässä 2,2 kiloa. Tänään pudotus oli enää 1,2 kiloa enkä ole tehnyt mitään toisin kuin aikaisempina päivinä. Ja tiedoksi: olen syönyt ihan normaalisti, että älkäähän nyt huolestuko.

Ärsyttävää silti! Mä heitän hanskat naulaan ja haistatan sille pitkät, jos se kehtaa ruikuttaa. Se puoli kiloa viikossahan oli terveellinen vauhti laihtua, joten se nyt ainakin on mennyt. Aikaa tosin olis vielä 2 päivää, mutta ehkä ihme tapahtuu itsekseen ja voin sittenkin näyttää sille torstaina pitkää nenää. Eikös se lepokin kuitenkin ole tarpeen?
Ai niin, ja ne, jotka päätyvät tänne hakulauseella läskistä fitnesstähdeksi. Olette niin väärässä paikassa. Menkää pois!

Toiseksi, mulla on someähky. Se ei johdu teistä vaan minusta. Kun työkseen harjoittelee somea, alkaa oireilla. Oma blogi katselee syyttävästi ja hikikarpalot nousee pintaan. Olis pakko kirjoittaa jotain, mut mistä, mistä, mistä ja mitä, mitä, mitä. Niin ja muiden kuulumisiakin pitäisi käydä lukemassa tai putoan kartalta ihan tyystin. Syvä huokaus. Ehkäpä me tehdään nyt niin, että päätän olla ottamatta stressiä tästä blogista. Ilmoitan olevani lomalla bloggailusta seuraavat 2-3 viikkoa. Muiden blogien lukemista ei sitten lasketa lomaan kuuluvaksi, vaan loma on just siksi, että ehtisin edes lukea mitä mun tärkeille kuuluu. Tässä on tietenkin se vaara, että kun sanon näin, niin juttuja alkaa tulla mieleen vaikka millä mitalla. Mutta otan sen riskin.

Ja nyt mä painun nukkumaan, kun väsytin itseni taas pumpissa ja intervallijuoksupätkillä illalla.

M niin kuin maailmanloppu

Kävin apteekissa. Ostin huulirasvaa, kun en muuta keksinyt. Shokkitarjouksena kaksi Acon huulirasvaa apauttiarallaa neljällä eurolla. Normaalisti ehkä maksavat yhdessä 4,20 tai jotain. Mutta säästin! (Mikä siinä on, että mistään kaupasta ei kehtaa poistua tyhjin käsin, jos sinne on sisään mennyt?)

Kotona huomasin, että vatsaan sattuu vieläkin eikä lääkekaapista edelleenkään löydy Buranaa. Auts! Myös lempipesuneste unohtui ostaa. Saisiko jostain ostaa vähemmän lahon pään? Tämä alkaa olla jo huolestuttavaa jopa multa. Tosin, jos se maailmanloppu huomenna tulisi, niin ei tarvitsisi päätään edes tällaisilla maallisilla asioilla vaivata.

Harmi vaan, että Uudesta Seelannista lähettivät joitain tunteja sitten terveisiä, että joko ovat kuolleita tietämättään tai sitten yhä hengissä. Maailmanloppu on peruttu. Tai oikeastaan sitä ei ole peruttu, vaan se on ehkä yksi eniten tahallaan tai tahattomasti väärinymmärretyimmistä tapahtumista ever. Ja jos joku rakensi oikeasti bunkkerin, niin tuliko koskaan mieleen, että maailmanloppu koskee myös bunkkereita? Mutta varmasti kiva kokemus se rakennusprojekti.

Sitä vaan, että mayat on koko ajan ennustaneet uuden aikakauden alkamisesta, johon toki liittyy vanhan aikakauden päättyminen, mutta ei varsinaisesti sanoneet, että maailma sanoo poks. Äkkiseltään vaikuttaisi siltä, että ihmiset ei vaan tajua haastetta. Sen verran suuri vitsi tästä on tullut.

Kerta muutkin pääsee kertoilemaan keskusteluista lastensa kanssa, niin tämä on pakko jakaa myös teidän kanssa:

- Myin mun vihkisormuksen.

- Tiedän. Luin sun blogista.

- Ai, no ei puhuta sitten siitä.

Kohta se tulee ja vaatii toisen huulirasvan omakseen.

M niin kuin mittauksia

Nyt, kun mulla on kerrankin loma, niin ollaan sitten lomalla ihan kunnolla. Kirjoittamisestakaan ei tahdo tulla mitään, kun on kaikenlaista pientä kivaa.

Eilen oltiin esimerkiksi ultrassa vakoilemassa meidän uutta tulokasta. Sillä oli iso pää ja pieni sydän, joka löi 171 kertaa minuutissa. Sen kädet näyttivät ihan räpylöiltä, mutta lääkärin mukaan on hyvät mahdollisuudet, että siitä kehittyy ihminen eikä joku vesinokkaeläin. Mä en kestä. Musta on tulossa kovaa vauhtia höperö mummo.

***

Vauvan syke jotenkin ohjasi laskemaan omaa maksimisykettä, joka laskutavasta riippuen olisi jotain 175 ja 185 välillä. Pitäisi varmaan testauttaa se, koska esimerkiksi eilisen treenin keskisyke oli synkassa vauvan kanssa. Se tarkoittaisi, että syketaso olisi ollut 92-97 prosenttia maksimisykkeestä ja olisin vetänyt tunnin treenin maksimitehoalueella. Luulenpa, että väsy ja kuolo olisi tullut hyvinkin lyhyessä ajassa. Ei loppunut happi, ei tullut kipeitä lihaksia tai uupumusta, joten jokin tässä ei nyt kohtaa. Mä nimittäin olisin ihan helpolla pystynyt puhumaan puuskuttamatta, jos juttukaveri olisi ollut saatavilla.

Mä olen vannonut ja vakuuttanut, että vaa'alle en mene kuin käskystä (enkä viime keskiviikkona mennyt edes käskystä), mutta niinpä vain tein sen virheen omatoimisesti sunnuntaina. Siinä ei ollut mitään järkeä, koska reilu viikko lusmuilua ja mässäilyä näkyy väistämättä lukemissa ja sai vetäisemään aika hätäisesti treenikamppeet niskaan jo sunnuntaina. Se on nimittäin niin, että ellen saa korjattua tilannetta yhtään, kohtaan keskiviikkona rainerin vihan, ristiinnaulitsemisen ja helvetin tulet. Helvetin tulet on odotettavissa joka tapauksessa, joten en mä niistä, mutta kaikesta muusta tuskasta voin mielelläni luopua, joten eilisen kontrollin lopputulema oli, että tänään on vielä rutistettava vähän.

***

Aamulla suoritin muitakin punnituksia. Kaivelin eilen kaappeja ja löysin itselleni hyödyttömiä kultaesineitä reilun 10 gramman edestä. Joukossa oli muun muassa tälläinen (kuva), joka muuten luultavasti teki suurimman osan kokonaispainosta. Mikähän se kullan arvo tällä hetkellä on? Voisihan tosta varmaan saada jonkun roposen, vai?

Lähde: Kultajousi

M niin kuin Movember

Vihdoinkin joulukuu! Joka vuosi alan odottaa sitä marraskuun alussa paljon hartaammin kuin joulupukkia. Ei, kyllä mä nyt valehtelin. Harvoin sitä vielä ensimmäisen viikon aikana huomaa. Joskus menee kaksikin viikkoa. Mutta sitten niitä karvanaamoja alkaa olla joka puolella. Jotkut niistä muistuttaa epäilyttävästi Güntheria (90% porn, 10% mustache), toiset näyttävät Ron Jeremyltä ja pahimmassa tapauksessa ovat sekoitus molempia. Ei vaan lämmitä mieltä edes hyvä ajatus niiden takana.

Eikä yritetä vedellä palkokasveja nenäänne, koska suhtautumiseni viiksiin ei ole ollenkaan niin mustavalkoinen kuin äkkiseltään voisi vaikuttaa. Joillekin ne sopii kuin nenä päähän. Monella Mo Brotherilla on räkäjarrut riippumatta siitä, miltä ne näyttävät. Luulen myös, että jos pitää viiksiä vain kerran vuodessa, niin siihen todellakin on joku syy. Se voi olla se, että elämän nainen ei niitä hyväksy, mutta voi myös olla, että on itse tajunnut näyttävänsä typerältä karvanaamaisena. Hyväksyn typerän karvanaamaisuudenkin, jos hyvään asiaan osallistutaan muillakin tavoin: siis keräämällä tai lahjoittamalla rahaa kampanjoinnin tarkoitukseen. Muussa tapauksessa naamansa siistimisen kanssa ei saa laiskotella! Oikeus osallistua on mun mielestä vain niillä, joilla on tarpeeksi munaa myös toimia asioiden puolesta eikä vain odottaa, että luonto hoitaa karvoittumisen.

Eräs ystäväni mainitsi miehensä ottavan movemberin hyvin vakavasti ja aloittavan viiksien kasvatuksen jo hyvissä ajoin lokakuun puolella, että ehtii varmasti kunnolla karvoittua. Vakavasti ottaminen ei hänen kohdallaan tarkoita sitä, että mies tekisi elettäkään hyvän asian puolesta, koska sohvalla lojuminen kasvattaa karvoja yhtä varmasti kuin rahan kerääminenkin. Ystäväni ei ole onnistunut selittämään asiaa miehelle hyvällä, joten meidän on kokeiltava jotain muuta, jotta kaikilla naisilla olisi jatkossa esteettisempi maailma 12 kuukautta vuodessa. Ilmeisesti nämä kotimursut ovat jotenkin haastavampia tapauksia, koska järjestäin jokaiselta sinkkumieheltä, jolta olen kysynyt keräyssumman tämänhetkistä suuruutta on hävinnyt seuraavaan tapaamiseen mennessä karvoitus naamasta. Siksi olen pahoillani, että myös he joutuvat kärsimään vielä pariutuneiden lajitoveriensa virheistä.

Ratkaisu vaatii ehdotonta solidaarisuutta meiltä kaikilta ja joudumme hetken odottamaan sopivaa hetkeä. Toki kiireisimmät voivat viettää Hairyarya, mutta se toimii todennäköisimmin vain parisuhteessa. Tammikuussa, kun useat miehet viettävät tipatonta eivätkä voi edes juoda teitä kauniiksi, ette taita, nypi, vahaa tai katkaise ainuttakaan karvaa itsestänne koko kuukauteen. Uskon, että ne sitkeimmät epäoikeudettomat viikset kasvattaneet voisivat jopa ymmärtää, kuinka paljon enemmän karvoja meissä naisissa kasvaa, jotka vaativat jatkuvaa huolenpitoa. Jos ne ei tajua puhetta, niin niille pitää näyttää.

Koska haluamme tarjota myös sinkkunaisille (tai siis haluan tarjota itselleni) mahdollisuuden esiintyä mahdollisimman karvaisena kuumana kissana, olemme päättäneet, että virallista Hairgustia vietetään ensimmäistä kertaa elokuussa 2013. Silloin on vielä riittävän lämmintäkin, jotta voidaan ahtautua mahdollisimman pieniin bikineihin ja näyttää kaikille miehille esimakua tulevasta, jos ne vielä kerran osallistuvat Movemberiin pelkästään karvoituksella. Ja siskot, annan vapauden omasta valinnasta pysytellä karvaisena varmuuden vuoksi marraskuun alkupäiviin asti, koska toisilla miehillä voi olla pidemmät piuhat kuin toisilla. Te tunnette omien yksilöidenne oppimiskyvyn paremmin.

Ps. Sitten kun näette nämä jalat Facebookissa, se on tapahtuma, johon oletan teidän liittyvän.

We are the Hairysisters.

Tämä ei todellakaan jää tähän.

M niin kuin myrkyn lykkäs

Nyt mulla on todellakin ongelma. En nimittäin ymmärrä, kuinka ikinä pystyn noudattamaan jotain ruokavaliota niin orjallisesti kuin se edellyttäisi. Ei ne kalorimäärät niinkään, koska ne on vähäiset muutenkin, vaan ruokailuajat. Mullahan ei ole kiire mihinkään, mutta natsin tavoite on edelleen rantakunto 2013, johon sittenkin kuuluu myös painon putoaminen eikä vain rasvan palaminen. Huoks. Ei auttanut, vaikka sanoin sille, ettei mulla ole varaa ostaa joka viikko uusia vaatteita nytkään ja että aion olla lopun ikääni just tällainen. Se vaan virnisti ja käski kyykätä syvempään ja hypätä korkeammalle.

Mutta ruokavalioiden, etenkin aikaan sidottujen sellaisten, noudattamisessa on todellakin ongelma. Lounas ja päivällinen on ihan helppoja ja ongelmattomia (tai ainakin oli, mutta ei ole ehkä enää, koska koulussa ei tarjoilla pelkästään kana- tai kalaruokia). Mutta kuka normaali ihminen muka syö aamiaista ja täyttää sillä kaiken lisäksi 25 prosenttia päivän ravinnontarpeestaan? Tai no, ilmeisesti aika moni normaali tekee niin, mutta mä en vaan pysty siihen. Kun ei uppoa, niin ei uppoa. Laskeskelin, että jos yrittäisin täyttää 20 prosenttia tarpeesta aamiaisella, niin mun pitäisi juoda 12 kuppia maitokahvia joka aamu. Ei, en pysty siihenkään. Kiinteitä ruokia on kenenkään turha tulla mulle tyrkyttämään heti aamusta, joten mitä nestemäisiä juttuja sitä voisi aamulla yrittää kaataa kurkustaan alas?

Toinen ongelmallinen, mutta toisaalta kiva kohta oli herkut. Ihan luvan kanssa saan vedellä suklaata. Tosin sen pitää olla tummaa ja saan syödä ihan kokonaisen palan, maksimissaan puolitoista päivässä. Mistä lähtien suklaata on myyty pala kerrallaan? Vai onko jollakin oikeasti niin kova itsekuri, että syö vain palan suklaata, kun tarjolla on koko levy? Ehkä mun pitää vaan luopua kokonaan tästä myönnytyksestä enkä aloita suklaan syömistä nytkään, kun en kerran sitä muutenkaan ole tehnyt kuin korkeintaan jouluisin.

Luulen, että mulla on asenneongelma. Jos jotkut kertoo oppineensa syömään pinaattikastiketta, niin kai mä nyt yhdestä aamiaisesta selviän 365 kertaa vuodessa.

M niin kuin miehet on perseestä

Onko tänään jokin kansainvälinen miehet on perseestä päivä?

Minusta miehet eivät ole sen enempää perseestä kuin naisetkaan.

Ei tänäänkään.

Pyydän nöyrimmin anteeksi, jos jollekin tuli yllätyksenä, että "stalkkeroin" teitä.

M niin kuin menovinkki

Kun maas' on hanki ja Turussa Silakkamarkkinat, niin kello 19 alkaen taivaalle ammutaan ainakin 340 rakettia. Osana Sinisiä ajatuksia -kampanjaa Martinex on luvannut hankkia raketin jokaista kymmentä naamakirjassa mukaan ilmoittautunutta kohden.

"Sinisiä ajatuksia on kampanja, jolla suomalainen perheyritys tukee SOS-lapsikylän toimintaa. Kampanjalla kerätään hyvää tekeviä Sinisiä ajatuksia. Jaa oma Sininen ajatuksesi täällä: https://www.facebook.com/SinisiaAjatuksia"

"Lapsuudessa vesi ei ole koskaan liian kylmää uimiseen" JJS

"Pelkkä eläminen ei riitä; tarvitaan auringonpaistetta, vapautta ja pieni kukka." ST

Rakettimäärä alkaa olla sen verran huikea, että se ei todellakaan ole ilmaista lystiä. Rahat olisi toki voinut käyttää SOS-lapsikylän tukemiseen eikä raketteihin, mutta jos unohtaa maailmanparantaja asenteensa, voi ehkä mennä nauttimaan rakettien räiskeestä. Leikitään, että varat eivät menekään taivaan tuuliin. Sitä paitsi elämykset ja ilotulituksetkin on tärkeitä. Hyvä ilotulitus, kivampi mieli.

M niin kuin mä en ikinä löydä ketään!

Nyt se on lähes tieteellisesti Avan testillä todistettu, että Neo tarvitsee miehekseen rauhallisen kotihiiren. Olen myös aika varma siitä, että sitten kun leffa on alkamassa, Hän tulee soittamaan ovikelloani ja ensikohtaamisestamme tulee romanttisinta ikinä. Ja sitten me eletään yhdessä happily ever after.

Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että vaihtoehdoista Rauhallinen kotihiiri tai Sosiaalinen ja menevä, valitsisin testin ehdottaman miehen tosin joillakin sosiaalisen ja menevän ominaisuuksilla täydennettynä. Ei oikeasti voi olla niin, että miehiä on olemassa vain näitä kahta yllämainittua lajia. Typerä testi. Odotinko muka jotain tieteellisesti pätevää testiä? No en, mutta...

Minä haluan fantasia-miehen. Pizzerioissakin on aina vaihtoehtona fantasia, johon saa tilata täytteet oman makunsa mukaan eikä toisen ominaisuuden olemassaolo sulje pois toista. Minä haluan sosiaalisen kotihiiren, joka ei kuitenkaan kyhjötä kiinni kyljessä 24/7. Testi on väärässä, sillä todellakin ahdistuisin sellaisesta. Toki saattaisin ahdistua myös joka viikonloppuisesta baareissa riekkumisesta. Onko todella niin, että sosiaalisuus ja menevyys tarkoittaa baareissa tapahtuvaa humalaisten örinää? Mä en kestä. Mä en ikinä löydä ketään!

Onko muita joiden vaatimat täytteet ei mahdu samaan pizzaan?

M niin kuin myöhäistä

Tänään on ollut kova päivä. Asiat pitäisi saada järjestykseen omassa päässä, mutta ensijärkytykseltä on vaikeaa löytää sanoja. Tunteet ovat kovin ristiriitaiset. Ehkä kirjoittaminen auttaa, jos vain oikeat sanat löytyvät.

Ihminen, jonka elämäntehtävänä tuntui olevan minun elämäni vaikeuttaminen, on kuollut. Yksi elämänvaihe on lopullisesti päättynyt. Jouduin toteamaan viestintuojalle, että olen yllättynyt siitä, kuinka koville tieto ottaa, vaikka käytännössä meillä ei ollut enää mitään tekemistä keskenämme. Meillä oli kuitenkin yksi yhdistävä asia, jonka vuoksi suruviesti tuotiin. Samalla jouduin ehkä elämäni tähän mennessä rankimpaan tilanteeseen. Jouduin kertomaan lapselleni hänen isänsä kuolleen. Osasin jo omasta reaktiostani arvata, että se ei olisi helposti nieltävä tieto tyttärellekään, vaikka yhteydenpitoa myöskään heidän välillään ei ollut. Sana isä herättää tunteet, vaikka ei olisi ihmistä edes tuntenut. Lauseen jälkimmäinen osa kertoo, mikä on päivän suurin suru. Nyt on liian myöhäistä enää tutustua.

En aio alkaa hurskastelemaan. En edes pystyisi. Anteeksi olen antanut. En hänen vuokseen tai siksi, että hän olisi koskaan edes anteeksiantoa pyytänyt. Pelkästään itseni vuoksi olen sen tehnyt, pyytämättä. Katkeruus ja menneiden märehtiminen vie aivan liikaa energiaa ja pitää elämän pysähtyneessä, masentavassa ja mitäänsanomattomassa tilassa. Toisaalta menneet kokemukset ovat se syy, miksi pystyin ottamaan tiedon vastaan ja kertomaan sen eteenpäin syyllistämättä itseäni. Minä olin pakottanut tyttären tapaamaan isänsä noin nelisen vuotta sitten muutamia kertoja valvotusti. Tarkoituksena oli saada potkaistua heidän välisensä tutustuminen käyntiin. Loppu jäi sosiaaliviranomaisten ja perhepsykologin suosituksen mukaisesti isän vastuulle. Isältä ei löytynyt tarpeeksi voimia viedä asiaa määrätietoisen johdonmukaisesti eteenpäin. Nyt olen iloinen, että pakotin, vaikka silloin olinkin lapsen mielestä tyhmin äiti ikinä, kun en antanut periksi hänen vastarinnalleen. Tänään ne tapaamiset ovat tuoneet lohtua ja antaneet kasvot isälle.

Toisaalta kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu uusia. Olen ainakin varovaisen toiveikas sen suhteen. Isän puoleinen suku on nyt havahtunut siihen, että pojalta/veljeltä jäi tytär, johon he ainakin suruviestin tuojan mukaan haluaisivat nyt tutustua. Vaikka se ei johtaisikaan mihinkään säännölliseen yhteydenpitoon, niin ainakin se tarjoaa mahdollisuuden tytölle tutustua juuriinsa. 

M niin kuin medialukutaito

Tuomo Pietiläinen kirjoittaa Hesarissa otsikolla Sponsorointi syö journalismia ja nostaa esiin kolme kysymystä, joita media-alan tekijät ja kuluttajat ovat kesän aikana joutuneet pohtimaan.

Ensimmäinen kysymys koskettaa yllättäen Enkeli-Elisaa. Voiko kirjailija keksiä supersurullisen tarinan ja syöttää sen totena julkisuuteen, jotta teos myisi paremmin? Edelleen olen sitä mieltä, että sana fiktiivinen on esiintynyt tarinan yhteydessä alusta alkaen, joten siinä valossa kirjailija saa tehdä näin. Lukijalla on vastuu siitä, mitä hän ymmärtää. Mutta pidän moraalisesti kyseenalaisena sitä, että kirjoitetaan blogia esiintyen tarinan päähenkilön vanhempina ja annetaan viimeiseen asti ymmärtää, että blogia kirjoittaa nimenomaan Elisan isä Miksu ja äiti Riikka. Sen asian kohdalla olen siis itsekin tullut höynäytetyksi. Voin kuitenkin elää oman vajaavaisen arviointikykyni kanssa.

Toinen kysymys liittyi erään tuotantoyhtiön toimintamalliin. Voiko tuotantoyhtiö laskuttaa yli satatuhatta euroa siitä, että halukas muuttofirma saa esiintyä sen dokumentaarisessa televisio-ohjelmassa? En ymmärrä miksi ei saisi. Jos muuttofirma on halukas maksamaan kuusinumeroisia lukuja sen kaltaisesta mainonnasta, niin antaa mennä vaan. Mielipiteeseeni tosin vaikuttaa se, että en usko televisiomainontaan tai tuotesijoitteluun, vaikka dokumentti saattaa lisätä niiden uskottavuutta. Mielestäni muuttofirma olisi voinut sytyttää samasta arvosta seteleitä palamaan ja saanut sillä tavoin yhtä paljon tuottoa sijoitukselleen. Jälleen vastuu on viestin vastaanottajalla. Ohimennen sanoen joidenkin tutkimusten mukaan on niin, että 90 prosenttia ostopäätöksistä tehdään ystävien tai muiden vertaisten kokemusten perusteella. Ei siksi, että joku maksoi maltaita mainonnasta. Parasta mainosta on siis ylivoimaisesti paras asiakaspalvelu, jonka asiakkaat mielellään suosittelevat ystävilleen ja puolitutuilleen. En toki kiellä, että tietty muuttofirma jää varmastikin mieleen, jos se on näkynyt dokumentissa. Sen jälkeen sillä on kuitenkin vielä valtavasti töitä edessä, jotta siitä tulisi se ainoa oikea muuttofirma.

Kolmas kysymys liittyi siihen, että tunnetut toimittajat twiittaavat rahasta. Voiko televisiokanava maksaa tunnetuille toimittajille siitä, että nämä katsovat yhtiön aamushowta ja twiittaavat siitä mielipiteitään julkisuuteen? Tietenkin televisiokanava saa ostaa twiittejä. En näe tässä mitään ongelmaa ellei kanava aseta ehtoja sille, minkälaisia mielipiteitä kyseinen toimittaja saa Twitteriin päästää. Mielipide on aina mielipide, mutta ei välttämättä kuitenkaan totuus.

Onko tässä kaikessa sittenkin kysymys valtavirtamedian kriisistä? Halutaan ehdottomasti nostaa kaikenlaisia olemattomia metsänpeikkoja esiin, että oma toimeentulo ei vaarantuisi? Jos ihmiset alkavatkin muodostaa mielipiteensä jonkun muun kuin vuosikymmeniä arvostetussa asemassa olevan lehden antamiin tietoihin perustuen, niin lehdelle saattaa käydä huonosti. Lisäksi se asettaa toimittajille paineita, kun uutiset pitäisi saada ulos nopeasti ilman, että luotettavuus kärsii. Sitten käy kuten Enkeli-Elisan kohdalla. Toimittajilla oli liian kiire saada juttuja aikaiseksi, ettei ehditty tarkistaa taustoja tarpeeksi huolellisesti. Totuushan on, että edes Hesari ei pyöri ilman rahaa. Tarvitaan myyvimmät jutut, suurimmat mainostajat ja paljon tilaajia, jotta juttu kulkee jatkossakin. Kaikki edellä kuvatut esimerkit saattavat olla suuri uhka heille.

Mutta koska maailma muuttuu ja onneksi myös suurin osa viestien vastaanottajista ovat oppineet medialukutaitoa ja -kriittisyyttä, niin saattaisi olla aika valtavirtamediankin alkaa miettiä kuinka pysyä arvostettuna äänitorvena sosiaalisen median rinnalla. Oikea tapa on tuskin alkaa osoitella syyttävästi sinne sun tänne. Itse ainakin olen aina suhtautunut varauksella niihin, jotka pyrkivät nostamaan itseään mustamaalaamalla toisia.

M niin kuin manuaali

Maikkari on kunnostautunut julkaisemalla TOP 50 -listaukset niistä asioista, jotka miesten pitäisi tietää naisista ja päinvastoin. Itselläni heräsi epäusko erityisesti lukiessa sitä, mitä miesten pitäisi tietää meistä naisista. Suurin osa niistä tuntui väkisin keksityiltä. Linkittäisin sinne, jos edes murto-osa väitteistä olisi tuntunut sopivan edes muhun itseeni. Googlettakaa, jos on ihan pakko saada tietää.

(Tietenkään ei pitäisi syyttää Maikkaria, joka on vaan menshealt.comin ja healthyandbeloved.comin sanansaattaja)

Poimin sieltä oman top vitoseni kaikkein älyttömimmistä väitteistä.

Oikeat miehet eivät aja automaattivaihteilla.

Eivätkö? Miten ihmeessä automaatti- tai manuaalivaihteet liittyy miehisyyteen? Vaikka toisaalta olen kerran elämässäni joutunut ajamaan automaattivaihteisella autolla, ja tulin siihen tulokseen, että se jos joku vaatii munaa. Vain tippaleipäaivot omaava henkilö polkee kuopan siihen, missä pitäisi olla kytkin.

Uskon, että väitteen keksinyt nainen on myös kokenut saman ja toivoo pystyvänsä piilottamaan oman avuttomuutensa tilanteessa, jossa joutuisi ajamaan automaattivaihteista autoa vasten tahtoaan.

Annan sinulle anteeksi enemmän kuin minun pitäisi.

Höpö, höpö. Jos olet rakas, saatan katsoa moniakin asioita läpi sormieni, mutten varmasti anna anteeksi enempää kuin pitäisi. Anteeksiantamisen ja joustamisen määrä korreloi suoraan molempien rakkauden määrään. Kaikkihan me joskus töppäillään, mutta jos et petä tai tapa ketään, niin luultavasti saat anteeksi.

Suuseksi on salainen aseeni, enkä pelkää käyttää sitä.

En kuulu koulukuntaan, joka pitää seksiä yleensäkään aseena. Olen kuullut, että sellaisiakin ihmisiä on. Jos seksistä tulee kaupan- tai sodankäynnin väline, voisi olla sopiva hetki alkaa vihdoinkin puhumaan ihan suoraan niistä asioista, mitkä mättää.

Jos pyydät minua ulos rohkeasti suoraan, suostun.

En ihan pysty lupaamaan tätä. Tarvitaan tähän nyt vähän muutakin kuin rohkea ja suora pyyntö, kuten nyt vaikka oikeantyyppinen ihminen. Semmonen kiva ja ihana. Miksi kukaan lähtisi ulos jokaisen kanssa, joka keksii pyytää?

Pääsääntöisesti se menee niin, että jos toisessa on jotain ei-toivottavia piirteitä, joita ei vaan pysty katsomaan läpi sormien, niin ei ne siitä mihinkään ajan kanssakaan katoa. Niitä ei opi rakastamaan eikä se toinen tule niitä muuttamaan. Miksi siis pitäisi tuhlata aikaa?

Sinun tulisi tietää tämä kaikki (ja lisää) ilman, että kerron sinulle.

Ei, sinunkaan ei tarvitse olla meedio. Muutenkin on parempi, ellet tiedä yhtään enempää noista totuutena esitetyistä väitteistä.

Mitähän mieltä miehet on listasta, joka kertoo, mitä naisten pitäisi tietää miehistä? Mun mielestä se oli jotenkin paljon rationaalisempi. Vaikka sielläkin taisi olla mukana muutama täyteväite, jotta saadaan top 50 kootuksi.

Yleensä toivon eniten sitä, että maailmassa olisi rauha ja kaikilla hyvä tahto. Mutta tänään toivon, että turhat "mitä sinun pitäisi tietää" -oppaat jätettäisiin kirjoittamatta. Mieluummin vaikka jokainen voisi kirjoittaa oman manuaalinsa.

M niin kuin maksaja

Tutkimuksen mukaan ulkonäkö ratkaisee, kuka treffeillä maksaa. Mitä kauniimpi nainen, sitä todennäköisemmin deitti hoitaa viulut. Ja mitä komeampi deitti, sitä varmemmin nainen odottaa deitin kaivelevan kuvettaan.

Ensimmäisen väitteen allekirjoittaminen ei tuota ongelmaa. Miehet nyt vaan on... miehiä. Mitä enemmän ne maksaa, sitä enemmän ne odottaa saavansa vastinetta rahoilleen. Ilmaista ateriaa ei vaan ole olemassa. Viehättävämmän siskon antimista maksettaisiin enemmän kuin vähemmän viehättävämmän. Jos tyttö ei anna säälistä, niin ehkä edes kiitollisuudenvelasta.

Jälkimmäinen väite tuottaa mulla keskivertoa kovempaa vastarintaa. Onkohan sana odottaa sittenkin vain toimittajan oma käännöskukkanen? Minä en ainakaan odota miehen maksavan, koska hän näyttää hyvältä. Toisaalta itse pelkään heti ampiaisten jälkeen eniten kiitollisuudenvelkaa, joten koko laskun maksattaminen toisella etenkin ensitreffeillä voisi aiheuttaa ampiaisen piston tavoin anafylaktisen shokin. Ei se kuitenkaan pelkästään pelkoa kieltäytymisen aiheuttamasta huonosta omastatunnosta ole. Sellaista ulkokuorta ei ole olemassa, että se voisi missään tilanteessa korvata puuttuvaa älyä.

Ja stop! Kukaan ei puhunut mitään mistään Mensaan kuulumisesta. Korkea älykkyysosamäärä ei oikeasti kerro muusta kuin henkilön kognitiivisista kyvyistä. Sellaisten tiedollisten asioiden terävä ja tarkka hahmottaminen ei takaa sosiaalista lahjakkuutta, jota voisi olla esimerkiksi se, ettei mene kuvittelemaan saavansa laskun kuittaamalla jotakin muutakin kuin lämmintä kättä.

Tutkimuksen jälkimmäisen väitteen täytyy siis olla täyttä roskaa. Tai sitten tämä on ikäkysymys. Tällä iällä nimittäin paikkojen kostuminen vaatii jotain ihan muuta kuin rahaa ja ulkonäköä. Ei niistä tietenkään haittaa ole, mutta niillä ei ole merkitystä kostumisen kannalta. Silloin joskus muinaishistoriallisina aikoina, jolloin vielä kävin treffeillä, olen itsekin ollut vähemmän huolissani kiitollisuudenvelasta kuin nykyään.

M niin kuin minimaailmanloput

Kylläpä elämä nyt heittelee. Tosin jälleen saa katsoa kirkkain silmin peiliin. Mikään ei ole kenenkään muun kuin oma vikani.

Parvekkeelle kevättalvella rullalle heivattu matto oli saanut asukkeja. Mitään en inhoa tai pelkää enempää kuin ampiaisia. Ja niitä oli ainakin miljoona perjantaina, kun mattorulla otettiin käsittelyyn. Odottelin liiskatun kenkälaatikkoon heivatun pesän tyhjenevän ajallaan, mutta eilen selvisi, että kymmenkunta jääräpäätä oli päättänyt remontoida risaisen majansa uudelleen asuinkuntoon. Onneksi on pyromaanivävypoikakokelas, joka liekitti pesän ja siellä sillä hetkellä olevat ampiaiset. Palokuntana toimi ihana rohkea tyttäreni. Lannistuivatko ne pirulaiset poltetusta ja hukutetusta majastaan? No ei! Siellä niitä häärii ja uiskentelee taas muutama. Ehkä jo illalla ampiaiset on kadonneet, että uskallan viedä laatikon viimein roskiin. Tai sitten delegoin hävittämisen pienille murhapolttajilleni.

Eilen koin myös toisen suuren itse aiheutetun vääryyden. Mulla on ollut kuukausi aikaa hankkia uusi verokortti ja viedä se töihin, jotta palkasta ei kesälläkin vietäisi 40 prosenttia. Toki hankin uuden verokortin, mutta arvatkaapa muistinko viedä sen työnantajalle? En muistanut koko juttua ennen kuin eilen. Soitto pomolle vahvisti pelkoni oikeiksi, palkat on jo tulleet laskennasta, joten olen auttamattomasti myöhässä eikä verokortin skannailu illalla ja käteen antaminen huomenna (siis tänään) enää pelasta mitään. Haukoin hetken henkeä kuin kala kuivalla maalla, ja totesin sitten, että jos nyt haluaisin ajatella positiviisesti, niin sehän tietää sitä, että olen jo heinäkuussa kantanut korteni kekoon korkojen kera. Pomo purskahti nauruun ja totesi, että jos vaikka toimittaisin sen peräti miinusmerkkisen verokorttini ajoissa ennen kuun vaihdetta. Mua ei itse asiassa ihan hirveästi vielä naurata. Ehkä ensi kuussa sitten jo hiukan hymyilyttää. Ei tän ihan näin pitänyt mennä, mutta tiedänpähän verokarhun muistavan mua myös joulun alla 2013 kivalla pikku lisällä joululahjarahastoon. Sitten saattaa jo naurattaakin. Olenhan onnistunut verosuunnittelussani jälleen oikein hyvin.

Koska tänään on SE päivä ja elämä on potkinut mua noinkin raadollisesti päähän jo hetken aikaa, olen aivan varma, että oikeustalolle mennessäni siellä on vähintään pommiuhka päällä ja hakemus jää sittenkin jättämättä. Varmaan siinä tapauksessa unohdan sen liian moneksi kuukaudeksi ja hupsista huomaan olevani edelleen tammikuussa naimisissa, jolloin koko prosessi olisi taas aloitettava alusta. Ei, tätä en unohda!

Ajatella, että mun ongelmat on tätä koko luokkaa. Ampiaisia ja unohtuneita verokortteja.

Life is good! :D

M niin kuin muistelu

Tuolla toisaalla (no just siellä naamakirjan Blogistan-ryhmässä, joka ei syrji ketään - paitsi niitä, jotka eivät ole facebookissa ja niitä, joita ei ole mukaan kutsuttu, kun ei ole tiedetty kutsua) on kilvan kerrottu tarinoita siitä, kuinka alkoi bloggaamaan. En aio antaa mitään tarkempia jälkiä seurattavaksi, missä kaikkialla blogia on aiemmin tullut pidettyä. Ne, jotka historian tuntee, tietää sen ilman savumerkkejäkin. Ja niille, jotka eivät tunne: mennyt on mennyttä eikä sen kaivelusta ole kenellekään mitään hyötyä. Googlella on ehkä norsun muisti, mutta ei sekään rajaton ollut. Testasin.

Aloitin ensimmäisen blogini salaa ja suljetuin ovin vuonna 2004. Käytännössä siirryin kirjoittamaan päiväkirjaa nettiin. Sitten vuonna 2005 kävi se juttu. Se, joka monelle muullekin bloggarille. Luettuani muiden blogeja tajusin, että päiväkirjaahan voi pitää julkisestikin. Mikä parasta, ne olivat vuorovaikutteisia päiväkirjoja. Oli ongelma mikä hyvänsä, siihen sai aina tukea ja monen monta erilaista näkökulmaa. Ootte te vaan ihania!

Kuinkas sitten kävikään? Hävisin mitään sanomatta pariksi vuodeksi kokonaan ja poistin blogin. Sen enempää syitä ja seurauksia täällä ruotimatta totean, että selitykseksi saa riittää sana "tahdon". Elokuussa 2009 aloitin uudelleen, kun olin tullut hyvin lähelle ratkaisua, etten tahdokaan. Niitäkään syitä ja seurauksia en ruodi täällä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se olisi reilua. Blogista tulisi sitä paitsi äkkiä sosiaalipornon alttari, jonka kommenttilaatikko täyttyisi vain entisten puolisoiden välisestä nokittelusta, jos niin tekisin. Se, jos joku ei kuulu aakkostarinoiden linjaan.

Aakkostarinat aloitin tammikuussa kuluvaa vuotta. Se oli vastaus kirjoittajan blokkiin. Olen sinnikkäästi pitänyt kiinni siitä, että joka päivä julkaisen yhden aakkostarinan. Samalla olen huomannut, että paluuta eiliseen ei ole. Tämä on nyt kotini, koska aakkoset antavat rajattomat mahdollisuudet kirjoittaa ihan mistä huvittaa. Ainoa asia, mikä aika ajoin harmittaa on se, ettei tätä oikein hyvällä tahdollakaan pysty enää tituleeraamaan päiväkirjablogiksi. Sitä blokkia ei niin vain ohitetakaan. Sitä varten pitäisi perustaa kokonaan uusi blogi täysin uudella tunnistamattomalla nimimerkillä, jotta pystyisin kirjoittamaan asioista siten, etten edes vahingossa loukkaa ketään. Pitäisi ikäänkuin aloittaa kaikki alusta. En taida olla halukas siihen projektiin.

M niin kuin mustasukkaisuus

Tämä on taas niitä aiheita, jotka on roikkuneet luonnoksissa jo ties kuinka pitkään. Ei vaan saa otetta tai aihe on liian räjähdysaltis. Olen mä sitä kyllä sivunnut yhdessä jos toisessakin kirjoituksessa aikaisemmin tavalla tai toisella.

Voisi auttaa, kun menisi itseensä ja kurkkaisi peiliin. Enhän mä itsekään ole kokonaan moisen tunteen yläpuolella. Ongelma siitä tulee vasta, kun tärkeä ihminen hakee omalle asemalleen vahvistusta pyrkimällä tekemään musta tavalla tai toisella mustasukkaisen. Se, jos joku on omiaan tappamaan toisen aseman/tärkeyden mun elämässä. Kuka nyt ehdoin tahdoin turpiinsa ottais kerta toisensa jälkeen? Helpompaa on antaa tunteiden kuolla, vaikkei sekään hetkessä tapahdu.

Monesti väitetään, että jos ei ole mustasukkainen, ei ole tunteitakaan. Ei se kuitenkaan niin ole. Mä pidän omasta mustasukkaisuudestani huolimatta koko tunnetta enemmän omistamisenhaluna kuin rakkautena. Eikä omistamisella ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.  On silti luonnollista, että pelkää menettävänsä jotain itselleen tärkeää. Ristiriita on siinä, että antamalla mustasukkaisuuden ottaa niskalenkin, käyttäytyy itse niin, että toinen pakenee henkensä edestä.

Suurin ongelma mustasukkaisuus on mulle silloin, kun musta ollaan mustasukkaisia ja sen takia mun menemisiä ja tulemisia pyritään rajoittamaan. Erityisen vaikeaa siitä tulee, jos mä joudun vastaamaan puhelimeen jotain sata kertaa päivässä ja kertomaan mitä milloinkin teen. Mä tiedän kyllä, että se rajoittaa ihan yhtä lailla sen mustasukkaisen osapuolen menemisiä ja tulemisia, kun joutuu käyttämään  sekä vapaa-aikansa että työaikansa toisen vahtimiseen, muttei se paljoa ole lohduttanut.

Joskus sata vuotta sitten (lue: 2000-luvun alussa. Heh, kylläpä aika rientää ja sitä rataa) kävin Rusentava rakkaus -ryhmäterapiassa. Se oli aika opettavainen kokemus - minä ja ne sairaalloisen mustasukkaiset. Vasta siellä mä tajusin oikeasti, kuinka paljon mustasukkaisuus rajoitti niitä, jotka olivat itse mustasukkaisia. Vasta siellä mä tajusin, mitä kaikkia todella typeriä tekoja se voi saada aikaiseksi. Se oli valaisevaa ja pelottavaa. Muttei se silti antanut tarpeeksi ymmärrystä, että olisi voinut pelastaa mun silloisen suhteen. Se ei toki ollut tarkoituskaan. Tarkoitus oli selvittää, että voisinko mä elää siinä suhteessa vai en. En voinut.

Mä kuitenkin olen vahvasti siinä uskossa, että pystyn sulattamaan tietyn määrän mustasukkaisuutta, jos se on terveellä pohjalla. Terve pohja kai tarkoittaa sitä, että asia pystytään selvittämään puhumalla ja se helpottaa molempia osapuolia. Mä en oikein pysty edes ymmärtämään, miksi musta pitäisi olla mustasukkainen. Paitsi tietenkin, jos on ryssinyt omat mahdollisuutensa. Mä kun kuitenkin olen uskollinen ennen kaikkea omille tunteilleni.

M niin kuin mustavalkoinen

Mustavalkoinen ajattelu on jälleen yksi asioista, jotka saa mut ärsyyntymään. Ei tietenkään pitäisi tehdä muuta kuin kohauttaa olkiaan, vetää hymy uudelleen korviin ja tanssahdella eteenpäin. Eihän se ole multa pois. Joskus kuitenkin pakosta pysähtyy miettimään, miksi ihmisille on olemassa vain ne ääripään ajatukset, muttei mitään siltä väliltä.

Palataan nyt esimerkiksi ystävyys-teemaan. Tottakai silläkin on merkitystä, mitä sana ystävyys kenellekin tarkoittaa. Pitää olla huolellisempi ystävyyden määrittelyssä ennen kuin tekee kenenkään kanssa mitään sopimuksia. Ystävyyden tasojakin on niin monia. Ystävä on enemmän kuin kaveri tai tuttava, muttei se silti tarkoita sitä, että toinen on velvollinen viettämään aikaansa toisen seurassa, vastaamaan jokaiseen puheluun/viestiin/sähköpostiin alta sekunnin murto-osan tai ylipäätään olla tekemisissä toisen kanssa kuin kerran vuodessa tai sattumalta. Niitäkin ihmisiä tosiaan on, joista kuulee tosi harvoin yhtään mitään, mutta silti tuntuu kuin mitään taukoa ei koskaan olisi ollutkaan. Eikä he silti tunnu yhtään vähemmän ystäviltä kuin aikaisemmin.

Wikipedia määrittelee ystävyydessä olevan seuraavia käyttäytymistapoja:

• altruismi, epäitsekäs toiminta toisen auttamiseksi
• sympatia ja empatia
• rehellisyys
• keskinäinen ymmärrys ja myötätunto
• toisen seurasta nauttiminen
• luottamus
• myönteinen vastavuoroisuus
• mahdollisuus olla oma itsensä, ilmaista tunteitaan ja tehdä virheitä ilman tuomitsemisen pelkoa

Pitääkö erikseen mainita, että tämä lista ei ole samanlainen kuin esimerkiksi jonkin sairauden määrittelemiseksi tehdyt listat? Jos sinulla on viimeisen kahden viikon aikana esiintynyt vähintään 2 yllä mainituista oireista, olet... Eikä se myöskään tarkoita, että jos jokin kohdista tilapäisesti puuttuu, muutut vihamieheksi tai ainakin olet ihan takuuvarmasti suuttunut kyseiselle ihmiselle. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että ollaan liitetty ystävyyteen ihan erilaisia ominaisuuksia ja odotuksia tietyssä kehitysvaiheessa. 

M niin kuin mykistynyt

Sanokaa mulle, ettei toi oikeesti ole totta.

M niin kuin motivaatio

"Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta jotta leipää syödään.

Työ ihmisen tuo tekijälleen, mielen niin iloisen."

Tämä rallatus on niin tuttu lapsuudesta. Ihmeellistä aivopesua. Niin vissiin juu.

Ensimmäinen rivi on fakta. Töitä tehdään, jotta saataisiin kurniva vatsa tyydytetyksi. Sitten on vielä ne kaikki muut tarpeet, jotka pitäisi saada täytettyä ja raha on siihen kätevä väline.

Mutta tuoko työ jokaiselle tekijälleen iloisen mielen? Entä jos joutuu pakon edessä tekemään työtä, josta ei vaan yksinkertaisesti tykkää?  Entä jos on kouluttanut itseään vuosia ja päätyy laivasiivojaksi? Entä jos työ olisikin kivaa, mutta ilmapiiri työpaikalla saa ateistinkin varmuuden vuoksi rukoilemaan? Mun villi arvaus on, että iloiseen mieleen ja motivaatioon tarvitaan muutakin kuin raha ja ihan vaan joku työ.

Jos mun pitäisi valita,

a) työ, josta saa paljon rahaa, mutta ei tuo minkäänlaista muuta tyydytystä tai

b) työ, josta saatava raha riittäisi juuri ja juuri elämiseen, mutta josta tulisi syystä tai toisesta iloinen mieli,

niin valitsisin ehdottomasti jälkimmäisen vaihtoehdon. Penniä voi aina venyttää, mutta pinnaa ei!

Teoriassa niin, käytännössä niin ja näin

Vaihtoehdoissa vedettiin mutkat suoriksi. Enhän mä oikeassa elämässä pelkästään hyvään ja iloiseen mieleen tyytyisi, koska raha on oikeasti kätevä väline myös mielialan kohottamiseen. Tottakai penniä voi venyttää, mutta raja siinäkin tulee vastaan.

Mieli on paljon iloisempi, kun tietää, että tiettynä päivänä kuukaudessa tilille tupsahtaa rahaa sen verran, että pystyy suoriutumaan pakollisista asumiskuluista, maksamaan lainanlyhennyksiä ja toivon mukaan saa pahan päivän varalle myös hiukan säästöön, ettei se yksi yllättävä lasku tule ja sotke koko taloutta taas moneksi kuukaudeksi.

Rahalla siis on merkitystä, mutta mä en usko sen motivoivaan voimaan. Siitä tulee pidemmän päälle itsestäänselvyys. Jos esimerkiksi saa hyvästä työstä bonuksen juuri ennen joulua ensimmäisenä vuonna, ja sitten seuraavanakin vuotena ja ehkä jopa kolmantenakin vuotena, niin on aivan saletti, että neljäntenä vuotena sitä menee huutamaan keuhkonsa riekaleiksi pomolle, joka ei maksanutkaan sitä bonusta. Ainahan se on tullut ja sillä on kustannettu joululahjat. Eihän sitä nyt yhtäkkiä voida jättää maksamatta. Vuosien varrella tuppaa unohtumaan, että se bonushan maksettiin vain hyvästä työstä.

Mä uskon ennen kaikkea siihen, että motivaatio pysyy yllä, kun tekee sellaista työtä, jota haluaa tehdä. Kun työpaikalla on ihmisiä, joiden kanssa ei ole turhia kärhämiä ja ketään ei jätetä yksin tuntemaan oloaan ulkopuoliseksi. Kiva työ ja työkaverit ei silti riitä. Pitää olla lisäksi haasteita ja mahdollisuus kehittyä yksilönä. Jos se katto uhkaa tulla vastaan, niin siitä on ponnistettava läpi. Tai vaihdettava paikkaan, jossa on mahdollisuus toteuttaa itseään ja unelmiaan.

Enemmän kuin pitkää ansioluetteloa, mä pelkään sitä, että jämähdän työhön, johon en lähde iloisin mielin.