L niin kuin liekki

Joskus pelkkä liekki ei riitä, vaan siitä syntyy valtava roihu. Katkeruuden palo, jota ei saada hallintaan edes vuoden kuluttua.

Hei,

olen saanut tietää sinun ja mieheni suhteesta. Toivon sen olleen kahden perheen rikkomisen arvoista. Saatat ihmetellä, mitä tarkoitan kahdella perheellä? Jos vilkaiset ketkä muut viestini vastaanottavat, se selviää sinulle kyllä. Vastaanottajina ovat itsesi lisäksi sekä miehesi että molemmat lapsesi.

Haluaisin sinun katsovan peilin edessä syvälle silmiisi. Miltä tuntuu olla pettäjä? Miltä tuntuu olla nainen, joka rikkoo perheitä? Oletko mielestäsi hyvä äiti ja vaimo? Jos voisit valita nyt uudelleen, valitsisitko juuri minun mieheni? Miehen, jolla on - tarkoitan oli - vittumainen eukko ja pienet lapset.

Toivotan sinulle onnea matkaan, kun miehesi ja teini-ikäiset lapsesi tulevat tänä iltana kotiin. He ovat varmasti onnellisia saatuaan minulta näin mukavan viestin. He kunnioittavat sinua varmasti todella paljon saatuaan viestini.

Vielä yksi juttu. Vietin tänään mukavan lounastauon miehesi kanssa. Järjestin itseni vahingossa samaan pöytään hänen kanssaan työpaikan ravintolassa. Todella mukava mies sinulla. Voisin jopa harkita pientä leikkiä miehesi kanssa. Leikkiä, jossa ei ole mitään tunteita, ei rakkautta - vain hetki aivotonta hauskanpitoa. Emmehän haluaisi satuttaa ketään ja uskoisimme vakaasti, että kukaan ei koskaan saa tietää. Suhde olisi samanlainen kuin sinulla ja miehelläni, koska sellainen suhteenne mieheni mukaan oli hänen rukoillessaan anteeksiantoa ja vannoessaan ikuista rakkautta minulle.

Hyvää jatkoa ja mukavaa loppuelämää.

Ystävällisin terveisin,

Onnellinen elämässä

Toivoisin, että viestin kirjoittanut elämässään onnellinen nainen pääsisi eroon katkeruuden ja vihan liekistä. Että liekki sammuisi edes kädenlämpöiseksi. Sen on täytynyt olla todella polttava, koska on katsonut hyväksyttäväksi sotkea aikuisten keittämään soppaan myös toisen naisen lapset. Ei, en hyväksy.

***

Kirjoitus on osa Tarina päivässä -haasteen antamia päivittäisiä aiheita. Haasteen ajatuksena on antaa päivittäin sana tai lause, jonka ympärille halukkaat voivat sitoa oman tarinansa. Osallistua saa kuka tahansa, joka lupaa, ettei ota haasteeseen osallistumisesta päänsärkyä tai hanki sen vuoksi vatsahaavaa. Osallistumisen pitää olla ennen kaikkea mielekästä, hauskaa ja vapaaehtoista. Tutustu ajatukseen tarkemmin linkin takaa.

A niin kuin avioerojen uhri

Satuin epäonnekseni kääntämään radiokanavan Suomipopille eilen juuri sillä hetkellä, kun koko kansan pelimiestä Tauskia haastateltiin tuoreimman avioeronsa tiimoilta. Tauski lanseerasi haastattelussa minulle täysin uuden käsitteen kertoessaan olevansa avioerojen uhri. Anteeksi mitä? Mikä kumma se on? Voiko uhriutumalla irtisanoutua täysin kaikesta omasta vastuustaan? Kyllähän hän olisi halunnut jatkaa avioliitossa, mutta kun vaimot eivät tajunneet, että avioliitossa on vain yksi iso peitto, jonka alta lähdetään töihin ja töistä tullaan suoraan takaisin kotiin ison peiton alle. Hei kaverit, tämä oli siis hänen suustaan päästetty avioliiton määritelmä - ei minun. Minä haluan elämääni kuuluvan muutakin kuin työn ja ison peiton.

Se mua tässä ehkä eniten kaivelee, että siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun hän kerskui kaataneensa yli 10000 naista? Hän itse muistutti olevansa 50-vuotias, jolloin lukumäärä voi olla varsin passeli. Mutta jos ajatellaan, että hän on ollut naimisissa yhteensä 22 vuotta eikä luultavasti ole kaatanut naisia ennen kuin on tullut miehen ikään, niin hänellä olisi ollut noin 10 vuotta aikaa kaataa nämä naiset. Siis olettaen, että on pysytty vain avioliiton ison peiton alla, koska hänhän on avioerojen uhri. Se tarkoittaisi tuhatta naista per vuosi ja yli 80 naista kuukaudessa. Ja kun kuukaudessa on 30 päivää niin...  Miten nyt yhtäkkiä tulikin sellainen hytinä, että hän ei ehkä olekaan se uhri? Vai eikö sitä sitten lasketa, jos ei mene ison peiton alle?

Hyvä on. Nämä kaksi kohtuullisen lyhyellä aikavälillä julkaistua haastattelua väkisin herättävät ristiriidan. Ajatus isosta peitosta on kaunis. Tauski puhui myös siitä, että nykyään ihmiset luovuttavat niin helpolla ja silloin kun niitä vastamäkiä tulee, pitäisi pitää entistä tiukemmin kiinni. Periaatteessa olen täsmälleen samaa mieltä. Ihmiset eroavat nyky-yhteiskunnassa kovin helpolla, kun kenenkään ei ole enää taloudellisista syistä otettava sontaa yli omien rajojensa niskaansa. Luultavasti jokaisen henkilökohtaiset rajatkin ovat madaltuneet samalla, mutta parisuhteen tai avioliiton ei myöskään pidä olla jatkuvaa taistelua ja lujaa kiinni pitämistä. Läheisimmältä ihmissuhteeltaan sitä kuitenkin on jokaisella oikeus odottaa voimia ja voimaantumista eikä jatkuvaa taistelua jostain. Ja jos taistellaan, niin ei ainakaan keskenään.

Loppujen lopuksi on niin, että avioliittoon ja parisuhteeseen tarvitaan kaksi ihmistä, jolloin samat ihmiset myös eroavat. Kumpikaan tuskin voi koskaan olla täysin vain uhri. Vai voiko?

Y niin kuin ylipääseminen

Katselin (tai oikeammin kuuntelin sujuvasti) Katsomosta Jenni Pääskysaaren luotsaamaa uutta keskusteluohjelmaa nimeltä 11 tapaa jättää nainen. Olettaisin, että luvassa on 11 erotarinaa, joissa ei luultavasti pohjimmiltaan ole kysymys siitä, kuka jätti ja kenet. Sitä paitsi uskon, että ei ole olemassa mitään tiettyjä tapoja, vaan tarinat on täsmälleen aina eroajiensa näköisiä. Joka tapauksessa keskustelusta nousi moniakin hyviä teemoja mietittäväksi.

Ohjelmassa keskusteltiin paljon siitä, kuinka nopeasti eron jälkeen voi aloittaa uuden suhteen ja millä intensiteetillä. Jos kuvaan kuuluu myös lapsia, niin missä vaiheessa lasten ja uuden mahdollisen kumppanin pitää tutustua toisiinsa? Kuinka nopeasti voidaan laittaa hynttyyt yhteen? Koska kysymys on kahden ihmisen välisestä suhteesta, niin mitään oikeaa vastausta ei tietenkään ole olemassa. Olen taipuvainen ajattelemaan, että vain sillä on merkitystä, että on käsitellyt eronsa eikä tuo vanhan suhteen painolastia uuteen suhteeseen. Siihen on hirveän vaikea mennä antamaan mitään tarkkoja aikarajoja, vaikka yleisen käsityksen mukaan eron jälkeen pitää kuulemma olla ainakin vuosi itsekseen. Toisaalta eroaminen ei aina tapahdu vasta silloin, kun ympäristö pystyy sen havaitsemaan siitä, ettei pari enää asu yhdessä. Ja toisaalta, joku ei vaan osaa päästää irti, vaikka hänelle on selvin sanoin sanottu, että paluuta entiseen ei ole.

Kuten osa tietääkin, mulla on sattumalta hyvin tuore erokokemus taustalla. Siis byrokraattisesti se on tuore, tunnetasolla sitä on käsitelty vuodesta 2009. Olen käynyt läpi vuosia kestäneen vuoristoradan, jossa on vuorotelleet syvä viha ja inho, syvä rakkaus ja välittäminen, syvä pettymys ja itsesyytökset, syvä sääli ja itsesääli. Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun jätin erohakemuksen käräjäoikeudelle, mun ero oli tunnetasolla käsitelty. Ja nimenomaan mun ero, toisella osapuolella on oma eroprosessinsa ja aikataulunsa. En olisi jättänyt hakemusta lainkaan, jos vieläkin olisi ollut pieni toivon kipinä. Tai jos olisin hetkeäkään ajatellut, että ei ehkä sittenkään oltu kokeiltu kaikkia keinoja. Minä en eroa, ellen ole 114 prosenttisen varma, ettei tunteita enää ole.  Ei ollut enää mitään syytä uskotella itselleen, että asiat järjestyy. Ei ollut enää mitään tunteita, joiden voimalla olisin voinut uskoa itse haluavani nähdä vaivaa. Oltiin tultu pisteeseen, jossa ei ollut enää vihaa muttei rakkauttakaan. Oli ihan sama. Siinä hetkessä on turha kuvitella, että mikään puhuri saisi kipinää syttymään uudelleen.

Tältä pohjalta mun olisi kovin vaikea lähteä heristämään sormea kenellekään, joka alkaa uuteen suhteeseen nopeasti eronsa jälkeen. Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää, onko eroa käsitelty jo pidemmän aikaa. Joskus saattaa olla niin, että edes se entinen kumppani ei tiedä kuinka pitkään eroa on käsitelty. Tosin hän varmaan on vain tuudittautunut ajatukseen, että kaikkihan on ihan hyvin eikä mitään ongelmia ole. Mistä syystä se erokin siis on väistämätön. Kun ei ole haluttu nähdä ongelmien olemassaoloa, niin ei ole myöskään toimittu ennaltaehkäisevästi. Tai ei ole edes välitetty tehdä asioille mitään.

Mutta mistä sen sitten voi tietää, onko joku päässyt yli entisestään? Ja toisaalta pitääkö ulkopuolisen sitä edes tietää? Pitäisikö vain voida luottaa siihen, että toinen tietää itse, milloin on valmis ottamaan seuraavan askeleen?

Ehkä vasta eronneen olisi syytä tuntea itsensä ja olla rehellinen itselleen. Jos exä on mielessä öin ja päivin, niin ei varmaankaan ole päässyt yli toisesta. Jos tuntee tarvetta tuoda itseään esiin eksälleen tavalla tai toisella usein, ei varmastikaan ole päässyt yli toisesta. Jos tuntee tarvetta pitää kontaktia eksäänsä, niin ei liene reilua sille "kolmannelle" alkaa suhteeseen. Jos ei voi kertoa uudelle "rakkaudelleen" tapaavansa vielä eksäänsäkin, tapaamiset eivät ole viattomia. Jos aiheuttaa eksälleen ahdistusta sillä, että yrittää koko ajan pitää yllä jonkinlaista kontaktia, ei varmastikaan ole päässyt yli toisesta. Luulisin, että silloin on aika vaikea olla läsnä, jos sydän ja ajatukset on ihan muualla, menneessä. Tunneasioissa me vaan mennään kaikki ihan omaan tahtiin ja pitää antaa itselleen juuri niin paljon aikaa kuin sitä tarvitsee. Saattaa olla, että se entinen kumppani oli vahva turvaverkko, kun oltiin yhdessä, muttei se varmastikaan halua olla sitä enää eron jälkeen. Mutta uusi kumppani tuskin haluaa turvaverkoksi, jonka ensitehtävänä on käsitellä aikaisempi ero.