SMITH, ZADIE: Petos

Kustantaja; WSOY 2025

Alkuteos: The Fraud (2023)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Kansi: Jon Gray

Zadie Smithin romaani Petos pohjautuu Lontoossa 1870-luvulla pidettyyn oikeudenkäyntiin, jossa pyrittiin ratkaisemaan, onko itseään Roger Tichborneksi väittävä mies todella kyseinen henkilö ja siten oikeutettu baronetin arvonimeen ja mittavaan perintöön. Myös muut kirjassa mainitut henkilöt ovat suurelta osin todellisia, joskin Zadie Smith on omien tarkoitusperiensä vuoksi ottanut heidän elämänvaiheittensa suhteen joitakin vapauksia.

Näkökulma romaanissa on skotlantilaistaustaisen Eliza Touchet’n. Vuonna 1871 hän on noin kuusikymppinen lapseton leski, joka työskentelee taloudenhoitajana puolisonsa serkun William Ainsworthin luona. Elizalla ja häntä viisi vuotta nuoremmalla Williamilla on ollut rakkaussuhde, mutta kiihko on vähitellen muuttunut lämpimäksi kumppanuudeksi.

Rouva Touchet’n todellinen rakkaus oli Williamin ensimmäinen vaimo ja kolmen vanhimman tyttären äiti Frances, joka hiipui pois vain kolmekymmentäkolmevuotiaana. Tästä on kulunut nyt yli kolmekymmentä vuotta ja William on naimisissa kaksikymmentäkuusivuotiaan luku- ja kirjoitustaidottoman Sarahin kanssa, joka on Williamin nuorimman tyttären äiti.

William on tuottelias historiallisten romaanien kirjoittaja, joka kilpailee itsensä Charles Dickensin kanssa – teosta Jack Shepard myytiin jopa enemmän kuin Dickensin romaania Oliver Twist. Kansan suosiossa ovat etenkin Ainsworthin runoista muodostuneet viisut. Käsikirjoitusten esilukijana toimivan rouva Touchet’n mielestä Williamin romaanit ovat yleisesti ottaen tylsiä ja sekavia ja ideatkin muilta lainattuja, mutta sitä hän ei raaski miehelle sanoa.

Tuore rouva Ainsworth on palavasti innostunut Tichbornen tapauksesta – sisältyyhän siihen rahaa, seksiä, henkilöllisyyteen liittyviä väärinkäsityksiä ja Jamaikan kaltaisia eksoottisia paikkoja. Samankaltaisina toistuviin arkipäiviin kyllästynyt rouva Touchet puolestaan on kiinnostunut kansanjuhlaksi muuttuneen tapahtuman tarkkailusta, joten rouvat osallistuvat ahkerasti yli vuoden kestävän oikeudenkäynnin istuntoihin.

Kantajaksi kutsuttu mies jakaa ihmisten mielipiteet. Osa uskoo useastakin syystä miehen olevan Australiasta Englantiin onneaan kokeilemaan saapunut lihakauppias Arthur Orton. Mies on sivistymätön eikä osaa edes ranskaa jota sir Roger on puhunut lapsuudesta saakka, hänellä ei ole käsivarressaan tatuointia ja hän on ainakin 100 kiloa painavampi kuin sir Roger oli kadotessaan haaksirikossa kuusitoista vuotta aiemmin.

Kiihkeimmin Kantajan oikeuksia arvonimeen ja omaisuuteen puolustaa työväestö, jonka mielestä yläluokka ja rahamiehet yrittävät vain kiusata rehtiä miestä - kyllähän vieraan kielen voi unohtaa, tatuoinnin poistattaa ja kiloja kartuttaa mukavan elämän parissa. Sarahille painavin todiste ”meidän Rogerin” puolesta on se, että sir Rogerin äiti tunnisti Kantajan pojakseen ennen kuolemaansa.

Rouva Touchet pitää Kantajaa huijarina, mutta uskoo silti tämän tärkeintä todistajaa Andrew Boglea, entistä orjaa. Mies on puheissaan lähes hypnoottisen vakuuttava ja teoissaankin kunnioitusta herättävä. Hän herättää Elizassa jo unohdetuiksi luultuja tunteita, mutta jää lopulta arvoitukseksi niin Elizalle kuin lukijallekin.

Francesin kanssa Eliza oli esittänyt vahvatahtoista naisasianaista, Williamille hän oli ollut naisellinen muusa, ja ehkä jossain kuvitellussa utopiassa, tasaveroisella, yhteisellä maaperällä, hän voisi kohdata Boglen kaltaisen älykkään sielun, joka tuntui elävän siten kuin hän itse oli aina toivonut elävänsä, siis ilman harhakuvitelmia.

Tapaus saa rouva Touchet’n pohtimaan käsitettä ”totuus”. Miten ihminen päätyy siihen, mitä pitää totuutena? Valehteleeko ihminen tietoisesti itselleen, jos pitää kiinni näkemyksestään, vaikka kaikki todisteet osoittaisivat sen vääräksi?  Vai ovatko takana jotkin tiedostamattomat ja monimutkaiset syyt? Esillä ovat myös naisen turvaton asema, orjuuden poistaminen ja kotimaan tehdastyöläisten olojen kohentaminen sekä tekijänoikeudet ja rokotusvastaisuus.

Smithin teoksesta voi löytää yhtymäkohtia omaan aikaamme. Nykyäänkin media pystyy muokkaamaan ihmisten mielipiteitä ja luomaan mehukkaita skandaaleja ihan tyhjästä. Yhäkin jotkut nousevat tiedotusvälineiden ansioista ainakin hetkeksi parrasvaloihin ja kunniaan ja toiset vajoavat häpeään. Ja kansa saa huvinsa.

Petos koostuu lyhyistä luvuista, Ajanjakso vuodesta 1871 lähtien etenee kronologisesti eteenpäin, mutta siihen limittyy otteita menneisyydestä. Usein mennyt palaa mieleen jonkin tilanteen, ympäristön tai henkilön vaikutuksesta. Charles Dickensin teosten tapaan myös Petos-romaanissa on runsaasti sivujuonteita ja yhteiskunnallista kritiikkiä. Oman – ja koskettavimman – kokonaisuutensa muodostaa Andrew Boglen surullinen elämäntarina.

Zadie Smithin äänitorven rouva Touchet’n kerrontatyyli on tarkka, ironinen ja paikoin jopa piikikäs, mutta lisää väriä saadaan vielä eri yhteiskuntaluokkien edustajien puheenparsista. Irmeli Ruuska onnistuu suomennoksessaan jälleen erinomaisesti. Petos ei nouse ihan Zadie Smithin parhaiden teosten joukkoon, mutta on silti lukemisen arvoinen.

YSTÄVÄTTÄRET, KILPAILIJATTARET: ZADIE SMITH / ELENA FERRANTE

SMITH, ZADIE: Swing time

Kustantaja: WSOY 2017

Alkuteos: Swing Time

Suomennos: Irmeli Ruuska

Näin kaikki elämäni vuodet kerralla, mutta ne eivät olleet päällekkäin, kokemus kokemuksen perään, ja muodostaneet kiinteää kokonaisuutta – päinvastoin. Minulle paljastui eräs totuus: olin aina yrittänyt hakeutua muista ihmisistä hohtavaan valoon, oma valo minulta oli aina puuttunut. Koin olevani varjo.

Kirjan nimetön kertoja on valkoisen isän ja mustan äidin tytär ja tuntee siksi olevansa vain puoliksi oikea. Traceyn ystävyyttä hän etsii paljolti samanlaisen kullanruskean ihon vuoksi, mutta kilpailun, kateuden ja lojaalisuuden sekainen suhde jatkuu silti aikuisikään saakka. Voimakastahtoinen Tracey haluaa tanssijaksi ja näyttää unelmansa toteuttavankin, mutta ystävätär joutuu etsimään omaa tietään pitkään. Joitakin mahdollisuuksia hän jättää käyttämättä pelkästään mielenosoituksena äitiään kohtaan, sillä sinnikkäästi tietään menestykseen raivaava äiti ei toimi rohkaisevana esimerkkinä, vaan pikemminkin varjostaa lastaan. Kertojan valonlähteeksi tuleekin pitkäksi aikaa kuuluisa ja palvottu laulaja Aimee, jonka avustajakunnassa hän elää siloteltua luksuselämää. Käännekohdaksi muodostuu lopulta aika Länsi-Afrikassa, jonne Aimee perustaa tyttökoulun. Hyvä tarkoitus, mutta seurauksineen monessa suhteessa kohtalokas.

Swing time kuljettaa tarinaa vuoron perään kahdessa tasossa kohti nykyhetkeä. Yhtenä tasona on kertojan lapsuus- ja nuoruusaika 1980-luvulla, jolloin elämää hallitsevat kipeähköt suhteet äitiin ja Tracey-ystävään. Toisena tasona ovat Aimeen kanssa vietetyt vuodet vuosituhannen vaihteessa. Kertoja puhelee kaikesta suoraan lukijalle, vihjailee kohahduttaviin asioihin ja tapahtumiin, panttaa paljastuksia. Mihin skandaaliin kertoja sotkeutui? Mitä sellaista Tracey teki, että kertojan koko elämä tuntui romahtavan? Yksityiskohtia ja aiheita on miltei liikaa, mutta on myös nautinnollisia elämänmakuisia välähdyksiä.

Vapauden kaipuu on Swing time -romaanin henkilöitä yhdistävä piirre. On taistelua sukupuolen tuomia rajoituksia vastaan ja myös ihonvärin aiheuttamia haasteita vastaan. On ihmissuhteiden välttelyä, halua vapautua rakkauden ja perhe-elämän siteistä. Jonkinlainen pettyneisyyden tunne leijuu kertomuksen yllä, mutta viimeisiin lauseisiin sisältyy kuitenkin toivoa ja swingin lupausta. Sehän sopii: tanssi on ollut kertomuksessa mukana joka käänteessä ja monessa muodossa alkaen Fred Astairen ja Ginger Rogersin tähdittämästä Swing time -elokuvasta ja päätyen afrikkalaiseen initaatiotanssiin.

FERRANTE, ELENA: Uuden nimen tarina

Kustantaja: WSOY 2017

Alkuteos: Storia del nuovo cognome

Suomennos: Helinä Kangas

Elena Ferranten Napoli-sarjasta ilmestyi suomeksi ensimmäinen osa Loistava ystäväni vuonna 2016 ja keräsi paljon kiitosta kriitikoiden ja lukijoiden taholta. Teoksessa kerrotaan, miten kaksi koulutyttöä, Lenú ja Lila, ystävystyvät ja varttuvat nuoriksi naisiksi kumpikin omaa tietään kulkien ja silti toinen toistaan kirittäen. Kirjan lopussa 16-vuotias Lila nai Stefanon, josta kuvittelee saavansa hellän ja anteliaan aviomiehen.

Avioliitto on katastrofi. Stefano osoittautuu rikollisten Solaran veljesten nöyristeleväksi palkolliseksi, joka välillä tuntuu olevan valmis myymään vaimonsakin. Aviomiehenä hän on tulisen mustasukkainen ja käyttää nopeasti väkivaltaa, jos ei saa tahtoaan läpi. Tosin miesten väkivalta on Napolin köyhissä kortteleissa niin tavanomaista, ettei edes Lilan äiti katso asiaa kommentoinnin arvoiseksi. Naisten pitää houkutella miestään niin kauan, kun hehkeyttä riittää, sitten nuoruus on jo ohi. Miehet hakeutuvat uusille markkinoille, salaiset tai julkiset suhteet risteilevät.

Ja hyvä luoja, he olivat vain kymmenen, korkeintaan kaksikymmentä vuotta minua vanhempia. Silti he näyttivät jo menettäneen ne naiselliset ominaisuudet, jotka olivat meille tytöille niin tärkeitä ja joita korostimme vaatteilla, meikeillä. Aviomiesten, isien ja veljien ruumiit olivat ahmaisseet heidän ruumiinsa ja tehneet ehistä yhä miesmäisempiä, tai sitten he olivat muuttuneet raskaan työn, lähestyvän vanhuuden tai sairauden painosta. Milloin tuo muutos oikein alkoi? Taloustöiden myötä? Raskauksien myötä? Hakkaamisten myötä?

Lila itse ei anna periksi niin helposti, vaan käyttää kaiken älynsä ja ilkeytensä Stefanolle kostamiseen. Ja sitten yhtäkkiä Lila löytää miehen, jonka syliin heittäytyy välittämättä mistään muusta. Voiko napolilaisessa yhteisössä seurauksena olla muuta kuin tuhoa?

Samaan aikaan Lenú menestyy uutteruutensa ansiosta hyvin opinnoissaan, pääsee sivistyneistön pariin ja alkaa erkaantua yhteiskuntaluokastaan. Enää hän ei sopeudu kotiseudulleen, muttei myöskään täysin uusiin piireihin.

Kuuluin niihin, jotka paahtoivat yötä päivää ja saivat hyviä arvosanoja, joihin suhtauduttiin hyväksyvästi ja jopa arvostavasi mutta joille ei koskaan kehittyisi korkeaa koulutustaan vastaavaa itsevarmuutta ja säteilyä. Tulisin aina pelkäämään: pelkäämään, että möhläisin, että puhuisin ja pukeutuisin väärällä tavalla, paljastaisin pikkumaiset tunteeni, epäkiinnostavat ajatukseni.

Lilan ja Lenún välit ovat koetuksella. Lenú kadehtii Lilan rikkautta ja mukavaa elämää ja myöhemmin suurta kaikkinielevää rakkautta. Lila tuntuu aina olevan edellä ja kokevan asioita, joita vaille Lenú itse jää. Mutta yhtä hyvin Lila tuntee jääneensä ystävästään jälkeen, tietämättömäksi ja vangituksi. Loistava ystäväni -romaanissa Lila tuntui kiinnostavammalta hahmolta, mutta nyt Lenú nousee etualalle. Hänelle on aukeamassa uusi yllättävä tie.

Uuden nimen tarina ei lumoa samalla tavalla kuin Loistava ystäväni, vaan paikoin suorastaan kauhistuttaa raadollisuudellaan. Niin sujuvaa ja viihdyttävää kerrontaa se silti on, että seuraavia osia odottelee kiinnostuneena. Mitä Lilan ja Lenún elämässä tulee vielä tapahtumaan? Nyt jo tuntee elävänsä tapahtumia kirjassa, jonka sisällä kehittyy toinen kirja.