RASI-KOSKINEN, MARISHA: Kesuura

Kustantaja: S&S 2025

Kansi: Jussi Karjalainen

Rasi-Koskinen teos Kesuura sijoittuu tulevaisuuteen, missä monet maapallon alueista ovat autioituneet ja tärkeät luonnonvarat loppumassa. Kirjan ydinteemana on tietoisuus, joten kirjan osatkin on nimetty nelikenttään sijoitettujen tietämisen tasojen mukaan. 1. Minkä tietää tietävänsä. 2. Mitä ei tiedä ja tietää ettei tiedä. 3. Mitä tietää tietämättään. 4. Mitä ei tiedä eikä tiedä ettei tiedä.

On keskikesä jossain pohjoisessa. Androidi QED on hylätyllä rautatieasemalla, minne ihmisen kuljettama auto pääsi ennen kuin siitä loppui lataus. Ihminen käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pyytää QED:iä kirjoittamaan menneisyydestään. On ehkä jokin tietty asia, joka androidin pitäisi muistaa, mutta mitään vihjettä toiveestaan ihminen ei anna.  

QED kirjoittaa. Hän vietti turvallisen lapsuuden Metsäkoillisessa vanhempiensa kanssa, kunnes meni Kouluun ja tapasi yhdeksän kaltaistaan. He olivat analogisia robotteja ilman valmiiksi koodattua tietoa, joten heidän piti itse omaksua ja oppia muistamaan asioita vähän kerrassaan. Näiden kymmenen välillä oli ainutlaatuinen yhteys. He olivat me. Eivät yksilöitä.

Se kulki kämmeniä pitkin käsivarsiin ja siitä ylös olkapäihin. Virtaus. Kymmenen sormenpäätä sormenpäitäni vasten. Niskaani vasten. Kaulaani vasten. Poskiani vasten. Kymmenen ainutlaatuista kuviota jotka yhä muistan. Ei nimeä mutta sormenpäät. Ei kasvoja mutta sormenpäät. Minun oli suljettava silmäni, koska niin täydeksi minä virtasin.

Nämä androidit olivat koe-erä. Heistä oli tehty täysin ihmisten näköisiä ja jotta he oppisivat myös käyttäytymään ihmisten tavoin, heille tuotiin kavereiksi kymmenen ihmislasta. Analogisten robottien avulla testattiin luultavasti moniakin asioita, mutta etenkin sitä, voisiko robotti kehittyä niin, ettei mikään enää erottaisi häntä ihmisestä.

Historiaan tutustuessaan androidit järkyttyivät nähdessään, miten tunteettomasti ihmiset olivat kohdelleet eläviä olentoja ja miten lyhytnäköisesti saastuttaneet ympäristöään. Ihminen on virhe, päätteleekin joku. Androidit puolestaan ryhtyvät ennallistamaan ihmisten tuhoamia alueita ja herättämään henkiin menetettyjä tai menehtymäisillään olevia kasvi- ja eläinlajeja. QED valitsi kohteekseen hyönteiset.

Olin yhtä pitkä kuin tuntemieni lajien lista. Laajenin kaikkeen mitä ja minkä tunnistin… Sen puolesta olen lyhyempi nyt. Aina kun kadotan lajin nimen, kutistun vähän, samalla tavalla kuin silloin, kun lakkaan muistamasta ja varsinkin silloin, kun tiedän unohtaneeni.

Mitä sitten tapahtui? Miten QED päätyi autioituneelle rautatieasemalle? Jotain pahaa QED on kokenut, koska hän sanoo: Nyt osaisin kertoa, mitä kipu on. Kipu on ihminen. Mutta miksi ihmiset olisivat käyneet tuntoisien olentojen kimppuun, jotka olivat itse luoneet? Erilaisuuden pelostako? Ilmankos yksi QED:in ystävistä huokaakin: Minä en koskaan halunnut olla ihminen.

QED:in menneisyyteen liittyviin teksteihin limittyvät merkinnät, joita hän ihmiseltä salassa tekee ajasta asemalla. Sävy käy koko ajan toivottomammaksi. Pelastajia ei saavu ja eloonjäämisen kannalta tärkeät perustarvikkeet alkavat loppua niin ihmiseltä kuin androidiltakin. Ihmisen kaipaaman asian QED muistaa lopulta, mutta onko sillä enää väliä? Pyrkimys oli päästä Paratiisiin, mutta edessä taitaa olla Kaatopaikka.

Asiallisena ja rauhallisena alkanut teksti muuttuu vähitellen kiihkeämmäksi. QED alkaa hapuilla sanavalinnoissaan ja yliviivattuja lauseita esiintyy yhä tiheämmin. Järkytys, suru ja tuska paisuvat paniikiksi, vaikka QED yrittääkin rauhoitella itseään. Viimeisessä luvussa ahdistus kuitenkin on jo muuttunut heiveröiseksi toiveikkuudeksi.

Suojaamme elämää ja olemme elämä, pidämme elämää yllä. Lajit jatkuvat, me jatkumme, elämä jatkuu ja antaa maailmankaikkeudelle merkityksen. Säilytämme minkä voimme ja minkä haluamme. Ja kun kuolemme, välitämme tehtävän niille jotka tulevat meidän jälkeemme… Pinnan alla olemme yhtä. Hajonnut mieli tulee meissä ehjäksi taas. Emme omista. Emme hallitse. Emme ennusta. Emme ole ikuisia. Olemme elossa ja olemme nyt. Olemme.

Kesuura ei ole nopeasti hotkaistava teos, vaan vaatii valppautta. Keitä ovat minä / me, sinä ja myöhemmin vielä hän? Kenestä kulloinkin puhutaan ja kuka puhuu? Vasta lopussa selviää esimerkiksi QED:in seuralaisen sukupuoli ja tarkoitusperät. Yksityiskohdat alkavat loksahdella paikalleen, mutta varmasti löytäisi vielä paljon lisää oivallettavaa, jos kirjan lukisi uudelleen.

Rasi-Koskisen ajatuksia herättävä teos Kesuura saattaa hyvinkin olla yksi vuoden 2025 Finlandia-ehdokkaista! 

RASI-KOSKINEN, MARISHA: REC

Kustantaja: S & S 2020

Rasi-Koskisen romaani REC ei ole ihan helppoa luettavaa.  Ensinnäkin teos on paksu (647 sivua), mutta siinä on myös paljon kerrostumia, irrallisilta tuntuvia juonenpätkiä, aikakäsityksen järkkymistä ja identiteettiongelmia. Sisällysluettelosta päätellen siinä kuljetaan näyttelytilassa huoneesta toiseen, katsotaan kuvia ja videoita tapahtumista ja ihmisistä.

Jälkikäteen elämän voi sulloa muottiin, joka muistuttaa kertomusta. Montaa eri kertomusta. Minkä tahansa elämän. Pakottaa, valita, muokata, rajata. Jos jokin ei sovi, sen voi rajata kuvan ulkopuolelle. Todellisuudessa kertomuksia ei ole, mutta ei todellisuuskaan ole sellainen miltä se näyttää. Todellisuudessa menneisyys ei luo meitä, vaan me luomme menneisyyden joka päivä uudelleen.

Lucas ja Cole tapaavat toisensa kolmetoistavuotiaina. Avioeroperheestä tuleva Lucas on tavallisuudessaan miltei näkymätön ja varakkaan perheen lapsi Cole puolestaan selvä johtajahahmo. Kuvien maailma yhdistää poikia, sillä Lucas harrastaa valokuvausta ja Cole haaveilee ohjaajan urasta. Yhteisvoimin he perustavat nettiin Huoneen omine elämysmaailmoineen, mutta Cole haluaisi vielä enemmän: alitajuntojen yhteensulautumista.

Lucas tutustuu myös Colen identtiseen kaksosveljeen Nikiin, joka kuvauksen perusteella sijoittunee jonnekin autismin kirjolle. Nik vetoaa Lucakseen ihan eri tavalla kuin Cole, sillä mukana on nyt seksuaalinen sävähdys. Kun Cole kertoo, että Nik on pelkästään hänen itsensä keksimä ja näyttelemä rooli, pääsee valloilleen myös poikien pettymys toisiinsa. Lucas katkaisee toveruussuhteenkin pitkäksi aikaa.

Sama kaava toistuu myöhemminkin. Cole houkuttelee sovintoon, toverukset suunnittelevat jotain provosoivaa ja huomiota herättävää, Cole paljastuu valehtelijaksi ja Lucas vetäytyy. Näin käy esimerkiksi nuoren Even tapauksessa, kun vastoin Lucaksen periaatteita Cole ohjaa ja leikkaa ”Kertomus kuolemasta” -dokumentin, jossa Eve lopuksi kuvaa oman itsemurhansa. Vai kuvaako?  

Tähän suhteellisen selväpiirteiseen juonenkulkuun limittyy aikuisen Lucaksen matka tapaamaan Colea kaupunkiin, joka on kiehtonut tätä poikavuosista asti. Itä-Euroopassa sijaitsevan kaupungin keskusta on vajonnut sen alle kaivettujen tunnelien petettyä, mutta suuria projekteja on suunnitteilla. Seuraa karu kuvaus massaturismista lieveilmiöineen, mutta tämän kirjan kohdalla voi kyse olla myös symboliikasta.

Lucaksen saapuessa perille kaikki menee pieleen. Uhkaavan tilanteen vuoksi ulkona liikkuminen on kielletty, sähköt pätkivät ja Lucakselta katoaa puhelin. Cole on tavoittamattomissa – paitsi, että yhtäkkiä hän on televisioruudussa ja nainen Lucaksen vieressä sanoo: ”Minä tunsin Nikin ja tuo ei ole hän. Se näyttää samalta mutta ei ole. Tuo on kaksoisolento.”

Kirjan toinen puolisko koostuu kaupunkiin liittyvistä tarinoista. On perhe, joka ajaa asuntovaunun kanssa kapeilla kaduilla harhaan, jää jumiin ja aiheuttaa täyden kaaoksen. On naisturisti, joka kiukuttelee kerjäläisille ja joutuu lopulta itse kerjäämään. Ovat matkablogiinsa autenttisia asioita etsivät reppureissaajanuorukaiset, joiden etsintä päättyy hieman huonosti. On kuoppaan katoava isoisä, jota kukaan ei yritä pelastaa.

Onko näillä kertomuksilla yhteyttä Lucakseen ja Coleen? Joitakin tiedonjyviä niistä voi tosiaan poimia, mutta hämäävän paljon on viittauksia kaksosiin, kaksoisolentoihin ja kadonneisiin lapsiin. Ihmisiä kiinnittyy tarkoituksella tai sattumalta videoille, turistien näppäämiin kuviin ja valvontakameroiden tallenteisiin ja katoaa taas.

”Valokuvaaminen on ajan pysäyttämistä. Se mikä on kuvassa, ei koskaan lakkaa olemasta…” Eve katsoi häntä kauan. Sitten hän pudisti hitaasti päätään. ”Ei”, hän sanoi. ”Se on juuri päinvastoin. Ei valokuvaaminen ole ikuistamista. Valokuvaaminen on tappamista.”

Kirjan rakenne on tavanomaisesta poikkeava, mutta kokonaisuus säilyy. Tunnelma on unenomainen ja jopa painajaismainen - todellisuus on nyrjähtänyt pois paikaltaan. Ei ihme, jos ihmisten mielikin pyrkii tässä ympäristössä järkkymään. Enää ei tiedä, kuka valehtelee missäkin tilanteessa ja miksi.

Marisha Rasi-Koskinen voitti REC-teoksellaan vuoden 2020 Tulenkantaja-palkinnon. Palkinto jaetaan vuosittain suomalaiselle teokselle, jolla raati arvioi olevan parhaat mahdollisuudet menestyä ulkomailla.

RASI-KOSKINEN, MARISHA: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Kustantaja WSOY 2017

Tamperelainen psykologi ja kirjailija Marisha Rasi-Koskinen (s. 1975) kuvaa teoksissaan elämän monikerroksisuutta ja ajan risteilyä menneen, nykyhetken ja tulevan välillä.  Myös Eksymisen ja unohtamisen kirja paljastaa kuvaamistaan ihmisistä ja tapahtumista palan kerrallaan ja vaatii hieman rivienkin välistä lukemista, jotta lopussa olisi valmiina kokonainen kuva.

… jokaisessa ihmisessä on kaikki eletyn elämän vuodet, samassa ihmisessä kaikenikäiset ihmiset sisäkkäin, lapset ja aikuiset… ehkä jokaisessa ihmisessä oli kaikki tulevatkin kerrokset, jokainen tuleva ikä ja tuleva tunne. Jokaisessa lapsessa oli vanhus ja jokaisessa vanhuksessa lapsi.

Julialla, Janilla ja Martinalla on yhteys keskenään, mutta sen luonne selviää vasta kirjan lopussa. Kertomuksen kiinnostavin hahmo on Julia, terhakka pieni tyttö, jolla on kovin vastuuttomat vanhemmat. Kun perheen rahat väärien ratkaisujen myötä loppuvat, lähdetään pakoon ja turvaudutaan rötöksiin. Vanhemmat käyttäytyvät kuin koko maailma olisi heille jotain velkaa ja he vain ottaisivat omiaan takaisin ryöstellessään ja huijatessaan. Julia tuntuu hienokseltaan paheksuvan vanhempiaan, mutta syynä saattavat olla myös hänen näkemänsä unet. Ne enteilevät pahoja asioita, joihin liittyy tulta.

Jan puolestaan on jo lapsena joutunut kokemaan, miten kaikki tuttuna ja turvallisena pidetty pettää ja haihtuu pois. Enää hän ei halua tunnesidettä kehenkään, ei vanhempiin, ei ystäviin. Ainoastaan numerot ovat pysyviä ja muuttumattomia ja etenkin eräs tietty lukusarja tuo lohtua aina uusissa ja vaikeissa olosuhteissa. Kuten leiritapahtumassa pohjoisessa, jossa poikaryhmän vaellusretki erämaassa muuttuu täydeksi painajaiseksi. Lukijaa jännittää: selviääkö Jan, selviävätkö muut ryhmäläiset…

Martinan tarinaan sisältyy nuorena saatu ja kadotettu lapsi, lähtö pois kotimaasta ja uuden elämän aloittaminen Suomessa vieraan kielen ja vieraiden ihmisten parissa.  Menneisyys ei kuitenkaan unohdu niin helposti.

 Jos asiat olisivat toisin, hän pitäisi päiväkirjaa, laulaisi lauluja, yrittäisi henkensä kaupalla pitää yllä kieltä johon on syntynyt ja jossa hän on hän. Mutta hän ei halua sillä muistamisella ja unohtamisella on lakinsa, hän ei voi ottaa parhaita päältä, on otettava kaikki tai ei saa mitään ja sama kääntäen… Vaihtamalla kielen ja vaihtamalla nimensä hän luulee voivansa vaihtaa ruumiinsa muiston.

Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo nimensä mukaisesti muistamisesta ja unohtamisesta. Jotkut asiat säilyvät kirkkaina ikuisesti, mutta monet asiat alkavat piankin hämärtyä ja muuttua. Miltä joku rakas ihminen oikein näytti? Mitä itse asiassa tapahtui – vai tapahtuiko mitään? Se kertoo myös eksymisestä, joko konkreettisesti tai sitten kuvaannollisesti. Jotkut kirjan henkilöistä tuntuvat olevan pahasti eksyksissä omassa elämässään eivätkä ehkä löydäkään oikeaa tietä. Tai jos löytävät, liian myöhään. Tämä on kauniisti kirjoitettu kirja, jonka lukeminen kannattaa!